Suomi 1980-luvulla

Suomessa elettiin 1980-luvulla nousukautta. Asukkaita oli vajaat viisi miljoonaa ja työttömyys oli varsin vähäistä. Suomen kansantalous kasvoi voimakkaasti, mikä synnytti kiinteistö- ja pörssikuplan.

Sisäpoliittisesti merkittävimpiä tapahtumia oli presidentti Urho Kekkosen eroaminen terveyssyistä presidentin virasta vuonna 1981 ja Mauno Koiviston valitseminen presidentiksi vuonna 1982. Sisäpolitiikassa vallitsi konsensus (eli 'yhteisymmärrys', 'yksimielisyyspolitiikka'), ilman suuria poliittisia kiistoja. Suomessa vallitsi vielä 1980-luvulla suomettumisen aika, joka päättyi lopullisesti vasta Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991. Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen voimassaoloa pidennettiin 20 vuodella vuonna 1983. Samalla kuitenkin jo lähennyttiin Eurooppaa: vuonna 1981 Suomessa otettiin muun Euroopan tyyliin käyttöön kesäaika ja vuonna 1989 Suomesta tuli Euroopan neuvoston jäsen. Vuodesta 1961 Euroopan vapaakauppajärjestön (EFTA) liitännäisjäsenenä ollut Suomi liittyi järjestön täysjäseneksi vuonna 1986.

1980-luku muistetaan myös useista erilaisista suomirock-yhtyeistä, joiden hitit soivat yhä tiuhaan radiossa. Televisiossa esitettiin 1980-luvulla etenkin monenlaisia sketsi- ja draamasarjoja. Juppikulttuuri kukoisti voimakkaana ja näkyi muun muassa kulutuksessa, muodissa ja harrastuksissa.

Suomi siirtyi 1980-luvulle presidenttinään Urho Kekkonen. Kekkonen erosi sairautensa takia tasavallan presidentin virasta 27. lokakuuta 1981 ja toimi muodollisena valtionpäämiehenä tammikuuhun 1982 asti. Tuolloin järjestettiin presidentinvaalit, joissa oli mukana kaikkiaan kahdeksan ehdokasta. Ehdokkaista Mauno Koivisto sai valitsijamiesten selkeän enemmistön ja valittiin presidentiksi jo ensimmäisellä kierroksella. Seuraavat presidentinvaalit järjestettiin 1988, jolloin Koivisto valittiin toiselle kaudelle. Presidentinvaali 1982 oli viimeinen perinteinen valitsijamiesvaali ja vuoden 1988 vaali yhdistetty valitsijamies- ja suora kansanvaali. Sisäpolitiikassa Koivisto omaksui edeltäjäänsä Urho Kekkosta pidättyvämmän roolin, ulkopolitiikassa hän sen sijaan piti ohjakset tiukasti omissa käsissään. Koivisto halusi myös kaventaa presidentin valtaa ja lisätä pääministerin valtaa.

Suomen sisäpoliittista valtaa hallitsi SDP koko vuosikymmenen ajan. Myös SKDL:llä oli merkittävä valta eduskunnassa ja vihreän liikkeen kannatus suureni. 1980-luvun pääministereitä olivat Mauno Koivisto (1979−1982), Kalevi Sorsa (1982−1987) sekä Harri Holkeri (1987−1991). Vuosina 1983−1987 istuneesta Sorsan neljännestä hallituksesta tuli Suomen siihen saakka pitkäikäisin hallitus sen lyötyä Kivimäen hallituksen ikäennätyksen vuodelta 1936. Vuonna 1987 perustetun Holkerin sinipunahallituksen aikana nousukausi alkoi huipentua talouden ylikuumenemiseen. Tuolloin valtiovarainministerinä toimi Erkki Liikanen, myöhempi Suomen Pankin pääjohtaja.

Suomessa käytiin kahdet eduskuntavaalit vuosina 1983 ja 1987. Edellisiä vaaleja on luonnehdittu protestivaaleiksi juuri silloin kiivaimmillaan olleen rötösherrajahdin vuoksi. Suomen Maaseudun Puolue saavutti uuden puheenjohtajansa Pekka Vennamon johdolla historiansa toisen suurvoiton ja nousi hallitukseen kahden ministerin voimin. Sen sijaan SKDL kärsi murskatappion eikä sitä enää tämän jälkeen otettu hallituksiin. Liberaalinen Kansanpuolue menetti kaikki eduskuntapaikkansa ja uutena ryhmänä eduskuntaan nousivat vihreät. Kokoomuksen yli 20 vuotta kestänyt oppositiokausi päättyi vuoden 1987 vaaleissa, jolloin siitä tuli pääministeripuolue. Samoissa vaaleissa SMP:n perustaja ja kunniapuheenjohtaja Veikko Vennamo jätti politiikan, minkä jälkeen puolueen kannatus alkoi heikentyä pysyvästi. Vennamon suku vetäytyi kokonaan politiikasta Pekka Vennamon siirtyessä posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi syksyllä 1989.

SKDL:n ja SKP:n sisäinen kahtiajako enemmistön ja niin sanotun taistolaisen vähemmistön kesken paheni vuosikymmenen mittaan. Kuilu repesi, kun vähemmistö perusti vuonna 1986 uuden Demokraattinen vaihtoehto -puolueen. Devan toiseksi puheenjohtajaksi valittiin näyttelijä Kristiina Halkola, josta tuli Suomen ensimmäinen naispuoluejohtaja. Vuonna 1989 perustettiin vielä SKDL:n entisen kansanedustajan Markus Kainulaisen johdolla uusi Kommunistinen Työväenpuolue. SKP:n vanhat johtomiehet Aarne Saarinen, Taisto Sinisalo ja Arvo Aalto jäivät eläkkeelle.

Vihreä liitto rekisteröityi puolueeksi ja Keskustapuolue muutti nimensä Suomen Keskustaksi vuonna 1988. Vuonna 1982 Liberaalinen Kansanpuolue liitettiin Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi, mutta liberaalit erosi yhteistyöstä vuonna 1986. Yhteistyöllä pyrittiin poliittisten keskiryhmien kiinteämpään yhteistyöhön. ^[1] Vuosikymmenen aikana katosivat puoluekartalta Suomen Maaseudun Puolue:sta lohjennut Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue (uudelta nimeltään Kansalaisvallan Liitto) ja Perustuslaillinen Oikeistopuolue. Kokonaan uusi puolue taas oli vuonna 1985 perustettu Suomen Eläkeläisten Puolue.

1980-luvulla Suomessa järjestettiin kolmet kunnallisvaalit: 1980, 1984 ja 1988. Suurimpia kuntapuolueita 1980-luvulla olivat SDP, Kokoomus ja Keskusta.

Suomen kuntakartalla tapahtui vuosikymmenen aikana vain vähän muutoksia. Vuoden 1981 alussa Nummen ja Pusulan kunnat yhdistettiin Nummi-Pusulan sekä Keikyän ja Kiikan kunnat Äetsän kunnaksi. Lokalahden kunta liitettiin Uuteenkaupunkiin vuoden 1981 alussa ja Nuijamaan kunta Lappeenrannan kaupunkiin vuoden 1989 alussa. Pietarsaaren maalaiskunta otti vuoden 1989 alussa uudeksi nimekseen Pedersören kunta.^[2]

Suomeen syntyi pitkän tauon jälkeen kymmenen uutta kaupunkia vuoden 1986 alussa. Tällöin Alajärven, Jämsänkosken, Kannuksen, Kauhavan, Keuruun, Kuhmon, Laitilan, Oriveden, Saarijärven ja Ähtärin kunnat muuttuivat kaupungeiksi.^[3]

Sisäpolitiikkaa väritti 1980-luvun alkupuolella rötösherrajahti, jota lietsoi Suomen Maaseudun Puolue Veikko Vennamon johdolla. Jo edellisellä vuosikymmenellä oli alettu puida Salora- ja Valco-juttuja, ja 1980-luvun puolella julkisuuteen tulivat Helsingin metrojupakka ja Noppa-juttu. Näiden tiimoilta nostetut oikeudenkäynnit, joissa oli syytettyinä eräiden yritysjohtajien ja virkamiesten ohella muutamia poliitikkojakin, saatiin päätökseen vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Lisäksi värikkäänä persoonana tunnettu oikeuskansleri Kai Korte tarttui tarmokkaasti eduskunnan niin sanottuun päivärahakiistaan, kun eräät kansanedustajat olivat nostaneet päivärahaa väärin perustein.

Poliittista kenttää hämmensi osaltaan myös Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen esimiehen Aarno Laitisen johdolla tehty kohukirja Tamminiemen pesänjakajat, jonka ilmestyminen osui samaan ajankohtaan presidentti Urho Kekkosen eron kanssa. Laitiselta ilmestyi myös kirjan jatko-osa Musta monopoli vuonna 1982.

Ruotsalainen vakooja Stig Bergling, joka oli tuomittu vuonna 1979 elinkautiseen vankeuteen vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi, loikkasi Suomen kautta Neuvostoliittoon lokakuussa 1987. Tapaus herätti kohun Suomessa ja Ruotsissa.^[4]

Ympäristöasioihinkin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Vuonna 1983 perustettiin ympäristöministeriö ja ensimmäiseksi ympäristöministeriksi tuli SDP:n Matti Ahde. Vihreä liike järjestäytyi vuonna 1988 puolueeksi nimellä Vihreä liitto ja liittyi samana vuonna Euroopan vihreiden jäsenjärjestöksi.

Vuonna 1988 naiset pääsivät ensimmäistä kertaa evankelis-luterilaisen kirkon papin virkaan. Jo samana vuonna nimitettiin Suomen ensimmäinen naiskirkkoherra, kun Sirkka-Liisa Enqvististä tuli Lemlandin ja Lumparlandin seurakunnan kirkkoherra. Suomeen saatiin myös uusi sukunimilaki ja tasa-arvolaki. Sukunimilain myötä avioliittoon menevä naisen ei ollut enää pakko vaihtaa sukunimeään miehensä sukunimeksi, toisin kuin aiemmin.

Presidentti Urho Kekkonen kuoli vuonna 1986 ja hänen kotinsa Tamminiemi Helsingin Meilahdessa muutettiin museoksi vuonna 1987. Presidentti J. K. Paasikiven muistomerkki Helsingin keskustassa paljastettiin vuonna 1980 ja hänen päiväkirjansa vuosilta 1944−1956 julkaistiin niiden salassapitoajan umpeuduttua vuosina 1985 ja 1986. Dosentti Juhani Suomi puolestaan aloitti Urho Kekkosen elämäkerran kirjoittamisen ja sai valmiiksi teossarjan kaksi ensimmäistä osaa.

Vuosikymmenen kohutuin poliittinen muistelmateos oli syyskuussa 1989 julkaistu, Jukka Tarkan toimittama Ahti Karjalaisen Presidentin ministeri. Johannes Virolainen oli aloittanut oman muistelmasarjansa vuonna 1982 teoksella Yöpakkasista juhannuspommiin. Muistelmiaan julkaisivat myös Martti Miettunen (Näinhän se oli, 1983), Aarne Saarinen (Suomalaisen kommunistin kokemuksia, 1984), Veikko Vennamo (Kulissien takaa, 1987) ja Arvo Aalto (Elämäni miljoonat, 1988).

Suomen väkiluku kasvoi 1980-luvulla maltillisesti, runsaat neljä prosenttia. Väestönkasvu oli melko tasaista. Vuoden 1979 lopussa Suomen väkiluku oli 4 771 000^[5] ja vuoden 1989 lopussa 4 974 000.^[6]

Suomalaisten kokonaishedelmällisyys oli vuosina 1980–1987 keskimäärin noin 1,66; korkeimmillaan se oli vuonna 1983 noin 1,74. Kokonaishedelmällisyysluku oli hieman matalampi kuin 2000-luvulla, mutta hieman korkeampi kuin 2010-luvun jälkipuoliskolla. Lapsia syntyi kuitenkin kaikkiaan enemmän kuin 2000-luvulla, sillä hedelmällisessä iässä olevia naisia oli enemmän.^[7] Vuosittain syntyi keskimäärin noin 63 000 lasta. Kuolleisuus oli vuonna 1980 9,3 promillea ja vuonna 1988 9,9 promillea. Vuosittain kuoli keskimäärin noin 45 000 ihmistä. Imeväiskuolleisuus vaihteli vuosina 1982–1987 5,4 promillesta 6,5 promilleen, ja oli eräs maailman alhaisimmista. Toisen maailmansodan jälkeiset suuret ikäluokat olivat vuosikymmenen aikana 30–45-vuotiaita.

1980-luvulla syntyneiden poikien elinajanodote oli reilut 70 vuotta ja tyttöjen yli 78 vuotta. Elinajanodote on pitkän ajan trendinä noussut, ja keskimääräiset toteutuvat eliniät muodostunevat huomattavasti synnyinvuoden odotteita korkeammiksi.^[8][9]

Vuoden 1988 lopussa Suomessa asui noin 18 700 ulkomaan kansalaista, mikä oli jopa 13 kertaa vähemmän kuin vuonna 2017.^[10] Suurimpia ulkomaalaisryhmiä 1980-luvun lopulla olivat ruotsalaiset, neuvostoliittolaiset ja länsisaksalaiset. Suomi oli muuttovoittomaa, ja suurin osa Suomeen muuttaneista tuli Ruotsista.^[11]

1980-luvulla etenkin pääkaupunkiseudun väkiluku nousi. 1960- ja 1970-luvuilla voimakas muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin oli kuitenkin hidastunut.^[11] Vuosikymmenen lopulla noin 60 prosenttia väestöstä asui kaupungeissa. Suomen suurimmat kaupungit vuoden 1988 lopulla olivat Helsinki (489 965 asukasta), Tampere (171 068 asukasta), Espoo (167 734 asukasta), Turku (159 917 asukasta), Vantaa (151 157 asukasta), Oulu (98 933 asukasta) ja Lahti (93 251 asukasta).

