Valtiopäivätalo (Saksa)

Saksan keisarikunnan valtiopäivät alkoivat vuonna 1871. Seuraavana vuonna järjestettiin arkkitehtikilpailu uudesta valtiopäivätalosta Berliinin Königsplatzin (nykyinen Platz der Republik) itälaidalle. Voittanutta Ludwig Bohnstedtin ehdotusta ei ryhdytty toteuttamaan käytännön vaikeuksien, keisari Vilhelm I:n, valtakunnankansleri Otto von Bismarckin ja valtiopäivien välisten erimielisyyksien vuoksi.

Vuonna 1882 järjestettiin toinen kilpailu, jonka voitti frankfurtilainen arkkitehti Paul Wallot. Rakennuskomission vaatimuksesta hän kuitenkin joutui muuttamaan monesti suunnitelmiaan. Keisari Vilhelm I muurasi rakennuksen peruskiven 9. kesäkuuta 1884. Kuriositeettina mainittakoon, että keisarin iskiessä peruskiveä vasaralla protokollan mukaan vasara hajosi osiinsa. Uusi keisari Vilhem II sekaantui useaan otteeseen rakennustöihin pyrkien muuttamaan rakennusta enemmän mieleisekseen. Wallot ei kuitenkaan suostunut muutoksiin ja valtiopäivät tuki hänen kantaansa. Rakennustyö kesti kymmenen vuotta ja niiden päättymistä juhlittiin lakikiven paikalleen asettamisella 5. joulukuuta 1894.

Valtiopäivätalo yhdistää useita eri rakennustyylejä, tosin italialainen renessanssityyli on hallitseva. Wallot yhdisti tämän Alppien eteläpuolisen tyylin erilaisiin saksalaisiin rakennustyyleihin. Samalla hän käytti rakennuksessa yksityiskohtia saksalaisen kulttuurialueen eri puolilta. Vaikka kriitikot syyttivätkin Wallotia ”tyylien sekasotkun” luomisesta, hän onnistui luomaan rakennuksen, joka kuvastaa erinomaisella tavalla saksankielisen kulttuurialueen moninaisuutta. Rakennus tunnusti Saksan federatiivisen luonteen eri osavaltioista koostuvana valtakuntana, mutta samalla se esitti olevansa koko Saksan kansan kansanedustuslaitoksen tyyssija. Rakennuksen kruunasi 75 metriä korkea, böömiläisestä kristallista ja teräksestä tehty lasikupoli, jonka suunnitteli rakennusinsinööri Hermann Zimmermann. Tämä ei symboloinut kulttuurista monimuotoisuutta, vaan pikemminkin Saksan teknistä edistystä. Lasikupolin kautta valtiopäiväsali sai luonnonvalaistuksen.

Valtiopäivätalon sisätilat oli koristeltu erittäin loisteliaasti. Koristelussa toistuivat heraldiset symbolit, jotka toivat esiin Saksan koostumisen monista pienvaltioista, Saksan eri osia kuvaavat maalaukset sekä kuuluisia saksalaisia kuvaavat veistokset. Rakennuksessa oli istuntosali sekä valtiopäiville että eri osavaltioiden edustajista koostuvalla liittoneuvostolle, lisäksi siellä oli valiokuntien istuntosaleja, lukusali, kirjasto ja oleskelutiloja. Valtiopäivien arkisto tuli piankin koostumaan miljoonista niteistä. Niteitä voitiin toimittaa lukusaliin erittäin modernin pneumaattisen hissijärjestelmän avulla. Rakennuksessa oli myös oma generaattori. Näin siitä tuli Saksan ensimmäinen täysin sähköistetty parlamenttirakennus.

