Berliini

Berliini sijaitsee itäisessä Saksassa noin 70 kilometriä Puolan rajalta. Kaupunki on kokonaan Brandenburgin osavaltion ympäröimä ja muodostaa täten enklaavin. Alueen suurin pituus itä–länsi-suunnassa on 45 kilometriä ja pohjois–etelä-suunnassa 38 kilometriä.^[14]

Alue on jääkauden muovaamaa, ja runsaine metsineen ja järvineen se muistuttaa jossakin määrin suomalaisia olosuhteita. Pinta-alasta on vettä 6,7 %, metsää 18,3 %, virkistysalueita 11,9 % ja maatalouskäytössä 4,2 %.^[14] Kaupunki on syntynyt Spreejoen varteen, joka keskustan halkaistuaan yhdistyy kaupungin länsiosassa Haveliin. Jälkimmäinen joki on Berliinin seudulla pikemminkin sarja järviä, joista suurimmat ovat Müggelsee ja Großer Wannsee. Maasto on varsin tasaista; korkeimmat huiput ovat Großer Müggelberg (115,4 m) sekä toisen maailmansodan raunioista kasattu Teufelsberg (120,1 m).

Berliinin seudun ilmasto on meri- ja mannerilmaston välimuoto, väli-ilmasto. Talvet ovat yleensä pääosin pimeitä, sateisia ja lumettomia. Yleensä kuitenkin lumipeite peittää maan muutamien päivien ajan kerrallaan useasti talven aikana. Talvi on suomalaisittain lyhyt, muistuttaen Etelä-Suomen pimeää loppusyksyä. Talvi vaihtuu nopeasti heleän vihreään kukkivaan kevääseen maaliskuun lopulla. Puut tulevat lehteen yleensä huhtikuun aikana. Keväisin sää on yleensä selkeä ja vähätuulinen. Toukokuu voidaan jo lämpötilojen puolesta laskea suomalaisittain kesäkuukaudeksi. Lämpimimmät kesäkuukaudet ovat heinä- ja elokuu, jolloin hellepäiviä on tavallisesti jopa yksi kolmasosa päivistä. Yli 35 asteen päivälämpötilat ovat lähes jokavuotisia, ja loppukesäiset ukkosmyrskyt ja rankkasateet ovat voimakkuudeltaan aivan eri mittakaavaa kuin suomalaiset vastineensa. Tyypillisesti syyskuussa lämpötilojen laskun huomaa ensimmäistä kertaa, kun hellejaksot loppuvat kokonaan. Lokakuussa sää alkaa muuttua tavallisesti syksyisesti pilvisemmäksi ja epävakaisemmaksi lämpötilojen laskiessa edelleen. Puiden ruska-aikaa on loka-marraskuu. Joulu-tammikuu ovat kaikista kuukausista epävakaisimmat, ja silloin esiintyy navakoita tuulia ja runsaasti sadepäiviä.

Berliini jakautuu 12 hallintoalueeseen (saks. Bezirk), joilla on oma, paikallisvaaleissa valittu hallintonsa ja rajoitettu itsemääräämisoikeus (ks. alla). Niillä on kullakin niin suuri asukasmäärä, että ne olisivat itsenäisinäkin suurkaupunkeja. Nykyinen hallintoaluejako syntyi vuonna 2001, jolloin hallintoalueiden määrä lähes puolitettiin. Hallintoalueet on edelleen jaettu kaupunginosiin (saks. Ortsteil), joita on yhteensä 96. Näistäkin muutamalla on yli 100 000 asukasta. Toisin kuin puhtaasti hallinnollisilla päätöksillä luodut hallintoalueet, kaupunginosat ovat yleensä pitkän ajan saatossa muodostuneita alueita, joilla on oma historiansa ja oma luonteensa. Siksi kaupunginosajako on arkielämässä hallintoaluejakoa tärkeämpi, vaikkei kaupunginosilla varsinaista hallinnollista merkitystä olekaan.

Ennen vuotta 2001 hallintoalueita oli vuoden 1920 kuntaliitoksista saakka ollut 20. Berliinin kahtiajaon aikana (1945–1990) niistä 12 kuului Länsi-Berliiniin ja kahdeksan Itä-Berliiniin seuraavasti:

Arkeologisten kaivausten perustella Berliini ja sen sisarkaupunki Cölln ovat syntyneet noin 1100- ja 1200-lukujen vaihteessa. Nämä kaksi asutuskeskusta sijaitsivat vastapäätä toisiaan Spreejoen kapeikossa: Berliini joen itäpuolella, Cölln sen keskellä olevalla saarella eli Spreeinselillä. Berliinin kaupungin virallinen ikä lasketaan vuonna 1237 päivätystä asiakirjasta, jossa tosin mainitaan vain Cölln – itse Berliinistä ensimmäinen maininta on vuodelta 1244. Vanhastaan slaavilainen keskus Spandau ylempänä Spreejoen varrella sai kaupunkioikeudet vuonna 1232 ja Berliini ilmeisesti samoihin aikoihin. Kaupungit menestyivät suhteellisen hyvin kauppakaupunkeina 1200–1300-luvuilla ja solmivat liiton vuonna 1307. Vuonna 1360 Berliini-Cölln liittyi hansaliittoon.^[17] Berliini ja Cölln kävivät hansakaupunkina kauppaa koko Itämeren alueella ja olivat suhteellisen riippumattomia Brandenburgia hallinneista ruhtinaista.^[17][18]

Vuosina 1415–1417 Saksan kuningas Sigismund läänitti Mark Brandenburgin linnakreivi Fredrikille, josta tuli Brandenburgin vaaliruhtinas. Fredrik kuului Hohenzollernien sukuun, joka pysyi vallassa aina vuoteen 1918 saakka. Kun Berliinissä ja Cöllnissä syttyi sisäisiä levottomuuksia käsityöläisten ja patriisisukujen välillä, uusi vaaliruhtinas käytti tilaisuutta hyväkseen ja alisti kaupungit valtaansa vuonna 1442.^[19] Fredrik yhdisti Berliinin ja Cöllnin kaupungit ja teki niistä hovin residenssikaupungin, joten liittymä joutui luopumaan vapaan hansakaupungin statuksestaan. Vaaliruhtinaan linna rakennettiin Spreeinselille keskelle Cöllniä.^[18][20]

Uskonpuhdistuksen aikaan Berliinissä omaksuttiin luterilainen uskonoppi vuonna 1539.^[20]

Kolmikymmenvuotisen sodan aikana (1618–1648) Berliini ja Cölln kärsivät pahoin. Kaupunki ryöstettiin moneen kertaan, ja jopa puolet sen 12 000 asukkaasta sai surmansa. Sodan jälkeen, ”Suuren vaaliruhtinaan” Fredrik Vilhelmin hallituskaudella, kaupunki kuitenkin elpyi nopeasti ja alkoi kasvaa voimakkaasti. Fredrik Vilhelm linnoitti Berliinin ja Cöllnin ja perusti liittokaupungin länsipuolelle kolme tytärkaupunkia: Friedrichswerderin, Friedrichsstadtin ja Dorotheenstadtin. Näiden uusien kaupunkien läpi suuri vaaliruhtinas rakennutti lehmusbulevardi Unter den Lindenin.^[21]

Vuonna 1701 Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik I kruunattiin Preussin kuninkaaksi, ja Brandenburgin vaaliruhtinaskunta muuttui Preussin kuningaskunnaksi. Fredrik I yhdisti Berliinin, Cöllnin, Friedrichswerderin, Friedrichsstadtin ja Dorotheenstadtin ja loi näin uuden Suur-Berliinin, josta tuli Preussin kuningaskunnan pääkaupunki. 1700-luvun alkupuoliskolla Berliini-Cöllnin vanhat puolustusmuurit purettiin ja uusi kaupunki ympäröitiin tullimuurilla ja tulliporteilla. Edustavin näistä oli uusklassinen Brandenburgin portti, josta on myöhemmin muodostunut yksi Berliinin tunnetuimmista symboleista ja nähtävyyksistä.^[22]

1700-luvun aikana Preussi kohosi yhdeksi Euroopan mahtivaltioista, ja Berliini kasvoi Saksalais-roomalaisen keisarikunnan toiseksi suurimmaksi kaupungiksi heti Wienin jälkeen.^[23] Suurten rakennushankkeiden avulla Berliinistä muokattiin Preussille edustuskelpoinen pääkaupunki.^[24] Fredrik I rakennutti vanhan kuninkaanlinnan uudelleen upeaksi barokkipalatsiksi. Unter den Lindenistä tuli kaupungin paraatikatu, jonka varrelle nousi kuninkaallisia palatseja ja muhkeita julkisia rakennuksia.^[18]

Vuonna 1806 Napoleonin sotajoukot valloittivat Preussin ja Berliinin. Napoleon piti kaupungissa näyttävän paraatin ja kuljetutti Brandenburgin portin nelivaljakkopatsaan Pariisiin. Seitsemän vuotta myöhemmin, Napoleonin luhistuttua, nelivaljakko palautettiin Berliiniin.^[25]

1800-luku oli Berliinissä voimakkaan kasvun aikaa, vuosisadan aikana kaupungin väkiluku yli kymmenkertaistui. Ensimmäinen rautatieyhteys Berliinin ja Potsdamin välille rakennettiin vuonna 1838.^[23] Berliini koki voimakkaan ja nopean teollistumisen. Kasvun taustalla olivat erityisesti tekstiilituotanto sekä kone- ja rautateollisuus. Vuosisadan puolivälistä eteenpäin sähkö- ja kemianteollisuus voimistuivat.