Taulukossa on esitetty Suomen silloisen läänijaon mukainen läänien väkiluku vuosien 1979 ja 1989 viimeisenä päivänä Tilastokeskuksen mukaan.^[5][12]

	Väkiluku 1979	Väkiluku 1989	Väestönmuutos 1979–1989	Väestöosuus 1979	Väestöosuus 1989
Uudenmaan lääni	1 119 731	1 235 460	10,3 %	23,5 %	24,8 %
Turun ja Porin lääni	701 700	716 639	2,2 %	14,7 %	14,4 %
Hämeen lääni	662 562	688 267	3,9 %	13,9 %	13,8 %
Vaasan lääni	430 177	444 624	3,4 %	9,0 %	9,0 %
Oulun lääni	414 436	437 414	5,5 %	8,7 %	8,8 %
Kymen lääni	345 053	335 466	-2,8 %	7,2 %	6,7 %
Kuopion lääni	251 715	256 381	1,9 %	5,3 %	5,2 %
Keski-Suomen lääni	242 439	251 206	3,6 %	5,1 %	5,0 %
Mikkelin lääni	209 199	208 156	-0,5 %	4,4 %	4,2 %
Lapin lääni	195 060	199 973	2,5 %	4,1 %	4,0 %
Pohjois-Karjalan lääni	176 612	176 566	-0,0 %	3,7 %	3,5 %
Ahvenanmaan lääni	22 608	24 231	7,2 %	0,5 %	0,5 %
Suomi	4 771 292	4 974 383	4,3 %	100,0 %	100,0 %

1980-luvulla Suomessa elettiin vahvan hyvinvointivaltion aikaa. Vuonna 1987 vajaat yhdeksän prosenttia ammatissa toimivista suomalaisista sai toimeentulonsa alkutuotannosta, noin 31 prosenttia jalostuksesta ja noin 58 prosenttia palveluista. Tärkeimpiä vientituotteita olivat koneet, laivat ja veneet sekä puu ja puunjalostustuotteet. Erityisen tärkeä vientituote oli paperi, jonka vienti vuonna 1988 toi Suomelle yli 25 miljardia markkaa ja muodosti lähes 30 prosenttia Suomen koko vientituloista.^[11]

Heti vuosikymmenen alussa korkealle asettunut raakaöljyn hinta laajensi Suomen idänkauppaa, joka perustui edelleen vaihdantaperiaatteeseen. Vuonna 1981 Neuvostoliiton osuus Suomen koko ulkomaankaupasta oli 25 prosenttia. Neuvostoliiton talousvaikeudet alkoivat kuitenkin kohta näkyä kehitystä uhkaavina. Kun öljyn hinta laski, myös Neuvostoliiton kanssa käytävä kauppa supistui 1980-luvun puolivälistä lähtien.^[13]

Suomen suurimmat yritykset olivat vuonna 1980 enimmäkseen kotimarkkinoilla toimivia, kärjessä Neste ja seuraavana kauppajätti Kesko kaksi ja puoli kertaa suurempana kuin suurin teollisuusyhtiö Valmet. Vuosikymmenen puolivälissä Neste oli kasvattanut etumatkaansa, mutta kymmenen suurimman yrityksen joukossa oli neljä kotimarkkinoiden tukkukauppaa: Kesko, Eka, SOK ja Hankkija.^[14] Vielä vuosikymmenen lopullakin puolet kymmenestä suurimmasta yrityksestä oli kotimarkkinayrityksiä, mutta mukana oli Nesteen lisäksi jo toinenkin kansainvälistymisen aloittanut yritys, Kemira. Suomalaisyritysten kesken tehdyistä fuusioista huolimatta metsäteollisuusyhtiöt pysyivät melko pieninä, ja monialayhtiö Nokia kasvoi vuosikymmenen mittaan yli kaksi kertaa suuremmaksi kuin suurin metsäyhtiö Kymmene.^[15]

Suomessa vallitsi voimakas taloudellinen nousukausi, joka kesti koko vuosikymmenen. Merkittävä syy nousukauden pitkittymiseen ja ylikuumenemiseen oli ulkomaisen luotonhakemisen vapautuminen. Aiemmin luoton hakeminen ulkomailta oli luvanvaraista, mutta Suomen pankki vapautti luoton hakemisen vuonna 1986^[16] ja tämä johti laajamittaiseen yrityksien lainanhakuun ulkomailta. Ulkomainen lainaraha oli huomattavasti kotimaista rahaa halvempaa. Myös pankkien luotonanto yksityishenkilöille vapautui ja luottokanta kasvoi enimmillään yli 100 % vuodessa.^[17] Nämä seikat johtivat kansantaloudessa olleen rahamäärän voimakkaaseen kasvuun, joka puolestaan nosti asuntojen ja liiketilojen hintoja voimakkaasti. Syntyi kiinteistö- ja pörssikupla, jonka aikana syntyi nopeasti velkarahoituksella suuria omaisuuksia. Kuvaava esimerkki nousukaudesta ja hyvinvointivaltion kulta-ajasta on vuosikymmenen lopun keskustelu valtion tukemista ”seksilomista”.

Nousukausi päättyi 1990-luvun alkupuolen voimakkaaseen lamaan, jonka tärkeimpiä syitä olivat markkinoiden vapautumisesta lopulta aiheutuneet tappiot pankeille ja sijoitusliikkeille sekä Neuvostoliiton kanssa käydyn clearing-kaupan loppuminen vuosikymmenen vaihtuessa. 1980-luvun ylikuumenemisesta seuranneen laman puinti jatkui aina pankkikriisien kautta noin vuoteen 1998 asti.

Suurimpia valtioenemmistöisiä osakeyhtiöitä vuonna 1988 olivat muun muassa Enso-Gutzeit, Outokumpu, Rautaruukki, Imatran Voima, Neste ja Kemira.^[11]

Merkittäviä vuosikymmenen talousvaikuttajia olivat muun muassa Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg, merkittävät elinkeinoelämän vaikuttajat Jaakko Lassila ja Matti Pekkanen sekä pankkiiri ja investointikonsultti Jukka Keitele.

Pankki- ja luottokortit yleistyivät Suomessa voimakkaasti 1980-luvulla. Pankkiautomaatit yleistyivät vauhdilla, minkä myötä monia pankkikonttoreita karsittiin.

Suomen bruttokansantuotteen vuosimuutos 1980-luvulla:^[18]

	1980	1981	1982	1983	1984	1985	1986	1987	1988	1989
Bkt:n volyymin muutos edellisvuodesta	5,7	1,3	3,1	3,1	3,2	3,5	2,7	3,6	5,2	5,1

Koko vuosikymmenen bruttokansantuote oli noin 1,06 biljoonaa euroa (viitevuoden 2010 hintoihin). Lukema on noin 17 prosenttia matalampi kuin seuraavan vuosikymmenen bruttokansantuote ja 40 prosenttia matalampi kuin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen bruttokansantuote. Huippuvuonna 1989 bruttokansantuote oli noin 125 miljardia euroa (viitevuoden 2010 hintoihin), eli noin 43 prosenttia korkeampi kuin vuoden 1979 bruttokansantuote.^[19]

Markka oli pieni, epävakaa ja keinottelulle altis valuutta. Inflaatio nakersi sen arvoa etenkin vuosikymmenen alussa. Suomessa ei ole mitattu yli kymmenen prosentin vuosi-inflaatiota sitten vuoden 1981.^[20]

	1980	1981	1982	1983	1984	1985	1986	1987	1988	1989
Kuluttajahintaindeksin vuosimuutos	11,6	12,0	9,3	8,4	7,1	5,9	3,6	3,7	5,1	6,6

Hyvästä taloustilanteesta huolimatta Suomessa tapahtui 1980-luvulla myös useita talousskandaaleja. Kasinotalous-sanasta on tullut paheksuva nimitys 1980-luvulle tyypilliselle lainarahalla ja sijoittamisella rikastumiselle. Se loi uusia mahdollisuuksia talousrikollisille. Lainoja otettiin usein talousrikollisten pöytälaatikkofirmojen nimiin, sekä vakuuksia yliarvioitettiin esimerkiksi väärentämällä asiakirjoja. Keskellä vuosikymmentä vapautuneiden markkinoiden toiminta johti lopulta lopulta suuriin tappioihin pankeille ja sijoitusliikkeille, sekä edesauttoi vahvasti Suomen syöksymistä lamaan 1990-luvun alussa. 1980-luvun talousskandaaleja ovat:

• Noppa-juttu: Sulo Aittoniemi, Pekka Paavola, Kalevi Sassi
• VS-yhtiöiden konkurssi (konkurssihetkellä VS-Groupin velat olivat miljoona markkaa ja varat 56 miljoonaa markkaa)
• Naurissaaren lahjusjupakka: Ilkka Hakalehto, Pekka Saarnio, Jouko Helin
• Uotin veljekset: Kari ja Jussi Uoti
• Kouri-kaupat: Pentti Kouri, Peter Fryckman, Kai Mäkelä, Taito Tuunanen, Jaakko Lassila.

Rikollisuus yleistyi jonkin verran: rikoslakia vastaan tehtyjä rikoksia kirjattiin vuonna 1983 noin 255 000 ja vuonna 1988 noin 334 000. Tahallisia henkirikoksia tilastoitiin vuosittain 114–149, eli suunnilleen saman verran kuin 1970-, 1990- ja 2000-luvulla.^[11]

Tunnettuja vuosikymmenen rikostapauksia ovat muun muassa Dragsfjärdin myrkkyskandaali 1982, Mikkelin panttivankidraama 1986, Raumanmeren koulusurmat 1989 sekä Jammu Siltavuoren tekemä kahden lapsen murha 1989.

Virolaiset Raivo Roosna ja Aleks Lepajõe ryöstivät huhtikuussa 1985 Tillanderin kultasepänliikkeen Helsingin keskustassa ja Helsingin Osakepankin Käpylän konttorin. Ryöstöt herättivät huomiota röyhkeydellään. Roosna ja Lepajõe jäivät kiinni vain muutamaa päivää myöhemmin ja heidät tuomittiin yli seitsemän vuoden vankeuteen. Sen sijaan lähes 1,5 miljoonan markan arvoinen Tillanderin ryöstösaalis jäi kateisiin. Roosna ja Lepajõe olivat vuotta aiemmin keväällä 1984 loikanneet Neuvosto-Virosta Suomen kautta Ruotsiin.^[21]

Ruotsin pääministerin Olof Palmen murha helmikuun lopussa 1986 johti turvallisuusilmapiirin nopeaan muutokseen myös Suomessa. Turvavartioinnin kysyntä lisääntyi, ja Suojelupoliisin resursseja lisättiin pääministeri Kalevi Sorsalle tulleiden tappouhkausten vuoksi.^[22]

Yleisradion pääjohtajalle Sakari Kiurulle osoitettu kirjepommi räjähti hänen sihteerinsä käsissä tämän avatessa postia Ylen toimitalossa Helsingin Kesäkadulla kesäkuussa 1986. Sihteeri loukkaantui räjähdyksessä lievästi. Pommin lähettäjää ei koskaan saatu selville.^[23]

Suomen ensimmäinen ja ainoa metro, Helsingin metro, avattiin kesällä 1982. Aluksi metrolinja ulottui Rautatientorilta Itäkeskukseen, mutta vuosikymmenen lopulla linjan länsipää sijaitsi Kampissa ja itäpää Mellunmäessä.

Rautateiden sähköistysprojekti eteni: vuosikymmenen loppuun mennessä sähköjunilla pääsi Helsingistä Ouluun, Kuopioon ja Joensuuhun. Sähköistetyn rataverkon pituus nousi vuoden 1980 alle tuhannesta kilometristä vuoden 1989 1 636 kilometriin. Vuosikymmenen lopulla noin 28 prosenttia Suomen rautateistä oli sähköistetty. Silloin siniset pikajunavaunut korvasivat viimeisetkin puuvaunut, ja lättähatut lopettivat säännöllisen matkustajaliikenteen.

Vuosikymmenen aikana karsittiin junaliikennettä useilla vähäliikenteisillä rataosuuksilla. Henkilöliikenne Haapamäki–Pori-radalla lopetettiin vuonna 1981, ja radan osuudet Porin Ruosniemestä Kankaanpäähän sekä Haapamäeltä Kihniön Aitonevalle poistettiin kokonaan käytöstä vuonna 1985.^[24] Vuonna 1983 lopetettiin henkilöjunaliikenne Hyvinkää–Karjaa-radalla^[25], vuonna 1987 Jyväskylä–Haapajärvi-radalla Jyväskylän ja Äänekosken välillä^[26] sekä vuonna 1988 Rauman radalla.^[27] Junaliikenne Kristiinankaupungin radalla lopetettiin kokonaan vuonna 1982.^[28]

Pitkään valmisteltu uusi tieliikennelaki sitä täydentävine asetuksineen astui voimaan huhtikuun alussa 1982, ja se korvasi vuodelta 1957 olleen vanhan lain.^[29]

Nousukausi näkyi henkilöautojen ensirekisteröinneissä, joita tilastoitiin yhteensä lähes 1,4 miljoonaa eli huomattavasti enemmän kuin 1970- ja 1990-luvuilla. Rahamarkkinoiden vapauduttua 1980-luvun jälkipuoliskolla rekisteröitiin enemmän henkilöautoja kuin alussa. Rekisteröidyimpiä henkilöautomalleja olivat muun muassa Nissan Sunny, Toyota Corolla ja Lada 1200. Henkilö-, paketti- ja muiden autojen yhteenlaskettu lukumäärä nousi 1,4 miljoonasta yli kahteen miljoonaan. Suhteellisesti eniten lisääntyi paketti- ja erikoisautojen lukumäärä. Rekisterissä olevien henkilöautojen kokonaismäärä ylitti 1,5 miljoonan rajan vuonna 1985.^[30] 1980-luvun alussa rekisterissä olevien henkilöautojen keski-ikä oli noin seitsemän vuotta, mistä se nousi vuosikymmenen lopun kahdeksaan vuoteen. Suomen henkilöautokannan kirjavuutta kuvaa, että vuosikymmenen alussa rekisterissä oli 83 erikseen tilastoitua automerkkiä, minkä lisäksi harvalukuisempia merkkejä ja yksittäiskappaleita sisältyi tilaston ”muut merkit” -osioon.^[31]

1980-luvun mittaan voimistui ajattelu, jonka mukaan auto ei ollut vain kulkuväline, jolla pääsi luotettavasti paikasta A paikkaan B, vaan myös omistajansa käyntikortti. Voimakkaimmin leimautui BMW, joka miellettin juppiautoksi. Turbo-Saab haluttiin nähdä muista piittaamattoman öykkärin ajopelinä ja Lada lippalakkimiehen autona. Vuosikymmenen loppuvuosina rekieteröitiin ennätysmäärä kalliita ja eksoottisia automerkkejä, jollaisia olivat Alfa Romeo, Lancia ja Porsche. Yksittäiskappaleina rekisteriin ilmaantui muutama huippukallis Lotus, Maserati, Rolls Royce ja Tšaika. Vuonna 1989 uusia henkilöautoja rekisteröitiin Suomessa kaikkien aikojen ennätysmäärä, 176 771 kappaletta.^[32]

Autojen ostajakunnan rakenne muuttui vuosikymmenen aikana siten, että yhä useampi henkilöauto ostettiin yritysten nimiin ja niitä käytettiin työsuhdeautoina. Työnantaja saattoi vähentää autosta aiheutuvat poistot verotuksessa ja säästää sosiaalikuluissa verrattuna siihen, että vastaava palkka olisi maksettu rahana. Esimerkiksi vuonna 1985 joka kolmannen uuden henkilöauton ostajana oli yritys.^[33]

