Suomi

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Ainakin johdantoa voisi selventää ja laittaa lisäystä kunkin aiheen pääartikkeliin. Artikkeli on turhan pitkä, ja lähteitä voisi myös lisätä.

Suomen tasavalta Republiken Finland
lippu vaakuna
Suomen sijainti
Valtiomuoto	parlamentaarinen tasavalta
Presidentti	Alexander Stubb
Pääministeri	Petteri Orpo
Pääkaupunki	Helsinki, 681 802 as. 60°10′15″N, 024°56′15″E
Muita kaupunkeja	Espoo, 318 507 as. Tampere, 258 770 as. Vantaa, 250 073 as. Oulu, 215 530 as. Turku, 204 618 as. Jyväskylä, 148 622 as. Kuopio, 124 825 as. Lahti, 121 202 as. Pori, 83 334 as. Kouvola, 78 587 as. Joensuu, 78 204 as. Lappeenranta, 73 084 as. lisää kaupunkeja
Pinta-ala
– yhteensä	338 472 km² [1] (sijalla 64)
– josta sisävesiä	34 524 km² (10,2 %)[1]
Väkiluku (2023)	5 616 923 [2] (sijalla 115)
– väestötiheys	18,3 as. / km² (per maapinta-ala, 1.1.2022)[3]
– väestönkasvu	0,28 %[4] (2016)
Viralliset kielet	suomi ja ruotsi sekä saame1
Valuutta	euro (EUR)
BKT (2016)
– yhteensä	238,6 mrd. USD[5]  (sijalla 35)
– per asukas	43 482 USD [5] (sijalla 21)
HDI (2019)	0,938 [6] (sijalla 11)
Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous	3,3 %
– teollisuus	30,2 %
– palvelut	66,5 %
Aikavyöhyke	UTC+2
– kesäaika	UTC+3
Itsenäisyys  – autonomia  – julistautui itsenäiseksi  – Neuvosto-Venäjä tunnusti itsenäisyyden	29. maaliskuuta 1809 6. joulukuuta 1917 31. joulukuuta 1917
Lyhenne	FI, FIN
– ajoneuvot:	FIN
– lentokoneet:	OH
Kansainvälinen suuntanumero	+358
Kansallislaulu	”Maamme”
Edeltäjä(t)	Suomen suuriruhtinaskunta
1Suomi ja ruotsi ovat suomen perustuslain määrittelemät kansalliskielet. Vuodesta 1992 lähtien saamen kieli on ollut Suomessa virallisen kielen asemassa saamelaisten kotiseutualueella. Saamen kielilain mukaan henkilö voi itse valita, haluaako hän palvelua suomen vai saamen kielellä hoitaessaan asioitaan kunnassa. Kielilaki on voimassa Enontekiön, Inarin, Sodankylän ja Utsjoen kunnissa sekä niissä kuntayhtymissä, joissa jokin näistä kunnista on jäsenenä.[7] Lisäksi suomen perustuslaki turvaa myös romanien ja viittomakielisten oikeuden käyttää omaa kieltään.[8]
Infobox OKNimi-testi OK

Suomen tasavalta (ruots. Republiken Finland) eli Suomi (ruots. Finland) on parlamentaarinen tasavalta Pohjois-Euroopassa.

Suomen rajanaapureita ovat idässä Venäjä, pohjoisessa Norja ja lännessä Ruotsi. Ilman yhteistä maarajaa Suomen lähinaapurina on vielä Suomenlahden eteläpuolella Viro. Suomi kuuluu Pohjoismaihin, ja luonnonmaantieteellisesti Suomi on osa Fennoskandian niemimaata ja yksi Itämeren rantavaltioista. Itämeren osista Suomen alueelle ulottuvat Suomenlahti, Saaristomeri, Ahvenanmeri ja Pohjanlahti. Köppenin ilmastoluokituksessa Suomi kuuluu lumi- ja metsäilmaston kostea- ja kylmätalviseen tyyppiin.^[9] Kasvillisuusvyöhykkeistä Suomi kuuluu pääosin pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen.

Suomea on asutettu viimeisimmän jääkauden päättymisestä lähtien eli jo 9 000 vuotta eaa. Itämerensuomalaiset kansat levittäytyivät Suomen alueelle joskus 800-luvulla. Suomi oli pitkään osa Ruotsia, kunnes vuonna 1809 se siirtyi Ruotsin tappioon päättyneen sodan jälkeen osaksi Venäjää. Suomi itsenäistyi vuonna 1917 bolševikkien valtaannousun jälkimainingeissa. Kansan kahtiajako ajoi maan sisällissotaan. Tasavalta vakiintui hallitusmuodoksi vuonna 1919. Toisessa maailmansodassa Suomi oli aluksi puolueeton, vaikka Neuvostoliitto vaati siltä ankaria alueluovutuksia. Talvisota alkoi, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ilman sodanjulistusta. Maaliskuussa 1940 allekirjoitettiin Moskovan rauha. Suomi säilytti itsenäisyyden, mutta joutui taipumaan tiukkoihin rauhanehtoihin. Jatkosodassa Suomi yritti saksalaisten aseveljenä saada menetetyt alueet takaisin, ylittäen lopulta vanhat rajansa. Lapin sota oli seurausta rauhasta Stalinin kanssa, kun saksalaiset piti häätää Suomesta. YYA-sopimus sitoi Suomen kylmän sodan ajaksi Neuvostoliiton etupiiriin, ja Neuvostoliitto vaikutti Suomen politiikkaan. Tämä johti niin kutsuttuun suomettumiseen. Suomi liittyi Euroopan neuvostoon vuonna 1989, EU:hun 1995 ja Natoon 2023.

Suomi on Euroopan unionin harvimmin asuttu maa, ja valtaosa sen 5,56 miljoonasta asukkaasta asuu maan eteläosissa. Väestökeskipiste sijaitsee Hämeenlinnassa.^[10] Suomen perustuslaki määrittelee maan kansalliskieliksi suomen ja ruotsin. Lisäksi saamenkielisillä on lain mukaan oikeus omaan kieleensä pohjoisessa Suomessa.^[11] Vuoden 2022 lopussa suomenkielisiä oli väestöstä 85,9 prosenttia ja ruotsinkielisiä 5,2 prosenttia. Muiden kielten puhujien osuus väestöstä oli 8,9 prosenttia.^[12]

Suomi kuuluu Euroopan unionin lisäksi Euroopan yhteisvaluutta-alueeseen sekä puolustusliitto Natoon. Suomi on hyvinvointivaltio, jolla on korkea bruttokansantuote henkeä kohden. Suomi on sijoittunut korkealle useissa kansainvälisissä vertailuissa, mukaan lukien koulutus, taloudellinen kilpailukyky, kansalaisvapaudet, elämänlaatu, onnellisuus ja inhimillinen kehitys.^[13] Vuonna 2022 Suomi oli pitänyt Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen verkoston ylläpitämän World Happiness Report -listan ensimmäistä sijaa maailman onnellisimpana maana hallussaan kuusi vuotta yhtäjaksoisesti vuodesta 2018.^[14]

Nimen Suomi alkuperää ei tiedetä. Tiedetään, että se on ollut alun perin Suomenlahden ympäristöä ja sittemmin lähinnä Varsinais-Suomea ja sen suomenkielisen väestön kieltä koskeva nimitys ja laajentunut myöhemmin tarkoittamaan koko maata. Aiemmin esitetyt hypoteesit sen alkuperästä on uudemman tiedon perusteella kumottu.^[15][16].

Vanhin säilynyt maininta sanasta Suomi on vuosien 741–829 välillä kirjoitetuissa Frankkien valtakunnan annaaleissa. Niissä mainitaan vuoden 811 kohdalla erään rauhansopimuksen yhteydessä Suomi-niminen henkilö.^[17][18] Nykyään nimen Suomi vastineita käytetään itämerensuomalaisten kielten lisäksi saamelaiskielissä, latviassa, liettuassa ja gaelissa.^[19]

Valtaosa maailman kielistä käyttää Suomesta nimitystä Finland, joka juontaa juurensa latinankieliseen termiin fenni. Ensimmäisen kerran nimitystä tiedetään käytetyn roomalaisen historioitsija Tacituksen teoksessa Germania vuonna 98. Latinaan nimitys on mahdollisesti lainattu germaanisista kielistä.^[20] Yksi vanhimmista säilyneistä vieraskielisistä maininnoista Finlandista on riimukivessä U 528, joka on ajoitettu 1030-luvulle.^lähde?

Pääartikkelit: Suomen maantiede ja Suomen kallioperä

Suomen kallioperä kuuluu vanhaan Fennoskandian kilpeen, jossa vain pienet osat ovat nuorempia kuin 1 800 miljoonaa vuotta. Peruskallio on monin paikoin näkyvillä. Kallioperän vanhinta osaa on Itä- ja Pohjois-Suomessa esiintyvä, 2 800–2 700 miljoonaa vuotta vanha arkeeinen kallioperä. Pääosan Suomen kallioperästä muodostaa 1 930–1 800 miljoonaa vuotta sitten varhaisproterotsooisella kaudella syntynyt svekofenninen kallioperä. Pohjois-Lapissa on merkittävä granuliittimuodostuma. Nuoremmista kallioperistä merkittävimpiä ovat Etelä-Suomen 1 650–1 540 miljoonaa vuotta sitten keskiproterotsooisella kaudella syntyneet rapakivigraniitit.^[22]

Suomen pinta-ala on 338 472 km² (2022). Lukuun sisältyvät maa- ja sisävesialueet. Merialueita on lisäksi 52 433 km².^[1] Maankohoamisen vuoksi maapinta-ala kasvaa vuosittain noin 7 km². Maapinta-alasta on rakennettua 4 prosenttia, maatalousmaata 9 prosenttia, metsää 77 prosenttia ja muuta maata 10 prosenttia.^[23] Maan eteläosa ja Pohjanmaan rannikko ovat tasaisia, mutta Keski-Suomessa maasto muuttuu kumpuilevaksi. Itä-Suomen vaarat ja Lapin tunturit ovat jäänne muinoin Itä-Karjalasta Lappiin ulottuneesta Karelidien vuoristosta. Käsivarren Lapin korkeimmat tunturit kuuluvat Skandeihin, joiden kallioperä on iältään 400–450 miljoonaa vuotta. Suomen korkein kohta on Skandeihin kuuluva Haltitunturi, jonka rinne kohoaa Suomen puolella 1 324 metriin merenpinnasta.^[24]

Yleisin kivennäismaalaji on moreeni, jonka päälle on paikoin kasautunut savikkoa. Eloperäisistä maalajeista soille on muodostunut turvetta ja kangasmetsiin kangashumusta. Viimeisen jääkauden lopulla syntyneet jäätikön reunan suuntaiset reunamuodostumat ja liikesuunnan mukaiset harjut ovat Suomelle tunnusomaisia maastonmuotoja. Reunamuodostumista merkittävimmät ovat Salpausselät, jotka kulkevat eteläisen Suomen poikki lounaasta koilliseen. Pitkittäisharjuista tunnetuimpia ovat Pyynikinharju Pirkanmaalla, joka on maailman korkein soraharju,^[25][26][27] sekä Punkaharju Saimaan Puruvedellä.