Wallot oli suunnitellut rakennuksen julkisivuun tunnuslauseen ”Dem Deutschen Volke” (”Saksan kansalle”). Keisari Vilhelm II kuitenkin kielsi tämän liian kansanvaltaisena pitämänsä tunnuslauseen käytön. Lause saatiin paikalleen vasta vuonna 1916,^[1] jolloin tuolloinen valtakunnankansleri Theobald von Bethmann Hollweg onnistui sopimaan asiasta keisarin kanssa, kun parlamentti oli ensin hyväksynyt valtakunnalle uudet sotalainat. Keisari määräsi, että tunnuslauseen kirjaimet tuli valaa pronssista, joka oli sulatettu sotasaaliiksi saaduista vihollisen ammuksista. Kirjoituksen suunnitteli arkkitehti Peter Behrens.

Pian rakennuksen käyttöönoton jälkeen kävi ilmi sen vakavin puute. Kansanedustajilla ei ollut rakennuksessa työtiloja. Puutetta koetettiin poistaa seuraavina vuosina lisärakennuksilla, mutta ne auttoivat ahdingossa vain hieman. Suorastaan legendaarinen on rakennuksessa toiminut kanttiini, joka omistajansa mukaan sai nimen Schulzen valtiopäiväryhmä. Nykyäänkin Berliinissä kiertää huuli, jonka mukaan Valtiopäivätalon kanttiini on koko kaupungin kehnoin ravintola.

Vuoden 1918 vallankumouksen yhteydessä sosiaalidemokraattinen valtiopäiväedustaja Philipp Scheidemann julisti valtiopäivätalon lukusalin länsiparvekkeelta Saksan tasavallaksi 9. marraskuuta 1918. Nykyään paikalla on muistotaulu. Rakennuksessa jatkoi toimintaansa Weimarin tasavallan valtiopäivät.

Pääartikkeli: Saksan valtiopäivätalon tuhopoltto

Valtiopäivätalo vaurioitui voimakkaassa tulipalossa 27. helmikuuta 1933, kuukausi sen jälkeen kun Adolf Hitler oli noussut Saksan valtakunnankansleriksi. Poliisi pidätti palon sytyttämisestä alankomaalaisen vasemmistoaktivistin Marinus van der Lubben, joka saatiin kiinni palopaikalta. Itse asiassa Valtiopäivätalo ei kuitenkaan palanut kokonaan. Rakennuksesta paloivat vain valtiopäivien istuntosali sekä eteisaula. Valokuvat, joissa koko Valtiopäivätalo näytetään ilmiliekeissä, ovat myöhempiä fotomontaaseja. Van der Lubbe tunnusti teon kuulusteluissa ja hänet teloitettiin giljotiinilla oikeudenkäynnin jälkeen. Natsit syyttivät tulipalosta kommunistista salaliittoa ja saivat siitä tehokkaan aseen vasemmiston toiminnan tukahduttamiseksi.

Natsien 12-vuotisen valtakauden aikana Saksan valtiopäivät kokoontuivat Kroll-oopperan talossa, joka sijaitsi Königsplatzin länsilaidalla Valtiopäivätaloa vastapäätä. Käyttökelvottomaksi tuhoutunutta Valtiopäivätaloa ei kunnostettu alkuperäiseen asuunsa. Tuhoutuneet istuntosali ja eteisaula korjattiin vain pintapuolisesti. Berliinin olympialaisten aikaan vuonna 1936 rakennuksessa järjestettiin opastettuja kiertokäyntejä ulkomaalaisille kisaturisteille, ja kisojen jälkeen rakennus toimi näyttelytilana. Siellä järjestettiin esimerkiksi ”Ikuinen juutalainen” -näyttely sekä elokuvaesityksiä.

Toisen maailmansodan aikana rakennus oli sotilaskäytössä, ja jopa sen muuttamista ilmatorjuntatorniksi harkittiin. Sodan loppuvaiheessa rakennuksessa toimi berliiniläisen Charité-klinikan synnytysosasto alkuperäisen vaurioiduttua pommituksissa. Liittoutuneiden pommittaessa Berliiniä 1945 Valtiopäivätalo oli symboliarvonsa vuoksi yksi puna-armeijan pääkohteista ja tuhoutui pahoin.^[1] Se oli myös viimeisiä vastarintapesäkkeitä keväällä 1945.