Yleisimmät autojen valmistusmaat olivat Japani, Saksan liittotasavalta ja Neuvostoliitto. Nissan/Datsun, Toyota ja Lada olivat suosittuja automerkkejä läpi vuosikymmenen. Eritoten Toyota, Opel, Volkswagen ja Ford kasvattivat suosiotaan, Fiatin ja Saabin suosiot sen sijaan laskivat.^{[11][34][35][36]} Takavetoinen Lada eri versioina oli vuosina 1981–1984 Suomen eniten myyty automalli.^[37] Fiatin osuus Suomen henkilöautokannasta suorastaan romahti vuosikymmenen aikana kymmenestä prosentista 5,3 prosenttiin.^[38] Vuonna 1979 alkanut Talbot-henkilöautojen tuotanto Uudenkaupungin autotehtaalla Saabin rinnalla päättyi vuonna 1985. Talboteja ehti valmistua liki 32 000 autoa, jotka kaikki markkinoitiin kotimaahan.^[39]

Vuosikymmenen aikana Suomeen tulleita uusia automerkkejä olivat japanilaiset Subaru ja Suzuki. Samoin japanilainen Daihatsu, joka oli yrittänyt maihinnousua vuonna 1968, teki paluun Suomeen vuosikymmenen alussa.^[40] Espanjalainen Seat, jonka valmistamia autoja oli aiemmin myyty Suomessa Fiatin nimen alla, ilmestyi Suomeen omana merkkinään vuonna 1984.^[41] Aiempina vuosikymmeninä yleisen Moskvitšin suosio hiipui ja merkki poistui markkinoilta vuosikymmenen lopulla. Saman kohtalon kokivat aiemmin yleiset brittiläiset merkit Austin, Morris, Hillman ja Vauxhall jo vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla.^[42] Itäsaksalaista Wartburgia, joka oli markkinoiden viimeinen kaksitahtimoottorilla varustettu automerkki, rekisteröitiin vielä vuosikymmenen alussa enemmän kuin esimerkiksi Audia, Citroënia ja Renaultia, mutta vuonna 1989 enää vain reilut sata autoa.^[43] Volkswagen Kuplaa, jonka maahantuonti oli päättynyt vuonna 1975, oli 1980-luvun alussa rekisterissä vielä noin 75 000 autoa, mikä merkitsi, että yli puolet kaikista Suomeen tuoduista Kuplista oli yhä liikenteessä. Määrä oli enemmän kuin kaikkia ranskalaisia automerkkejä Peugeotia, Citroënia, Renaultia ja Simcaa yhteensä.^[44]

Kuorma-autojen määrä Suomessa oli suurimmillaan 1980-luvun puolivälissä. Vuonna 1984 rekisterissä oli 52 622 kuorma-autoa, ja suosituimmat merkit olivat Volvo, Scania, Mercedes-Benz, Sisu ja Ford.^[45]

Linja-autoliikenteessä matkustajamäärien pitkäaikainen lasku jatkui 1980-luvun aikana. Linja-autoliiton mukaan 45 prosenttia maaseudun vakiovuoroista oli vuonna 1986 kannattamattomia.^[46] Kato iski myös pikavuoroihin, joiden matkustajamäärät laskivat vuosina 1985–1989 jopa 25 prosenttia.^[47]

Moottoriteiden rakentaminen Suomeen oli ollut käytännössä pysähdyksissä vuoden 1973 öljykriisin jälkeen. 1980-luvun alussa suurin osa Suomen moottoriteistä sijaitsi Helsingin, Tampereen ja Turun läheisyydessä, ja ne oli rakennettu ensisijaisesti purkamaan kaupunkien sisääntulo- ja ulosmenoväylien ruuhkia. Hyvän taloustilanteen aikana 1980-luvun puolivälissä otettiin uudelleen esille 10–15 vuotta jäissä olleet moottoritiehankkeet. Ensimmäisenä aloitettiin pahoin ruuhkautuneen valtatie 3:n muuttaminen moottoritieksi Vantaalla Kehä III:n ja Keimolan välillä vuonna 1985.^[48]

Lossien korvaaminen silloilla eteni vähitellen. Vuonna 1981 Suomen yleisillä teillä oli 93 lossia, jotka kaikki olivat moottorivetoisia. Vuosikymmenen alussa Tie- ja vesirakennuslaitos asetti tavoitteeksi viiden lossipaikan korvaamisen sillalla vuosittain. Vuonna 1997 losseja oli Suomessa kuitenkin vielä 60, mikä osoitti, että tavoite lossien vähentämiseksi ei ollut toteutunut.^[49]

Suomen ja Ruotsin välistä laivaliikennettä palvelivat muun muassa Viking Linen autolautat Sally ja Song sekä Silja Linen autolautat Silvia Regina ja Finlandia. Matkustajavirrat Viroon olivat huomattavasti pienemmät kuin 2000-luvulla, sillä Viro kuului vielä Neuvostoliitolle ja siellä vierailu vaati viisumin. Helsingin ja Tallinnan välillä kulki M/S Georg Ots.

Lentoliikenteen matkustajamäärät tuplaantuivat 1980-luvulla: vuonna 1980 Suomen lentoasemien matkustajamäärä oli noin 5,1 miljoonaa ja vuonna 1989 jopa 10,1 miljoonaa. Kotimaanlentojen matkustajamäärät lisääntyivät noin 50 prosenttia ja ulkomaanlentojen matkustajamäärät lähes kolminkertaistuivat. Matkustajalentoliikenteen kokonaissuorite vuonna 1987 oli 773 miljoonaa henkilökilometriä, mikä oli yli kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 1977.^[36] Yhteydet Aasian maihin paranivat: Finnair aloitti suorat lennot Helsinki-Vantaalta Tokioon 1983 ja Pekingiin 1988.

Neuvostoliittolainen ohjus oli joulun alla 1987 vähällä törmätä Finnairin matkustajakoneeseen sen lennolla Tokiosta Helsinkiin, kun kone oli Huippuvuorten yllä. Tapaus pysyi salaisuutena syyskuuhun 2014 saakka, jolloin Helsingin Sanomat julkaisi siitä laajan artikkelin.^[50]

1980-luvun lopulla liikenteen aiheuttamat raskasmetalli- ja typenoksidipäästöt olivat huipussaan, ja bensiini oli vielä pääosin lyijypitoista. Lyijyttömän bensiinin myynti Suomessa alkoi vuonna 1989.^[51]

1970-luvun liikenneturvallisuuden nopean myönteisen kehityksen jälkeen tieliikennekuolemat ja -loukkaantumiset lisääntyivät jälleen huolestuttavasti 1980-luvulla. 1980-luvun aikana liikennekuolemien vuosittainen määrä nousi noin 550:stä 700:n tietämille. Loukkaantumisia vuosikymmenen alussa oli vuodessa noin 9 000 ja lopussa noin 12 000.^[11] Syynä tähän pidettiin yleisen välinpitämättömyyden lisääntymistä.^[52] Presidentti Mauno Koivisto ilmaisi vuoden 1987 uudenvuodenpuheessaan huolestumisensa vastuuttomuuden lisääntymisestä tieliikenteessä ja vaati kovempia toimia rattijuoppoutta vastaan.^[53]

Vuoden 1982 tieliikennelain nojalla suojakypärän käyttö tuli pakolliseksi moottoripyöräilijöiden lisäksi myös mopoilijoille. Samoin valojen käyttö moottoriajoneuvoissa kaikkina vuorokaudenaikoina säästä riippumatta tuli pakolliseksi.^[54] Turvavyöt tulivat pakolliseksi varusteeksi uusien henkilöautojen takaistuimelle vuonna 1981, ja niiden käyttö henkilöauton takaistuimella tuli pakolliseksi vuonna 1987.^[55]

Kahdeksankymmentäluvun nousukauden aikana Suomen arkkitehtuuri kehittyi entistä monimuotoisemmaksi, ja postmodernismi kukoisti vahvana. Tunnusomaista ajan postmodernille arkkitehtuurille oli materialismi, koristeellisuus ja monumentaalisuus. Myös regionalismi eli paikan hengen kunnioittaminen näkyi 1980-luvun arkkitehtuurissa. Arkadit, kulmatornit ja maamerkit palasivat katukuvaan. Suomeen nousi useita moderneja, varsin persoonallisen näköisiä rakennuksia, kuten Jyväskylän kaupunginteatteri (1982), Kuusankoskitalo (1985), Tampereen kaupungin pääkirjasto (1986), Itäkeskuksen maamerkki (1987), Mikkelin Mikaeli (1988), Espoon kulttuurikeskus (1989) ja tiedekeskus Heureka (1989).

Kauppakeskukset, joissa suurin osa liiketiloista avautuu sisätiloihin, olivat 1980-luvulla vielä uudehko asia Suomessa. 1980-luvulla valmistuneita ”uuden ajan kauppakeskuksia” ovat pääkaupunkiseudulla ainakin Itiksen läntisin osa Pasaasi (1984), Forum (1985), Galleria (1985), Malmintori (1987), Espoontori (1987) ja Isomyyri (1987). Pääkaupunkiseudun ulkopuolella avattiin Lappeenrannan IsoKristiina (1987), Tampereen Koskikeskus (1988), Turun Hansakortteli (1988) ja Porin Bepop (1989).

Asuinkerrostalojen rakentaminen oli laskenut verrattuna 1970-lukuun, kun taas omakotitalojen ja varsinkin rivitalojen rakentaminen oli yleistynyt. Vuosittain rakennettiin keskimäärin noin 800 kerrostaloa, noin 2 600 rivi- tai paritaloa ja noin 15 000 omakotitaloa.^[11] 1980-luvun puolivälistä lähtien on rakennettu yleensä huomattavasti energiaa säästävämpiä ja asumismukavuudeltaan parempia taloja kuin aiemmin, esimerkiksi talojen seinissä alettiin suosia entistä paksumpia lämmöneristeitä. 1980-luvulla rakennetuissa asuintaloissa oli usein erkkereitä, torneja, monimuotoisia katoksia, vinoja seiniä ja pyöreitä ikkunoita. Erityisesti pastellisävyiset värit, kuten vaaleansininen ja -punainen, olivat ajalle tyypillisiä.^[56][57]

1980-luvun keskeisiä arkkitehtejä olivat muun muassa Arto Sipinen, Raili ja Reima Pietilä, Antti Katajamäki, Sakari Aartelo ja Ilmo Valjakka. Arkkitehtikerho Oulun koulu erikoistui punatiilisiin rakennuksiin.

Arkkitehti Reima Pietilä voitti keväällä 1984 kilpailun Helsingin Meilahteen rakennettavasta uudesta tasavallan presidentin virka-asunnosta. Kilpailuun osallistui yli 200 suomalaista arkkitehtiä ja arkkitehtiopiskelijaa.^[58]

Nousukausi näkyi asuntojen hallintaperusteiden muutoksissa. Vuonna 1980 noin 63 prosenttia asuntokunnista oli omistusasuntoja, 21,5 prosenttia vuokra-asuntoja ja 8,6 prosenttia työsuhdeasuntoja. Kahdeksan vuotta myöhemmin omistusasuntoja oli noin 72 prosenttia, vuokra-asuntoja 20 prosenttia ja työsuhdeasuntoja viitisen prosenttia.

Asunnon keskikoko vuonna 1988 oli 73,8 neliömetriä, ja yleisin huoneluku oli kolme tai neljä huonetta. Vuonna 1980 vesijohto ja viemäri oli noin 90 prosentissa asunnoista ja vuonna 1988 noin 95 prosentissa. Vesivessa oli vuonna 1980 noin 84 prosentissa ja vuonna 1988 noin 92 prosentissa asunnoista. Kylpy- tai suihkuhuone oli vuonna 1980 noin 68 prosentissa ja vuonna 1988 yli 86 prosentissa asunnoista. Keskuslämmitys oli vuonna 1980 noin 80 prosentissa ja vuonna 1988 noin 88 prosentissa asunnoista.^[11]Jääkaappi oli 1980-luvun puolessa välissä lähes kaikissa asunnoissa, automaattinen pesukone noin kahdessa taloudessa kolmesta ja astianpesukone on joka kuudennessa asunnossa.

1980-luvun sisustusilmiöitä olivat esimerkiksi pastellisävyt, tammiparketti, mustat tai valkeat nahkasohvat, lasiset sohvapöydät, lasivitriinit, palapeilit, säleiköt, seinille ripustettavat koristeviuhkat, halogeenivalaisimet ja kristallikruunut. Juppikulttuuri ja ulkoisen muodon korostus toi koteihin myös kuntolaitteet. Viherkasvit olivat hyvin suosittuja, varsinkin saniainen. Todellinen 1980-luvun villitys olivat vesisängyt, joita pidettiin niin mukavina ja ergonomisina. Myöhemmin tulivat keskikovat vaahtomuovipatjat ja joustinpatjat, jotka syrjäyttivät vesisängyt lähes täysin.^{[59][60][61][62]}

Vuonna 1985 lähes jokaisessa kotitaloudessa oli jääkaappi ja pölynimuri. Edellisen omisti 96 ja jälkimmäisen 93 prosenttia kottalouksista. Pyykinpesukone oli 67 ja pakastin 70 prosentilla kotitalouksista. Sen sijaan astianpesukone oli vähemmässä kuin joka viidennessä taloudessa (17 %).^[63]

1980-luvun alussa matkapuhelimet olivat vielä hyvin harvinaisia, mutta ne alkoivat hitaasti yleistyä vuosikymmenen jälkipuoliskolla. Vuosikymmenen lopulla Suomessa oli noin 200 000 matkapuhelinliittymää. Lankapuhelinliittymien määrä nousi vuosikymmenen alun vajaasta kahdesta miljoonasta vuosikymmenen lopun 2,6 miljoonaan.^[64] Monien katujen kulmilla oli yleisöpuhelimia.

Jo 1970-luvun alussa käynnistettiin autoradiopuhelinverkko. Se oli Suomen ensimmäinen julkinen matkapuhelinverkko, mutta tukiasemasolujen välillä siirtyminen ei toiminut vielä automaattisesti. Verkon rinnalle käynnistettiin automatisoitu NMT-matkapuhelinverkko maaliskuussa 1982.^[65] Tuolloin myös Nokian ja Saloran yhteisyritys Mobira julkaisi ensimmäisen NMT-puhelimensa, Mobira Senatorin. Ensimmäiset Mobiran puhelimet olivat huomattavan kookkaita, kannettavia autoradiopuhelimia. Vuonna 1985 ilmestyi Mobiran ensimmäinen käsipuhelin, Mobira Cityman 450, ja sitä seurasi pari vuotta myöhemmin Mobira Cityman 900. GSM-tekniikka ja tekstiviestit tulivat vasta 1990-luvulla.