Pääosa Suomesta kuuluu Itämeren valuma-alueeseen. Pienempi osa pohjoisessa kuuluu Barentsinmeren valuma-alueeseen ja idässä Vienanmeren valuma-alueeseen. Järviä on Suomessa poikkeuksellisen paljon. Yhteensä maassa on Maanmittauslaitoksen mukaan 168 000 yli puolen hehtaarin suuruista järveä.^[28] Suurin järvi on Saimaa ja syvin Päijänne. Runsasjärvisintä aluetta on Järvi-Suomi. Järvet ovat rikkonaisia, runsassaarisia ja suurimmaksi osaksi matalia, keskisyvyys on seitsemän metriä. Järvet muodostavat jokien välityksellä järvireittejä ja nämä vesistöjä. Suurimmat vesistöt ovat Vuoksen, Kymijoen, Kokemäenjoen, Oulujoen ja Kemijoen vesistöt. Järvien tapaan myös rannikot ovat rikkonaisia ja runsassaarisia. Turun saaristo ja Ahvenanmaan saaristo muodostavat Euroopan toiseksi monisaarisimman saariston. Suurin saari on Saimaalla sijaitseva Sääminginsalo (1 069 km²) ja toiseksi suurin Ahvenanmaan pääsaari (685 km²). Suomen merialueilla ja sisävesillä saaria on yhteensä 179 584.^[29]

Pääartikkeli: Suomen luonto

Eläinmaantieteellisesti Suomi kuuluu palearktiseen alueeseen, jonka eläimistö on tyypillistä pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle. Nisäkkäitä on tunnistettu kaikkiaan yli 60 lajia, joista yleisiä ovat muun muassa orava, metsäjänis ja kettu. Suurista nisäkäslajeista esiintyvät karhu, susi, hirvi ja peuran alalajit metsäpeura ja poro, joka on kesytetty tunturipeurasta. Lintulajeja on havaittu 472,^[30] joista suurin osa on muuttolintuja. Kalalajeja on yli 70, matelijalajeja viisi ja sammakkoeläinlajeja 3–4.^[31][32][33]

Kasvillisuusvyöhykkeistä keskiboreaaliseen vyöhykkeeseen luetaan ainakin Pohjois-Pohjanmaan eteläosat, Kainuu, Pohjois-Savo, Pohjois-Karjala, Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaan pohjoisosia sekä Keski-Pohjanmaa. Lappi kuuluu lähes kokonaan pohjoisboreaaliseen vyöhykkeeseen lukuun ottamatta aivan pohjoisimpia osia jotka kuuluvat oroarktiseen vyöhykkeeseen. Etelä-Suomi Pirkanmaasta ja Pohjois-Karjalasta alaspäin kuuluu eteläboreaaliseen vyöhykkeeseen. Aivan etelässä, lounaisrannikolla tavataan hemiboreaalista vyöhykettä.^[34]

Suomen luonto voidaan jakaa pääpiirteissään seuraaviin alueisiin:^lähde?

1. Lounais- ja Etelä-Suomi
2. Itä-, Länsi-, Sisä- ja Pohjois-Suomi
3. Metsä-Lappi
4. Tunturi-Lappi

Alue käsittää lähinnä Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan maakuntien alueen, sekä eteläisiä osia muista maakunnista linjalle Pori-Hämeenlinna-Kotka. Alue on tuottoisaa maatalousaluetta, jonka takia koskemattomat erämaa-alueet ovat pirstoutuneet sinne tänne kauaksi toisistaan. Alueen kasvillisuutta leimaa korkea biodiversiteetti muuhun Suomeen verrattuna, ja kasvillisuuden eteläiset piirteet. Alueella on sekä Keski-Euroopalle, että Siperian taigalle tyypillisiä kasvi- ja eliölajeja. Metsätyyppien jyrkät vaihtelut aiheuttavat metsien mosaiikkimaiset piirteet ja alueen maastolle tunnusomaisen pienipiirteisyyden. Metsät vaihtelevat metsätyypin mukaan rehevistä pähkinä- ja jalopuulehdoista kuiviin karukkokankaisiin. Kuitenkin yli 95 prosenttia alueen metsistä on havupuuvaltaisia kankaita. Lounaisrannikolla, linjan Porvoo-Rauma lounaispuolella vallitseva metsätyyppi on rehevämpi lehtomainen tai tuore kangas, ja mantereen puolella tuore kangas. Koko alueella tavallisimmat puulajit ovat metsäkuusi, koivut ja mänty. Yleisiä ovat myös haapa, raita, pihlaja sekä harmaa- ja tervaleppä. Harvinaisempia puita ja pensaita ovat pähkinäpensas, lehmukset, jalava ja vaahtera. Saarni ja tammi kasvavat luonnostaan vain Helsingin ja Uudenkaupungin välisellä rannikkokaistaleella, sielläkin harvinaisina, joskin saarnella on muutama yksittäinen luonnontilainen esiintymä sisämaassakin. Metsien aluskasvillisuudessa tyypillisiä lajeja ovat metsätyypistä riippuen mustikka, puolukka, saniaiset, oravanmarja, valkovuokko, käenkaali sekä sammalet ja jäkälät. Kevätlinnunherne, valkovuokko, sinivuokko ja käenrieskat kasvavat Suomessa pääosin vain tällä alueella.^[35]

Alueen suot ovat pääosin keidassoita, mutta ihminen on kuivattanut niistä suuren osan. Haihdunta on kesäisin kohtalaista, ja luontaisesti soita on alueelle muodostunut lähinnä rotkoihin ja laakson pohjille kosteisiin painanteisiin. ^lähde?

Nisäkkäitä, joita Suomessa esiintyy pääasiassa vain maan eteläosissa, ovat esimerkiksi liito-orava ja rusakko. Alueella elää viisi sammakkoeläin- ja viisi matelijalajia. Hyönteislajistosta vain lähinnä täälläpäin Suomea tavattavia lajeja ovat perhosista pikkuapollo, lehmuskiitäjä ja tamminopsasiipi. ^lähde?

Alue on Etelä-Suomea voimakkaammin lähinnä taigan eliö- ja kasvilajistoa, ja käsittää alueen Hämeestä Kainuuseen ja Oulun pohjoispuolelle. Kasvillisuus on alueen eteläosissa eteläboreaalista, pohjoisempana se vaihtuu keskiboreaaliin. Metsät ovat huomattavasti selväpiirteisempiä kuin Etelä-Suomen metsät; metsätyypeistä lähinnä tuore ja kuiva kangas vuorottelevat, ja antavat maastolle tyypillisen taigalle ominaisen tunnelman. Metsien pääpuulajit ovat boreaalisille metsille tyypilliset kuusi, koivu ja mänty. Mänty on alueen pohjoisosassa, kuten Oulun seudulla, kuusta yleisempi, mutta alueen eteläosassa, kuten Keski-Suomessa tai Pirkanmaalla vallitsevin puulaji on kuusi. Järvi-Suomen karuilla hietikkomailla mäntymetsät ovat yleisimpiä. Luonnontilaisessa metsässä kasvaa koivujen ja havupuiden seassa myös lehtipuita, kuten raita, haapa ja pihlaja. Metsätyypit ovat lähinnä havupuuvaltaisia kangasmetsiä. Ne ovat huomattavasti selkeämpiä ja karumpia kuin Etelä- ja Lounais-Suomen alueella kasvavat metsät. Tyypillisimmät aluskasvillisuuden muodostajat ovat mustikka ja puolukka, sekä sammalet ja jäkälät. Soita on enemmän kuin etelässä, ja ne voivat olla joko keidas- tai aapasoita. Lehtoja kasvaa yleensä purolaaksoissa, ja ne ovat tavallisesti kosteita saniaislehtoja, varsinaisten lehtimetsien piirteitä alueen lehdoista ei täällä kuitenkaan löydy, vaan lehdon lehtipuut ovat yleensä havumetsillekin tyypillisiä, kuten koivuja. ^lähde?

Alue on hyvin soista, sillä sademäärät ovat yhtä korkeat kuin Etelä-Suomenkin alueella, mutta haihdunta huomattavasti etelää vähäisempää. Esimerkiksi Pohjanmaalla on laajoja tasankosuoalueita. ^lähde?

Alueen nisäkäslajistoon kuuluu tyypillisiä havumetsälajeja, kuten karhu, metsäsopuli, metsämyyrä, majavat, hirvi ja ilves. Yleisiä lintuja ovat käpylinnut, tiaiset, peipot, tikat, suokukko, uikut, sorsat, rantakanat, pöllöt ja haukat. Erityisesti metso, pyy ja teeri ovat tyypillistä taigan linnustoa. Alueella on neljä matelija- ja sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on muuten samaa kuin eteläisimmässäkin Suomessa, mutta eräät eteläiset lajit puuttuvat tai ovat harvinaisia. ^lähde?

Alue on tyypillistä taigaa ja edustaa sen karumpaa pohjoista osaa. Maasto on luonnostaan selväpiirteistä ja varsin yksitoikkoista erämaata. Alueen kasvillisuus on eteläosissa keskiboreaalista, pohjoisemmassa pohjoisboreaalista. Metsät ovat matalampia kuin etelässä, ja erityisesti kuuset kärsivät alueella tykystä, mikä tekee niistä kapeampia. Auringonvalo pääsee harvassa ja matalassa metsässä helposti kenttäkerrokseen, joten alueella etenkin puiden katveen varpulajisto kukoistaa. Alueen pääpuulajit ovat kuusi, koivu ja mänty, mutta alueen pohjoisosissa kuusi on jo harvinainen, pohjoisimpien metsien ja kitumaiden ollessa mänty- ja tunturikoivuvaltaisia. Aluskasvillisuudessa kasvaa metsätyypistä riippuen joko mustikkaa tai variksenmarjaa ja puolukkaa. Seudulla suon ja metsän raja on yleensä hyvin häilyvä johtuen vähäisestä hajonnasta, joten kuusikoissakin kasvaa yleensä suokasveja, kuten suopursua ja vaivaiskoivua, jotka Etelä-Suomessa tiukasti vain soilla. Alueella yleisenä kasvava kullero on Etelä-Suomessa harvinainen. Kullero on Lapin maakuntakukka.^[36][37]

Alueella on runsaasti soita, ja ne ovat lähinnä aapasoita, paikoin lettoja. Alueen eläimistö on taigalajistoa, kuten karhu, poro, hirvi, metsäpeura, susi, ahma ja ilves. Linnuista mainittakoon laulujoutsen, suokukko, kurki, tiaiset, korppi, kuukkeli, piekana, taviokuurna ja tilhi. Alueella on kaksi matelija- ja kolme sammakkoeläinlajia. Hyönteislajisto on niukempi kuin etelässä ja täysin taigalajistoa. ^lähde?

Alue on pääosin pohjoisboreaalia kitukasvuista havu- tai tunturikoivumetsää tai tunturien paljakoita. Puulajit ovat mänty ja tunturikoivu. Kuusi ei kasva tällä alueella ja paljakoilla ei kasva lainkaan puita. Metsien aluskasvillisuus on sekoitus tundraa ja taigaa, paljakoilla taas on tyypillistä tundrakasvillisuutta, kuten riekonmarjaa ja jäkälää. Tunturikoivikoissa aluskasvillisuus on yleensä vaivaiskoivua ja pajua. Tunturikoivikoissa on myös havumetsien tapaan runsaasti sieniä. Soita on lähes kaikkialla, ja ne ovat joko aapasoita tai palsasoita. Alueelle tyypillisiä eläimiä ovat poro, ahma ja sopuli.^[38] Linnustosta löytyvät maakotka, koskikara, korppi, riekko ja sinirinta.^[39]

Pääartikkeli: Suomen ilmasto

Suomessa vallitsee väli-ilmasto, jossa on meri- tai mannerilmaston piirteitä riippuen ilmavirtauksien ajoittaisesta suunnasta. Alueen lämpötilaan vaikuttavat suuresti sen sijainti keskileveysasteilla suurimmaksi osaksi pohjoisten leveyspiirien 60° ja 70° välillä ja Atlantilla Skandinavian länsipuolella virtaava Golfvirta, joka kohottaa Suomen lämpötilaa talvisin korkeammalle verrattuna muihin saman leveysvyöhykkeen alueisiin.^[41] Golfvirran aiheuttama lämpötilan korotus on noin 6–11 °C.^[42] Myös Itämeri lahtineen kohottaa talvilämpötiloja rannikoilla ja suurimmat järvet niiden lähiympäristössä. Vuotuinen lämpötilan keskiarvo on lounaisimmassa Suomessa 5,5 °C. Keskiarvo laskee kuljettaessa koilliseen, mutta on kuitenkin matalimmillaan maan luoteisimmissa osissa, jossa se on noin −2 °C.^[43]