Berliinistä tuli uuden Saksan keisarikunnan pääkaupunki vuonna 1871.^[26] Valtakunnan keskuspankin sijoittaminen Berliiniin toi pääkaupunkiin mukanaan myös rahoittajat. Berliinin kulttuurielämä kasvoi entisestään, ja Berliinistä alettiin puhua esimerkiksi Euroopan teatterimetropolina. Berliinin voimakas kasvu aiheutti myös sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia. Väestön ja liikenteen kasvun vuoksi vuonna 1896 alettiin rakentaa metroa sekä paikallisjunayhteyksiä esikaupunkialueille. Keskustan lähistölle alettiin rakentaa vuokra-asuntoja, jotta työläisille olisi mahdollista vuokrata edullisia asuntoja.^[27]

Ensimmäinen maailmansota johti Berliinissä nälänhätään.^[26] Talvella 1916–1917 ruoka-avun tarpeessa oli 150 000 ihmistä. Kaupungissa puhkesi lakkoja. Kun sota päättyi vuonna 1918, keisari Vilhelm II erosi.^[26]

Sosialisti Philipp Scheidemann ja kommunisti Karl Liebknecht julistivat lokakuun vallankumouksen jälkeen kaupungin tasavallaksi. Seuraavina kuukausina kaupungissa käytiin lukuisia katutaisteluita eri ryhmittymien välillä. Joulukuussa 1918 Berliinissä perustettiin Saksan kommunistinen puolue (Kommunistische Partei Deutschlands, KPD). Tammikuussa 1919 puolue yritti kaapata vallan niin sanotussa spartakistikapinassa, joka epäonnistui. 15. tammikuuta 1919 Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg surmattiin.^[28]

Vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1920, oikeistolaisen Deutsche Vaterlandspartein perustaja Wolfgang Kapp puolestaan yritti kaataa hallituksen. Berliinin kasarmiväki liittyi hänen joukkoihinsa ja valtasi hallitusrakennuksen. Weimarin tasavallan hallitus oli jo tuolloin jättänyt Berliinin. Yleislakko kuitenkin esti vallankaappauksen onnistumisen.^[28]

1. lokakuuta 1920 perustettiin Suur-Berliini, jossa Berliiniin liitettiin seitsemän muuta kaupunkia, 59 kylää ja 27 kartanoaluetta. Tuolloin Suur-Berliinissä oli 3 804 048 asukasta.^[28]

1920-luvun ensi vuosien taloudellisen hätätilan parannuttua vuodesta 1924 alkaen alkoi Berliinin kultakausi. Berliinistä tuli yksi Euroopan suurimmista teollisuuskaupungeista ja kulttuurikeskuksista. Paikallisjunaliikennekin sähköistettiin vuonna 1924, jolloin otettiin myös käyttöön Tempelhofin lentoasema.^[28] Uusi infrastruktuuri oli tarpeen neljän miljoonan asukkaan tarpeisiin. Lyhyt kukoistuskausi päättyi maailmanlaajuiseen talouskriisiin vuonna 1929. Samana vuonna kansallissosialistinen puolue sai ensimmäiset paikkansa kaupungin parlamentissa.^[28]

Vuonna 1933 valtaan nousseen kansallissosialistisen puolueen johtaja Adolf Hitler halusi rakentaa Berliinistä uuden pääkaupunkinsa, Welthauptstadt Germanian. Suuri osa kaupungista oli tarkoitus purkaa ja rakentaa uudelleen. Rakennustöiden myötä kodittomiksi jääneille olisi hankittu asuintilaa karkottamalla juutalaiset kaupungista. Läheisin keskitysleiri oli 35 kilometrin päässä Oranienburgin pikkukaupungissa sijaitseva Oranienburg/Sachsenhausen.^[29]

Rakennusprojektit keskeytyivät toisen maailmansodan vuoksi. Länsiliittoutuneet pommittivat Berliiniä 363 kertaa vuosina 1940–1945.^[30] Marraskuusta 1943 maaliskuuhun 1944 kaupunkiin kohdistettiin oma pommituskampanjansa. Berliini toimi viimeisenä sotanäyttämönä Euroopassa, kun puna-armeijan joukot saavuttivat sen huhtikuussa 1945. Kaupungista käytiin ankara taistelu, ja muun muassa valtiopäivätalo raunioitui.^[31]

Toisen maailmansodan jälkeen Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen, joita hallinnoivat Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska. Neuvostoliiton vyöhykkeen sisään jäänyt Berliini jaettiin myös neljään osaan näiden valtioiden kesken: länsivallat hallinnoivat Länsi-Berliiniä, Neuvostoliitto Itä-Berliiniä. Neuvostoliitto irtisanoutui käytännössä miehitysvaltojen yhteishallinnosta vuonna 1948, sillä se ei tunnustanut sosiaalidemokraatti Ernst Reuterin valintaa pormestariksi ja asetti omalle vyöhykkeelleen oman pormestarinsa. Kesäkuusta 1948 toukokuuhun 1949 Neuvostoliitto piti Länsi-Berliiniä piiritystilassa katkaisemalla kaikki maayhteydet ja rajoittamalla myös sähkön ja kaasun saantia. Tästä Berliinin saarrosta kaupunki selviytyi länsiliittoutuneiden järjestämän massiivisen ilmasillan ansiosta.^[32]

Tilanne muuttui entistäkin ongelmallisemmaksi, kun Saksan länsivyöhykkeistä muodostettiin vuonna 1949 Saksan liittotasavalta ja Neuvostoliiton vyöhykkeestä Saksan demokraattinen tasavalta (DDR). DDR piti Berliiniä pääkaupunkinaan; käytännössä pääkaupunkina tosin toimi vain Itä-Berliini. Saksan liittotasavalta puolestaan piti Berliiniä omana osavaltionaan, jollainen kaupungin länsiosa käytännössä olikin. Myös voittajavaltojen kesken Berliinin oikeudellinen status oli kiistanalainen. Länsiliittoutuneiden tulkinnan mukaan koko Berliinissä ylintä valtaa käytti neljä miehitysvaltaa eikä kumpikaan Saksa; Neuvostoliitto puolestaan katsoi, että Itä-Berliini kuului DDR:n alaisuuteen ja että miehitystila jatkui ainoastaan Länsi-Berliinissä.^[33]

Vuoteen 1961 saakka Länsi- ja Itä-Berliinin välillä saattoi liikkua vapaasti, vaikka Saksojen välinen raja oli muualla tiukasti vartioitu. Koska Länsi-Berliinin kautta pakeni länteen yhä enemmän itäberliiniläisiä ja itäsaksalaisia, DDR rakensi vuonna 1961 Berliinin muurin, jolla se eristi Länsi-Berliinin Itä-Berliinistä ja DDR:stä. Berliinin muuri jakoi kaupungin kahtia vuoteen 1989 asti, jolloin DDR poisti kansalaistensa matkustusrajoitukset. Berliinin muurin murtuminen oli valtava symbolinen tapahtuma ja lähtölaukaus Euroopan sosialististen valtiojärjestelmien romahtamiselle. Muurin purkamisvuonna 1990 neljä miehitysvaltaa luovuttivat hallintaoikeutensa Berliiniin yhdistyneelle Saksalle niin kutsutussa kaksi plus neljä -sopimuksessa (virallisesti englanniksi Treaty on the Final Settlement with Respect to Germany).^[34]

Saksojen yhdistymisen seurauksena myös Berliinistä tuli jälleen yksi kaupunki. Saksan liittopäivät päätti 20. kesäkuuta 1991 vain 18 äänen erolla siirtyä Bonnista Berliiniin.^[35][36] Saksan liittopäivät ja hallitus pääsivät muuttamaan Bonnista Berliiniin kuitenkin vasta vuonna 1999.^[37] Yhdistymisen jälkeen Berliiniä on rakennettu ja kunnostettu paljon, minkä vuoksi kaupunkia kutsuttu jopa ”Euroopan suurimmaksi rakennustyömaaksi”.^[38] Kaupungin talous ei kuitenkaan kohentunut toivotulla tavalla, vaan kaupunki on ollut konkurssin partaalla.^[39] 2010-luvulla talouskasvu on kuitenkin kiihtynyt ja Berliinin talouden kasvu on ollut useina vuosina Saksan osavaltiosta nopeinta. Kasvua on ollut erityisesti digitaalisilla aloilla ja palvelusektorilla.^[40]

Joulukuussa 2020 Berliinin väkiluku oli 3 664 088 asukasta.^[41] Berliinillä on pitkät perinteet maahanmuuttokaupunkina, ja sen väestö on etniseltä taustaltaan hyvin kirjava. Muita leimallisia piirteitä ovat nykyään muun muassa maallistuneisuus.^{[42][43][44][45]} Kaupunki houkuttelee myös runsaasti taiteilijoita sekä vaihtoehtoelämää ja individualistisia arvoja arvostavia ihmisiä liberaalilla elämäntyylillään, modernilla zeitgeistilla ja alhaisella elinkustannusten tasolla.^[46][47]

Berliinin historiallisen väkiluvun kehitysAluksi Berliinin väkiluku kehittyi hitaasti, eikä kaupunki ollut Saksan mittakaavassa kovinkaan merkittävä. Vuonna 1500 Berliinin ja Cöllnin väkiluku oli vain 12 000, ja 1600-luvulla se vielä puoliintui muun muassa kolmikymmenvuotisen sodan seurauksena. Vaaliruhtinas Fredrik Vilhelm kuitenkin aloitti aktiivisen maahanmuuttopolitiikan ja kutsui kaupunkiin muun muassa runsaasti ranskalaisia hugenotteja, joita vainottiin kotimaassaan uskonsa takia. Väkiluku kääntyi voimakkaaseen kasvuun ja nousi vuoteen 1709 mennessä noin 55 000 henkeen. Myöhemmin teollistuminen sekä Berliinin nousu yhdistyneen Saksan keisarikunnan pääkaupungiksi kiihdyttivät kasvua entisestään, ja vuonna 1877 ylitettiin jo miljoonan asukkaan raja.