Posti- ja telelaitoksella oli vielä valtakunnallinen monopoli tele- ja kirjeliikenteen hoitamiseen.

Ensimmäiset kotitietokoneet tulivat myyntiin 1980-luvun alussa. Ajan suosikki oli Commodore 64, jonka myynti Suomessa ylitti muun maailman asukaslukuun verrattuna.^[66] Koneen suomenkielisiä lempinimiä ovat muun muassa kuusnelonen, kuuslankku, kuusnepa ja ceekuusnelonen. Jokakodinlaitteita tietokoneista tuli vasta 2000-luvulla. Merkittävä 1980-luvun IT-alan asiantuntija oli Harri Hursti, joka nousi julkisuuteen jo teininerona.

1980-luvun uudissanoja tai vuosikymmenen aikana runsaasti tiedotusvälineissä käytettyjä sanoja:

Yhdysvaltalainen evankelista Billy Graham vieraili Suomessa elokuussa 1987 ja esiintyi Helsingin Olympiastadionilla järjestetyn Missio Helsinki -tapahtuman pääpuhujana. Grahamin pitämiin puhetilaisuuksiin osallistui kuuden päivän aikana yhteensä noin 183 000 kuulijaa.^[84]

Suomen evankelisluterilaisen kirkon uusi virsikirja otettiin käyttöön ensimmäisenä adventtisunnuntaina 1987. Se korvasi vuodelta 1938 olleen edeliisen virsikirjan.^[85]

Pitkään kiistelty naispappeus toteutui Suomessa, kun evankelisluterilaiseen kirkon kirkolliskokous hyväksyi sitä koskevan lainmuutoksen marraskuussa 1986.^[86] Ensimmäiset 94 naisteologia vihittiin papeiksi seitsemän eri hiippakunnan tuomiokirkoissa maaliskuussa 1988. Samalla neljä muissa Pohjoismaissa jo papeiksi vihittyä naista sai papin oikeudet Suomessa.^[87] Oulun hiippakunnan naisteologit vihittiin papeiksi hiippakunnan ulkopuolella, koska Oulun piispa Olavi Rimpiläinen vastusti naispappeutta.^[88] Ensimmäinen suomalainen naiskirkkoherra nimitettiin virkaansa elokuussa 1988, jolloin Sirkka-Liisa Enqvististä tuli Lemlandin ja Lumparlandin yhteisen seurakunnan kirkkoherra.^[89]

Yhdysvaltalaisen L. Ron Hubbardin perustama skientologia rantautui Suomeen 1980-luvun alussa. Suomen skientologiakirkko merkittiin yhdistysrekisteriin vuonna 1983. Tavallisia suomalaisia skientologiakirkko lähestyi jakamalla postiluukuista Persoonallisuustesti-nimistä kaavaketta. Liikkeen kannatus jäi Suomessa vähäiseksi paljolti sen saaman kielteisen julkisuuden vuoksi.^[90]

1980-luvun nousukausi näkyi suomalaisessa kirjallisuudessa. Vuosikymmenen johtava satiirikko oli Erno Paasilinna, joka käsitteli kirjoissaan demokratiaa, valtaa, tiedonvälitystä, armeijaa ja luonnonsuojelua. Edelleen julkaistiin monia suomalaista identiteettiä ja kotoisia elämänkuvauksia käsitteleviä teoksia, kuten Antti Tuurin Pohjanmaa-sarja, Kalle Päätalon Iijoki-kirjat sekä Laila Hietamiehen Kannas- ja Laatokka-sarjat. Tuhlailukohujenkin keskellä kylpenyt Ilkka Kylävaara tunnettiin useita humoristista teoksista.

Vuosikymmenen kirjallisuudesta erottuu selvästi niin sanottu pahan koulukunta, joka puhuu samalla värähtämättömällä äänellä niin hyvästä kuin pahasta. Tällaisia kirjailijoita ovat muun muassa Annika Idström ja Esa Sariola. Illuusioton ja pessimistinenkin elämännäkemys olivat tyypillisiä usealle nuoremman polven kirjailijalle, kuten Juha Seppälä ja Rosa Liksom. Anna-Leena Härkönen aloitti uransa pojan näkökulmasta kerrotulla romaanilla Häräntappoase (1984).

Tunnustuskirjallisuudessa Henrik Tikkasen ja Christer Kihlmanin rinnalle nousi Teuvo Saavalainen, jonka pääteos lienee Ja poika vaikenee (1984). Arto Paasilinnan huippusuosittuja humoristisia veijariromaaneja myytiin yli miljoona kappaletta. Matti Yrjänä Joensuu kirjoitti useita yhteiskunnallista tilannetta havainnoivia rikosromaaneja. Dekkareiden ja tieteiskirjojen suosio kasvoi, mutta Leena Krohnin edustama fantasia oli vielä varsin tuntematon kirjallisuudenlaji.

1980-lukuun liitetään myös perinteisten romaanimuodon ilmaisumuotojen kyseenalaistaminen ja uusien romaanimuotojen kokeilu, joka ilmenee esimerkiksi Matti Pulkkisen teoksessa Romaanihenkilön kuolema (1985). Olli Jalosen romaani Hotelli eläville (1983) esittelee synkän tulevaisuuden utopian.

Filosofi Esa Saarinen tunnettiin 1980-luvulla ”punktohtorina”^[91], kun hän oli kirjoittanut yhdessä Jan Blomstedtin kanssa kirjan Punk-Akatemia. Hänen julkisuusuransa jatkui muiden kirjojen tukemana: M. A. Nummisen kanssa kirjoitettu Terässinfonia (1981), Epäihmisen ääni (1984) ja Erektio Albertinkadulla (1988). Saarinen palkittiin opetusansioistaan Helsingin yliopiston Eino Kaila -palkinnolla.

1980-luvulla havaittiin nasevimpien runotekstien syntyneen rockmuusikoiden, kuten Juice Leskisen ja Tuomari Nurmion kynästä. Vahvoja lyriikan edustajia olivat useat jo alansa konkariksi nousseet runoilijat, kuten Bo Carpelan ja Gösta Ågren. Uusia runoilijoita olivat muun muassa luontorunoihin erikoistunut Sirkka Turkka ja naisen elämästä rempseästi kirjoittanut Arja Tiainen.

Suomenruotsalaisessa kirjallisuussa romaanit valtasivat alaa. Perinteisen, näkökulmaltaan kapeahkon psykologisen romaanin rinnalle tulivat laajat, realistiset romaanit. Tunnettuja 1980-luvun suomenruotsalaisia kirjailijoita olivat muun muassa Fredrik Lång, Johan Bargum ja Ulla-Lena Lundberg. Myös Monika Fagerholm ja Kjell Westö aloittivat uransa 1980-luvulla, joista jälkimmäinen debytoi runoilijana ja ryhtyi romaanikirjailijaksi 1990-luvulla.^[92]

Finlandia-palkintoja on jaettu vuodesta 1984 lähtien, ja 1980-luvulla palkinnon ovat voittaneet seuraavat suomalaiset teokset:

• Yksinäisyys ja uhma (Erno Paasilinna, 1984)
• Far och son, suom. Isä ja poika (Jörn Donner, 1985)
• Tule takaisin, pikku Sheba (Sirkka Turkka, 1986)
• Sukupolveni unta (Helvi Hämäläinen, 1987)
• Jär, suom. Tääl (Gösta Ågren, 1988)
• Samurai nukkuu (Markku Envall, 1989).

1980-luvun teatterissa näkyivät selvästi poliittisen tilanteen murrokset, kulttuuri-vasemmistolaisuuden kriisiytyminen ja ajan elämäntavat. Kokonaisen sukupolven marxilais-leniniläiset vahanuket ja neuvostotaiteen ihailu voitiin yhdeltä istumalta nauraa ironialla kumoon. Teatterialalla tapahtui vapautumista niin kaupallisen toiminnan suuntaan kuin vaihtoehtoisten esteettisten ratkaisujen suuntaan. Ala moninaistui ja koki uusia kokeiluja. Ajalle tyypillisiä olivat dramaturgia, pyrkiminen yksilölliseen taidekieleen sekä kauniisti ja hienovaraisesti lavastettu, kansanomainen musiikkiteatteri. Teatterialan rikastumiseen vaikutti myös yhteiskunnan suvaitsevuuden lisääntyminen, mikä nosti uudeksi teemaksi esimerkiksi homoseksuaalisuuden.^[93]

Naisten tekemä teatteri nousi keskeiseksi teemaksi, ja naisten näkökulma ja esittämisen tapa ei ollut enää miesten määrittelemää kuten usein aiemmin. Esimerkiksi Ritva Siikalan vuonna 1988 perustama Raivoisat Ruusut edusti uudenlaista naisteatteria.

Pitkään tilanahtaudesta kärsinyt Tampereen Työväen Teatteri sai alkuvuodesta 1985 uuden teatteritalon, mikä vahvisti entisestään Tampereen asemaa yhtenä Suomen keskeisistä teatterikaupungeista.^[94]

Jukka Kajava oli 1980-luvulla arvostettu teatteriohjaaja ja -kriitikko, joka tunnettiin myös lastenkulttuurin puolestapuhujana. Näytelmäkirjailija Jouko Turkka tunnettiin teatteriestetiikan suunnannäyttäjänä. Hänen teoksiaan ovat esimerkiksi Tuhat ja yksi yötä (1983), Hypnoosi (1985) ja Lihaa ja rakkautta (1986). Toinen ajan keskeinen näytelmäkirjailija on Jussi Parviainen, jonka kynästä on peräisin esimerkiksi Jumalan rakastaja (1984) sekä Akka (1987). Kansanomaista musiikkiteatteria edustaa Yrjö Juhani Renvallin Päivänsäde, minä ja Menninkäinen (1983), joka on näytelmä Reino Helismaan ja Tapio Rautavaaran suhteista.

Teatterin alalta muistetaan myös jumalan teatteri, joka shokeerasi kansaa muun muassa heittelemällä ulosteita katsojien päälle Pohjoisilla teatteripäivillä Oulussa tammikuussa 1987. Esityksen järjestäneet Teatterikorkeakoulun neljä opiskelijaa tuomittiin ehdolliseen vankeuteen, sakkoihin ja korvauksiin.

Helsingin Sanomista tuli Pohjoismaiden suurin aamulehti vuonna 1981, kun sen arkilevikki ylitti 400 000 kappaleen rajan. Vuonna 1983 julkaistiin ensimmäistä kertaa Helsingin Sanomien aikakauslehtimäinen Kuukausiliite.^[95] HS:n poliittisena pilapiirtäjänä jo 1950-luvun alusta toiminut, hyvin isänmaallisena henkilönä ja suomettumisen vastustajana tunnettu Kari Suomalainen oli vahva mielipidevaikuttaja.^[96] Niin ikään iltapäivälehtien suosio ja levikki kasvoi 1980-luvulla.^[97] Iltalehti perustettiin vuonna 1980 Uuden Suomen iltapäiväpainokseksi, ja siitä tuli Ilta-Sanomien tärkeä kilpailija. Emolehdelle Uudelle Suomelle 1980-luku oli vaikeaa aikaa, ja yhtiön 1988 ostanut Aamulehti lakkauttikin sen pari vuotta myöhemmin^[98].

Poliittisissa piireissä luetuimpiin lehtiin kuului levikiltään melko vaatimaton vähemmistökommunistien äänenkannattaja Tiedonantaja, koska sen katsottiin välittävän Neuvostoliiton virallisia kannanottoja. Tiedonantaja seurasi tarkoin muiden suomalaisten lehtien ”neuvostovihamielistä” kirjoittelua.^[99]

1980-luvulla perustettuja aikakauslehtiä ovat muun muassa tiedelehti Tiede (1980), asumisen lehti Kotivinkki (1982), urbaani lifestyle-lehti Image (1985) sekä naistenlehdet Gloria (1987) ja Trendi (1989).

Merkittäviä 1980-luvun toimittajia olivat muun muassa Uma Aaltonen, Jukka Kajava, Vesa-Pekka Koljonen, Pertti Pesonen, Heikki Tikkanen ja Raimo Vahtera.

Yleisradion yksinvalta sähköisessä viestinnässä murtui, kun paikallisradiot käynnistyivät vuonna 1985. Tämä muutti radioilmaisua ja sen sääntöjä. Tyypillistä oli etenkin kielenkäytön sopivuuden arviointi. Radiotoimittajista tunnetuimpia olivat muun muassa Maija Dahlgren.