Suomen sademäärä vaihtelee voimakkaasti alueittain. Vähäsateisinta on Lapissa ja Pohjanmaan rannikolla, jossa vuotuinen sademäärä on noin 40 cm.^[44] Pohjanmaan rannikolla vähäsateisuuteen vaikuttaa muun muassa föhntuuli. Sateisinta on Itä- ja Kaakkois-Suomessa, jossa vuotuinen sademäärä on noin 70 cm. Myös lounais- ja etelärannikolla päästään lähelle 70 cm vuotuista sademäärää.^[45] Sateisin kuukausi on sisämaassa heinäkuu, jolloin keskimäärin sataa noin 60–99 mm.^[46] Rannikolla, Etelä-Suomea lukuunottamatta, sateisin kuukausi on elokuu, jolloin sataa noin 70 mm ja Etelä-Suomessa sateisin aika jatkuu pelkän elokuun sijasta pitkälle syksyyn, toisin kuin pohjoisempana. Kun marraskuussa on Oulun läänissä ja Lapissa jo varsin kuivaa, Etelä-Suomessa saadaan keskimäärin vielä 70 mm vettä yleisesti.^[45][47] Sateet voivat Suomessa muodostua usealla tavalla. Tyypillisimmät ovat kesäaikaan maaperän ja kasvillisuuden tuottamasta haihdunnasta johtuvat rankkasateina ja ukkoskuuroina ilmenevät konvektiosateet, kylmien ja lämpimien ilmamassojen törmäyksissä lämpötilaerojen aiheuttamat rintamasateet, ja Atlantin matalapaineiden mukana tulevat sateet, josta suurin osa tulee tihkusateena. Lisäksi alkutalvella tilanteessa, jossa Itämeri on vielä lämmin ja maa-alueilla on kova pakkanen, voi merenpuoleisen tuulen käydessä ilmetä konvektiosateen kaltaista tiivistymäsadetta, jolloin lämmin meri-ilma tiivistyy rannikolla kylmässä säässä rankoiksi lumipyryiksi.

Jokaisena vuodenaikana vallitsevat sille tyypilliset säätyypit. Keskitalvella, tammi–helmikuussa, Etelä-Suomessa vuorottelevat lauhat Atlantilta pyrkivät kosteat matalapaineet, sekä arktinen, pohjoisesta pyrkivä kuiva pakkassää. Pohjois-Suomessa asetelma on muuten sama, mutta pakkasjaksot ovat vallitsevampia. Keväällä, huhti-toukokuulla matalapainetoiminta on talven jäljiltä yleensä heikkoa, ja vallitseva säätyyppi on kuiva ja aurinkoinen. Kesällä matalapainetoiminta alkaa kiihtyä. Kesäisin, tyypillisesti kesäkuun puolestavälistä elokuun puoleenväliin Suomessa koetaan myös hellepäiviä, helleilmamassa pyrkii Suomeen yleensä kaakosta ja idästä. Helteisiin liittyvät myös konvektiosateet ja ukkosrintamat. Elokuusta lähtien ilmamassa alkaa viiletä, mutta matalapainetoiminta runsastuu vielä pitkälle syksyyn ja niiden reitit suuntautuvat yhä voimakkaammin Etelä-Suomen päältä, jättäen Pohjois-Suomen kuivaksi, mitä pidemmälle syksyyn edetään. Lokakuussa sää on jo yleisemmin pilvinen kuin selkeä. Marraskuussa Etelä-Suomessa vallitsee yleensä lauha ja pilvinen matalapainevoittoinen sää, ja samaan aikaan Pohjois-Suomessa on tällöin jo kuivempaa pakkassäätä. Joulukuussa sääasetelma muuttuu Etelä-Suomessakin talviseksi, jolloin lauhat säät ja kuivat pakkasjaksot taas alkavat vuorotella.^lähde?

Kovia tuulia ei ole Suomessa usein ja varsinkin sisämaassa ne ovat harvinaisia. Sisämaan tuulen keskinopeus on 3–4 m/s ja rannikoilla ja merialueilla 5–7 m/s. Tuulisinta on lokakuusta tammikuuhun ja vähätuulisinta huhtikuusta heinäkuuhun. Pilviset päivät ovat Suomessa yleisempiä kuin selkeät ja talvisin sekä loppusyksyisin pilvisyys on jopa 65–85 prosenttia.^[48] Selkeintä on yleensä touko-kesäkuussa, jolloin pilvisyys on noin 30–40 prosenttia.

Köppenin ilmastoluokituksessa Suomi kuuluu luokkaan Df, eli kylmätalvisiin ilmastoihin, jossa sadetta saadaan suhteellisen tasaisesti ympäri vuoden^[49][50]. Tarkemmin Suomi jakautuu kahteen alaluokkaan: Etelä- ja lounaisrannikko kuuluvat luokkaan Dfb, eli lämminkesäiseen mannerilmastoon ja muu Suomi kuuluu luokkaan Dfc, eli subarktiseen mannerilmastoon. Lämpimin kuukausi on keskilämpötilaltaan alle 22 °C. Maan eteläosissa keskilämpötila on +10 °C asteen yläpuolella noin 3–4 kuukautta (toukokuun lopusta syyskuun puoliväliin).^[51]

Pääartikkeli: Suomen esihistoria

Katso myös: Suomalaisten alkuperä

Viimeisen jääkauden jälkeen jäämassojen vetäytyessä nykyisen Suomen alueelta maa peittyi nopeasti pintakasvillisuudella, mitä seurasivat varpukasvillisuus ja lehtipuut. Näiden jälkeen alueelle levisi mänty, joka levisi koko maahan aina Jäämerelle asti. Lähes kaikki Lapin alueet joilla nykyään kasvaa tunturikoivua olivat kivikauden keskivaiheilla mäntymetsän peitossa. Neoliittisen kauden keskivaiheille 4000-luvulla eaa. asti lämpötila pysyi korkealla ja alueelle saapuivat jalot lehtipuut joita kasvoi aina Oulun korkeudella asti. Lämpimän vaiheen jälkeen lämpötila lähti laskuun saavuttaen viileimmän vaiheen kivikauden lopun ja pronssikauden aikana 2000–500-luvuilla eaa. Tämän viileän kauden aikana myös kuusi levisi Suomeen kivikauden lopulla.^[52]

Ensimmäiset ihmiset saapuivat Suomen alueelle noin 8850–8400-luvuilla eaa. etelän ja kaakon suunnasta jääkauden loppuvaiheessa Yoldiameren aikaan. He kuuluivat niin sanottujen Kundan, Butovon ja Veretjen kulttuurien yhdistelmän piiriin joka ulottui Baltiasta Ääniselle. Samaan aikaan väkeä saapui Pohjois-Suomeen myös sulana ollutta Norjan rannikkoa pitkin.^[53]

Suomen asutus on jatkunut keskeytyksettä jääkauden päättymisestä nykyaikaan.^[54] Mesoliittisen kivikauden jälkeen Suomi kuului 5200 eaa. alkaen kampakeramiikan alueeseen, joka ulottui Pohjanlahdelta Uralille.^[55] Kivikautisten kulttuurien elämäntapa perustui enimmäkseen metsästykseen ja kalastukseen. Mahdollisesti neoliittisen kivikauden lopulla (noin 3200–1500 eaa.) tehtiin silti Suomessakin jo maanviljely- ja karjanhoitokokeiluja. Yleisesti otaksutaan, että suomalais-ugrilaista kieltä on puhuttu Suomen alueella jo jostain kivikauden vaiheesta lähtien, mutta tarkemmasta ajankohdasta on erimielisyyttä, ja myös kivikautta myöhäisempiä ajoituksia on annettu. ^lähde?

Pronssikaudella rannikon väestö oli osa Itämeren laajempaa verkostoa. Sisämaan ihmisten yhteydet olivat pääasiallisesti Keski-Volgalle ja Uralille. Ilmasto jatkoi viilenemistään ja väestö väheni.^[56] Yhteisöt olivat pieniä ja arkeologisten löytöjen perusteella työnjakoa ja sosiaalista eriytymistä tai hierarkiaa ei juuri esiintynyt. Väestöä saattoi vähimmillään olla koko rannikolla vain muutamia satoja. Pronssikauden keskivaiheilla väestön koko saattoi kuitenkin olla joitakin tuhansia. Tällöin rakennettiin suurin osa pronssikaudelle tyypillisistä hautaröykkiöistä, joita tunnetaan Suomesta noin 10 000. Sisämaasta asuinpaikkoja tunnetaan runsaammin, lähes kolmesataa. Asuinpaikat olivat pienempiä kuin kivikaudella ja asutus oli liikkuvampaa.^[57] Pronssikauden merkittävä kulttuurinen muutos oli ympärivuotisen maatalousasutuksen alkaminen, vaikkakin useimmiten kaskiviljelynä tehtyä viljelyä harjoitettiin pyyntielinkeinojen rinnalla.^[58][59] Viileä ilmasto hidasti uusien elinkeinojen, maanviljelyn ja karjanhoidon, omaksumista.^[56]

Suomen pronssikauden kulttuureilla oli yhteisiä piirteitä esimerkiksi saviastioissa ja kirveissä, mutta myös paikallisia erityisyyksiä. Pronssikaudella syntyi ja hävisi lukuisia paikallisia materiaalisen kulttuurin perinteitä. Seima-Turbino-ilmiö toi alueelle pronssikauden alussa ensimmäisiä pronssiesineitä, pääasiassa Seiman kirveiksi kutsuttuja pronssikirveitä Länsi- ja Keski-Suomeen sekä Lappiin, sekä mahdollisesti myös uutta väestöä.^[60][56] Seiman kirveiden leviämisen kanssa samanaikaisesti myös suomalais-ugrilaisiin kieliin ja niiden leviämiseen yhdistetyn tekstiilikeramiikan käyttö levisi Suomeen.^[61] Rannikon aiemmin pääasiassa Viroon suuntautuneet kauppa- tai lahjaverkostot alkoivat ulottua myös Skandinavian suuntaan, josta Suomesta löydetyt niin sanotut olkakirveet ovat peräisin. Pronssin lisäksi merkittäviä vaihtoartikkeli oli myös asbesti, jota käytettiin astioiden valmistuksessa.^[60]

Pronssin valmistus levisi Suomen alueelle kahdesta suunnasta: länsirannikolle Skandinaviasta yhdessä muun muassa uuden hautaustavan kanssa, ja maan sisä- ja pohjoisosiin idästä.^[59] Kotimainen pronssikirveiden valmistus alkoi niin sanottujen Maaningan- ja Akozino-Mälar-tyypin pronssikirveiden valmistuksen myötä noin 1300 eaa. Pronssia esineiden valmistamiseen tuotiin Volgalta ja Etelä-Skandinaviasta.^[60]

Ensimmäiset rautaesineet kulkeutuivat Suomen alueelle noin 800–400 eaa. Rannikolle niitä kulkeutui Itämeren alueelta ja sisämaahan ja Pohjois-Suomeen Ananjino-kulttuurin piiristä idästä pronssikaudella syntyneiden yhteyksien kautta. Varhaisimmat tunnetut todisteet järvimalmin pelkistämisestä ovat Pohjois- ja Itä-Suomesta löydettyjä raudanpelkistysuuneja 300- ja 200-luvuilta eaa. Rannikolta on löydetty merkkejä raudan käytöstä 500-luvulta eaa. lähtien.^[62][63]