Vuonna 1920 toteutettu suuri kuntaliitos, jossa lukuisia naapurikaupunkeja ja -kuntia liitettiin Berliiniin, nosti väkiluvun kertaheitolla 3,8 miljoonaan ja Berliinin Manner-Euroopan suurimmaksi kaupungiksi. Ylimmillään väkiluku kävi vuonna 1943 noin 4,3 miljoonassa, mutta toisen maailmansodan seurauksena se laski väliaikaisesti 2,8 miljoonaan. Sodan jälkeen, Berliinin jakauduttua kahtia, Itä-Berliini menetti jatkuvasti asukkaita Länsi-Berliinille, kunnes Berliinin muuri rakennettiin vuonna 1961. Tämän jälkeen Länsi-Berliiniin väkilukua kasvattivat muun muassa Etelä-Euroopasta ja Turkista tulleet maahanmuuttajat. Itä-Berliiniin puolestaan saapui vierastyöläisiä Vietnamista. Muurin murtuminen vuonna 1989 lisäsi väestön vaihtuvuutta. Vaikka sen jälkeen yli miljoona ihmistä on muuttanut kaupungista pois, uudet tulokkaat – muun muassa Itä-Euroopasta saapuneet, osittain saksalaistaustaisetkin ihmiset – ovat pitäneet väkiluvun suhteellisen vakaana 3,4 miljoonan tietämissä.^[48][49]

Suurimman osan 1990-lukua ja 2000-vuosikymmentä syntyvyys oli alhaisempaa kuin kuolleisuus, ja ainoastaan muuttovoitto esti kaupungin väkilukua laskemasta. Vuosina 2007 ja 2008 syntyi taas enemmän ihmisiä kuin kuoli.^[50] Varsinkin 2010-luvulla kaupungin väestönkasvu on voimistunut, mikä on pahentanut kaupungin asuntopulaa. Senaatin arvion mukaan kaupungin väkiluku nousisi noin 3,9 miljoonaan vuoteen 2030 mennessä ja kasvu painottuisi kaupungin itäisiin kaupunginosiin.^[51]

Berliinin asukkaat edustavat nykyään yhteensä 195 eri kansalaisuutta.^[54] Ulkomaiden kansalaisia oli heinäkuussa 2008 noin 473 000 eli 14,1 prosenttia kaupungin väestöstä.^[55] Tämän päälle tulevat Saksan kansalaisuuden saaneet ulkomaalaistaustaiset henkilöt, joiden tarkkaa määrää on vaikea arvioida, koska heitä on jo monessa polvessa, eikä ole selvää määritelmää sille, missä vaiheessa ihminen lakkaa olemasta ”ulkomaalaistaustainen” ja muuttuu ”oikeaksi” saksalaiseksi. Vuonna 2006 Saksan kansalaisuuden sai yhteensä 8 186 ulkomaalaista berliiniläistä.^[56] Vuonna 2007 suurin yksittäinen ulkomaalaisten ryhmä olivat Turkin kansalaiset, joita oli 113 779, ja Berliiniä kutsutaankin usein ”suurimmaksi turkkilaiskaupungiksi Turkin ulkopuolella”. Korkein ulkomaalaisten osuus on Mitten hallintoalueella 28,3 % ulkomaan kansalaisia.^[57] Vuonna 2006 26 prosentilla väestöstä arvioitiin olevan ulkomaalaistausta, ja noin puolella näistä oli Saksan kansalaisuus joko Saksassa syntymisen tai hankitun kansalaisuuden takia. Noin 40 prosentilla kaupungin alle 18-vuotiaista oli ulkomaalaistausta, mikä tarkoittaa, että he joko ovat syntyneet ulkomailla tai vähintään toinen vanhemmista on ulkomaalaistaustainen.^[58] Saksan noin miljoonasta laittomasta siirtolaisesta peräti neljänneksen eli noin 250 000 hengen arvioidaan asuvan Berliinissä.^[59]

Berliini on ollut suosittu muuttokohde myös monille sosiaalisille erikoisryhmille. Saksojen jaon aikana Länsi-Berliinin asukkaiden ei tarvinnut palvella Länsi-Saksan armeijassa, minkä johdosta monet länsisaksalaiset nuoret miehet muuttivat sinne. Vapaamielisen ilmapiirinsä takia Berliini houkuttelee myös esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin kuuluvia.

Berliini on hyvin maallistunut kaupunki: 59 % asukkaista ei kuulu mihinkään kirkkokuntaan (2010). Luterilaisia on 22,3 %, katolisia 9,1 % ja muihin kristillisiin kirkkokuntiin kuuluvia 2,7 %. Muslimien osuus on 6,2 %, muiden uskontojen 0,6 %.^[60] Entisen Itäblokin maista tulevan siirtolaisuuden vuoksi Saksan ja etenkin Berliinin juutalaisyhteisö on nykyään maailman nopeimmin kasvava.^[61][62]

Berliinin ja Brandenburgin alueella puhuttu Berlinisch tai Berlinerisch ei oikeastaan ole saksan kielen murre vaan kehittyvä ja vaikutteille altis suurkaupungin kieli. Vuosisatojen ajan Berliiniin saapunut muuttovirta on jättänyt kieleen jälkensä. Kaupungille ominaiset ilmaisut, äänteet ja sanonnat kertovat usein juuri kaupunkiin asettuneiden muuttajien alkuperästä. Esimerkiksi sana ich ’minä’ sopii hyvin suomalaiseen suuhun: se lausutaan berlinischiksi [ɪk] eikä [ɪç].^[63]

Saksan pääkaupunkina Berliini on yksi Euroopan vaikutusvaltaisimmista poliittisista keskuksista. Toisen maailmansodan jälkeen menettämänsä pääkaupunkiaseman Berliini sai muodollisesti takaisin jo Saksan yhdistyessä vuonna 1990, mutta vasta seuraavana vuonna varmistui, että keskeiset valtiovallan elimet siirrettäisiin myös konkreettisesti Bonnista Berliiniin. Liittopresidentin virasto muutti Berliiniin vuonna 1994, ja liittopäivät, pääosa hallituksesta sekä osavaltioita edustava liittoneuvosto seurasivat perässä vuosina 1999–2000. Muuttoprojekti sai virallisen päätöksensä hallitusta johtavan liittokanslerin asetuttua vastavalmistuneeseen virastoonsa vuonna 2001. Liittovaltiona Saksa on kuitenkin vähemmän keskusjohtoinen maa kuin esimerkiksi Suomi, ja suuri osa ministeriöistä ja muista valtion virastoista sijaitsee edelleen Bonnissa ja muissa kaupungeissa, eikä niitä kaikkia ole tarkoituskaan siirtää Berliiniin.^[64][65]

Berliini on oma osavaltionsa (saks. Bundesland) ja kaupunkivaltio (saks. Stadtstaat), mistä johtuen sillä on varsin laajat oikeudet päättää omista asioistaan liittovaltion hallituksesta riippumatta.

Berliinin lainsäädäntöelin eli edustajainhuone (saks. Abgeordnetenhaus) pitää majaansa entisessä Preussin maapäivien rakennuksessa. Osavaltion hallituksen muodostaa Berliinin senaatti, joka koostuu pormestarista ja enintään kahdeksasta muusta senaattorista.^[66]

Toisin kuin suomalaisissa kaupungeissa, myös Berliinin 12 hallintoalueella (Bezirk) on jonkin verran itsenäistä päätäntävaltaa. Niillä on omat parlamenttinsa (Bezirksverordnetenversammlung), jotka valitaan paikallisvaaleissa.

Näissä vaaleissa äänioikeutettuja ovat kaikki alueella asuvat EU:n kansalaiset, myös muut kuin saksalaiset, ja äänikynnys on vain kolme prosenttia. Hallintoalueen hallituksena toimii ”hallintoaluevirasto” (Bezirksamt), joka koostuu hallintoalueen pormestarista (Bezirksbürgermeister) ja valtuutetuista (Bezirksstadtrat).^[67]

Vuodesta 2021 lähtien pormestarina on toiminut SPD:n eli sosiaalidemokraattien Franziska Giffey.

Berliinin ensimmäinen ystävyyskaupunkisuhde solmittiin Länsi-Berliinin ja Los Angelesin välillä vuonna 1967, ja kaupungilla on nykyään 17 virallista ystävyyskaupunkia.^[68] Myös Itä-Berliini loi ystävyyskaupunkisuhteita, mutta nämä lopetettiin Berliinin yhdistyessä. Berliinillä on ystävyyskaupunkien lisäksi yhteistyötoimintaa ainakin Kööpenhaminan, Helsingin, Johannesburgin, Shanghain, Soulin, Sofian, Sydneyn ja Wienin kanssa.

Berliinin julkinen liikenne hoidetaan metrojunilla, kaupunkijunilla, raitiovaunuilla, busseilla ja lautoilla. Päävastuun liikenteen pyörittämisestä kantaa kaupungin omistama liikelaitos Berliner Verkehrsbetriebe (BVG); ainoastaan kaupunkijunaliikenne on erillisen, Deutsche Bahnin omistaman yhtiön vastuulla. Berliinin ja Brandenburgin alueella toimivat joukkoliikenneyhtiöt muodostavat Verkehrsverbund Berlin-Brandenburg (VBB) -nimisen yhteisön, jossa voi kaikkialla matkustaa samalla lipulla.