Hallitus myönsi tammikuussa 1985 toimiluvat ensimmäisille 33 paikallisradiolle, joista neljä oli ruotsinkielisiä.^[100] Helsingin ensimmäinen paikallisradio, Radio City, aloitti lähetyksensä huhtikuun lopussa 1985.^[101]

Ennen 1980-lukua uskottiin, että radion asema viestintävälineenä pienenisi totaalisesti television yleistyessä. Näin ei käynyt, vaan joustavana ja uudistuvana välineenä radio pystyi pitämään pintansa. Uusien viestintävälineiden tulon myötä radioyleisön määrä väheni selvästi 1980-luvun alussa, mutta väheneminen tasaantui vuosikymmenen puolivälissä. Vuosikymmenen loppupuolella valtakunnalliset radioasemat tavoittivat yli 60 prosenttia 9–75-vuotiaista suomalaisista.^[83]

Yleisradion pääjohtaja vaihtui vuoden 1980 alussa, jolloin Erkki Raatikainen siirtyi eläkkeelle ja hänen seuraajakseen valittiin Sakari Kiuru. Pitkän radiouran tehnyt Yleisradion viihdepäällikkö Sauvo Puhtila jäi terveyssyistä eläkkeelle saman vuoden maaliskuun alussa, ja hänen tilalleen tuli Jaakko Salonoja.^[102] Radion lapsikuoron toiminta päättyi kuoron johtajan Heinz Hofmannin sairastuttua keväällä 1987. Radion nuorisokuoro oli lopetettu jo kaksi vuotta aiemmin.^[103] Syyskuussa 1987 Radion sinfoniaorkesteri täytti 60 vuotta ja piti juhlakonsertin uuden ylikapellimestarinsa Jukka-Pekka Sarasteen johdolla.^[104]

30. marraskuuta 1988 kello 12.15 alkoi Yleisradion toimittajien lakko, jonka aikana Ylen kanavilta kuultiin vain merisää- ja hätätiedotukset. Lakko kesti kolme viikkoa ja päättyi 21. joulukuuta kello 18.30. Paikallisradiot osoittivat, ettei Yleisradio ollut enää korvaamaton.^[105]

Monet pitkäikäiset radio-ohjelmat juhlivat tasavuosikymmeniä. Radion aamuhartaus täytti 50 vuotta 7. maaliskuuta 1982. Ensimmäisen hartauden oli pitänyt suorassa lähetyksessä Tampereen hiippakunnan piispa Jaakko Gummerus. Ainoana muutoksena ohjelman puoli vuosisataa kestäneellä taipaleella oli, että 1980-luvulla se lähetettiin nauhoitettuna. Suureksi yleisön suosikkiohjelmaksi noussut Luontoilta ehti sadanteen jaksoonsa 30. kesäkuuta 1982. Juhlan kunniaksi jakso sekä radioitiin että televisioitiin.^[106] Jyrki Otilan vetämä Viisasten kerho täytti 40 vuotta toukokuussa 1985. Kerhon alkuperäisistä jäsenistä oli juhlahetkellä mukana vielä Antero Manninen.^[107] Pitkäikäisin yhtäjaksoisesti esitetty musiikkiohjelma Lauantain toivotut levyt saavutti 50 vuoden rajapyykin marraskuussa 1985. Esko Mustonen luovutti Sävellahja 22000 -ohjelman vetovastuun Juhani Merikalliolle keväällä 1986.^[108] Yhtä köyttä -yhdistys juhli 10-vuotista taivaltaan joulukuussa 1987.^[109]

Kantolan perhe sai keväällä 1983 rinnalleen toisen perhekuunnelmasarjan Matti, Kappu, Eeva ja Eppu, jota käsikirjoitti Eva Illoinen.^[110] Hieman yli sataan jaksoon ehtineen kuunnelman esittäminen loppui Illoisen kuoltua kesäkuun alussa 1987.^[111] Kesäkuun alussa 1984 aloitti Yöradio, jota lähetettiin aluksi elokuun loppuun saakka. Yöradiosta oli tarkoitus tulla ympärivuotinen viiden vuoden koeajan jälkeen. Tunnetuksi tullut Yleisradion New Yorkin-kirjeenvaihtaja Jussi Himanka jäi eläkkeelle vuoden 1984 alussa.^[112] Joulukuun lopulla 1985 esitetyn kuunnelman Seuraava sota osassa kuulijoita aikaansaama paniikki herätti huomiota ulkomaita myöten.^[113]

Monialainen toimittaja Hannu Taanila aloitti syksyllä 1989 latinankielisen viikkokatsauksen, joka oli laatuaan ensimmäinen maailmassa. Katsaus kuultiin alun perin radion tiede- ja kulttuuritoimituksen tuottamassa Tieteen stiiknafuulia -makasiiniohjelmassa. Sittemmin Nuntii Latini -viikkokatsauksia toteuttivat Jyväskylän yliopiston latinan professori Tuomo Pekkanen ja Helsingin yliopiston latinan dosentti Reijo Pitkäranta.^[114]

Televisio-ohjelmien katsomiseen tarvittiin erityinen televisiolupa, ja erikseen olivat mustavalko- ja väriluvat. Värilupien lukumäärä ohitti mustavalkolupien määrän heti 1980-luvun alussa huolimatta siitä, että värilupa oli huomattavasti mustavalkolupaa kalliimpi. Miljoonas väritelevisiolupa lunastettiin vuonna 1982. Vuonna 1989 televisiolupia oli kaikkiaan hieman alle 1,9 miljoonaa (hieman alle 380 lupaa tuhatta asukasta kohti), joista ylivoimaisesti suurin osa – runsaat 1,73 miljoonaa – oli värilupia.^[115] Vuonna 1989 mustavalkoluvan hinta oli 478 markkaa ja väriluvan 832 markkaa.^[116]

Yleisradion kanavien (TV1 ja TV2) ohelle tuli Kolmoskanava, jonka lähetykset alkoivat 1986. Tätä ennen Mainostelevisio esitti ohjelmistoaan Yleisradion televisiokanavilla. Mainostelevisio pääsi aloittamaan pitkään suunnittelemansa Kymmenen uutiset syyskuun alussa 1981. Ruotsinkielisen YLE FST:n (nykyinen Yle Fem) toiminta alkoi 1988, mutta sen ohjelmaa lähetettiin suomenkielisissä ykkös- ja kakkosverkoissa sille varatuilla ohjelmapaikoilla. Ylen teksti-TV aloitti lokakuussa 1981 ja yleistyi laajemmin vuosikymmenen lopulla.

Vuosina 1988-1989 suomalaisten television katselu koostui suurimmaksi osaksi sarjafilmeistä (21 %), uutisista (15 %), asiaohjelmista (11 %), urheilukilpailuista (11 %) ja elokuvista (10 %).^[11] Väritelevisio yleistyi väriluvan kalliimmasta hinnasta huolimatta vauhdilla ja syrjäytti mustavalkotelevision: yli puolella Suomen kotitalouksista oli väritelevisio jo 1980-luvun alkupuolella.^[117][118]

1980-luvulla esitettiin monia suomalaisia sketsiviihdesarjoja, joista esimerkiksi Velipuolikuu ja Hymyhuulet olivat suosittuja. Nyttemmin Hymyhuulia on pidetty liian rasistisena ja vähemmistöryhmiä loukkaavana. Hymyhuulten päätyttyä ohjelmakartan paraatipaikan otti helsinkiläisen huumorimusiikkiyhtyeen, Lapinlahden Lintujen, sketsisarja Seitsemän kuolemansyntiä (1988). Tunnettuja sketsiviihdetaiteilijoita 1980-luvulta ovat muun muassa Pirkka-Pekka Petelius, Aake Kalliala, Timo Eränkö, Mikko Kivinen, Kari Kyrönseppä ja Seppo Ahti. Myös jo 1960-luvulla aloittaneen Spede Pasasen sketsisarja Spede Shown suosio jatkui, mutta sitä esitettiin viimeisen kerran 1987.

Vuosina 1981–1983 esitetty Hukkaputki oli ensimmäinen suomalainen poliittinen satiiriohjelma. Sarjaa tekivät muiden muassa Kristiina Halkola, Kari Franck, Erkki Saarela, Leena Uotila ja Jukka Sipilä.^[119]

1980-luvun televisiosarjat olivat usein lyhytikäisiä ja kestivät vain yhden tuotantokauden. Vuosikymmenen kotimaisia televisiosarjoja ovat muun muassa hieman Big Brotherin kaltainen Aikapommi, sketsisarjat Soitinmenot ja ÄWPK – Älywapaa palokunta, komediasarjat Fakta homma, Huh hellettä ja Sisko ja sen veli sekä opetusohjelma Kuka minä olen?. 1980-luvun draamasarjoja olivat muun muassa Rauta-aika, Kivisydän, Vihreän kullan maa, Tarkkis ja Tosimiehiä. Jouko Turkan ohjaama, Aleksis Kiven klassikkoromaaniin perustuva draamasarja Seitsemän veljestä herätti vuosikymmenen lopussa suurta kohua.

Pitkäaikainen, Hannu Karpon toimittama reportaasiohjelma Karpolla on asiaa aloitti vuonna 1983. Avara luonto aloitti esityksensä vuonna 1984 ja jatkuu edelleen. 1980-luvulla aloittaneita visailuohjelmia olivat muun muassa Kymppitonni ja Kolmosvisa sekä parisuhdevisailu Napakymppi. Myös jo 1950-luvulta asti esitettyä Tupla tai kuitti -visailua esitettiin vuoteen 1987 saakka. Viihdeohjelma Suomalaisia tähtihetkiä sisälsi lyhyitä, humoristisia kertomuksia suomalaisten arkielämästä ja joskus hieman erikoisista tilanteista. Huippusuosittua, jo 1970-luvun alussa aloittanutta musiikkiohjelmaa Lauantaitansseja esitettiin vuoteen 1985 asti. Vuosikymmenen lopulla 7. hetki käsitteli maailman ajankohtaisia tapahtumia. Uudenlaisena asiaohjelmana aloitti TV2:n Poliisi-TV keväällä 1989.^[120]

Tunnettuja 1980-luvun televisiokasvoja olivat muun muassa uutisankkuri Arvi Lind sekä juontajat Hantta Krause, Kirsti Pajari, Kari Salmelainen ja Riitta Väisänen. Väisänen tunnettiin uraauurtavan suorapuheista juontamistyylistään ja useista Telvis-palkinnoistaan.

Lastenohjelmista suosituimpia olivat jo edellisellä vuosikymmenellä TV2:lla aloittanut Pikku Kakkonen sekä vuosikymmenen jälkipuoliskolla, jokseenkin samaan aikaan TV1:llä esitetty Puoli kuusi.

• Alf
• Batman (60-luvun sarja)
• Tyttökullat
• Bergerac
• Berlin Alexanderplatz
• Bill Cosby Show
• Hill Street Blues
• Ihmemies MacGyver
• Maanalainen armeija iskee jälleen
• Miami Vice
• Perhe on paras
• Ritari Ässä
• Safiiri ja Teräs
• Tyttökullat
• V (esittäminen Suomen televisiossa lopetettiin kesken sarjan kauhistuttavuuden takia)

1980-luvulle olivat ominaisia upporikkaista suvuista kertovat saippuasarjat, joissa pinta oli usein sisältöä tärkeämpää. Lajityypin sarjoista Suomessa esitettiin muun muassa seuraavia tuotantoja:

• Colbyt
• Dallas
• Dynastia
• Viinitila Falcon Crest

Kotivideonauhurit yleistyivät voimakkaasti 1980-luvulla. Puhekielessä niistä käytettiin usein video-sanan monikkoa "videot". Betamax-järjestelmä oli kehitetty 1975 ja VHS vuonna 1976. Suomessa niitä myytiin 1970-luvun lopulla joitakin tuhansia yksiköitä. Lisäksi oli käytössä 1970-luvun alussa esitelty VCR-järjestelmä, Suomessa niitä käytettiin esimerkiksi oppilaitoksissa. Varsinaisesti videonauhurit yleistyivät 1980-luvulla: vuonna 1986 nauhuri oli joka neljännessä suomalaisessa kotitaloudessa. Betamax ja VHS kilpailivat vuosikymmenen alussa kuluttajien suosiosta, kunnes VHS vei voiton. Puhuttiin järjestelmäsodasta. Philipsin kehittämä Video 2000 tuotiin markkinoille 1979 korvaamaan VCR-järjestelmän, mutta sen markkinaosuus jäi Suomessa vähäiseksi ja järjestelmä poistui Suomen pieniltä markkinoilta jo ennen Betamaxia.^[121]

Nauhureiden teknologia oli monimutkaista ja alkuun ne olivat lähinnä statussymboleita. ^[122] Vuosi vuodelta nauhurit halpenivat ja kuvanlaatu parani, mutta vielä 1980-luvun puolivälissä nauhureiden keskihinta oli noin 3 600 markkaa^[121] (noin 1 150 euroa vuoden 2017 rahanarvon mukaan^[123]). Videonauhurin myötä ohjelman saattoi katsoa itselleen sopivana ajankohtana; nauhureissa oli myös ajastus, joka käynnisti nauhoituksen automaattisesti. Televisio-ohjelmia ei juuri pikauusittu 1980-luvulla, joten suosikkielokuvansa uusintaa sai usein odottaa vuosikausia. Kahden televisiokanavan Suomessa riideltiin toisinaan kumpaa kanavaa katsotaan, nauhurit poistivat tämän ongelman ainakin periaatteessa. Videonauhat olivat varsin hintavia. Ne olivat uudelleennauhoitettavia, mutta kuvanlaatu huononi kerta kerralta, sillä nauhoitusteknologia oli analogista. Elokuvia myös kopioitiin, kuten musiikkitallenteita, mutta kopioiden kuvanlaatu oli vielä heikompi kuin alkuperäisnauhan.^[124]

Videonauhurit toivat mukanaan videovuokraamot. Alkuun vuokrattavia elokuvia oli vähän, mutta syksyllä 1986 niitä oli jo noin 4 400 nimikettä. Maahantuonti keskittyi neljälle suurelle toimijalle: Esselte, Rautakirja, Musiikki Fazer ja Nordic Video. Elokuvat olivat lähinnä toiminnallisia ja yhdysvaltalaista alkuperää, kuten vuoden 1986 suosituin vuokravideoelokuva Beverly Hills kyttä.^[121]

Videonauhurit katosivat suomalaiskodeista 2000-luvulla digitaalisten toistojärjestelmien myötä.^[124] Ne jättivät kuitenkin jälkensä suomen kieleen: vielä 2010-luvulla kuuli puhuttavan ohjelman nauhoittamisesta, vaikka digitaaliset tallennuslaitteet eivät käytä minkäänlaista nauhoittavaa teknologiaa.

Sibelius-Akatemia muuttui elokuun alussa 1980 valtion omistamaksi, yliopistoihin ja korkeakouluhin verrattavaksi oppilaitokseksi eduskunnan edellisvuonna hyväksymän lain nojalla.^[125]

Vuotta 1982 vietettiin suomalaisen säveltaiteen juhlavuotena. Perusteena oli, että tähän vuoteen osui monta tasavuosien viettäjää. Helsingin kaupunginorkesteri ja Sibelius-Akatemia täyttivät sata vuotta, Suomen kansallisbaletti ja Suomen Laulajain ja Soittajain Liitto (Sulasol) 60 vuotta sekä musiikkilehti Rondo 20 vuotta.^[126]

Laulaja Mirjam Helinin nimeä kantava kansainvälinen laulukilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1984^[127] ja toisen kerran vuonna 1989.^[128] Kansainvälinen Jean Sibelius -viulukilpailu järjestettiin vuosikymmenen aikana niin ikään kaksi kertaa vuosina 1980 ja 1985.^[129]

Neuvostoliittolaiset, Suomessa konserttimatkalla olleet viulisti Viktoria Mullova ja hänen miesystävänsä pianisti Vakhtang Jordania loikkasivat Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin kesällä 1983. Mullovan ja Jordanian mukaan loikkauksen syyt eivät olleet poliittisia, vaan taustalla olivat monien muidenkin taiteilijoiden tielle Neuvostoliitossa asetetut byrokraattiset esteet sekä matkustamis- ja konsertointirajoitukset.^[130]

Huomattavimpia 1980-luvulla kantaesitettyjä kotimaisia oopperoita olivat Jorma Panulan Jokiooppera ja Aulis Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan. Jean Sibeliuksen ainoa ooppera, vuonna 1896 kantaesitetty Neito tornissa (Jungfrun i tornet) tuli uudelleen päivänvaloon vuonna 1981.^[131] Pitkään odotetun Suomen Kansallisoopperan uuden oopperatalon rakennustyöt alkoivat Helsingin Töölönlahden rannalla marraskuun alussa 1986.^[132]

Pop- ja rockyhtyeistä olivat 1980-luvulla pinnalla esimerkiksi Dingo, Sielun Veljet, Leevi and the Leavings ja Miljoonasade. Dingon suosio Suomessa oli niin valtava, että sitä kuvatessa voidaan puhua dingomaniasta. Yhtyeen albumi Kerjäläisten valtakunta (1985) on Suomen neljänneksi myydyin albumi, jolla ovat muun muassa ikihitit Nahkatakkinen tyttö ja Autiotalo. Dingon manageri Lasse Norres muistetaan musiikki- ja viihdealan vaikuttajana ja Finnlevyn tiedottajana. Sielun Veljiltä muistetaan etenkin kappale Peltirumpu (1985) ja Leevi and the Leavingsilta muun muassa Pohjois-Karjala (1986) sekä Teuvo, maanteiden kuningas (1988). Miljoonasateelta muistetaan esimerkiksi Emma-patsaalla palkittu klassikko Marraskuu (1987). Muita 1980-lukuun liitettyjä pop- ja rock-yhtyeitä olivat muun muassa Hassisen Kone, Bluesounds, Broadcast ja Backsliders.