Rautakauden aikana maanviljely ja karjanhoito yleistyivät ja viimeistään 300-luvulla eaa. siirryttiin paikoin kiinteään peltoviljelyyn.^[63] Pyyntielinkeinot olivat kuitenkin vielä tärkeitä. Maatalous kasvatti väestömäärää ja merovingi- ja viikinkiajalla etenkin maan eteläalueiden väestö kasvoi ja asutus levisi Hämeessä ja Savossa. Asutus oli tiheintä Lounais-Suomessa. Vainajia alettiin haudata esineiden kanssa kalmistoihin. Saamen kieli hävisi hiljalleen sisämaasta suomen tieltä. Yhteisöjen hierarkia, taloudelliset ja sosiaaliset erot kasvoivat.^[64] Roomalaisella rautakaudella ja kansainvaellusajalla yhteydet Baltiaan ja Skandinaviaan vilkastuivat. Merovingiajan loppupuolelle tultaessa Suomen alueen metalliesinekulttuuri, erityisesti naisten korut ja eri asetyypit, oli kehittynyt omintakeiseksi ja sillä oli kotoperäisiä piirteitä runsaammin kuin milloinkaan aiemmin. Tämän kehityksen pyrkimyksenä oli mahdollisesti tarkoitus ilmaista erityistä ”suomalaista” identiteettiä, joka syntyi mielikuvasta yhteisestä alkuperästä ja keskinäisestä samankaltaisuudesta.^[65]

Rautakauden alussa Etelä-Suomen rannikolla rakennukset olivat usein pystypaalujen varaan rakennettuja ja avoliedellä varustettuja pyöreitä majoja joiden halkaisija oli 6–7 metriä, joiden seinät olivat paalujen väliin tehtyjä savella tiivistettyä oksa- ja risupunosta. Myös muutamia suorakaiteen muotoisia rakennuksia on löydetty. Kausiluontoisessa pyyntitoiminnassa käytettiin majatyyppisiä tilapäisasumuksia.^[66] Rautakauden lopulla käytössä oli nykyisistä hirsimökeistä tuttu hirsisalvostekniikka sekä useita eri uunityyppejä.^[67] Itämeren alueen kaukokauppa kasvoi 700- ja 800-lukujen kuluessa. Suomen vientituotteita olivat etupäässä turkikset ja muut erämaan tuotteet, mutta mahdollisesti myös esimerkiksi orjat, hauste, sekä elävänä pyydetyt haukat Euroopan hoveihin.^[68] Suomeen puolestaan tuotiin esimerkiksi kankaita, kuten silkkiä, koruja, ulfberth-miekkoja ja vähäisemmässä määrin lasia ja lasihelmiä.^[69]

Katolisen kirkon ja kristinuskon vaikutuspiiri levisi Suomeen 1000- ja 1100-lukujen kuluessa.^[64] Karjalan alueelle ortodoksinen kristinusko levisi idästä 1100-luvun aikana, ja samalla Novgorodin vaikutus kasvoi.^[70]

Katso myös: Ristiretket Suomeen, Ruotsalaisten tulo Suomeen

Rautakauden loppua kutsutaan Suomessa ristiretkiajaksi. Se alkaa noin vuonna 1025 tai 1050 ja päättyy Länsi-Suomessa noin 1150 tai 1200 ja Savo-Karjalassa noin 1300-luvulla. Ristiretkiaika oli katolisen kirkon voimakkaan levittäytymisen aikaan. Itämeren etelä-, itä-, ja koillisrannikot olivat vielä 1100-luvun alussa pakanallisia, mutta jo sata vuotta myöhemmin kristinuskosta oli tullut vallitseva uskonto alueiden kansojen joutuessa ulkopuolisten valloittajien alaisuuteen. ^lähde?

Saksalaiset ja tanskalaiset olivat osana Baltian ristiretkiä Viron valloituksen yhteydessä aktiivisia myös Suomen rannikolla, vaikka varsinaista jalansijaa he eivät Suomessa koskaan saaneet.^[71] Tanskalaiset tekivät Suomeen ristiretket ainakin vuosina 1191 ja 1202. Myös ruotsalaiset tekivät Suomeen keskiajalla sotaretkiä, joita myöhempi historiankirjoitus on osin harhaanjohtavasti kutsunut ristiretkiksi. Niin sanottu ensimmäinen ristiretki tehtiin Lounais-Suomeen ehkä 1150-luvulla, sikäli kuin kyseessä ei ole kuvitteellinen tapahtuma. Toinen ristiretki käynnistyi mahdollisesti vuonna 1238 tai 1249 ja se suuntautui retkestä kertovan Eerikinkronikan mukaan hämäläisiä vastaan. Kolmas ristiretki ja mahdollisesti ainoa todellinen ruotsalaisten tekemä ristiretki Suomeen tehtiin karjalaisia vastaan vuonna 1293.^[72]

Suomalaiset Moisioiden suurtalonpojat joutuivat uusien vallanpitäjien seurauksena luopumaan asemastaan ja heidän tilansa joutuivat Ruotsin kruunun ja katolisen kirkon omistukseen. Pääasiassa rälssi, josta myöhemmin muodostui aateli, koostui ruotsalaisista ja saksalaisista suvuista. Tilusten rakenteista on päätelty, ettei käytännössä kukaan suomalainen suurtalonpoika päässyt nousemaan rälssiin. Aluksi heidän joukossaan oli muutama suomalainen nimi (Hyvälempi, Mielivalta), mutta nämä katosivat lopulta.^[73]

Pääartikkeli: Suomen historia

Katso myös: Ruotsin vallan aika Suomessa, Kristinuskon historia Suomessa

Suomen historiallisen ajan sekä keskiajan katsotaan alkaneen ensimmäisten kirjallisten lähteiden synnystä.^[74] Vanhin tunnettu Suomea koskeva kirjallinen lähde on Gravis admodum -nimellä kutsuttu paavin kirje vuodelta 1171 tai 1172. Katolisen kirkon piispa eli Turun piispa on toiminut Varsinais-Suomessa mahdollisesti 1200-luvun alusta lähtien. Suomen piispa mainitaan ensimmäisen kerran Ruotsin piispojen luettelossa vuonna 1253.^[75]

Ruotsin ja Novgorodin välinen raja ja samalla Suomen itäraja määriteltiin 1323 Pähkinäsaaren rauhassa. Sen seurauksena Karjala jaettiin Ruotsin ja Novgorodin kesken.^[76] Kirkko, ruotsalaisten siirtolaisuus, lainsäädäntö ja hallinto, muun muassa verotus, maakuntalaitos ja linnat, liittivät uudet alueet kiinteämmin osaksi Ruotsia. Turun- ja Hämeen linnaa alettiin rakentaa noin vuonna 1280, Viipurin linnaa tuhotun karjalaisten linnoituksen paikalle 1293 ja vuonna 1300 vihittiin Turun tuomiokirkko. Suomen eli ”Itämaiden” tai "Itämaan” asema Ruotsin valtakunnassa vahvistettiin 1362, jolloin Suomen laamanni sai oikeuden osallistua kuninkaanvaaliin. Suomen hallintoa järjestettiin myöhäiskeskiajalla muun muassa veronkannon turvaamiseksi. Suomi jaettiin linnalääneihin, joista ovat saaneet alkunsa myös historialliset maakunnat. Hallintopitäjistä puolestaan kehittyi paikallishallinto.^[77]

Keskiajalla Suomeen syntyivät eurooppalainen sääty-yhteiskunta, kaupunkilaitos ja katolinen kirkko-organisaatio. Nelisäätyopin mukaan papisto vastasi yhteiskunnan hengellisistä asioista, aateli vastasi valtakunnan puolustamisesta asein, porvaristo hoiti kauppaa ja yhteiskunnan enemmistö eli talonpojat huolehtivat perustuotannosta.^[78] Keskiajalla maanviljelys vakiintuikin pääasialliseksi elinkeinoksi valtaosalle ihmisistä. 1400-luvulla ilmasto lämpeni hetkellisesti ja erityisesti vuosisadan loppu oli lämmintä aikaa.^[78] Pääviljana oli ohra, mutta rukiin osuus kasvoi vähitellen. Naudat, lampaat, siat ja vuohet olivat tärkeitä kotitalouseläimiä. Kalan merkitys oli suuri. Turkistalous oli yhä tärkeä tulonlähde vaikkakin sen merkitys keskiajan kuluessa väheni.^[79]

Keskiajalla kaupankäynti sai vakiintuneempia muotoja. Saksalainen Hansaliitto hallitsi Itämeren kauppaa. Pohjois-Saksan hansakaupunkien ja Suomen välinen kauppa kulki 1300-luvulla pääasiassa Tallinnan kautta. Talonpoikaispurjehdus säilyi Ruotsin kuninkaan asettamista rangaistuksista huolimatta yhtenä kaupankäynnin muotona. Suurin osa keskiajalla käytössä olleesta keramiikasta oli tuontiesineitä Saksasta. Rahan käyttö vakiintui ja rahan lyönti alkoi Turussa 1400-luvun puolivälissä.^[80] Kiven käyttö asuinrakentamisessa alkoi.^[81] 1300-luvun lopulta 1500-luvulle Suomi kuului Ruotsin mukana Kalmarin unioniin, joka hajosi Kustaa Vaasan aikana.^[82]

Ilmasto alkoi 1500-luvun alussa jälleen viilentyä. 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla monet talot ja kylät autioituivat Etelä-Suomessa. Samaan aikaan suomalaisten asutus levittäytyi Pohjanmaalla ja Savossa uusille alueille. Myös Kainuu sai savolaisperäisen maata viljelevän väestönsä 1500-luvulla.^[78] Suomen väkiluku oli 1500-luvulla arviolta noin 210 000 ja 1600-luvulla noin 250 000.^[83][10]

Kustaa Vaasan valtakaudella Ruotsiin syntyi vahva keskusvaltio. Reformaatiossa katolinen usko vaihtui Martti Lutherin oppeihin, mikä antoi alkusysäyksen myös suomen kirjakielen kehittämiselle.^[82]

Suurvalta-aikana Ruotsi onnistui sodissa laajentamaan alueitaan Itämeren ympärillä. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Ruotsiin liitettiin Inkerinmaa ja Käkisalmen lääni, joka käsitti Laatokan- ja Pohjois-Karjalan.^[84] 1600-luvulla Suomi kytkettiin hallinnollisesti tiukemmin emämaahan ja ruotsin kielen asema Suomessa vahvistui, kun Ruotsista tuli Suomeen virkamiehiä.^[85] Hallintoa kehitettiin: Turkuun perustettiin yliopisto ja hovioikeus, kaupunkilaitosta uudistettiin ja Pietari Brahen aikana maahan perustettiin postilaitos.^[86][87]

Ruotsin asema murentui 1700-luvulla suuressa Pohjan sodassa. Narvan taistelussa vuonna 1700 Ruotsi saavutti voiton, mutta seuraavina vuosina Venäjän keisarin Pietari Suuren onnistui rauhassa vallata Ruotsilta Inkerinmaa. Sota päättyi vasta vuonna 1721 isonvihan, Suomen vuosia kestäneen venäläismiehityksen, jälkeen Uudenkaupungin rauhaan. Sodan aikana Venäjän miehittämänä ollut Suomi palautettiin suurimmaksi osaksi Ruotsille, mutta maan kaakkoisosa liitettiin Venäjään suunnilleen nykyistä rajaa myöten. Hattujen sodassa 1741–1743 Suomea miehitettiin jälleen, ja Ruotsin itäraja siirtyi Kymijoelle. Sodista huolimatta etenkin 1700-luvun jälkipuolisko oli maalle edellisestä vuosisadasta poiketen suhteellisen kehityksen ja vaurastumisen aikaa.^[82]

Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta

Venäjän tappio Napoleonin sotiin kuuluneessa Friedlandin taistelussa pakotti Aleksanteri I:n neuvottelemaan Ranskan Napoleon Bonaparten kanssa. Vuoden 1807 tehdyssä Tilsitin sopimuksessa Venäjä suostui rauhan ehtona pakottamaan Ruotsin ja Tanskan mukaan Ranskan julistamaan Ison-Britannian mannermaasulkemus-nimellä tunnettuun kauppasaartoon. Ruotsin kuningas ei tähän suostunut ja venäläiset joukot saapuivat helmikuussa 1808 Suomeen. Venäläisten Suomen sodassa valtaamasta suomalaisalueesta muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunta vuonna 1809 Porvoon valtiopäivillä.^[82] Käsite Suomen suuriruhtinaskunta oli esiintynyt jo Ruotsin vallan aikana, mutta varsinaista hallinnollista merkitystä se alkoi saada vasta nyt.^[82]