Berliinin jaossa Valtiopäivätalo jäi täpärästi Länsi-Berliinin puolelle. Itä- ja Länsi-Berliinin välinen raja, joka 1961 suljettiin Berliinin muurilla, kulki vain muutaman metrin päässä siitä. Vuonna 1949 perustetun Saksan liittotasavallan pääkaupungiksi otettiin Bonn, jonne asettuivat myös Saksan liittopäivät. Raunioituneen ja ilman käyttäjää jääneen Valtiopäivätalon kohtalosta käytiin pitkiä väittelyitä, toisten kannattaessa sen purkamista ja toisten sen kunnostamista. Kuuluisa kupoli räjäytettiin 22. marraskuuta 1954. Virallinen peruste teolle oli sortumavaara ja kupolin muuta rakennusta rasittava paino. Asiantuntijat pitävät nykyään esitettyjä syitä kyseenalaisina, räjäytystyö lienee johtunut ennen muuta poliittisista syistä. Koska rakennuksen lopullisesta kohtalosta ei ollut selvyyttä, sitä hallinnoiva liittotasavallan rakennusvirasto tyytyi ensimmäisinä vuosina varmistamaan rakennuksen sortumavaaralta ja korjaamaan julkisivun yksinkertaistetussa muodossa.

Lopulta säilyttämistä kannattanut mielipide voitti ja Valtiopäivätalo saneerattiin 1958–1971. Saneeraustyön aikana rakennuksen historiallinen ilmapiiri hävitettiin. Tuhopoltosta ja sodasta selvinneet veistoskoristeet, puuleikkaukset ja muut koristeet revittiin yksinkertaisesti irti ja tuhottiin. Saneerausta johtanut arkkitehti Paul Baumgarten perusteli tekoa selittämällä, että rakennuksen runsas ja kansallismielinen koristelu ei vastannut rakennuksen suunnitelleen Wallotin alkuperäisiä suunnitelmia. Väite on selkeästi väärä, koska Wallotin alkuperäisiä koristesuunnitelmia on säilynyt. Sitä paitsi Wallot selitti nimenomaan, että hän halusi luoda rakennuksen, joka korostaa Saksan historian ja maantieteen moninaisuutta.

Jälleenrakennuksen yhteydessä myös rakennuksen historiallinen pohjapiirros muutettiin täysin toisenlaiseksi. Valtiopäivätaloon rakennettiin istuntosali, joka oli kolme kertaa vanhaa istuntosalia suurempi ja täten liian suuri jopa mahdolliselle yhteissaksalaiselle parlamentille. Baumgarten, jonka työtä tosin johdettiin hyvin tarkkaan liittotasavallan rakennusvirastosta, halusi luoda rakennuksen, joka ei lietso kansallismielisyyttä eikä kiihota mieliä nationalismiin. 1960- ja 1970-lukujen toiminnallisen funktionalismin hengessä toteutettu rakennus onnistui useimpien arvioijien mielestä tässä erinomaisesti. Rakennusta käytettiin kylmän sodan aikana satunnaisesti Liittotasavallan liittopäivien valiokunta- ja toimikuntaistuntoihin (joita DDR:n ilmavoimat usein häiritsivät lentämällä hävittäjillään matalalla aivan rajan pinnassa), varsinaiset liittopäivien istunnot olivat DDR:n ympäröimässä Berliinissä mahdottomia. Lisäksi sen tiloissa oli Saksan historiaa esitellyt pysyvä näyttely Fragen an die deutsche Geschichte (”Kysymyksiä Saksan historialle”).