Tampereella syntynyt ”Manserock”, jonka suosituimpia edustajia olivat Eppu Normaali, Popeda ja Juice Leskinen, saavutti huippunsa vuosikymmenen puolivälissä. Punkrockista melodisempaan rockiin siirtynyt Eppu Normaali oli suosionsa huipulla, ja sen levyistä varsinkin Kahdeksas ihme (1985) ja Valkoinen kupla (1986) olivat erittäin menestyksekkäitä. Eppujen suuria hittejä 1980-luvulta ovat muun muassa Murheellisten laulujen maa (1981) ja Kitara, taivas ja tähdet (1985). Vuoden 1985 kesähitti, Popedan Kuuma kesä, on valittu jopa kaikkien aikojen kesähitiksi. Popedan keulakuva Pate Mustajärvi menestyi myös soolourallaan ja levytti muun muassa kappaleen Synnyimme lähtemään (1986). Muita suuria manserockin nimiä olivat muun muassa Moog Konttinen, Mikko Alatalo ja Harri Rinne sekä manageri Epe Helenius. Saimaalla tapahtuneesta useiden suomalaisten rock-yhtyeiden Tuuliajolla-yhteiskiertueesta ilmestyi myös Aki ja Mika Kaurismäen ensimmäinen pitkä elokuva, Saimaa-ilmiö, vuonna 1981.

Hanoi Rocks oli yksi ensimmäisistä kansainvälisesti menestyneistä suomalaisista rockyhtyeistä, jonka lupaavasti alkanut ulkomaanvalloitus katkesi kuitenkin yhtyeen rumpalin kuolemaan. Hanoi Rocksin menestyskappaleita ovat muun muassa Don’t You Ever Leave Me (1984) sekä samana vuonna tehty CCR-laina Up Around the Bend (EP). Kotimaassa merkittävä dance-yhtye oli Bogart Co., joka teki ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä vakavasti otettavaa synthpoppia. 1980-luvun alussa rockabilly oli uudelleen muodissa myös Suomessa, ja tyylin tunnetuimpia edustajia oli The Stray Cats. Heavy metal kuitenkin syrjäytti rockabillyn suosiossa 1980-luvun puoliväliin mennessä. Zero Nine oli Suomen ensimmäisiä vakavasti otettavia heavy rockin tekijöitä. Hard rock -yhtye Gringos Locos oli suuri arvostelumenestys, jonka menestys ulkomailla herätti paljon huomiota lehdistössä.

Monet 1970-luvun lopulla aloittaneet yhtyeet tekivät uransa huippumenestyksen 1980-luvulla. Laulajista ja lauluntekijöistä kärkinimiä olivat Hector, Juice Leskinen, Pelle Miljoona, Mika ja Turkka Mali ja Pave Maijanen. Heidän klassikoitaan ovat esimerkiksi Hectorin Koko hela maailma (1980), Juice Leskisen Eesti (On My Mind) (1983) ja Pave Maijasen Lähtisitkö (1984). Paul Oxley’s Unit oli luultavasti Suomen suosituin yhtye kesästä 1981 syksyyn 1982, ja varsinkin sen levy Living in the Western World (1981) on myyntimenestys. J. Karjalainen teki 1980-luvulla lauluja Mustat Lasit -kokoonpanon kanssa, ja hänen hittejään ovat muun muassa Ankkurinappi (1982) ja Doris (1985).

Kansanomaisempaa musiikkia tekivät Rauli ”Badding” Somerjoki, Mikko Alatalo, Irwin Goodman sekä stand-up-koomikko Jaakko Teppo. Reteistä ja usein humoristisista ralleistaan tunnettu Irwin Goodman lauloi 1980-luvulla pääosin Irwinin Lapset-yhtyeen kanssa, ja hän levytti muun muassa klassikot Härmäläinen perusjuntti (1984) ja Rentun ruusu (1988). Rauli ”Badding” Somerjoen ikivihreitä klassikoita taas ovat muun muassa Tähdet, tähdet (1983) ja Laivat (1985).

Vuosikymmenen merkittäviä laulaja-lauluntekijöitä olivat myös monipuoliset ja omintakeiset Mikko Perkoila ja Liisa Tavi.

Suomalaisella kevyen musiikin kentällä iskelmä, pop ja rock olivat 1980-luvulle tultaessa toimineet melko erillään; niillä oli kullakin ollut oma yleisönsä, omat tekijänsä ja kappaleilla omat sisältönsä. 1970-luvun loppupuolen humppavillitys oli hiipunut 1980-luvun alkuun mennessä, ja suomirockin kaupallisen menestyksen varjossa perusiskelmä joutui ylenkatsotuksi. Vanhojen tekijöiden, kuten Toivo Kärjen, oli entistäkin vaikeampaa saada töitään kuuluville ja näkyville. Asiaa synkensi se, että monet rockmusiikin tekijät halveksivat iskelmiä avoimesti.^[133] Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo julkaisivat suomalaisen kevyen musiikin historiaa kartoittaneen Iskelmän kultaisen kirjan vuonna 1986 tilanteessa, jossa suomalaisen iskelmän kriisi oli syvimmillään.^[134]

Iskelmän ja rockin välinen, siihen saakka varsin tiukka raja-aita alkoi kuitenkin hämärtyä vuosikymmenen lopulla. Toimittaja Pekka Tapani Laine on luonnehtinut tilannetta: ”[M]onien nuorten suomirock-bändien melodioissa alkoi soida vahvoja iskelmällisiksi miellettyjä suomalaisia sävyjä. Erityisesti Porista Suomen bändikartalle nousseiden Dingon, Yön ja Mamban musiikissa oli vahvoja kaikuja mollikaihosta.”^[135] Iskelmän ja rockin raja-aitaa olivat osaltaan kaatamassa myös vuoden 1988 Syksyn sävel -voittaja, Kirkan Surun pyyhit silmistäni ja Irwin Goodmanin Rentun ruusu samalta vuodelta.^[136]

1970-luvun lopulla muotiin tulleiden itsetilitysiskelmien suosio jatkui vielä 1980-luvun puolella. Syrjäytyneiden ja avioeron kokeneiden, kaljakuppiloissa aikaansa viettäneiden miesten tunteita tulkinneita kappaleita olivat Reijo Kallion Viikonloppuisä ja Ahti Lammen Elämän valttikortit, jotka molemmat ilmestyivät vuonna 1980. Säveltäjä Heikki Annala ja sanoittaja Vexi Salmi olivat alun perin tarkoittaneet Elämän valttikortit kärjistetyksi parodiaksi, mutta kuuntelijat ottivat kappaleen tosissaan.^[137]

1980-luvun suosituimpia iskelmälaulajia olivat muiden muassa Tapani Kansa, Reijo Kallio, Kari Tapio, Jamppa Tuominen, Paula Koivuniemi, Lea Laven, Katri Helena, Anita Hirvonen, Matti ja Teppo ja Topi Sorsakoski. Käännösiskelmiä levytettiin vielä paljon. Ikivihreitä käännösiskelmiä ovat esimerkiksi monet Paula Koivuniemen hitit, muun muassa Aikuinen nainen (1982) ja Kuuleeko yö (1987), sekä Kari Tapion Olen suomalainen (1983). Toisaalta 1980-luvulla levytettiin myös runsaasti kotimaisia sävelmiä, joista tunnettuja ovat esimerkiksi Katri Helenan Mun sydämeni tänne jää (1980), Matin ja Tepon Mä joka päivä töitä teen (1982) ja Jamppa Tuomisen Kuumat kyyneleet (1983). Matin ja Tepon levyt myivät sadointuhansin, suurimpia myyntimenestyksiä ovat albumit Et voi tulla rajan taa (1981) ja Pidä itsestäsi huolta (1982). Topi Sorsakoski on levyttänyt Agents-kokoonpanon kanssa useita runsaasti myyneitä levyjä. Ikivihreitä hittejä ovat etenkin Eeva (1986), Kaksi kitaraa (1987) ja On kesäyö (1988).

Vuosikymmenen uusia tulokkaita olivat esimerkiksi Tarja Ylitalo, Meiju Suvas, Mona Carita, Kake Randelin, Ahti Lampi ja Taneli Mäkelä. Tunnettuja kappaleita ovat muun muassa Tarja Ylitalon Kerrasta poikki (1980), Meiju Suvaksen Tahdon sinut (1982) ja Kake Randelinin Avaa hakas (1983). Mona Carita taas esitti käännösdiskomusiikkia, ja hänen tunnetuimpia hittejään ovat esimerkiksi Anna, kulta anna (1981). Hieman vanhempaa, jo 1950-luvulla uransa aloittanutta polvea edustivat Eino Grön ja Reijo Taipale. Vanhimman, jo 1920- ja 1930-luvuilla aloittaneen muusikkosukupolven edustajista keikkailivat vielä vuosikymmenen alussa Eugen Malmstén ja Kullervo Linna, ja muista pitkän uran tehneistä olivat kuvassa mukana koko vuosikymmenen ajan Henry Theel, Esa Pakarinen, Veikko Lavi ja Erkki Junkkarinen.^[138] Tunnettuja 1980-luvun iskelmäsäveltäjiä olivat Kassu Halonen, Aarno Raninen, Veikko Samuli ja Jori Sivonen, sanoittajia Chrisse Johansson, VeePee Lehto, Raul Reiman, Vexi Salmi ja Juha Vainio. Perinteistä iskelmämusiikkia soittaneita yhtyeitä olivat Solistiyhtye Suomi, Finlanders ja Souvarit.Vuosikymmenen alkupuolella keikkaili vielä Kullervo Linnan Humppa-Veikot solistinaan Pentti Tuominen.^[134] Pitkän linjan orkesteri Dallapé, solistinaan Kosti Seppälä, teki vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen paluun julkisuuteen uudella levyllään Suomen Joutsen vuonna 1989. Levyn kappaleet – pääosin Dallapén vanhoja ikivihreitä – oli sovittanut Eero Lauresalo, joka oli liittynyt orkesterin jäseneksi jo vuonna 1929.^[139]

Vanhemman polven iskelmän tekijöistä ja esittäjistä poistuivat vuosikymmenen aikana Georg Malmstén vuonna 1981^[140], Kauko Käyhkö vuonna 1983^[141] sekä Esa Pakarinen, Harry Bergström ja Henry Theel vuonna 1989. Vuoden 1987 aikana kuoli poikkeuksellisen monta iskelmämusiikin nimeä: laulaja Rauli Somerjoki, sanoittaja ja säveltäjä Raul Reiman, lauluntekijä Reijo Lumisalmi, harmonikansoittaja ja sovittaja Matti Viljanen, muusikko-koomikko Eemeli, rumpali ja orkesterinjohtaja Kullervo Linna sekä muusikko Jorma Ikävalko.^[142]

Ensimmäinen nimenomaan rockmusiikkiin erikoistunut radio-ohjelma Rockradio aloitti silloisessa Yleisradion rinnakkaisohjelmassa kesäkuun alussa 1980. Hittimittari oli Ylen vuonna 1984 aloittama iskelmä- ja rock-ohjelma, joka paikkasi Suomen television musiikin tarjonnan aukkoja. Ocsid (nimi on sana disco takaperin kirjoitettuna) oli disko- ja tanssimusiikkiin keskittynyt radio-ohjelma. Se oli lajissaan ensimmäisiä Suomessa. Rock- ja popmusiikkiin erikoistuneita radiotoimittajia olivat Tero Liete, Juhani Kansi, Tapani Ripatti, Heimo ”Holle” Holopainen ja Outi Popp, monet heistä itsekin muusikoita.

Vuosittainen Syksyn sävel -televisio-ohjelma koki suosionsa huipun 1980-luvun aikana. Ohjelma muutettiin vuonna 1987 rakenteeltaan kaikille avoimesta kilpailusta kutsukilpailuksi. Jonna Tervomaa aloitti uransa lapsitähtenä laululla Minttu sekä Ville, jolla hän voitti Syksyn sävelen vuonna 1983. Mikko Alatalo voitti 1980-luvulla Syksyn sävelen kolmesti kappaleillaan Rikoo on riskillä ruma (1980), Mummoni ja moukarinheitto (1981) sekä Minna (1986). Syksyn sävel -klassikoksi on myös jäänyt ainakin Kirkan Surun pyyhit silmistäni (1988).

Humppavillityksen hiipuessa Lappeenrannan humppafestivaalit päättyivät vuosikymmenen lopulla, mutta niiden tilalle tulivat vuodesta 1985 lähtien järjestetyt Seinäjoen Tangomarkkinat. Tangomarkkinoilla valittiin vuosittain tangokuningas, ja vuodesta 1987 lähtien myös tangokuningatar. Ensimmäiseksi tangokuninkaaksi valittiin Kauko Simonen ja ensimmäiseksi tangokuningattareksi Arja Sipola. Kirjailijanakin mainetta saavuttaneen Heikki Hietamiehen juontamat Lauantaitanssit kuuluivat varsinkin varttuneemman väen eniten suosimiin televisio-ohjelmiin. Laajasta alan asiantuntemuksesta mainetta saanut toimittaja Ilpo Hakasalo teki iskelmämusiikkiin painottuneita radio-ohjelmia ja julkaisi yhdessä Peter von Baghin kanssa vuonna 1986 Iskelmän kultaisen kirjan, joka sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

1980-luvulla Suomi osallistui Eurovision laulukilpailuun. joka vuosi. Mieleenpainuvimpia tapauksia ovat vuoden 1982 Euroviisut, joissa Kojo edusti Suomea kappaleella Nuku pommiin sijoittuen viimeiselle sijalle saamatta yhtäkään pistettä, sekä vuoden 1989 Euroviisut, joissa Suomen edustuskappale oli Anneli Saariston La dolce vita. La dolce vita oli vuoteen 2006 asti Suomen paras sijoitus suhteessa osallistujamaiden määrään; se tuli seitsemänneksi saaden 76 pistettä. Myös Kirkan Hengaillaan (1984) ja Sonja Lumpeen Eläköön elämä (1985) pärjäsivät kohtalaisen hyvin: molemmat tulivat yhdeksänneksi. Laulukieli ei ollut vielä vapaa, kaikki esiintyivät suomen kielellä.