Suomi säilytti Ruotsin vallan aikaisen virallisen kielen, uskonnon sekä lainsäädännön, ja sillä oli Ruotsin valtakauden lopusta poiketen oma hallinto ja oikeusjärjestelmä. Venäjän keskusjohdon ja suomalaisten aloitteellisuuden yhteisvaikutuksesta suuriruhtinaskunnalle muotoutui ajan myötä autonomia, joka laajeni 1800-luvun lopulle asti. Varsinaisesti kaikki Suomea koskevat asiat olivat suoraan Venäjän keisarin alaisuudessa. Vuoden 1809 vallanvaihdosta seurasivat uudistukset: Vanhan Suomen alue liitettiin muuhun Suomeen vuonna 1812, pääkaupunki ja Turun palon jälkeen myös yliopisto siirrettiin Turusta Helsinkiin ja maahan perustettiin senaatti ja keskusvirastoja.^[88] Suuriruhtinaskunnan aika oli Suomelle edistyksen aikaa. 1880-luvulta autonomiaa kuitenkin alettiin kaventaa ja kehitys kärjistyi 1900-luvun taitteen sortovuosiin ja Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhaan.^[82]

Suomen kehitystä 1850-luvulta eteenpäin leimasivat voimakas väestönkasvu, kansallinen herääminen, teollistumisen tuoma taloudellinen nousu ja uuden hallitsijan, Aleksanteri II:n, myötä syntynyt vapaamielinen ilmapiiri. 1860-luvulta lähtien valtiopäivät saivat kokoontua useiden kymmenien vuosien tauon jälkeen säännöllisesti. 1880-luvulla Suomen säädyt saivat lisäksi lakien esitysoikeuden.^[89] Suomen ensimmäinen rautatie valmistui, ja ensimmäinen liikepankki perustettiin 1860-luvulla. Elinkeinojen vapautumisen ja liikenneyhteyksien kehittymisen seurauksena myös muuttoliike ja kaupungistuminen kiihtyivät. Näitä uudistuksia edelsivät oma rahayksikkö, omat postimerkit ja ensimmäinen lennätinlinja sekä oma tullilaitos. Keskeinen osa maan teollistumisessa oli sahateollisuudella, jonka osuus kokonaistuotannosta 1900-luvun toisella vuosikymmenellä oli 35 prosenttia. Käsi kädessä edellä mainitun kehityksen kanssa kulkivat koululaitoksen ja kansansivistyksen voimakas kehittäminen, naisen aseman kohentuminen sekä työväenliikkeen synty.^[82]

Taiteeseen ja kulttuuriin kehitys toi tullessaan Suomen taiteen kultakauden ja suomenkielisen kirjallisuuden nousun. Tänä aikana suomalaisten keskuudessa syntyi käsitys Suomesta Venäjästä erillisenä valtiona. Tämä johti ristiriitoihin venäläisten kanssa, koska samaan aikaan emämaassa oli menossa päinvastainen kehitys: Venäjän valtiorakenteen yhtenäistäminen ja tiivistäminen. Seurauksena olivat vuosina 1899–1905 ja 1908–1916 suomalaisiin kohdistetut valtakunnallistamis- eli venäläistämistoimet. Suomalaiset ovat kutsuneet näitä, kansakuntaa yhdistäneitä ajanjaksoja sortokausiksi.^[90] Ensimmäisen venäläistämiskauden päätti vuoden 1905 suurlakko, jonka seurauksena suomalaiset saivat yleisen äänioikeuden ja kansanedustuslaitoksen, eduskunnan. Tämän seurauksena maahan syntyi nykyaikainen puoluejärjestelmä. Täten myös Suomen poliittinen kehitys alkoi lopulta seurata muuta yhteiskunnassa ilmennyttä nykyaikaistumista.^[91]

Pääartikkeli: Itsenäisen Suomen historia

Ensimmäinen maailmansota aiheutti Venäjän keisarikunnan sisäisen romahduksen keväällä 1917. Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi 6. joulukuuta 1917. Venäjän hajaannusta oli kuitenkin seurannut vastaava valtatyhjiö sekä oikeiston ja vasemmiston välinen taistelu vallasta Suomessa, jossa kansa oli jakautunut taloudellisesti ja sosiaalisesti kahteen. Lisäksi maassa vallitsi uhkaava elintarvikepula ja Suomessa oli edelleen Venäjän armeijan joukkoja. Järjestysvaltaa hoitamaan oli perustettu keväästä 1917 alkaen järjestyskaarteja, jotka alkoivat jakautua aseistetuiksi työväen järjestyskaarteiksi ja punakaarteiksi ja porvariston suojeluskunniksi (valkokaarteiksi), valtataistelun ja yhteiskunnan hajoamisen seurauksena.^[92]

Pääartikkeli: Suomen sisällissota

Tammikuun 1918 aikana keväästä 1917 lähtien kiihtynyt vastakkainasettelu kärjistyi punaisten ja valkoisten väliseksi sisällissodaksi 27. tammikuuta 1918. Suomi jakaantui Kansanvaltuuskunnan Etelä-Suomea Helsingistä käsin hallitsemaan punaiseen Suomeen ja Suomen Senaatin Keski- ja Pohjois-Suomea Vaasasta käsin hallitsemaan valkoiseen Suomeen. Sisällissodassa valkoiset saivat merkittävää tukea keisarilliselta Saksalta ja punaiset Neuvosto-Venäjän bolševikeilta. Sotaan osallistui vajaat 200 000 suomalaista ja noin 20 000 ulkomaista sotilasta. Suomalaisarmeijoissa merkillepantavaa oli alaikäisten lapsisotilaiden suuri osuus, ja myös naisten osallistuminen sotaan. Valkoiset voittivat sodan. Tämä oli seurausta punakaartien alkeellisesta taistelutaidosta, saksalaisten laatuyksiköiden ja suomalaisjääkäreiden antamasta sotilaallisesta tuesta Vaasan senaatille ja sen käytössä olleista ammattiupseereista, jotka mahdollistivat heikosti koulutettujen suojeluskuntien ja asevelvollisten joukkojen tehokkaamman käytön. Valkoisen armeijan voittoon päättynyt taistelu Tampereen kaupungista ja Saksan armeijan osastojen maihinnousut Hangossa ja Loviisassa sekä saksalaisten suorittama Helsingin valtaus olivat sodan kannalta ratkaisevat tapahtumat. Sodan molemmat osapuolet harjoittivat poliittista terroria yhtenä sodankäynnin muotona. Terrorissa sai surmansa kaikkiaan noin 11 000 – 13 000 uhria. Sodan jälkeen noin 70 000 punaista ja punaiseksi epäiltyä suljettiin vankileireille, valtiorikosoikeuksien tuomittaviksi. Vuoden 1918 sisäisen sodan romahduttaman elintarviketilanteen ja hävinneen osapuolen huonon kohtelun vuoksi leireillä menehtyi kesän 1918 aikana nälkään ja tauteihin (erityisesti espanjantautiin) noin 13 000 henkeä. Sisällissodassa sai surmansa kaikkiaan noin 37 000 ihmistä.^[93]

Pääartikkeli: Heimosodat

Heimosodat olivat Suomen lähialueilla käytyjä aseellisia selkkauksia, joihin suomalaiset vapaaehtoisjoukot ottivat osaa vuosina 1918–1920 ja 1921–1922.^[94] Suomen valtio ei virallisesti ollut retkien osapuoli, mutta vapaaehtoisia oli sodissa mukana yhteensä noin 9 000. Monen heistä motiivina oli heimoaate, antibolševismi, Suur-Suomi-aate tai vain puhdas seikkailun halu. Heimosodissa kuoli noin 660 suomalaista.^[95]

Sotien aikana Suomeen liittyi alueita, mutta vain Viron vapaussota oli tuloksellinen. Vienan ja Aunuksen heimosotien aikana vuosina 1918 ja 1919 Repolan ja Porajärven pitäjät liittyivät Suomeen ja inkeriläisten kansannousun yhteydessä Kirjasalon tasavalta oli hetken inkeriläisten hallussa. Sodat loppuivat Tarton rauhaan vuonna 1920 lukuun ottamatta itäkarjalaisten kansannousua, johon osallistui myös suomalaisia vapaaehtoisia.^[95]

Sotien jälkeen Suomeen pakeni itäkarjalaisia ja inkeriläisiä yhteensä vajaat 20 000. Tämän vaikutuksesta muodostettiin Akateeminen Karjala-seura maanpuolustus- ja heimohengen ylläpitämiseksi, itäkarjalaisten auttamiseksi ja Suur-Suomi-aatteen säilyttämiseksi. Itä-Karjalan kysymys hiersi Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä 1920-luvun alkupuolella.^[95]

Sisällissodan aikana ja sen jälkeen Suomi liittyi Saksan valtapiiriin. Maaliskuussa 1918 Suomen sotilas- ja kauppapolitiikka oli sidottu Saksaan. Suomea suunniteltiin muutettavaksi kuningaskunnaksi, ja lokakuussa Suomelle valittiinkin saksalainen kuningas Friedrich Karl. Tämä supisti merkittävästi suomalaisten itsenäisyyttä. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä marraskuussa 1918 Saksan tappioon Suomen itsenäisyys toteutui konkreettisesti. Seuraavana vuonna Suomelle vahvistettiin tasavaltainen hallitusmuoto. Maan ulkopolitiikka suuntautui Länsi-Eurooppaan ja Skandinaviaan. Saksalaissuuntauksen päättyminen vahvisti maltillisten väestöryhmien asemaa Suomessa, mikä teki sovinnollisen sisäpolitiikan mahdolliseksi. Merkittävimmät vasemmiston toiveet, kuten torpparivapautus, oppivelvollisuuslaki ja uskonnonvapaus, toteutuivat vapaamielisten porvarien ja maltillisten sosiaalidemokraattien yhteistyönä. Tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg vakiinnutti suomalaisen parlamentarismin, jossa eduskunnan lisäksi presidentillä oli tärkeä asema.^[97] Ståhlbergin kaudella kahtiajakautunut kansakunta alkoi eheytyä lukuisten sosiaalisten uudistusten ja elintason kasvun ansiosta.^[98]

Vuonna 1928 Suomessa alkanut talouslama aiheutti kommunistien ja oikeistoradikaalien voimistumisen. Vahva oikeistoradikaali Lapuan liike vaati kommunistien toiminnan kieltämistä lainsäädännöllä, mikä myös toteutui. Poliittinen kenttä oikeistolaistui, mikä näkyi kokoomuksen Pehr Evind Svinhufvudin valinnassa tasavallan presidentiksi vuonna 1931. Lapuan liikkeen jäsenet sieppasivat ja pahoinpitelivät, eli muiluttivat satoja vasemmistolaisia kesällä 1930. Vuonna 1932 Lapuan liikkeen toiminta huipentui Mäntsälän kapinaan, joka kukistui verettömästi kansan pääosan ja puolustusvoimien annettua tukensa tasavaltaa puolustaneelle presidentti Svinhufvudille.^[82]

1930-luvun laman synnyttämä työttömyys kasvatti monin paikoin yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Samoihin aikoihin Euroopan poliittinen tilanne alkoi kiristymään. Suomi alkoi varustautua resursseihinsa nähden melko voimakkaasti ja haki turvaa pohjoismaisesta yhteistyöstä. Sisäpolitiikassa maailmanpoliittinen tilanne näkyi entistä suurempana sovinnollisuutena vasemmiston ja oikeiston välillä.^lähde?