Berliinin joukkoliikenteen tukirangan muodostavat S-Bahn eli kaupunkirata ja U-Bahn eli metro. Pääasiassa maanpinnan alapuolella liikennöivä metro avattiin vuonna 1902. Nykyään 144,9 kilometriä pitkällä metroverkolla on yhdeksän linjaa ja 170 asemaa. Pääasiassa maanpäällisen kaupunkiradan puolestaan katsotaan syntyneen vuonna 1924, jolloin useita vuosikymmeniä aiemmin rakennettua rataverkkoa alettiin sähköistää. Nimensä mukaisesti kaupunkirata sijoittuu lähes kokonaan Berliinin rajojen sisäpuolelle; kauemmas ympäristöön ajavat erilliset lähijunat (RegionalBahn). Kaupunkiradan 331 kilometriä pitkä verkko käsittää 15 linjaa ja 165 asemaa. Kaupunkiradalla kulkee joka arkipäivä 1,3 miljoonaa matkustajaa ja metrolla 1,4 miljoonaa, vuositasolla luvut ovat 375,8 ja 457,9 miljoonaa.^[69]

Kolmatta raideliikenteen muotoa Berliinissä edustaa raitiotie (Straßenbahn eli Tram), joka aloitti liikennöimisen hevoskäyttöisenä vuonna 1865. Vaikka Länsi-Berliinin raitiotieverkko purettiin 1960-luvulla, Itä-Berliinin puolella säilynyt, nykyään 187,7 kilometriä pitkä verkko kuuluu edelleen maailman suurimpiin. Sillä liikkuu joka päivä 560 000 matkustajaa (vuodessa 171 miljoonaa).^[70] Tiheästi liikennöidyistä päälinjoista käytetään nimitystä MetroTram. Raitiotieverkkoa on laajennettu muutaman kilometrin verran entisen Länsi-Berliinin puolelle.^[71] Verkkoa suunnitellaan edelleen laajennettavan erityisesti reuna-alueilla.^[72]

Raitiotietä suuremmat matkustajamäärät (350 miljoonaa vuodessa^[73]) on kuitenkin bussilinjoilla. Bussiliikennettä Berliinissä on ollut vuodesta 1847 lähtien, aluksi kulkuneuvot olivat hevoskäyttöisiä. Raitiotielinjojen tapaan erotellaan tavalliset bussilinjat ja tiheästi, enimmäkseen viiden minuutin välein liikennöidyt MetroBus-linjat. Muita bussikategorioita ovat pikabussit (ExpressBus), jotka pysähtyvät vain valituilla pysäkeillä, sekä yöbussit (Nachtbus). Jälkimmäiset on tarkoitettu etenkin arkiöinä liikkuvia varten; viikonloppuisin ja ennen juhlapyhiä lähes kaikki kaupunkirata-, metro-, MetroTram- ja MetroBus-linjat ajavat läpi yön, joskin harvennetulla vuorovälillä.

Liikennevälineiden valikoimaa täydentää kuusi lauttalinjaa, jotka kulkevat Berliinin järvillä ja joilla. Kaksi linjaa liikennöi ympäri vuoden ja loput keväästä syksyyn.

Kuten muissakin Saksan suurissa kaupungeissa, yksityisautoilun suosio on Berliinissä verrattain vähäinen – kaupungissa on vain 289 autoa tuhatta asukasta kohti, koko maan keskiarvon ollessa 472.^[74] Auton sijasta berliiniläiset käyttävät paljon julkista liikennettä sekä polkupyörää, sikäli kuin eivät kulje jalan. Pyöräilyn osuus kaupungin koko liikenteestä on 15 prosenttia.^[75]

Berliinin katuverkon pituus on 5343,2 kilometriä (tammikuu 2006).^[14] Brandenburgin puolella Berliiniä ympäröi kehämäinen moottoritie eli Autobahn A10. Berliinin alueella sijaitsee läntistä keskustaa kiertävä, puolikaaren muotoinen moottoritie A100 sekä joitakin säteittäisiä, A10:n ja A100:n yhdistäviä moottoriteitä, joukossa entinen kilparata AVUS (nykyinen A115) sekä toukokuussa 2008 valmistunut A113. Kaupunkimoottoriteillä nopeusrajoitus on yleensä 80 km/h, muilla läpikulkuväylillä yleensä 50 km/h ja paikalliskaduilla yleensä 30 km/h. Jälkimmäisen nopeusrajoituksen piiriin kuuluu 73 prosenttia kaikista kaduista.^[75]

Ruuhkamaksuja Berliinissä ei ole, mutta maaliskuussa 2007 säädettiin koko Saksaa koskeva laki, joka toi käyttöön uudentyyppiset, autojen päästöluokituksiin perustuvat ajorajoitukset. Tietyn päästötason alittavat ajoneuvot voidaan varustaa punaisella, keltaisella tai vihreällä tarralla, joka ilmoittaa päästöjen suuruuden. Eräiden muiden saksalaiskaupunkien keskustojen tavoin Berliinin kehäradan sisäpuolelle jäävä alue julistettiin vuoden 2008 alussa niin sanotuksi ympäristövyöhykkeeksi (saks. Umweltzone), jonka alueella suuripäästöisten autojen käyttäminen on kiellettyä. Säädös koskee sekä ulkopuolelta alueelle pyrkiviä että sillä asuvia ihmisiä, joita on Berliinin tapauksessa noin 1,1 miljoonaa.^[76]

Berliini on kansainvälisesti merkittävä rautatieliikenteen solmukohta: vuonna 2006 avattu uusi Berliinin päärautatieasema on Euroopan suurin risteysasema.^[77] Kaukoliikennettä palvelevat lisäksi Südkreuzin, Gesundbrunnenin, Ostbahnhofin ja Spandaun asemat. Kaikilta näiltä asemilta on suoria yhteyksiä useisiin Euroopan maihin, ja niitä käyttävät myös ICE-luotijunat. Seutuliikennettä (RegionalBahnia) palvelee Berliinissä yhteensä 22 asemaa.^[78] Berliinin laajin rautatiejärjestelmä on kuitenkin kaupungin sisäisen julkisen liikenteen piiriin laskettava kaupunkirata eli S-Bahn, jonka verkostolla sijaitsee yhteensä 165 asemaa (ks. yllä).

Berliinissä toimii tällä hetkellä kaksi kaupallista lentoasemaa: Tegel (TXL), joka sijaitsee läntisen keskustan tuntumassa, ja Schönefeld (SXF), joka sijaitsee kaupungin eteläisellä rajalla Brandenburgissa. Tempelhofin kaupunginosassa sijainnut Tempelhofin lentoasema (THF) suljettiin lokakuussa 2008. Myös Tegelin lentoasema on tarkoitus sulkea ja keskittää lentoliikenne Schönefeldin lentoaseman paikalle nousevaan uuteen, Berliinin–Brandenburgin lentoasema nimettyyn suurlentoasemaan.^[79]

Berliinin vesiliikenne ei rajoitu julkisen liikenteen lauttoihin (ks. yllä) ja turisteille kiertoajeluita tarjoaviin sightseeing-lauttoihin, vaan myös rahtikuljetuksia on runsaasti, sillä joet ja kanavat yhdistävät kaupungin sekä Pohjan- että Itämereen. Berliinissä on neljä rahtisatamaa: Osthafen itäisen keskustan tuntumassa Friedrichshain-Kreuzbergissä, Hafen Neukölln Neuköllnissä, Südhafen Spandaussa sekä läntisen keskustan tuntumassa, Moabitissa sijaitseva Westhafen, joka on näistä suurin. Siihen nähden, että Berliini on sisämaakaupunki, satamien yhteenlaskettu tavaraliikenne on huomattava: noin neljä miljoonaa tonnia vuodessa (vastaa suunnilleen Turun satamaa).^[80]

Vuonna 2021 Berliinin talouden kasvuvauhti oli 5 % ja kaupungin yhteenlaskettu bruttokansantuote oli 163 miljardia euroa.^[81] Kaupunki ei kuulukaan Saksan rikkaimpien kaupunkien joukkoon ainakaan asukaskohtaisella bruttokansantuotteella mitattuna.^[82]

Kaupungissa ei ole myöskään kuin kahden Forbes Global 2000:n listaaman yrityksen pääkonttorit (Siemens ja Deutsche Bahn), mutta lukuisilla saksalaisilla ja ulkomaisilla yrityksillä on sivukonttori kaupungissa.^[83] Berliinin taloustilanne on kuitenkin parantunut 2010-luvulla ja Berliinin talouskasvu on vuosien 2007-2009 finanssikriisin jälkeisenä aikana ollut Saksan osavaltioista nopeinta. Vuonna 2019 Berliinin bruttokansantuote asukasta kohden (42 000 euroa) ylitti jo Saksan keskiarvon. Kasvua on ollut varsinkin digitaalisten palvelujen osalta ja palvelusektorilla.^[84] Lokakuussa 2021 kaupungin työttömyysaste oli 9,2 %.^[85]

Vanhojen teollisuudenalojen taannuttua on matkailusta ja luovan talouden työpaikoista tullut kaupungille erityisen tärkeitä. Kaupunki on nykyisin 13 miljoonalla hotellivieraallaan Euroopan unionin kolmanneksi suosituin matkailukohde (2019),^[86][87] ja se kuuluu Saksan johtaviin luoviin keskuksiin.^[88] Berliini on Wienin jälkeen maailman toiseksi suurin konferenssien pitokaupunki.^[89] Kaupungissa on myös Euroopan suurin konventiokeskus Estrel Berlin.