1980-luvun hengellisen musiikin tärkeä edustaja oli Viktor Klimenko, joka esiintyi pääasiassa helluntaiseurakunnissa ja kirkoissa. Hän on julkaissut useita hengellisen musiikin albumeita, kuten Jeesus on Herra (1981) niin suomen kuin ruotsin kielellä. Albumi myi kultaa sekä Suomessa että Ruotsissa.

CD-levy tuli markkinoille 1980-luvulla, mutta C-kasettien myynti oli vielä huipussaan. Musiikkia kuunneltiin usein korvalappustereoilla.

Maksamme velkaa oli vuonna 1985 ilmestynyt Apua! Orkesterin hyväntekeväisyyskappale, jolla kerättiin varoja nälänhädän uhreille. Korvat auki taas on vuonna 1977 perustettu suomalainen kulttuuriyhdistys, jonka tarkoituksena on edistää ja tehdä tunnetuksi uutta suomalaista musiikkia ja joka on merkittävästi vaikuttanut modernin eurooppalaisen taidemusiikin tuomiseen Suomeen. Juhani Merimaata, helsinkiläisen rock-klubi Tavastian toimitusjohtajaa on pidetty suomalaisen rockbisneksen kunnioitetuimmaksi ja arvostetuimmaksi vaikuttajaksi.^[143]

Musiikissa näkyi myös kampanja keskioluen tuomisesta kioskeihin, etenkin Sleepy Sleepersin kappaleella Kaljaa kioskeihin (1981).

Suomalainen elokuva uusi 1980-luvulla kasvonsa lähes täydellisesti: monet vanhat ohjaajat tekivät viimeiset elokuvansa, mutta samalla luotiin pohjaa monille tuleville menestystarinoille. Uusi aalto ja kansainvälistyminen toivat mukanaan monia uusia genrejä. Vuosikymmentä voidaan pitää elokuvakulttuurin kulta-aikana, sillä 1980-luvulla ilmestyi valtavasti elokuvakirjallisuutta ja perustettiin useita pysyviksi osoittautuneita elokuvafestivaaleja.

Yleisradio ja Suomen elokuvasäätiö solmivat vuonna 1984 sopimuksen ennakko-ostoista, eli YLE sitoutui ostamaan tietyn määrän Elokuvasäätiön tukemista elokuvista. Televisiotuotannon ja valkokangaselokuvan välinen raja alkoi hämärtyä. Osa 1980-luvun ensi-illoista oli ensisijaisesti televisiotuotantoja, joille suotiin myös suppea teatterilevitys.

Elokuva-alan talouden kannalta 1980-luku osoittautui ristiriitaiseksi. Mäkelöiden suvun Kinosto-yhtymän perustalle vuonna 1986 rakennettu Finnkino Oy saavutti alalla käytännössä monopoliaseman. Mediamaailman mullistukset, eritoten kotivideoiden läpimurto vähensivät elokuvateatterien yleisöä, mutta toisaalta televisio- ja videolevitys toivat elokuville katsojia toista kautta, ja monet vanhemmat kotimaiset elokuvat saivat jatkoelämän. Vuosikymmenen lopulla kotimaisten elokuvien katsojaosuus laski vuoden 1986 huippulukemista (23 %) vain kymmenen prosentin tienoille. Elokuvien tuotantokustannukset nousivat huomattavasti, mikä myös johti elokuva-alan kriisiin.^[144]

1980-luvulle tultaessa uutta olivat nuorten elämää kuvaavat elokuvat, kuten Tapio Suomisen Täältä tullaan, elämä! (1980) ja Mikko Niskasen Ajolähtö (1982). 1980-luvulla debytoineita elokuvaohjaajia ovat muun muassa Taavi Kassila (Jousiampuja, 1982), Matti Ijäs (Koomikko, 1983) ja Janne Kuusi (Apinan vuosi, 1983). Lauri Törhösen esikoisteos, draamaelokuva Palava enkeli (1984) järkytti ja herätti julkista keskustelua ja arvostelua psykiatrian menetelmiä kohtaan. Visa Mäkinen loi amerikkalaistyyppistä elokuvaa Suomessa. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat muun muassa vuosikymmenen hämmentävimpiin elokuviin kuuluva tuhma seksikomedia Pi pi pil... pilleri (1982) sekä James Bondia parodioiva Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983).

Nuorten tekijöiden ja aiheiden aallonharjalla ratsastivat sukupolvensa näkyvimmiksi ohjaajiksi veljekset Aki ja Mika Kaurismäki, joilla oli oma tuotantoyhtiönsä Villealfa Filmproductions Oy. Aluksi Mika Kaurismäki toimi ohjaajana ja Aki käsikirjoittajana, ja heidän elokuviaan 1980-luvulta ovat Valehtelija (1981), Arvottomat (1982) ja Klaani (1984). Aki Kaurismäki avasi oman ohjausuransa elokuvilla Rikos ja rangaistus (1983) ja Calamari Union (1985). Veljesten elokuvat nousivat Suomessa kulttimaineeseen ja herättivät nopeasti huomiota ulkomaillakin.

Myös monet muutkin ohjaajat pyrkivät takaamaan taiteellisen riippumattomuuden toimimalla itse omina tuottajinaan. Leimallinen esimerkki on Anssi Mänttäri, joka käsikirjoitti ja ohjasi jopa 11 elokuvaa vuosina 1982-1986. Hänen tuotannossaan korostuu arkirealismi ja satiirisuus, ja hänen teoksiaan ovat muun muassa trilogia Toto (1982), Regina ja miehet (1983) sekä Paavo Haavikon näytelmään perustuva Kuningas lähtee Ranskaan (1986).

Ajan näkyvät kulttuuri-ilmiöt näkyvät 1980-luvun elokuvissakin. Suomirockin sankarikauden muusikot pääsivät esiin useissa Kaurismäen veljesten elokuvissa, kuten Saimaa-ilmiö (1981) ja Leningrad Cowboys Go America (1989) sekä Jouko Lehmuskallion Rokki Diggari (1981). Janne Kuusen esikoiselokuva Apinan vuosi on syntynyt Harri Sirolan kohutun Abiturientti-romaanin pohjalta, minkä jälkeen Kuusi toteutti yhteistyössä helsinkiläisen Ryhmäteatterin kanssa dokumentin Laulu (1986) ja surrealistisen komedian Älä itke Iines (1987).

Ajankohtaisuuden vastapainona käytiin myös kunnianhimoista vuoropuhelua maailmankirjallisuuden klassikoiden kanssa. Aki Kaurismäen Rikos ja rangaistus ja Timo Linnasalon Aikalainen (1984) ovat syntyneet Dostojevskin teosten pohjalta, kun taas Aki Kaurismäen Hamlet liikemaailmassa (1987) ja Pauli Pentin Macbeth (1987) ovat syntyneet Shakespearen pohjalta. Markku Lehmuskallion elokuvat, kuten Korpinpolska (1980), käsittelivät omaperäisesti ihmisen ja luonnon suhdetta. Taiteen ja taiteilijuuden ajattomia kysymyksiä lähestyivät epookkielokuvat, kuten Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon yhteiset Tulipää (1980) ja Da Capo (1985) sekä Jaakko Pakkasvirran Pedon merkki (1981).^[144]

Edellisen vuosikymmenen tapaan suosituimpia elokuvia olivat yhä Rauni Mollbergin elokuvat ja Spede Pasasen tuotannot. Menestyksekkäitä Mollbergin teoksia olivat muun muassa Milka (1980) ja Tuntematon sotilas (1985, järjestyksessään toinen Tuntematon sotilas -elokuva). Vuosikymmenen aikana ilmestyi jopa kahdeksan Uuno Turhapuro -elokuvaa, joista katsotuimpia ovat Ere Kokkosen Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) ja Uuno Epsanjassa (1985). Spede Pasanen tuotti osan Uuno Turhapuro -elokuvista, ja lisäksi useita tv-sketseissä koeteltujen hahmojen ympärille rakentuneita elokuvia, kuten Hei kliffaa hei (ohjaus Ere Kokkonen, 1985) ja Onks' Viljoo näkyny? (ohjaus Hannu Seikkula, 1988). Visa Mäkisen tunnusomaiseksi lajiksi vakiintui seikkailu- ja kohelluskomedia (esimerkkinä Kaikenlaisia karkulaisia, 1981). Mäkinen jatkoi myös 1950-60-luvun Pekka Puupää -sarjaa elokuvilla Pekka & Pätkä ja tuplajättipotti (1985) ja Pekka Puupää poliisina (1986). Ne ovat viimeiset Pekka ja Pätkä -elokuvat, joita moni piti ”alkuperäisten” Puupäiden halventamisena.

Edvin Laine teki viimeiset elokuvansa Akaton mies (1983) ja Akallinen mies (1986), joissa käsiteltiin katoavaa maalaiselämää. Hänen jälkeensä perinteikkään eeppisen realismin lippua kantoi Pekka Parikka Antti Tuurin romaanien pohjalta ohjaamissaan elokuvissa Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989). Laineen päätettyä uransa alalla toimi studiokauden aktiiviohjaajista enää vain Matti Kassila, joka toi vielä kerran valkokankaalle Hella Wuolijoen ja F. E. Sillanpään tuotannon elokuvissaan Niskavuori (1984) ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988). Mikko Niskanen palasi myös kadonneeseen talonpoikais-Suomeen viimeisissä töissään, Kalle Päätalo -filmatisoinneissa Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988).^[144]

Vuoskymmenen lopun kasinotalouden ja juppikulttuurin kulta-aika sai monimielisen kuvaajan Lauri Törhösestä, joka on ohjannut elokuvat Riisuminen (1986), Tropic of Ice – Jään kääntöpiiri (1987) ja Insiders (1989). Suomen suuntautuminen kohti länttä sai aikaan avaukset amerikkalaisissa populaarilajeissa, esimerkkeinä Renny Harlinin toimintaelokuva Jäätävä polte (1986) ja Olli Soinion kauhuelokuva Kuutamosonaatti (1988). Harlinille aukesi ura Hollywood-ohjaajana, ja suomalainen elokuva alkoi saada hieman jalansijaa ulkomailla. Noin kolmannes 1980-luvun suomalaisista elokuvista saatiin kaupaksi ulkomaille ja yli puolet esitettiin ulkomaisilla festivaaleilla, mikä on etenkin Suomen elokuvasäätiön tiivistyneen kulttuurivaihdon ansiota.

Kansainvälistymistä johtivat Kaurismäen veljekset, jotka alkoivat saada yhä enemmän ulkomaisia yhteistyökumppaneita elokuviensa rahoitukseen ja myyntiin. Mika Kaurismäki aloitti pitkän tiensä kansainvälisten yhteistuotantojen ohjaajana elokuvalla Helsinki Napoli All Night Long (1987). Aki Kaurismäki pääsi ensimmäisenä suomalaisena maailman elokuvaohjaajien eturiviin ”työläis-” tai ”häviäjätrilogialla” Varjoja paratiisissa (1986) ja Ariel (1988).^[144]

1980-luvun kotimaisten elokuvien käytetyimpiä näyttelijöitä olivat muiden muassa Kari Heiskanen, Aake Kalliala, Matti Pellonpää, Pirkka-Pekka Petelius, Markku Toikka ja Timo Torikka. Heiskanen on näytellyt pääosia muun muassa elokuvissa Calamari Union (1985) ja Älä itke Iines (1987), ja Pellonpää muistetaan etenkin monien Aki Kaurismäen elokuvien vakionäyttelijänä. Petelius taas on näytellyt useiden sketsisarjojen ohella muun muassa Urho Hietasta elokuvassa Tuntematon sotilas (1985) ja Hamletia elokuvassa Hamlet liikemaailmassa (1987). Vuosikymmenellä debytoivat monet 1950-60-luvuilla syntyneet näyttelijät, kuten Eeva Eloranta, Juuso Hirvikangas, Taneli Mäkelä, Kati Outinen ja Vesa Vierikko. Mäkelä on näytellyt pääosia muun muassa elokuvissa Pohjanmaa (1988) ja Talvisota (1989).

Hieman varttuneempaa näyttelijäpolvea edustivat muun muassa Heikki Kinnunen, Vesa-Matti Loiri, Marita Nordberg, Paavo Piskonen, Marjatta Raita, Esko Salminen ja Leena Suomu. Vesa-Matti Loiri muistetaan etenkin roolistaan Uuno Turhapurona ja Marjatta Raita Uunon vaimona, Elisabeth Turhapurona. Heikki Kinnunen muistetaan esimerkiksi useista eri rooleistaan komediaelokuvassa Onks Viljoo näkynyt (1988) ja Marita Nordberg freelancer-roolistaan Reetta Tuurana useissa Uuno Turhapuro -elokuvissa. Ajan iäkkäimpiä näyttelijöitä olivat muun muassa Paavo Piskonen, Elina Salo sekä jo 60 vuoden ikään ennättänyt Tapio Hämäläinen, joka näytteli etenkin Uuno Turhapuro -elokuvissa Vuorineuvos Tuuraa.

Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1980–1989 (Suomen elokuvateattereissa):^[144]

• Uuno Turhapuro armeijan leivissä (Ere Kokkonen, 1984) katsojia 750 965
• Talvisota (Pekka Parikka, 1989) katsojia 628 767
• Uuno Epsanjassa (Ere Kokkonen, 1985) katsojia 607 939
• Tuntematon sotilas (Rauni Mollberg, 1985) katsojia 590 902
• Uuno Turhapuro menettää muistinsa (Ere Kokkonen, 1982) katsojia 572 488
• Uuno Turhapuro muuttaa maalle (Ere Kokkonen, 1986) katsojia 556 519
• Uuno Turhapuron aviokriisi (Ere Kokkonen, 1981) katsojia 452 656
• Täältä tullaan, elämä! (Tapio Suominen, 1980) katsojia 382 024
• Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (Ere Kokkonen, 1983) katsojia 381 181
• Uuno Turhapuro kaksoisagentti (Spede Pasanen, 1987) katsojia 352 205.