Pääartikkeli: Talvisota

Vuonna 1938 Neuvostoliitto esitti ensimmäisen kerran epävirallisesti alueluovutuksia Karjalan kannaksella. Suomi kieltäytyi ehdottomasti. Seuraavan vuoden syksyllä, kun toinen maailmansota oli alkanut, Neuvostoliitto vaati Suomelta tukikohtaa Hangossa ja alueluovutuksia Kannaksella. Samanlaiset vaatimukset esitettiin myös Baltian maille. Toisin kuin ne, Suomi ei suostunut vaatimuksiin, minkä seurauksena Neuvostoliitto aloitti marraskuun 1939 lopussa talvisodan. Sota päättyi maaliskuussa 1940 rauhansopimukseen, jossa Suomi joutui luovuttamaan laajoja maa-alueita Karjalasta ja Lapin Sallasta. Alueiden väestö evakuoitiin muualle Suomeen.^[82]

Pääartikkelit: Välirauha, Jatkosota ja Lapin sota

Välirauhan aikana Neuvostoliiton ja Suomen suhteet säilyivät kireinä. Saksalaisten miehitettyä Norjan Suomi sopi Petsamon nikkelituotannon luovutuksesta saksalaisille, salli saksalaisten joukkojen kuljetukset alueensa läpi ja hankki maasta aseita. Samaan aikaan Neuvostoliitto painosti Suomea vaatimuksilla alueluovutuksista, kauttakulusta ja nikkelituotannosta. Ulkomaankaupan vähyydestä kärsivässä Suomessa Liinahamarin satama Petsamossa oli ainoa vapaa reitti valtamerille.^[99]

Suomelle ja Saksalle kehittyivät läheiset asevelisuhteet, ja Saksan hyökätessä kesällä 1941 Neuvostoliittoon Suomi aloitti myös hyökkäyksen. Jatkosodassa Suomi valloitti vanhan valtioalueensa takaisin Saksan tuella, sekä miehitti Itä-Karjalan. Pohjois-Suomessa puolustus ja rintamavastuu oli luovutettu saksalaisjoukoille. Kesäkuussa 1944 alkaneen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tuloksena rintamalinja siirtyi kuitenkin lähelle talvisodan rajoja. Presidentti Risto Ryti erosi ja hänen tilalleen nousi sota-ajan ylipäällikkö, Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim. Syyskuussa 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välille tehtiin välirauhansopimus, joka edellytti saksalaisten joukkojen häätämistä Suomesta.^[82]

Jatkosodan jälkeen osa Suomen Neuvostoliitolle menettämistä maa-alueista liitettiin Karjalais-suomalaiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan, osa taas Leningradin ja Murmanskin alueisiin. Jatkosodan jälkeen Suomella oli merkittävä määrä selvitettäviä ongelmia. Saksan kanssa jouduttiin käymään Lapin sota entisten aseveljien karkottamiseksi Lapista.^[100]

Jatkosodan jälkeen Karjalasta evakuoitu siirtoväki sekä rintamamiehet oli asutettava, minkä vuoksi säädettiin maanhankintalaki.^[101] Lisäksi Suomen oli maksettava suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle, mutta toisaalta estettävä Neuvostoliiton vaikutusvallan liiallinen kasvu. Ulkopoliittiseksi linjaksi muodostui Paasikiven–Kekkosen linja. Linja pyrki ottamaan huomioon Neuvostoliiton turvallisuusintressit mutta estämään sen liiallisen vaikutuksen sisäpolitiikkaan. Toisin kuin muissa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin jääneissä maissa, kommunistit eivät nousseet valtaan Suomessa, vaikka vaaran vuosina kommunistien vallankaappauksen uhkaa pidettiin todellisena. Merkittävänä syynä oli se, että Neuvostoliitto ei sotilaallispoliittisen kokonaistilanteen vuoksi halunnut tukea suomalaisten kommunistien mahdollisia vallankaappaussuunnitelmia.^[102] Kommunistit joutuivat jättämään hallituksen vuonna 1948, Suomi liittyi Pohjoismaiden neuvostoon ja Yhdistyneisiin kansakuntiin vuonna 1955 ja sai Neuvostoliitolle tukikohdaksi vuokratun Porkkalan takaisin vuonna 1956. Toisaalta Suomi joutui vuonna 1948 solmimaan YYA-sopimuksen, joka sitoi Suomen sotilaallisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.^[103][104]

Pääartikkeli: Urho Kekkonen

Urho Kekkosen pitkän presidenttikauden (1956–1981) aikana Suomi muuttui maatalousmaasta moderniksi teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Niinpä maaseutu alkoi autioitua 1960-luvulta alkaen maaseutuväestön muuttaessa teollisuuskeskuksiin ja Ruotsiin. Samalla yhteiskunnan koulutustaso alkoi merkittävästi nousta 1970-luvulla peruskoulujärjestelmään siirtymisen ja korkeakoulutuksen voimakkaan laajenemisen myötä. ^lähde?

Taloudellisesti Suomi yhdentyi länteen liittymällä Euroopan vapaakauppajärjestöön ja solmimalla vapaakauppasopimuksen Euroopan yhteisön kanssa.^[105]

Sisäpoliittisesti Kekkosen pitkä presidenttikausi oli hajanainen. Sitä luonnehti esimerkiksi sosiaalidemokraattien ja sittemmin kommunistien hajaannus. Kekkonen käytti valtaoikeuksiaan täysimittaisemmin kuin kenties kukaan toinen Suomen presidentti. 1970-luvulla Neuvostoliiton vaikutus sisäpolitiikkaan kasvoi.^[106]

Mauno Koiviston presidenttikaudella Suomi siirtyi presidenttikeskeisyydestä parlamentaristiseen hallintoon. Samalla itänaapuriin alettiin ottaa varovaisesti etäisyyttä. Suomen ja Neuvostoliiton kahdenvälinen niin kutsuttu clearing-kauppa oli kasvanut merkittävään rooliin Suomen taloudessa 1980-luvun loppuun mennessä.^[107][108]

Neuvostoliiton hajotessa Suomen idänkauppa romahti kokonaan loppuvuodesta 1990, mikä yhdessä 1980-luvulla toteutetun rahoitusmarkkinoiden hallitsemattoman vapautuksen kanssa syöksi Suomen syvään taloudelliseen lamaan.^[109] Neuvostoliitto jäi velkaa päättyneen clearing-kaupan seurauksena Suomelle, mikä johti useiden suomalaisten suuryritysten yhtäaikaiseen konkurssiin, talouden syvään lamaan ja suurtyöttömyyteen. Ulospääsytieksi lamasta Suomi valitsi talouden voimakkaan vapauttamisen ja entistä tiiviimmän yhdentymisen Eurooppaan. Neuvostoliiton hajoamisen ja Saksan yhdistymisen luomaa tilannetta Koivisto hyödynsi sanomalla irti YYA-sopimuksen sekä Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset, Suomen aseistautumista rajoittaneet artiklat.^[110]

Suomi liittyi Euroopan unioniin 1. tammikuuta 1995.^[111] Yhteisvaluutta euron käyttöön Suomi siirtyi yhtenä ensimmäisistä maista 1. tammikuuta 2002.^[112]

1990-luvun aikana suomalainen yhteiskunta alkoi kansainvälistyä ja Suomessa asuvien maahanmuuttajien määrä kasvoi.^[113] Maataloudessa työskentelevän väestönosan määrä laski ja väestöä muutti kaupunkeihin. ^lähde?

Laman jälkeisinä vuosina suomalaisissa heräsi suuri usko tietotekniikan voittokulkuun talouden veturina. Vuosien 1999–2000 IT-alan noususuhdanne aiheutti IT-kuplan: osakkeiden arvo kasvoi hurjasti, mutta buumia seurasi romahdus. Kansalaisten tuloerot kasvoivat Suomessa erityisen nopeasti vuosina 1995–2005.^[114]

Suomen talouselämän riippuvuus ulkomailla tapahtuvasta tuotannosta lisääntyi koko 2000-luvun ajan. Etenkin metsäteollisuudessa jouduttiin sulkemaan useita tuotantolaitoksia.^[115]

Koko maailmaan levinnyt talouskriisi lamaannutti Suomen viennin syksyllä 2008 ja seuraavana vuonna Suomen bruttokansantuote väheni 8,5 %. Vaikka bkt:n volyymi on kasvanut 2010-luvun alussa, se oli vuonna 2016 edelleen vuoden 2008 tasoa alempana.^[116]

Kevään 2020 koronaviruspandemian aiheuttaman kriisin arveltiin supistavan Suomen taloutta useilla prosenteilla.^[117]

Suomesta tuli sotilasliitto Naton täysjäsen 4. huhtikuuta 2023.^[118]

Pääartikkelit: Suomen poliittinen järjestelmä ja Suomen hallinto

Suomen valtiomuoto on tasavalta.^[119]

Suomen perustuslain mukaan valta kuuluu Suomessa kansalle ja hallitusvaltaa käyttävät tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto eli hallitus, jonka jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta.^[120]

Suomen valtionpäämies on tasavallan presidentti. Hänet valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan suoralla kansanvaalilla. Nykyinen presidentti on ollut vuodesta 2024 Alexander Stubb.^[121]

Suomi on pääosan itsenäisyytensä ajasta soveltanut semipresidentiaalista järjestelmää. 1980-luvun loppupuolelta lähtien tasavallan presidentin valtaoikeuksia on kavennettu, ja varsinkin vuosina 2000 ja 2012 voimaan astuneissa perustuslakiuudistuksissa presidentin asema muuttui ensisijaisesti edustukselliseksi ja arvojohtajuuteen liittyväksi. Presidentillä on kuitenkin edelleen muodollinen veto-oikeus,^[122] presidentti nimittää korkeimmat virkamiehet^[123] ja hän johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä hallituksen kanssa.^[124]

Pääministeri ja muut ministerit sekä oikeuskansleri muodostavat hallituksen.^[125] Nykyinen pääministeri on Petteri Orpo ja valtiovarainministeri Riikka Purra.^[126]

Hallitus käyttää toimeenpanovaltaa eli huolehtii hallinnon juoksevista asioista. Pääministeri valitaan puolueiden välisissä hallitusneuvotteluissa, ja pääministeri nimittää hallitukseen yleensä toistakymmentä ministeriä. Valtion budjetin laatiminen ja lakiehdotusten valmistelu tapahtuvat myös osittain ministerien alaisissa ministeriöissä.^[127][128] Euroopan unionia koskevia asioita hoitaa yleensä pääministeri.^[129]

Eduskunta on 200-jäseninen, suhteellisilla vaaleilla valittava yksikamarinen parlamentti. Eduskuntavaalit pidetään neljän vuoden välein. Eduskunta säätää lait ja hyväksyy valtion budjetin. Eduskunnan enemmistö voi pakottaa hallituksen eroamaan antamalla istuvalle hallitukselle epäluottamuslauseen. Eduskunnan perustuslakivaliokunta valvoo valmistavien lakien perustuslain mukaisuutta.^[130]

Nykyiset eduskuntapuolueet (2023–) ovat suuruusjärjestyksessä Kansallinen Kokoomus, Perussuomalaiset, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Suomen Keskusta, Vihreä liitto, Vasemmistoliitto, Suomen ruotsalainen kansanpuolue, Suomen Kristillisdemokraatit ja Liike Nyt.^[131] Hallitukseen kuuluvat kokoomus, perussuomalaiset, RKP ja kristillisdemokraatit.^[126]

Tulopolitiikassa Suomessa on käytössä niin sanottu kolmikanta, jossa tulonjaosta ja työehdoista sovitaan työmarkkinajärjestöjen ja valtion kesken. Valtiollisia neuvoa antavia kansanäänestyksiä on järjestetty vain kaksi Suomen historiassa: kieltolain kumoamisesta ja Euroopan unionin jäsenyydestä.^[132]

Katso myös: Suomen laki

Tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet. Yleisiä tuomioistuimia ovat käräjäoikeudet, hovioikeudet ja korkein oikeus, jotka käsittelevät riita- ja rikosasioita. Julkisen hallinnon toiminnasta ja päätöksistä tehtyjä valituksia käsittelevät hallinto-oikeudet. Korkeimmat oikeusasteet ovat korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.^[133]