Tutkimus- ja kehitystoiminnasta on tullut kaupungille hyvin tärkeää, ja Berliini-Brandenburgin alue luetaankin nykyisin Euroopan unionin kolmen innovatiivisimman alueen joukkoon.^[90][91] Nopeasti kasvavia aloja ovat myös tietoliikenne, biologiset tieteet, viestintä- ja informaatioteknologian palvelut, media ja musiikki, mainonta ja suunnittelu, biotekniikka ja ympäristönsuojeluun liittyvät palvelut, kuljetus sekä lääketieteellinen suunnittelu.^[92] Berlin-Adlershofin tiede- ja bisnespuisto on Saksan suurin teknologiapuisto ja kuuluu myös maailman 15 suurimman teknologiapuiston joukkoon.^[93][94]

Vuonna 2020 Berliinin suurimmat työnantajat olivat^[95]

Berliinissä sijaitsee lukuisia televisio- ja radioasemia, niin alueellisia, kansallisia kuin kansainvälisiäkin.^[96] Berliinissä ilmestyy enemmän päivälehtiä kuin missään toisessa saksalaisessa kaupungissa: muun muassa Berliner Zeitung, Der Tagesspiegel, Die Tageszeitung, Berliner Kurier, Berliner Morgenpost sekä sanomalehdistä kaikkein tunnetuin Die Welt, jota luetaan ympäri Saksaa ja joka siirsi päämajansa Hampurista Berliiniin. Koska Berliini on Saksan pääkaupunki, siellä on runsaasti toimittajia ja kirjeenvaihtajia kaikkialta Saksasta ja maailmasta.^[42]

Berliinissä toimii neljä yliopistoa ja useita muita oppilaitoksia. Opiskelijoita lasketaan kaupungissa olevan yhteensä 130 000.^[97] Kolme suurta yliopistoa ovat kaupungin vanhin Humboldt-yliopisto (n. 37 000 opiskelijaa)^[98], Berliinin jakamisen jälkeen länsipuolelle perustettu Freie Universität Berlin (noin 34 000 opiskelijaa)^[99] ja teknillinen yliopisto Technische Universität Berlin (28 000 opiskelijaa).^[100] Taideyliopisto Universität der Künste on selvästi pienempi (4 300 opiskelijaa). Siellä annetaan opetusta sekä musiikissa että näyttömötaiteissa, kuvataiteissa arkkitehtuurissa, mediasuunnittelussa ja muotoilussa.^[101] Berliinissä työskentelee yhteensä 62 000 tiedemiestä tutkimus- ja kehitystyössä kaupungin yliopistoissa ja tutkimusinstituuteissa.^[42]

•  
  Universität der Künste
•  
  TU Berlin
•  
  Humboldt Universität
•  
  Freie Universität Berlin

Berliinillä on pitkä perinne lääketieteen ja lääketieteellisen teknologian keskuksena.^[102] Lääketieteen historiaan ovat vaikuttaneet monet berliiniläiset tiedemiehet, kuten patologiaa merkittävästi kehittänyt ja leukemian löytänyt Rudolf Virchow sekä mikrobiologian uranuurtajana tunnettu Robert Koch.^[103]

Charitén sairaalakompleksi on nykyään Euroopan suurin yliopistollinen sairaala. Se on perustettu jo vuonna 1710, joten se on myös yksi Euroopan vanhimmista yhä toiminnassa olevista sairaaloista. Sairaalassa on 3 300 vuodepaikkaa, opiskelijoita noin 8 000 ja henkilökuntaa noin 14 000, ja lisäksi sillä on yli 60 leikkaussalia ja yli miljardin euron vuosivaihto.^[104] Charité on Berliinin vapaan yliopiston ja Humboldtin Berliinin yliopiston yhteinen instituutio, mukaan lukien laaja valikoima instituutteja ja lääketieteellisiä pätevyyskeskuksia. Niiden joukossa on saksalainen sydänkeskus, joka on yksi maineikkaimmista elinsiirtokeskuksista, Max-Delbrück-Center molekyylilääkettä varten ja Max-Planck-Institute molekyyligenetiikkaa varten. Tämän lisäksi monet teollisuusyritysten tutkimusosastot, kuten Siemens ja Bayer Pharma, täydentävät tieteellistä tutkimusta ja osaamista.

Moninapaisuus

Berliinin nykyisten rajojen sisäpuolella on monia alueita, jotka olivat jo keskiajalla itsenäisiä kyliä tai kaupunkeja. Jotkut niistä ovat jopa vanhempia kuin Berliini itse, esimerkiksi Spandau tai Köpenick. Muun muassa tästä syystä sekä Berliinin muurin aikaisesta jaosta johtuen Berliinillä ei ole yhtä ylivoimaista keskustaa, jota ympäröisivät pelkät lähiöt, vaan sillä on useampia pitkän ajan saatossa muodostuneita, seudulliselta vetovoimaltaan eritasoisia keskustoja. Keskustatoiminnot, kuten palvelut ja työpaikat, jakautuvat melko laajalle alueelle, ja liikennejärjestelmä on pitkälti verkostomainen, niin että tarve varsinaisessa keskustassa asioimiselle on monille vähäinen.^[105][106]

Varsinaisia keskustoja Berliinillä ajatellaan usein olevan kaksi. Toinen on läntinen keskusta (”City West”) Zoologischer Gartenin rautatieaseman, Kurfürstendammin, Breitscheidplatzin ja Tauentzienstraßen ympärillä Charlottenburgin ja Schönebergin kaupunginosissa.^[107] Toinen on itäinen tai historiallinen keskusta Mitten kaupunginosassa, erityisesti Unter den Lindenin, Friedrichstraßen, Hackescher Marktin ja Alexanderplatzin ympärillä. Palvelutasoltaan ja kaupunkikuvaltaan keskustamaisia alueita on kuitenkin myös monissa muissa kaupunginosissa, esimerkiksi kauppakatu Schloßstraßen varrella Steglitzistä tai Karl-Marx-Straßen varrella Neuköllnissä.

Kantakaupunki ja esikaupunkialueet

Alue, jota suomeksi voisi kutsua kantakaupungiksi (saksaksi yleensä Innenstadt), kattaa kehäradan sisäpuolisen alueen sekä paikoitellen useita kilometrejä sen ympärille ulottuvan vyöhykkeen (esimerkiksi Wedding ja Friedenau sijaitsevat kehäradan ulkopuolella).^[108] Määritelmästä riippuen alue on halkaisijaltaan 10–15 kilometriä. Berliinin–Brandenburgin tilastokeskuksen Innenstadtiksi määrittelemällä alueella asuu noin 1,2 miljoonaa ihmistä.^[109] Alueelle ovat tunnusomaisia 1800-luvun eli Gründerzeit-kauden ja vilhelmiinisen ajan tiiviit umpikorttelit. Kivijalkakaupat ja runsaat muut palvelut tekevät alueesta eläväisen. Talot ovat yleensä noin 5-kerroksisia; keskikaupunkia kohti mentäessä kerrosluku nousee hieman, mutta selvästi ympäristöään korkeammat tornit ovat harvassa. Alkuperäisen luonteensa hyvin säilyttäneitä alueita on muun muassa Prenzlauer Bergissä, Friedrichshainissa, Kreuzbergissa, Neuköllnissä, Schönebergissä, Wilmersdorfissa ja Charlottenburgissa. Toisessa maailmansodassa tuhoutuneita alueita jälleenrakennettaessa etenkin Itä-Berliiniin syntyi kuitenkin myös aiemmasta kaupunkikuvasta täysin poikkeavia alueita, kuten Karl-Marx-Alleen ympäristö.

•  
  Charlottenburg
•  
  Schöneberg
•  
  Breitscheidtplatz
•  
  Kaupunkihuvila Wittenaussa
•  
  Karl-Marx-Allee

Vilhelmiinisen Berliinin liepeille rakennettiin 1900-luvun alkupuolella paljon Siedlungeja (uudisrakennusalueita), jotka ovat väljempiä ja vähemmän vilkkaita (esimerkiksi kuuluisa Hufeisensiedlung Britzissä). Kaupungin reuna-alueita kohti mentäessä rakentaminen muuttuu matalammaksi ja kylämäisemmäksi mutta on silti tiivistä, niin että raja asutuksen ja maaseudun välillä on jyrkkä. Reuna-alueiden ilmettä hallitsevat pientalot, erityisesti kaupunkihuvilat (Stadtvilla, yleensä noin 2–3-kerroksisia, yhden tai useampia huoneistoja käsittäviä taloja omalla tontilla). Monet näistä alueista ovat varsin kalliita, esimerkiksi Zehlendorf tai Dahlem. Paikoitellen reuna-alueilla sijaitsee myös korkeampia kerrostalolähiöitä.^[108] Tällaisia rakennettiin etenkin DDR:n aikana Itä-Berliiniin (esimerkiksi Marzahn, Hellersdorf, Hohenschönhausen), mutta muutamia samantapaisia alueita on myös lännessä, kuten Märkisches Viertel.

Historiastaan johtuen Berliini on kaupunkikuvaltaan hyvin hajanainen ja vaihteleva. Paljon vanhaa rakennuskantaa tuhoutui toisessa maailmansodassa mutta myös rauhanaikaisissa uudistushankkeissa. Kaupungissa näkyvät monen eri aikakauden ja yhteiskuntajärjestelmän arkkitehtoniset ihanteet rinta rinnan. Berliini ei ole erityisen kauniin kaupungin maineessa, mutta monet arvostavat nimenomaan sen monipuolisuutta ja värikkyyttä.^[110]

Yksittäiset keskiajan ja renessanssin monumentit

Kaikkein vanhimmasta Berliinistä ei ole säilynyt paljoa. Kaupungin keskiaikainen ydin, Nikolaiviertel (Nikolaikortteli), tuhoutui toisessa maailmansodassa lähes kokonaan maan tasalle. Tämä Itä-Berliinin puolelle jäänyt alue jälleenrakennettiin vasta 1980-luvulla. Kadut noudattavat edelleen keskiaikaista asemakaavaa, ja rakennukset on tehty muistuttamaan keskiaikaisia taloja, mutta monet niistä on DDR-tyylin mukaisesti koottu betonielementeistä, joten ne tarjoavat vain viitteellisen illuusion alkuperäisestä tyylistä. Alueen keskipiste on noin vuonna 1230 rakennettu Nikolaikirche (Nikolaikirkko), josta säilyi sodassa vain ulkoseinät ja joka on nyt restauroitu tuhoa edeltäneeseen uusgoottilaiseen asuunsa.^[111]