Katso myös: Luettelo 1980-luvun suomalaisista elokuvista

1980-luvun menestyneimpiin suomalaisiin urheilijoihin kuului muun muassa Matti Nykänen, joka oli yksi maailman kaikkien aikojen parhaista mäkihyppääjistä. Nykänen voitti lähes kaikki mitalinsa 1980-luvulla. Hän voitti Sarajevon olympialaisissa 1984 yhden ja Calgaryn olympialaisissa 1988 kolme kultamitalia. 1980-luvun MM-kisoissa Nykänen on voittanut yhteensä seitsemän MM-kultamitalia. Myös Jari Puikkonen on moninkertainen mäkihypyn maailmanmestari, joka on voittanut 1980-luvulla yhden olympiakullan ja neljä MM-kultaa.

Harri Kirvesniemi voitti maastohiihdossa yhden MM-kullan ja yhden MM-hopean 1989. Jo tätä ennen hän oli voittanut useita MM-pronssimitaleja. Kirvesniemi oli myös toukokuussa 1986 mukana tekemässä 100 × 1 000 metrin viestijuoksun maailmanennätystä juosten ajan 2.33,9. Hänen vaimonsa Marja-Liisa Kirvesniemi on Suomen menestyneimpiä naishiihtäjiä, joka on voittanut kolme olympiakultaa Sarajevossa 1984 ja kaksi MM-kultaa 1989. Hän on myös saanut useita hopea- ja pronssimitaleja. Myös Juha Mieto menestyi hyvin, saaden pari hopeaa ja kaksi pronssia.

1980-luvun merkittävin suomalainen jääkiekkoilija on ehkä Jari Kurri, joka pelasi tuolloin NHL:ssä edustaen useita eri jääkiekkoseuroja. Kurri on NHL:n kaikkien aikojen neljänneksi paras eurooppalainen maalintekijä, ja NHL:n runkosarjan kaikkien aikojen pistepörssissä hän on sijalla 21. Teemu Selänteen pääsarjaura alkoi vuosikymmenen lopulla. Suomen jääkiekkomaajoukkue sai hopeaa Calgaryn olympialaisissa 1988, mikä oli EM-mitaleja lukuun ottamatta kaikkien aikojen ensimmäinen Suomen jääkiekkomaajoukkueen saama mitali.

Keke Rosberg voitti ensimmäisenä suomalaisena Formula 1 -maailmanmestaruuden vuonna 1982, ajettuaan Williams-tallissa. Rosberg valittiin ensimmäisenä moottoriurheilijana Suomen vuoden urheilijaksi vuonna 1982.^[145] Suomalaiset menestyivät erinomaisesti myös rallissa: Ari Vatanen voitti rallin maailmanmestaruuden 1981, Hannu Mikkola 1983, Timo Salonen 1985 ja Juha Kankkunen 1986 ja 1987. Vuoden 1986 Monte Carlo -rallissa suomalaiset saavuttivat kolmoisvoiton: voittaja oli Henri Toivonen, toinen Timo Salonen ja kolmas Hannu Mikkola. Henri Toivonen ja hänen kartanlukijansa Sergio Cresto saivat surmansa rajussa ulosajossa saman vuoden Korsikan rallissa. Suomalaisia järkytti myös Ari Vatasen vakava loukkaantuminen Argentiinan rallissa vuonna 1985.^[146]

Maailman ensimmäiset yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Helsingin olympiastadionilla elokuussa 1983. Suomi tuli kisoissa jaetulle kahdeksannelle sijalle voittaen yhden kullan, yhden hopean ja yhden pronssin. Kultaa voitti Tiina Lillak keihäänheitossa, hopeaa Arto Bryggare 110 metrin aitajuoksussa ja pronssia Martti Vainio 5 000 metrin juoksussa.

Yhdysvalloissa vuonna 1981 tunnistettu uusi sairaus AIDS herätti vuosikymmenen aikana pelkoa myös Suomessa. Yhdysvaltalaisten infektiolääkärien tapaamisessa helmikuussa 1982 oli mukana myös suomalainen iho- ja sukupuolitautien erikoislääkäri Sirkka-Liisa Valle. Seuraavan vuoden keväällä Valle tunnisti ensimmäisen suomalaisen AIDS-tapauksen eräästä hänen vastaanotolleen tulleesta potilaasta jo ilman tarkempia tutkimuksia.^[147]

Suomessa aiemmin tuntemattoman tappavan sairauden synnyttämä järkytys johtui siitä, ettei tautiin ollut hoitoa eikä sen aiheuttajaa tunnettu. Ensitietojen perusteella oletettiin AIDSin leviävän nimenomaan homoseksuaalien keskuudessa. Ensireaktiona monet suomalaiset alkoivat välttää yleisten WC-tilojen, yhteisten aterimien ja juomalasien sekä yhteisten ehtoollisastioiden käyttöä. Kun taudin aiheuttajaksi vuonna 1984 todettiin HI-virus, pystyttiin varmistamaan, että se tarttui vain seksin ja veren kautta. Rohkeimmat AIDS-potilaat kertoivat sairastumisestaan itse julkisesti.^[147]

Lääkintöhallitus vitkasteli laajemman AIDS-valistuksen aloittamisessa, sillä potilaat edustivat seksuaalista vähemmistöryhmää eikä sairauden katsottu koskevan valtaväestöä. Ensimmäisen naispotilaan myötä tilanne muuttui, ja pakollisia AIDS-testejä alettiin vaatia esimerkiksi varusmiehille, maahanmuuttajille ja yksittäisten yritysten työntekijöille. Vuoden 1987 eduskuntavaaleja edeltäneessä tentissä toimittajat Leif Salmén ja Pekka Oksala tiedustelivat eri puolueiden edustajilta, pitäisikö AIDS-testi määrätä pakolliseksi kaikille suomalaisille.^[147]

1980-luvulla kuntosalit ja solariumit löivät itsensä läpi juppi-kulttuurin oheistuotteena, ja vapaa-aikaa alettiin entistä enemmän kuluttaa myös laskettelukeskuksissa. Purjelautailu oli olennainen osa juppikulttuuria. Talvella auton katolla oli suksiboksi, kesällä purjelauta. Vuosikymmenen aikana valmistui nopeaan tahtiin monia koko perheen kesälomakeskuksia: Mikkelin Visulahti avattiin 1980, Tervakosken Puuhamaa 1984, Kouvolan Tykkimäki 1986, Kalajoen JukuJukuMaa (nykyinen Jukupark) niin ikään 1986, Vaasan Wasalandia 1988 ja Espoon Serena 1989. Amerikkalaisia trendejä omaksuttiin vauhdilla: esimerkiksi rap-musiikki, rullaluistelu ja rullalautailu tulivat suosituiksi nuorison keskuudessa.

VHS-videot ja videolaitteet tulivat, ja videovuokraamoista saattoi vuokrata myös TV:hen antennijohdolla yhdistettävän videokatselulaitteen kotiin videon katselua varten, jos ei omistanut itse kyseistä laitetta. Kotona suosittua ajanvietettä olivat Rubikin kuutio ja Trivial Pursuit. Myös roolipelit yleistyivät 1980-luvulla.

Matkailu yleistyi entisestään. Espanjan ja Kreikan ohella suosiotaan kasvattivat Turkki ja kaukomatkat. Ajan hitti olivat aktiivilomat, kiertomatkat sekä erilaiset harrastematkat urheilukilpailuihin ja kulttuuritapahtumiin.^[148]

• 
  Nintendo Entertainment System
• 
  Salora Fellow
• 
  Commodore 64
• 
  Rubikin kuutio
• 
  Makuuni
• 
  50 Pennin Pajatso

1980-luvun huomattavimpia muoti-ilmiöitä olivat ylisuuret, neonväreillä ja logoilla koristellut vaatteet, leveälahkeiset housut, napaan asti ulottuvat farkut, olkatoppaukset, purjehduskengät ja hihojen kääriminen. Leveitä vöitä ja huiveja käytettiin usein koristeina. Etenkin monet naiset permanenttasivat hiuksensa valtavaksi kiharatukaksi. Ajalla suosittiin myös joustavia vaatteita: etenkin uima-asuista tuttua elastaania käytettiin myös päällysvaatteissa. Nousukausi näkyi myös vaatemuodissa: kalliilla ja kalliinnäköisillä merkkivaatteilla sekä suurilla, selvästi erottuvilla logoilla luotiin vaikutelmaa vauraudesta ja korkeasta elintasosta. Yleisilmeeltään 1980-luvun muoti oli värikästä ja iloista. Naisten vaatteisiin tuli useita vaikutteita miesten muodista: olkatoppaukset sekä jakku- ja housupuvut syrjäyttivät mekkojen käyttöä ja loivat naisille menestystä miehisillä aloilla, kuten pankeissa ja teollisuusyrityksissä. Pukeutumiseen tuli vaikutteita myös musiikkimaailman tähdiltä, kuten Madonnalta, Michael Jacksonilta ja kotimaiselta Dingolta. Myös Walesin prinsessa Dianan pukeutumista seurattiin tarkasti. Vaikutteita haettiin myös suosituista televisiosarjoista, kuten Dallasista ja Dynastiasta.^[149][150]

Suosituimpia ruokia 1980-luvulla olivat perinteiset jauheliharuoat (esimerkiksi lihapullat, jauhelihakastike ja makaronilaatikko), kokoliharuoat (esimerkiksi porsaankyljykset ja lihakeitto), makkarakastike, kanaviillokki, kalakeitto, munakas ja pizza. Suosittuja kahvipöydän antimia olivat pasteijat, pullat, mokkapalat ja kermakakut. Kasvikset ja hedelmät tulivat suositummiksi. Edellisen vuosikymmenen lopulla alkaneen rasvakeskustelun vaikutuksesta margariini ohitti voin suosituimpana rasvana.^[151]

Ruokakauppojen valikoimat kasvoivat, ja ruokapöytään saatiin eksoottisia lisäyksiä, muun muassa kiivi ja soijakastike.^[152] Perunoiden rinnalle nousivat riisi ja pasta. Ruokia alettiin maustaa perinteisen suolan ja pippurin lisäksi esimerkiksi valkosipulilla, yrteillä ja chilillä. Tuontielintarvikkeita oli kuitenkin vielä rajoitetusti, sillä kun Suomi ei ollut vielä Euroopan unionin jäsen, korkeilla tuontitulleilla suojeltiin kotimaista maataloutta ja elintarviketuotantoa. Esimerkiksi tuoreita tuontihedelmiä saatiin lähinnä talvella ja keväällä, kun kotimaisia omenoita ja marjoja ei ollut saatavilla.^[153]

1980-luvulla miehet alkoivat enenevissä määrin osallistua ruuanlaittoon. Erilaiset keittiövempaimet, kuten leivänpaahtimet ja vohveliraudat, yleistyivät vuosikymmenen aikana. Mikroaaltouunit yleistyivät nopeasti vuosikymmenen lopulla: vielä vuonna 1985 vain joka 20. suomalaisessa kotitaloudessa oli sellainen, mutta jo vuonna 1990 mikrouunin omisti kolme viidestä taloudesta.^[154]

Ravintolassa syönti ja pikaruokakulttuuri tekivät Suomessa läpimurron 1980-luvulla.^[155] Vuosikymmenen alussa Burger King käväisi muutaman vuoden ajan Suomessa. Suomen ensimmäinen McDonald’s avattiin vuonna 1984 Tampereella. Pizzerioiden ohella suurimmissa kaupungeissa katukuvaan ilmestyi myös kiinalaisia ravintoloita.

Alkoholijuomien, erityisesti keskioluen, kulutus kasvoi elintason nousun myötä läpi 1980-luvun aina 1990-luvun alun lamaan asti.^[156] 1960-luvulla alkanut viinien kulutuksen kasvu kiihtyi huomattavasti 1980-luvun puolenvälin jälkeen.^[157] Baarien suosituimpia drinkkejä olivat muun muassa sininen enkeli ja katkeroa sisältävät cocktailit.

Suomessa kuolivat 1980-luvulla muun muassa seuraavat merkkihenkilöt:

• Rafael Paasio (1903–1980), sosiaalidemokraattinen poliitikko, entinen pääministeri ja eduskunnan puhemies
• Kustaa Vilkuna (1902–1980), kansa- ja kielitieteen tutkija ja akateemikko
• Rolf Nevanlinna (1895–1980), matemaatikko ja akateemikko
• Lauri Pihkala (”Tahko”, 1888–1981), urheilumies ja kirjailija
• Georg Malmstén (1902–1981), laulaja, muusikko ja säveltäjä
• Joel Rinne (1897–1981), näyttelijä ja akateemikko
• Jukka Rangell (1894–1982), sodanaikainen pääministeri
• Jussi Jurkka (1930–1982), näyttelijä
• Ville Ritola (1896–1982), kestävyysjuoksija ja olympiavoittaja
• Tauno Palo (1908–1982), karismaattinen näyttelijä ja laulaja
• Pentti Saarikoski (1937–1983), sotien jälkeisen Suomen merkittävimpiä runoilijoita ja kirjailijoita
• K.-A. Fagerholm (1901–1984), sosiaalidemokraattinen poliitikko, entinen sosiaali- ja pääministeri, eduskunnan puhemies ja valtioneuvos
• Konsta Jylhä (1910–1984), mestaripelimanni
• A. F. Airo (1896–1985), talvi- ja jatkosodan kenraali
• Tapio Wirkkala (1915–1985), muotoilija ja kuvanveistäjä
• Tauno Nurmela (1907–1985), kielitieteilijä ja akateemikko
• Armas-Eino Martola (1896–1986), jääkärikenraali
• Urho Kekkonen (1900–1986), Suomen historian pitkäaikaisin presidentti
• Rauli Badding Somerjoki (1947–1987), laulaja, säveltäjä ja sanoittaja
• Ella Eronen (1900–1987), näyttelijä ja lausuntataiteilija
• Birger Kaipiainen (1915–1988), keramiikkataiteilija
• Esa Pakarinen (1911–1989), kansantaiteilija, harmonikansoittaja, laulaja, näyttelijä ja koomikko
• Ansa Ikonen (1913–1989), näyttelijä
• Pekka Kuusi (1917–1989), sosiaalidemokraattinen kansanedustaja ja ministeri
• Kaj Franck (1911–1989), kansainvälisesti tunnettu keramiikka- ja lasimuotoilija
• Edvin Laine (1905–1989), Suomen tunnetuimpia teatteri- ja elokuvaohjaajia.

• Sensuroimattomien kymppikerho: Norres, Maijanen, Merimaa, Esa Saarinen ja Floyd, Yle 10.4.2014/11.5.2015
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1981. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05971-8.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1982. Helsinki: Otava, 1981. ISBN 951-1-06482-7.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06728-1.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1984. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07461-X.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07992-1.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1986. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08527-1.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1987. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08999-4.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1989. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10120-X.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-10908-1.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomi 1980-luvulla Wikimedia Commonsissa