Pääartikkelit: Aluehallintovirasto ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus

Valtion aluehallintoa varten Suomi on jaettu kuuden aluehallintoviraston ja niihin rinnastettavan Ahvenanmaan valtionviraston toimialueisiin:^[134]

• Etelä-Suomen aluehallintovirasto
• Itä-Suomen aluehallintovirasto
• Lapin aluehallintovirasto
• Lounais-Suomen aluehallintovirasto
• Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto
• Pohjois-Suomen aluehallintovirasto
• Ahvenanmaan valtionvirasto

Ahvenanmaan maakunnalla on itsehallinto, ja lähes koko maakunnan alue on demilitarisoitu.^{[135][136][137]}

Pääartikkeli: Suomen kunnat

Suomessa on 309 kuntaa. Kunnilla on verotusoikeus ja ne järjestävät kuntalaisille lailla säädetyt peruspalvelut, joihin kuuluu muun muassa sosiaali- ja terveydenhuoltoa, koulutusta ja infrastruktuuria.^[138] Kunnat perustettiin 1860-luvulla annetun kuntalain mukaisesti.^[139]

Kuntien hallinnon ja talouden ylin päättävä elin on kunnanvaltuusto, joka valitaan joka neljäs vuosi järjestettävillä yleisillä, yhtäläisillä ja salaisilla kunnallisvaaleilla. Kunnanvaltuuston keskeisin tehtävä on päättää kunnan tuloista ja menoista. Valtuuston päätösten toimeenpanevana elimenä kunnassa toimii kunnanhallitus, jonka jäsenet valitaan suhteellisesti valtuustopaikkojen jakautumisen mukaan. Hallitus myös valmistelee asiat valtuustolle. Kaupunginjohtajat ja muut korkeimmat virkamiehet toimivat kunnanhallituksen esittelijöinä. Erilaiset lautakunnat avustavat hallitusta toimissaan. Lautakuntien kokoonpano noudattelee kunnanhallituksen esimerkkiä.^[140]

Pääartikkelit: Suomen maakunnat ja Suomen hyvinvointialueet

Maakunnat toteuttavat kunnallisen itsehallinnon alueellisella tasolla. Vuonna 1997 vahvistettu maakuntajako poikkeaa olennaisesti Suomen historiallisista maakunnista, joita on yhdeksän. Vuodesta 2011 maakuntia on yhdeksäntoista. Niistä vain Ahvenanmaa on itsehallinnollinen.^[137]

Vuoden 2023 alusta Suomeen perustettiin 21 pääosin maakuntajakoa noudattavaa hyvinvointialuetta, joilla on alueellinen itsehallinto sekä vastuu sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisestä.^[141][142]

Pääartikkeli: Suomen puolustusvoimat

Suomen puolustusvoimat jaetaan kolmeen haaraan: maavoimiin, merivoimiin ja ilmavoimiin. Sisäministeriön alainen Rajavartiolaitos ei kuulu puolustusvoimiin, mutta voidaan liittää siihen sodan aikana. Puolustusvoimien komentaja on kenraali Janne Jaakkola^[143]. Suomessa on voimassa miehiä koskeva yleinen asevelvollisuus, ja myös naisilla on oikeus värväytyä vapaaehtoisena. Asevelvollisuuden voi täyttää varusmiespalveluksena tai siviilipalveluksena. Varusmiespalvelun suorittavien osuus Suomessa on maailman korkeimpia. Vastuu asepalveluksen järjestämisestä on puolustusvoimilla, jonka reserviin koulutetaan miehiä asevelvollisuuden avulla. Asevelvollisuus alkaa sen vuoden alusta, jolloin mies täyttää 18 vuotta ja päättyy sen vuoden lopussa, kun mies täyttää 60 vuotta. Suomen puolustusvoimien henkilöstön koko on noin 14 000, joista 8 500 on ammattisotilaita. Valmiustilassa on noin 34 000 asepuvullista ja sodanajan vahvuuden koko on noin 350 000 sotilasta. Reserviin kuuluu noin 870 000 henkilöä.^[144][145]

Suomi on osallistunut Naton kriisinhallintaoperaatioon Afganistanissa vuodesta 2002 alkaen. Vuonna 2014 Suomi ja Nato allekirjoittivat isäntämaasopimuksen, joka mahdollistaa muun muassa joukkojen sijoittamisen ja tukikohtien perustamisen sekä velvoittaa isäntämaan tarjoamaan tukea sotilasoperaatioihin.^[146] Suomesta tuli Naton täysjäsen 4. huhtikuuta 2023.^[118]

Vuoden 2024 raportissaan Freedom House luokittelee Suomen vapaaksi demokratiaksi täysillä pisteillä. Freedom Housen mukaan Suomen parlamentaarinen järjestelmä takaa vapaat ja rehdit vaalit ja kestävän, usean puolueen välisen kilpailun politiikassa. Korruptio ei ole merkittävä ongelma, ja sananvapaus, uskonnonvapaus ja yhteisönvapaus ovat taattuja. Oikeuslaitos on itsenäinen, niin perustuslaissa kuin käytännössäkin. Naiset ja etniset vähemmistöt nauttivat yhtäläisistä oikeuksista, joskin vähemmistöihin kohdistetaan toisinaan vainoamista, vihapuhetta ja syrjintää.^[147] Suomalaisten luottamus julkisiin instituutioihin ja tyytyväisyys demokratiaan ovat korkealla.^[148]

Pääartikkelit: Suomen talous ja Suomen metsätalous

Suomen ostovoimakorjattu bruttokansantuote vuonna 2017 on Kansainvälisen valuuttarahaston arvion mukaan noin 242 miljardia Yhdysvaltain dollaria.^[5] Bruttokansantuote henkeä kohti oli 2011–2015 samaa tasoa kuin esimerkiksi Britanniassa tai Ranskassa.^[149] Suomen osuus maailmantaloudesta on vähäinen, mutta kuitenkin huomattavasti väestöosuutta suurempi, noin 0,2 %.^[5]

Suomen teollisuudelle tärkeitä ovat puu-, metalli-, elektroniikka- ja sähköteollisuus. Suuret teollisuusyritykset ovat huomattavassa asemassa, erityisesti Nokia ja metsäyhtiöt, minkä vuoksi Suomen talous nähdään joskus haavoittuvaisena. Suomessa on luonnonvaroina puuta ja mineraaleja. Suomen palvelusektori muodostaa suurimman osan taloudesta. Sitä pidetään muihin OECD-maihin verrattuna monilta osin kehittymättömänä.^[150] Palvelujen kehittymistä vaikeuttavat verotuksesta ja palkoista johtuva korkea kustannustaso.^[150][151]

Suomen liiketoiminta pohjautuu vahvasti kansainvälisiin markkinoihin. Viennin osuus on yli kolmasosa koko kansantuotteesta.^[152] Noin 60 prosenttia Suomen kansainvälisestä kaupasta on Euroopan unionin sisäistä kauppaa. Suomen osuus on EU-maiden pienimpiä. Suomen tärkeimmät kauppakumppanit 2014 olivat Saksa, Venäjä, Ruotsi, Alankomaat, Kiina, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska.^[153]

Suomen taloutta kuvaavat avoimuus globalisaatiolle ja julkisen sektorin vahva asema.^[154]

Suomen markkinat kuuluvat Euroopan vapaimpiin.^[154] Suomi otti ainoana pohjoismaana euron valuutaksi vuonna 2002. Inflaatio on pysynyt alhaisena. Suomessa on laaja yrittämisen vapaus, toimiva omaisuuden suoja ja korruptio on vähäistä.^[155]

Valtion tuloveroa maksetaan ansiotuloista, kuten palkasta, eläkkeestä ja etuuksista. Veroprosentti on progressiivinen, eli se kasvaa tulojen kasvaessa. Vuonna 2015 alle 16 500 euron tulosta ei maksettu valtionveroa lainkaan, alin veroprosentti oli 6,5 % ja ylin 31,75 %, jota sovellettiin yli 90 000 euron vuosituloihin.^[156][157] Yleinen arvonlisävero nousi 1.10.2024 24 prosentista 25,5 prosenttiin. Vero pääomatuloista on 30 prosenttia tai yli 30 000 euron pääomatuloista 34 prosenttia. Osakeyhtiöiden ja yhteisöjen maksama yhteisövero 20 prosenttia.^{[158][159][160]} Syyskuun 2024 lopussa valtionvelkaa oli 169,08 miljardia euroa, eli 29 946 euroa asukasta kohti.^[161]

Suomessa oli 8,3 prosentin työttömyys- ja 76,9 prosentin työllisyysaste elokuun 2024 lopussa.^[162] Suomen eläkejärjestelmä on yksityisten vakuutusyritysten hallinnoima. Suomalaisessa järjestelmässä työeläke riippuu vain ansaitusta eläkkeestä, eikä niin sanottuja henkilökohtaisia eläketilejä, joissa eläkkeen määrä voisi vaihdella valittavan sijoitusstrategian tuoton mukaan ole. Eläkejärjestelmä on osittain rahastoiva ja eläkkeiden maksu riippuu tulevista maksajista. Suomen huoltosuhde on heikentymässä. Luvattujen eläkkeiden rahoittamisen arvioidaan olevan kuitenkin useimpia Länsi-Euroopan maita kestävämmällä pohjalla.^[163]

Vuonna 2023 Suomen liikevaihdoltaan suurin yritys oli Neste Oil 22,9 miljardin liikevaihdolla. Toisella sijalla oli Nokia (22,3 miljardia) ja kolmantena S-ryhmä 14,2 miljardin liikevaihdolla, joka on Suomen suurin pörssin ulkopuolinen yritys liikevaihdon perusteella. UPM-Kymmene oli metsäyhtiöstä suurin 10,5 miljardin liikevaihdolla, Stora Enson liikevaihdon ollessa 9,4 miljardia.^[164]

Vuonna 2023 Suomen työllistävin yritys oli S-ryhmä, joka tarjosi työpaikan yli 31 000 suomalaiselle.^[165]

Pääartikkeli: Energia Suomessa

Energiankulutus asukasta kohti on Suomessa Euroopan unionin suurinta. Syitä ovat paljon energiaa kuluttava teollisuus (noin puolet kulutuksesta), korkea elintaso, kylmä ilmasto (lämmitykseen 25 % kulutuksesta) ja pitkät etäisyydet (liikenne 16 %).^[167][168]

Energiantuotannon tärkeimmät lähteet ovat puupolttoaineet (vuonna 2016 26 % kokonaiskulutuksesta), öljy (23 %), ydinenergia (18 %), hiili (9 %), maakaasu (6 %), vesivoima (4 %) ja turve (4 %). Tuulivoimalla katettiin prosentti kulutuksesta, muilla energialähteillä yhteensä neljä prosenttia.^[169] Metsäteollisuuden jäteliemet ovat suurin uusiutuvan energian lähde Suomessa.^[170]

Pääartikkeli: Suomen tiede

Suomessa on 14 yliopistoa, joista 13 toimii oikeus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla.^[171] Korkeakoulut tekevät tutkimusta pääasiassa Suomen akatemian ja Teknologian kehittämiskeskuksen myöntämällä rahoituksella.^[172]

AIV-rehun keksinyt A. I. Virtanen palkittiin vuonna 1945 Nobelin kemianpalkinnolla.^[173][174]

Pääartikkeli: Matkailu Suomessa

Vuonna 2012 Suomessa tilastoitiin 7,6 miljoonaa ulkomaalaista kävijää.^[175] Eniten matkailijoita saapuu Venäjältä, Ruotsista, Saksasta ja Britanniasta.^[176] Suosittu matkakohde on Lapin maakunta, jossa järjestetään etenkin luontoon liittyvää toimintaa. Kesäisin Suomessa järjestetään paljon eri teemoilla toimivia kesäjuhlia, muun muassa musiikkifestivaaleja. Etelä-Suomessa merkittävintä vapaa-ajan matkailua ovat laivaristeilyt Ruotsiin ja Viroon Helsingistä ja Turusta.^[177]

Pääartikkeli: Liikenne Suomessa

Pääartikkeli: Suomen tieverkko

Suomen tieverkko jakautuu valtion omistamiin ja Väyläviraston hallinnoimiin maanteihin, kuntien omistamiin ja ylläpitämiin katuihin sekä yksityisten ylläpitämiin yksityisteihin. Maantieverkon rungon muodostaa 28 valtatietä, joita täydentävät kanta-, seutu- ja yhdystiet. Osa tärkeimmistä teistä on myös eurooppateitä. Vuoden 2014 alussa maantieverkon koko pituus oli noin 79 000 kilometriä, josta valtateiden osuus oli noin 8 600 kilometriä. Moottoriteitä oli 810 kilometriä.^[178] Suomi on harvaan asuttu maa, joten liikennettäkin on keskimäärin vähän. Liikennemääriin nähden tieverkko onkin kattava ja hyväkuntoinen, joskin jotkin vilkkaimmat valtatiet ja kaupunkiseutujen pääväylät ovat liikenneturvallisuuden kannalta ongelmallisia.^[179] Lisäksi alemman tieverkon kunto on herättänyt keskustelua.