Muihin keskiaikaisiin monumentteihin kuuluu esimerkiksi St. Marienkirche, joka sekin ajoittuu 1200-luvulle. Keskiajalla, 1400-luvulla, rakennettiin myös kaupunkilinnan ensimmäinen versio. Linna tosin ehti kokea monta perusteellista muodonmuutosta ennen kuin se tuhottiin vuonna 1950. Berliinin vanhin säilynyt linna on varhaisrenessanssia edustava, Grunewaldin metsässä sijaitseva metsästyslinna Jagdschloss Grunewald (1542–1543). Berliinin vanhin säilynyt asuinrakennus tunnetaan nimellä Ribbeckhaus, ja se ajoittuu vuodelle 1624.^[112]

Myös monilla keskustan ulkopuolisilla kaupunginosilla, jotka aikoinaan olivat itsenäisiä kaupunkeja, on keskiajalle ulottuva historia. Esimerkiksi Spandaulla on oma vanhakaupunkinsa. Keskiaikaisen asemakaavan ohella jäljellä ovat kuitenkin vielä Nikolaikirche (1300–1400-luku),^[113] niin sanottu goottilainen talo (Gotisches Haus, 1400-luku),^[114] osia kaupunginmuurista (1300-luku) sekä ennen kaikkea Spandaun linnake (Spandauer Zitadelle), joka ajoittuu pääosin 1500-luvulle. Linnaketta pidetään renessanssiaikaisen sotilasarkkitehtuurin merkkiteoksena. Sen vanhimmat säilyneet osat ovat peräisin 1200-luvulta.^[115]

Barokkinen ja uusklassinen kuninkaiden ja keisarien pääkaupunki

Berliinin nykyistä keskustaa leimaa vahvimmin 1700- ja 1800-lukujen arkkitehtuuri, joka edusti aluksi barokkia ja myöhemmin uusklassismia sekä muita historismin muotoja. Näiden tyylien mukaisesti Preussin kuninkaat ja Saksan keisarit rakensivat Berliinistä komean pääkaupunkinsa, jonka piti ilmentää heidän mahtiaan.^[116] Barokkia edustavista huomattavista rakennuksista voidaan mainita esimerkiksi läntisessä Berliinissä sijaitseva Charlottenburgin linna, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1695. Varsinainen keskusta muodostui kuitenkin paraatikatu Unter den Lindenin ympärille, jonka varrella sijaitsevat monet Berliinin tunnetuista nähtävyyksistä. Katu alkaa lännessä Pariser Platz -aukiolta ja Brandenburgin portilta (1788–1791), joka on kaupungin symboli. Portin vieressä on valtiopäivätalo (1894). Idempänä kadun varrella sijaitsevat muun muassa valtionkirjaston päärakennus (1914), Fredrik Suuren ratsastajapatsas sekä Bebelplatzin aukio, jota ympäröivät muun muassa Humboldt-yliopiston päärakennus (1748–1766) ja kuninkaallinen ooppera (1742). Aukion itäpuolella on muita merkittäviä rakennuksia, kuten alun perin sotilaiden vartiotuvaksi rakennettu Neue Wache (1818) ja kadun varren vanhin säilynyt rakennus, Zeughaus (1695–1730), jossa sijaitsee nykyään Saksan historiallinen museo. Tämän itäpuolella on Museosaari (Museuminsel), joka on saanut nimensä siellä sijaitsevasta valtavasta museokompleksista (1830–1930) ja jolla kohoaa myös Berliinin tuomiokirkko (1895–1905). Hieman siitä itään sijaitsee muun muassa Punainen raatihuone (1869). Unter den Lindenin eteläpuolella puolestaan on kaupungin kauneimpana aukiona pidetty Gendarmenmarkt kaksoiskirkkoineen (1600- ja 1700-lukujen vaihde).^[117]

Keskustaan liittyy myös sen länsipuolella oleva Tiergartenin puisto, jossa on Saksan yhdistymissotien 1861–1871 muistoksi rakennettu voitonpylväs Siegessäule ja Bellevuen linna (1786). Tiergartenin länsipuolinen alue, joka muodostaa nykyisen Länsi-Berliinin keskustan, oli pitkään syrjäseutua, mutta sen kehitys alkoi toden teolla keisariajalla. Muun muassa sinne rakennettiin vuosina 1906–1907 KaDeWe, joka on edelleen Manner-Euroopan suurin tavaratalo.^[118]

Suuri osa Berliinin asuinalueista sai nykyisen muotonsa 1800-luvun rakennusbuumin (Gründerzeit) ja vuosisadan vaihteen aikana, jolloin tärkeimmät arkkitehtoniset tyylisuunnat olivat historismi ja jugend. Hyviä esimerkkejä ovat Prenzlauer Bergin, Kreuzbergin ja Schönebergin kaupunginosat.

Weimarin tasavallan sosiaalinen asuntotuotanto

Weimarin tasavallan aikana panostettiin köyhälistön asuinolojen parantamiseen. Muun muassa arkkitehtuurikoulu Bauhausin ideat vaikuttivat voimakkaasti. Kuusi tuona aikana rakennettua berliiniläistä asuinaluetta lisättiin vuonna 2008 Unescon maailmanperintöluetteloon esimerkkeinä kansainvälisestikin suuntaa antaneesta uudentyyppisestä arkkitehtuurista sekä kaupunki- ja puutarhasuunnittelusta.^[119]

Weimarin tasavallan aikana rakennetuista maamerkeistä voidaan mainita myös esimerkiksi Berliinin radiotorni (Funkturm).

Natsiajan kesken jääneet suurhankkeet

Natsi-Saksan aikana Berliinissä ryhdyttiin ennennäkemättömän suuriin rakennushankkeisiin, joista tosin ehdittiin toteuttaa vain pieni osa. Adolf Hitler ja Albert Speer suunnittelivat Berliinin uudelleenrakentamista uudeksi ”maailmanpääkaupungiksi”, Welthauptstadt Germaniaksi. Toisen maailmansodan aikana ehdittiin jo purkaa ja raivata tyhjäksi valtiopäivätalon ympäristö, jonne oli tarkoitus rakentaa suunnaton Große Halle (tai Halle des Volkes). Saksan tappio vuonna 1945 keskeytti nämä suunnitelmat alkuunsa, ja harvoista valmistuneista rakennuksista moni – kuten uusi valtakunnankanslia – tuhottiin sodan jälkeen. Jäljellä ovat vielä muun muassa Saksan finanssiministeriön käytössä oleva Detlev-Rohwedder-Haus, jossa sijaitsi natsi-Saksan ilmavoimien hallinto, lisäksi Berliinin olympialaisia vuonna 1936 varten rakennettu Olympiastadion ja Tempelhofin lentoaseman terminaali, joka oli valmistuessaan Euroopan pisin rakennus. Maininnan arvoinen on myös edelleen lähellä Tempelhofin lentoasemaa sijaitseva Schwerbelastungskörper, valtava betonista valettu sylinteri, jonka avulla oli tarkoitus mitata, kestääkö kaupungin maaperä Hitlerin ja Speerin suunnittelemien massiivisten rakennusten painon.

Berliini tuhoutui suurilta osiltaan ensin toisen maailmansodan lopputaisteluissa ja myöhemmin Berliinin jaossa. Vanha keskusta jäi muurin halkaisemaksi, ja esimerkiksi 1920–1930-lukujen liikekeskusta Potsdamer Platz tuhottiin kokonaan muurin tieltä. Molemmilla kaupunginpuoliskoilla alkoi mittava uudisrakentaminen.

Sosialistinen Itä-Berliini

Itä-Berliinille rakennettiin 1950–1960-luvuilla uusi keskusta tuhoutuneen Alexanderplatzin ympärille. Entisestä Frankfurter Alleesta muokattiin leveä paraatikatu Stalin-Allee (nykyisin Karl-Marx-Allee), ja se reunustettiin neuvostotyyliin rakennetuilla rakennuksilla. Tällä kadulla Itä-Saksa piti mahtipontisia voitonparaatejaan, ja sen varrella sijaitsevat asunnot oli tarkoitettu puoluevirkailijoille sekä ansioituneille kansalaisille.^[120] Alexanderplatzin alueen ja koko Berliinin maamerkiksi kohosi 365 metriä korkea televisiotorni, Fernsehturm. Myös Itä-Berliinin puolelle jäänyttä historiallista keskustaa rakennettiin uudelleen: Hohenzollernien kuninkaanlinna, joka oli vaurioitunut pahasti pommituksissa, räjäytettiin 1950-luvulla ”preussilaisen militarismin” symbolina, ja paikalle rakennettiin Saksan demokraattisen tasavallan parlamenttitalo Tasavallan palatsi (Palast der Republik) jonka edustalla oli Marxin ja Engelsin kaksoispatsas. Palatsissa toimi Volkskammer, Saksan demokraattisen tasavallan parlamentti. Vuonna 2003 Saksan liittopäivät päätti, että rakennus tuhotaan asbestin takia ja tilalle rakennetaan uusi kulttuurikeskus, Humboldt-Forum, jonka sisätilat ovat modernit mutta jonka julkisivusta tulee kuninkaanlinnan tarkka kopio.

Modernistinen Länsi-Berliini

Länsi-Berliinin keskusta muodostui kauppakatu Kurfürstendammin ympärille. Sen maamerkki on sodassa tuhoutunut Keisari Vilhelmin muistokirkko (Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirche), jonka rauniot on jätetty pystyyn muistuttamaan sodan mielettömyydestä modernistisen uuden kirkkorakennuksen vierelle.^[121] Lähelle rakennettiin myös tornitalo Europa-Center, joka niin ikään kuuluu Länsi-Berliinin maamerkkeihin.