Kun Berliinin muuri murtui ja Saksat yhdistyivät, virallinen yhdistymisseremonia järjestettiin 3. lokakuuta 1990 Valtiopäivätalossa. Seuraavana päivänä yhdistyneen Saksan liittopäivät piti rakennuksessa symbolisen ensimmäisen istuntonsa. Pääkaupungin siirtäminen Bonnista Berliiniin oli kuitenkin poliittisesti vaikea kysymys, ja kun Saksan liittopäivät päätti 1991 siirtyä Berliiniin, päätös tehtiin vain niukalla ääntenenemmistöllä ja vasta pitkän väittelyn jälkeen.

Valtiopäivätalo päätettiin saneerata liittopäiviä varten. Saneeraustöitä varten julistettiin kansainvälinen arkkitehtikilpailu, jonka voitti brittiläinen arkkitehti Sir Norman Foster. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa tosin erosi huomattavasti siitä, mikä myöhemmin tosiasiallisesti toteutettiin. Hän oli suunnitellut Valtiopäivätalon ja sen sivurakennusten päälle jännitettäväksi suunnattoman suuren lasikaton, joka olisi ollut pinta-alaltaan noin kaksi kertaa Valtiopäivätalon suuruinen. Hankkeen kustannukset olisivat kuitenkin olleet suunnattomat, noin 1,3 miljardia Saksan markkaa, minkä johdosta liittopäiväedustajien enemmistö asettui vastustamaan suunnitelmaa. Tämän lisäksi monet berliiniläiset vierastivat suunnitelmaa, koska lasikatto olisi heidän mielestään ollut ruma. Berliinissä puhuttiinkin halveksivasti ”Saksan suurimmasta huoltoasemasta”. Foster joutuikin muuttamaan suunnitelmiaan. Hän sai tehtäväkseen suunnitella rakennukseen myöhemmin huomiota herättäneen lasikupolin. Vuonna 1994 Liittopäivien rakennuslautakunta päätti vain yhden äänen enemmistöllä toteuttaa Fosterin muokatun suunnitelman. Vähemmistö kannatti suunnitelmaa, joka olisi ennallistanut rakennuksen sen toista maailmansotaa edeltäneeseen asuun. Entisöinti maksoi lopulta yli 600 miljoonaa Saksan markkaa.^[2]

Fosterin arkkitehtifirman Foster & Associates johdolla Valtiopäivätalosta purettiin sisäosat, mukaan lukien kaikki 60-luvulla tehdyt muutokset ja sen sisusta rakennettiin kokonaan uudelleen. Foster siis myös palautti rakennukselle lasikupolin,^[1] tosin huomattavasti modernimmassa muodossa kuin alkuperäinen 1890-luvun kupoli. Ennen saneeraustöiden aloittamista kuuluisat tilataiteilijat Christo ja Jeanne-Claude kietoivat Valtiopäivätalon kankaalla peittoon. Performanssi herätti sekä ihastusta että tyrmistystä. Liittopäivät muuttivat virallisesti rakennukseen vuonna 1999.^[2]

Valtiopäivätalon rakentamisessa on otettu huomioon myös ekologiset näkökohdat. Erityiset eristeet ja lasitukset pyrkivät vähentämään energiahukan minimiin. Rakennuksen lämmitys- ja jäähdytysjärjestelmä hyödyntää maalämpöä sekä viilentävää pohjavesikerrosta. Valtiopäivätalo itse asiassa tuottaa enemmän energiaa kuin se kuluttaa.^[3] Monimutkainen peilisysteemi johtaa luonnonvalon kupolista istuntosaliin, jota siis valaistaan osin luonnonvalolla.^[3] Alkuaikojen tapaan rakennuksessa on taas oma voimanlähde, joka käyttää biodieseliä Mecklenburg-Vorpommerista.

• Voitonlippu Berliinin valtiopäivätalon katolla

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Valtiopäivätalo (Saksa) Wikimedia Commonsissa

• Christo and Jeanne-Claude Wrapped Reichstag (englanniksi)