Jaon aikaisen Länsi-Berliinin arkkitehtuurin merkkipaaluihin kuuluvat esimerkiksi Hansaviertelin asuinalue (jonka suunnitteluun osallistui muun muassa Alvar Aalto), Kulturforumin kokonaisuus, johon liittyvät Berliinin filharmonia ja monet muut kulttuurirakennukset, kuten Uusi kansallisgalleria (1960-luku), sekä Berliinin kongressihalli. Nämä kaikki sijaitsevat Tiergartenin kupeessa. Lännempänä Charlottenburgissa sijaitsee toinen kongressikeskus, ICC, joka kuuluu maailman suurimpiin ja jota niin ikään pidetään yhtenä sotienjälkeisen länsisaksalaisen arkkitehtuurin merkkiteoksena.

Postmoderni yhdistynyt Berliini

Yhdistynyt Berliini on muurin purkamisen jälkeen ollut vilkkaan uudisrakentamisen kohteena. Muurin häviäminen merkitsi valtavan rakentamattoman vyöhykkeen ilmestymistä keskelle miljoonakaupunkia. Uuden Berliinin rakentaminen on ollut mahtava taloudellinen ja symbolinen projekti, jolla on haluttu rakentaa yhdistyneelle Saksalle eurooppalaisen suurvalta-asemansa mukainen pääkaupunki.^[122] Suurin osa Saksan liittotasavallan hallinnosta on muuttanut Bonnista Berliiniin, ja restauroidun valtiopäivätalon ympäristöön on noussut uusi hallintokaupunginosa, näkyvimpänä uusi liittokanslerinvirasto (2001). Myös esimerkiksi pohjoismaisten suurlähetystöjen yhteinen rakennus (1999) Tiergartenin eteläpuolella on tullut tunnetuksi arkkitehtuurinsa takia. Potsdamer Platzille on kohonnut pilvenpiirtäjiä ja vuonna 2000 valmistunut näyttävä Sony Center. Tiergartenin pohjoispuolelle valmistui vuonna 2006 uusi Berliinin päärautatieasema, joka on Euroopan suurin risteysasema. Yhdistyneen Berliinin nähtävyyksiin kuuluvat myös juutalaismuseon uudisrakennus (1999) ja Brandenburgin portin vieressä entisellä muurivyöhykkeellä paljastettu Holokaust-muistomerkki (2005). Tulevien vuosien suuriin hankkeisiin kuuluu kuninkaanlinnan kopion rakentaminen puretun Tasavallan palatsin tilalle.

Yhdistynyttä Berliiniä rakentamaan kutsuttiin postmodernismin suuret mestarit James Stirling Lontoosta, Hans Hollein Wienistä, Rob Krier Luxembourgista, Arata Isozaki Tokiosta ja Richard Meier New Yorkista. Saksaan haluttiin vaikutteita kaikkialta maailmasta, ja heidän arveltiin innoittavan saksalaisia arkkitehteja.^[123]

Berliiniin mahtuu siis monen aikakauden arkkitehtuuria, mutta nykyään Saksa keskittyy ekologiseen rakentamiseen. Berliinissä panostetaan aurinkoenergian käyttämiseen ja luontoa vähemmän kuormittavien materiaalien käyttämiseen arkkitehtuurissa.^[124]

Miljoonakaupungiksi Berliini on poikkeuksellisen vihreä. Kaupungin yleisilmeeseen vaikuttaa jo se, että suurin osa kaduista on puurivistöjen reunustamia, myös keskusta- tai kantakaupunkimaisilla alueilla, lähinnä joitakin Mitten osia lukuun ottamatta. Lisäksi rakennetun kaupungin alueella on yli 2 500 puistoa ja muuta virkistysaluetta, jotka kattavat yhteensä 11,5 % pinta-alasta.^[125] Näistä puistoista suurin ja tunnetuin on kaupungin sydämessä sijaitseva Tiergarten (sananmukaisesti ”Eläintarha” tai ”Eläinpuisto”). Se on saanut nimensä siitä, että se perustettiin 1500-luvulla alun perin Brandenburgin vaaliruhtinaiden metsästysalueeksi.

•  
  Tierpark
•  
  Friedenau
•  
  Kladow
•  
  Tiergartenin länsipääty ilmasta.
•  
  Zoologischer Garten

Koskematon luonto on Berliinissä – kuten saksalaiskaupungeissa yleensä – pidetty tiukemmin erillään rakennetusta kaupungista kuin Suomessa. Puuttuvien ”lähimetsien” asian ajavat rakennetut puistot. Yhdyskuntarakenteen tiiviinä pitämisen ansiosta kaupungin reuna-alueille on kuitenkin voitu jättää laajoja yhtenäisiä metsäalueita täysin virkistyskäyttöön. Nämä metsät kattavat 18 prosenttia kaupungin pinta-alasta.^[125] Tunnetuin niistä on kaupungin länsilaidan Grunewald, jossa sijaitsee myös yksi Berliinin suurimmista järvistä, Wannsee. Wannseen vajaat 1,3 kilometriä pitkää uimarantaa sanotaan Euroopan suurimmaksi sisävesiuimarannaksi.^[126]

Erikoisasema puistojen joukossa on Lounais-Berliinissä sijaitsevalla Kasvitieteellisellä puutarhalla, joka 43 hehtaarin koollaan ja noin 22 000 kasvilajillaan kuuluu maailman suurimpiin.^[127]

Eläintarhoja Berliinillä on kaksi. Vuonna 1844 avattu, Länsi-Berliinin keskustan tuntumassa sijaitseva Zoologischer Garten on maailman lajirikkain eläintarha (noin 1 400 lajia ja 14 000 eläintä).^[128] Kaupungin jaon aikana Itä-Berliiniin perustetussa Tierparkissa on vähemmän eläimiä, mutta se on suunniteltu toimimaan samalla myös puistona. Se on pinta-alaltaan Euroopan laajin maisemaeläintarha (160 ha).^[129]

Berliinissä lasketaan olevan 52 teatteria, joilla oli vuonna 2005 yhteensä 9 729 esitystä.^[14] Suuriin, tunnettuihin teattereihin kuuluvat muun muassa Berliner Ensemble, Volksbühne, Deutsches Theater Berlin, Friedrichstadt-Palast ja Theater des Westens. Myös Potsdamer Platzilla avattu uusi musikaaliteatteri on saanut paljon huomiota osakseen.

Oopperataloja Berliinissä on kolme. Vanhin niistä, entinen kuninkaallinen hoviooppera ja nykyinen Valtionooppera (Staatsoper Unter den Linden), on perustettu vuonna 1742. Valtionoopperan rakennuksen korjaustöiden vuoksi oopperaesitykset pidetään lokakuun 2010 ja vuoden 2013 välillä Schiller Theaterissa Charlottenburgin kaupunginosassa. Valtionoopperan rinnalle tuli vuonna 1912 Deutsche Oper Berlin sekä vuonna 1947 vieläKomische Oper Berlin. Oopperoiden keskinäisen rahanjaon parantamiseksi ne liitettiin vuonna 2004 yhdessä Valtionbaletin (Staatsballett Berlin) kanssa Berliinin oopperasäätiöön (Stiftung Oper in Berlin). Säätiön ulkopuolella toimii vielä kolme itsenäistä oopperayhdistystä.^[130]

Orkestereita ja kuoroja Berliinissä on niin ikään runsaasti: sinfoniaorkestereita on seitsemän, kamariorkestereita noin 15 ja kuoroja noin 850.^[130] Tunnetuimpiin orkestereihin kuuluvat Berliinin filharmonikot,Staatskapelle Berlin ja Konzerthausorchester Berlin. Niiden esiintymispaikkoina toimivat etenkin Berliinin konserttitalo ja Berliinin filharmonia.

Klubeja ja muita elävän musiikin esittämiseen erikoistuneita paikkoja on noin 250.^[131] Musiikkialan tapahtumista esimerkiksi maailmankuulu elektronisen musiikin festivaali Love Parade on kerännyt parhaimmillaan 1,5 miljoonaa osanottajaa.^[132]

Berliinissä toimii useita satoja elokuva- ja televisiotuotantoyhtiöitä, jotka tuottavat joka vuosi yli 300 elokuvaa.^[133] Tärkeisiin kuvauspaikkoihin kuuluu muun muassa Potsdamissa sijaitseva, vuonna 1911 perustettu Filmstudio Babelsberg. Vuodesta 1951 järjestetyt Berliinin elokuvajuhlat ovat Berliinin juhlaviikkojen (Berliner Festspiele) kansainvälisesti tunnetuin osa ja yksi maailman tärkeimmistä filmifestivaaleista.^[134]

Vaikka Berliini ei ole toiminut saksalaislähtöisten tyylisuuntien, kuten ekspressionismin tai uusasiallisuuden, varsinaisena syntysijana, kaupunki on ollut perinteisesti vilkas ja merkittävä kuvataiteen saralla.^[135] Suurten taidemuseoiden lisäksi Berliinissä on useita pieniä gallerioita ja museoita, kuten esimerkiksi merkittävän naistaiteilijan Käthe Kollwitzin töitä sisältävä Käthe-Kollwitz-Museum Berlin. Katujen varsilla ja puistoissa on runsaasti julkisia veistoksia; yksi kuuluisimmasta on Alter Fritz eli Fredrik Suuren ratsastajapatsas Unter den Lindenillä.^[136]

Taidemuseoista maalaustaidetta 1200-luvulta lähtien esittelee muun muassa Potsdamer Platzin lähellä sijaitseva Gemäldegalerie. Alte Nationalgalerie ja Galerie der Romantik antavat hyvän käsityksen saksalaisesta 1700–1800-luvun taiteesta.^[137] Neue Nationalgalerie sisältää läpileikkauksen saksalaisten ja myös ulkomaisten modernistien taiteesta. Nykytaidetta tarjoaa paikalliseen taiteeseen keskittynyt Berlinische Galerie^[138].

Berliini on toiminut perinteikkäänä ja elinvoimaisena Saksan Underground-taiteen keskuksena 1920-luvulta lähtien. Kaupungissa on vuoden mittaan lukuisia paikallisten ja muualta tulleiden taiteilijoiden järjestämiä performansseja ja happeningeja.^[139]

•  
  Seinämaalaus
•  
  Hamburger Bahnhof
•  
  Galerie König
•  
  Neue Nationalgalerie
•  
  Gemäldegalerie (Venus)

Berliinissä sijaitsee useita kansainvälisesti merkittäviä museoita. Erityisen kuuluisa on kaupungin keskustassa sijaitseva Museosaari (Museumsinsel), joka on vuodesta 1999 lähtien kuulunut Unescon maailmanperintöluetteloon. Saaren vanhin museo on vuonna 1830 perustettu Vanha museo (Altes Museum). Sitä seurasivat vuonna 1859 Uusi museo (Neues Museum), vuonna 1876 Vanha kansallisgalleria (Alte Nationalgalerie), vuonna 1904 Bode-museo Bode-Museum) ja vuonna 1930 Pergamon-museo (Pergamon-Museum). Lukuun ottamatta Vanhaa kansallisgalleriaa, joka on erikoistunut 1800-luvun maalaus- ja veistostaiteeseen, nämä museot esittelevät pääasiassa arkeologisia kokoelmia, joihin kuuluu esineitä muun muassa muinaisesta Egyptistä, Mesopotamiasta, Kreikasta, Roomasta ja Bysantista. Eniten kävijöitä vetää Pergamon-museo, jonka tunnettuihin vetonauloihin kuuluvat muun muassa Pergamonista löydetty monumentaalinen alttari, Miletoksen portti ja Babylonin kaupunginmuuriin kuulunut Ištarin portti.^[140] Altes Museumin suojissa on muun muassa kuningatar Nefertitin rintakuva.

Myös muualla Berliinissä on lukuisia merkittäviä museoita mitä erilaisimmilta aloilta, kuten maalaustaidetta esittelevät Gemäldegalerie ja Neue Nationalgalerie. Saksan historiallinen museo (Deutsches Historisches Museum) Unter den Lindenillä esittelee maan historiaa yli 2 000 vuoden ajanjaksolta. Tuoreempaan historiaan keskittyy esimerkiksi Checkpoint Charlien vieressä sijaitseva Muurimuseo (Mauermuseum – Haus am Checkpoint Charlie). Vuonna 1999 avattu Berliinin juutalaismuseo (Jüdisches Museum Berlin), joka kertoo juutalaisten kohtaloista Saksassa, on herättänyt huomiota myös arkkitehtuurinsa takia. Dahlemin kaupunginosassa sijaitsee merkittävä museokeskittymä, johon kuuluu muun muassa intialaisen taiteen, itäaasialaisen taiteen ja etnologinen museo. Deutsches Technikmuseum Berlin kuuluu maailman suurimpiin tekniikan museoihin. Lisäksi monet linnat, kuten Charlottenburgin linna, ja muut historialliset rakennukset toimivat museoina.

Berliinissä on myös pieniä, erikoisaloihin keskittyneitä museoita, kuten kirjainmuseo, Trabi-museo, nukketeatterimuseo ja kävijämäärällä mitattuna kymmenen suosituimman museon joukkoon kuuluva DDR-museo^[141][142]. Yhteensä kaupungissa on yli 170 erilaista museota ja noin 300 taidegalleriaa.^[143] Berliinissä järjestettiin vuonna 1997 ensimmäinen Museoiden yö -tapahtuma (Lange Nacht der Museen), josta on myöhemmin otettu mallia eri puolilla maailmaa.^[144]

Perinteiseen berliiniläiseen keittiöön kuuluu joitakin omia erikoisuuksia, vaikka kaiken kaikkiaan se on osa pohjoissaksalaista keittiötä. Pääosassa on liha, erityisesti sian- ja naudanliha, mutta koska Berliinin seudulla on runsaasti vesistöjä, siellä on syöty myös paljon kalaa, esimerkiksi karppia, kuhaa ja ankeriasta. Perinteisistä vihanneksista voidaan mainita muun muassa kaalit, hernekasvit sekä erilaiset juurekset. Tyypillisiä berliiniläisiä ruokia ovat esimerkiksi Kasseler (savustettua sianlihaa) ja Bockwurst (lähinnä sianlihaa sisältävä makkaratyyppi). Perinneruoilla ei kuitenkaan ole käytännössä kovin vahvaa asemaa, vaan ruokailutottumukset ovat Berliinissä melko kansainväliset, mihin vaikuttaa jo kaupungin maahanmuuttajaväestön suuruuskin. Etnisten ravintoloiden kirjo on huomattava, ja niitä on paljon, koska ulkona syöminen on Berliinissä tavallista muulloinkin kuin juhlapäivinä.^[145]

Mukaan otettavaa pikaruokaa tarjoavia liikkeitä ja kojuja Berliinissä on tiheään. Suosituimmaksi pikaruoaksi nousi 1940-luvun lopulla paikallinen erikoisuus Currywurst (tomaattipohjaisen currykastikkeen kera tarjoiltuja, paistettuja tai friteerattuja makkaranpaloja). Viime vuosikymmeninä vähintäänkin yhtä suurta suosiota on saavuttanut kebab eli saksalaisittain Döner, jonka paikallista varianttia myydään yleensä mukaan otettavaksi turkkilaisen leivän (ei pita-leivän) sisällä. Berliiniläinen Döner on tullut laajalti tunnetuksi, ja nykyään paikallisia kebabvartaita viedään jopa Turkkiin.^[146]

Berliiniläisistä leivonnaisista tunnetuin on berliininmunkki, jota tosin kaupungissa itsessään ei kutsuta tällä nimellä vaan nimellä Pfannkuchen.

Berliini oli vuoden 1936 kesäolympialaisten isäntäkaupunki. Sen jälkeen se painui poliittisista syistä paitsioon. Kylmän sodan aikana arvokisojen myöntäminen Länsi-Berliinille olisi todennäköisesti johtanut Neuvostoliiton johtaman itäblokin boikottiin.^[147]

1970-luvulla liennytyksen hengessä kaupunki sai isännöidä muutamia vuoden 1974 jalkapallon MM-kisojen alkulohko-otteluita sekä uinnin maailmanmestaruuskisat vuonna 1978. Sen jälkeen suurpoliittinen pakkanen alkoi taas kiristyä, ja suurkisat saivat odottaa Berliinin muurin murtumista.^[147]

Berliini oli yksi vuoden 2006 jalkapallon maailmanmestaruuskisojen isäntäkaupungeista. Berliini sai pidettäväkseen yleisurheilun MM-kisat vuonna 2009. Euroliigan final four pidettiin kaupungissa sijaitsevassa O₂ Worldissa kaudella 2008–2009.

Berliinin ylivoimaisesti suosituin urheilulaji on saksalaiskaupungille tyypillisesti jalkapallo, jossa kaupungilla on Bundesliigassa joukkue, Hertha BSC. Kaupungin joukkue Füchse Berlin otti ensimmäisen suuren voittonsa kevällä 2014 voittamalla Saksan Cupin DHB-Pokalin. Modernin ajan ensimmäinen virallinen käsipallo-ottelu pelattiin Saksassa nimenomaan Berliinissä vuonna 1917.^[148]

• Jalkapallo: Hertha BSC , 1. FC Union Berlin
• Koripallo: ALBA Berlin (Basketball-Bundesliga)
• Käsipallo: Füchse Berlin (Handball-Bundesliga)
• Jääkiekko: Eisbären Berlin (DEL)

• Lentopallo: Berlin Recycling Volleys (Volleyball-Bundesliiga)
• Vesipallo: Wasserfreunde Spandau 04 (Wasserball-Bundesliiga)

1900-luvun alkupuolen Berliini tunnettiin laajalti vapaamielisestä ilmapiiristä HLBT-ihmisten suhteen. Kaupungissa toimi ennen toista maailmansotaa useita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suosiossa olleita ravintoloita. Toisen maailmansodan jälkeisen ajan jälkeen Berliini kuuluu edelleen Euroopan vapaamielisimpiin kaupunkeihin ja kaupungissa järjestettävä Christopher Street Day kuuluu Euroopan suurimpiin Pride-tapahtumiin. Edelleen monet Berliinin tunnetuimmista klubeista, kuten Berghain, ovat alun perin olleet lähinnä HLBT-klubeja.

• Berliinin kaupungin kotisivut
• Rainer Eisenschmidt & Isolde Bacher & Gisela Buddée: Berlin – Potsdam. (17. painos) Verlag Karl Baedeker, 2006. ISBN 3-8297-1054-2 (saksaksi) (perinteikkään Baedeker-sarjan matkaopas)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Berliini Wikimedia Commonsissa

•   Matkaopas aiheesta Berliini Wikimatkoissa
• Berliinin kaupungin kotisivut (saksaksi) (englanniksi)

• Döblin, Alfred: Berlin Alexanderplatz. (Suom. Aarno Peromies) WSOY, 1994.
• Ala-Harja, Riikka: Maata meren alla. Helsinki: Gummerus, 2003. ISBN 951-20-6462-6

• Abenstein, Edelgard & Fiedler, Jeannine: Berliini: taide ja arkkitehtuuri. (Suomentaneet Pirkko Roinila ja Otto Lappalainen) Ullmann, 2009. ISBN 978-3-8331-4571-1
• Donner, Jörn: Berliini – arkea ja uhkaa. (Suom. Toivo J. Kivilahti) WSOY, 1958.
• Hapuli, Ritva (toim.): Berliini: Kirjailijan kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004.
• Hentilä, Marjaliisa & Hentilä, Seppo: Berliiniin. Retkiä lähihistoriaan. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-693-8
• Möttölä, Matias: Berliini. Image, 2006.
• Saarinen, Hannes: Berliini. Kulttuuria ja historiaa. Otava, 1999.