Pääartikkeli: Suomen rautatieliikenne

Suomen rataverkosta vastaa rautatieviranomaisena toimiva, liikenne- ja viestintäministeriön alainen Väylävirasto. Suomen liikennöidyn rataverkon pituus on 5 944 kilometriä, josta sähköistettyä 3 073 kilometriä^[180]. Ainoa vakituinen henkilöliikenteen toimija valtion rataverkolla on valtionyhtiö VR. Suomen tavaraliikenteestä kulkee rautateitse noin neljännes (26 prosenttia vuonna 2015) liikennesuoritteena eli tonnikilometreinä mitattuna^[181].

Katso myös: Suomen lentoasemat ja -paikat

Suomeen lentää noin 26 kansainvälistä lentoyhtiötä. Suomen suurin lentoyhtiö on valtion pääosin omistama Finnair. Suomessa on 27 lentoasemaa, joista suurin on Vantaalla sijaitseva Helsinki-Vantaan lentoasema.^[182] Vuonna 2016 Suomen viennistä kuljetettiin arvolla mitattuna kymmenen prosenttia lentoteitse, tuonnista kuusi prosenttia.^[183]

Meriteitse kulkee jopa 90 prosenttia Suomen viennistä ja 70 prosenttia tuonnista, määrällä mitattuna.^[184] Suomen suurin satama tonnimäärältään on Sköldvikin satama Porvoossa. Yleissatamista suurimmat ovat Hamina-Kotkan satama, Helsingin Satama, Naantalin satama ja Kokkolan satama.^[185]

Matkustajaliikenteeltään suurimmat satamat Manner-Suomessa ovat Helsingin satama, Turun satama, Naantalin satama ja Vaasan satama.^[186] Matkustajalaivayhtiöistä suurimmat, jotka liikennöivät Helsinkiin ja Turkuun, ovat Viking Line ja virolainen Tallink (jonka toiminimiin kuuluu suomalainen Silja Line). Lisäksi Suomesta liikennöivät muun muassa välillä Vaasa–Uumaja Wasaline, välillä Helsinki–Tallinna Eckerö Line ja Linda Line Express, sekä välillä Maarianhamina–Tukholma Birka Line. Laivaliikenteen suosiota nostaa Ahvenanmaan kautta kulkevilla laivoilla mahdollinen veroton myynti.^[187]

Suomessa liikenne- ja viestintäministeriön alaisuudessa toimiva Merenkulkulaitos vastaa vesiliikenteen toimivuudesta.^[188][189]

Helsingin Satama on maailman suurin matkustajasatama. Vuonna 2017 matkustajien kokonaismäärä oli 12,3 miljoonaa henkeä.^[190]

Pääartikkeli: Suomen väestö

Väestötiedot vuonna 2024
Väestönkasvu	0,3[191] %
Syntyvyys	7,7[192] / 1 000 henkilöä
Kuolleisuus	10,9[193] / 1 000 henkilöä
Elinajanodote	81,2 vuotta (keskiarvo)[194]
-miehet	78,6 vuotta[195]
-naiset	83,8 vuotta[196]
Lapsikuolleisuus	2,3[197] / 1 000 syntymää
Nettomaahanmuutto	10,3[198] / 1 000 henkilöä
Ikärakenne
Mediaani-ikä	42,56[199] vuotta
0–14-vuotiaat	14,9[200] %
15–64-vuotiaat	61,8[201] %
65 vuotta täyttäneet	23,4[202] %
Infobox OK

Suomessa asuu noin 5,6 miljoonaa ihmistä.^[204] Väkiluku ylitti neljän miljoonan rajan vuonna 1950, viiden miljoonan rajan vuonna 1991 ja viiden ja puolen miljoonan rajan vuonna 2016.^[205][11] Suomen asukastiheys on melko alhainen, keskimäärin runsaat 18 ihmistä neliökilometrillä. Yli kolmannes Suomen alueesta on pohjoisen napapiirin pohjoispuolella, mutta suurin osa väestöstä asuu maan eteläosassa. Yli miljoonan asukkaan pääkaupunkiseutu on Suomen merkittävin kasvukeskus, ja myös Tampereen, Turun ja Oulun seudut ovat kasvaneet voimakkaasti. Vuonna 2015 Suomessa oli 749 taajamaa, joissa asui 85 prosenttia väestöstä, mutta taajamien pinta-ala oli vain runsaat kaksi prosenttia Suomen maapinta-alasta.^[206] Vuonna 2012 Suomen väestöllinen keskipiste eli Weberin piste sijaitsi Hämeenlinnan Hauholla (koordinaatissa 61,17 astetta pohjoista leveyttä ja 24,67 astetta itäistä pituutta).^[207]

Ulkomailta Suomeen muuttaneiden osuus väestöstä on Euroopan unionin jäsenmaiden pienimpiä, vaikka se onkin noussut merkittävästi vuoden 1990 jälkeen. Nelisen prosenttia maan väestöstä on muiden maiden kansalaisia, heistä suuri osa on Viron tai Venäjän kansalaisia.^[208] Pääosa muiden maiden kansalaisista asuu pääkaupunkiseudulla ja muissa suurissa kaupungeissa. Suomesta muutetaan eniten muihin Euroopan unionin maihin.^[209] Ruotsi on ollut perinteisesti suomalaisen maastamuuton suosituin yksittäinen kohdemaa; 1960- ja 1970-lukujen taitteessa massiivinen Ruotsiin muutto pienensi Suomen väkilukua.^[210]

Suomen väestö jakautuu iän ja sukupuolen mukaan siten, että alle 55-vuotiaissa suomalaisissa on miehiä enemmän kuin naisia. Tätä vanhemmissa ikäryhmissä on taas naisia enemmän kuin miehiä. Ikäryhmässä 20–54-vuotiaat on miehiä 43 200 henkilöä eli 3,6 prosenttia enemmän kuin naisia.^[211]

Väestö syntyperän mukaan:^[212]

• Suomalaiset 91,54 prosenttia (5 078 608)
• Venäläiset 1,70 prosenttia (94 304)
• Ukrainalaiset (> 70 000)^[213]
•  Virolaiset 0,93 prosenttia (51 695)
•  Irakilaiset 0,48 prosenttia (26 653)
•  Somalialaiset 0,42 prosenttia (23 409)
• Jugoslaavit 0,32 prosenttia (17 777)
•  Kiinalaiset 0,26 prosenttia (14 339)
•  Vietnamilaiset 0,24 prosenttia (13 291)
•  Afganistanilaiset 0,22 prosenttia (12 044)
•  Turkkilaiset 0,21 prosenttia (11 392)
•  Intialaiset 0,19 prosenttia (10 749)
•  Thaimaalaiset 0,19 prosenttia (10 504)
•  Iranilaiset 0,18 prosenttia (10 129)
•  Syyrialaiset 0,17 prosenttia (9 332)
• Ruotsalaiset 0,14 prosenttia (7 507)
• Filippiiniläiset 0,13 prosenttia (7 087)
•  Puolalaiset 0,10 prosenttia (5 807)
•  Romanialaiset 0,10 prosenttia (5 628)
•  Saksalaiset 0,10 prosenttia (5 417)

Venäläisten mukaan on laskettu ihmiset joiden taustamaa on entinen Neuvostoliitto. Jugoslaavien mukaan on laskettu ne, joiden taustamaa on joko entinen Jugoslavia tai entinen Jugoslavian maa, kuten Bosnia ja Hertsegovina. Tilastokeskuksen määritelmän mukaan ulkomaalaistaustaiset ovat ne henkilöt, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla.^[214]

Suomen väestöstä oli ulkomaiden kansalaisia 5,8 prosenttia, ulkomailla syntyneitä 8,6 prosenttia ja ulkomaalaistaustaisia 9,1 prosenttia vuoden 2022 lopussa.^[12]

Pääartikkelit: Suomen kielet ja Suomen kielipolitiikka

Suomen perustuslain mukaan maan kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi.^[215] Suomea puhuu äidinkielenään väestöstä 87,3 prosenttia ja ruotsia 5,2 prosenttia.^[216] Suomi on Viron ja Unkarin ohella yksi kolmesta itsenäisestä valtiosta, jonka valtakieli on suomalais-ugrilainen. Ruotsinkielinen väestö on keskittynyt etelärannikolle ja Pohjanmaan rannikkoseudulle sekä Ahvenanmaalle.

Ruotsin ohella muita Suomessa perinteisesti puhuttuja vähemmistökieliä ovat karjala^[217][218], kolme saamelaiskieltä inarinsaame, pohjoissaame ja koltansaame (äidinkielenä yhteensä noin 1 900:llä) sekä romanikieli (ks. Suomen romanit), tataari (ks. Suomen tataarit), jiddiš (reilut 100 käyttäjää), suomalainen viittomakieli (noin 12 100 käyttäjää, joista äidinkielenään käyttäviä noin 3 100) ja suomenruotsalainen viittomakieli, joka on maan pienin perinteisiin vähemmistökieliin kuuluva kieli (noin 90 käyttäjää)^[218]. Saamelaisten sekä romanien ja muiden ryhmien oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan on turvattu perustuslaissa, mutta viralliseksi vähemmistökieleksi luetaan yleensä vain saamen kielet. Viittomakielten asemasta säädetään erikseen myös viittomakielilaissa.^[218][219]

Vironkielisiksi katsotaan vain 1900-luvun loppupuolelta lähtien maahan Virosta muuttaneet vironkieliset asukkaat. Venäjänkielisiä asui Suomessa 2000-luvun alussa noin 35 000, enimmäkseen 1990-luvulla alkaneen muuttoliikkeen matkassa tulleina. Suomen somalit ovat kasvaneet 1990-luvun alusta lähtien käytännössä nollasta merkittäväksi vähemmistöksi. Kasvaneen maahanmuuton seurauksena vuonna 2022 Suomessa 50 kielellä oli yli 1 000 puhujaa ja 16 kielellä yli 10 000 puhujaa^[220].

Suurimmat kieliryhmät vuoden 2019 lopussa^[221]

Yleisyys	1.	2.	3.	4.	5.	6.	7.	8.	9.	10.	11.	12.	13.	14.	15.	16.
Kieli	suomi	ruotsi	venäjä	viro	arabia	somali	englanti	kurdi	persia	kiina	albania	vietnam	thai	turkki	espanja	saksa
Määrä	4 822 690	287 954	81 606	49 427	31 920	22 052	21 920	14 803	14 118	13 064	11 806	11 094	10 179	8 840	8 598	6 559

Pääartikkeli: Uskonto Suomessa

Kristinusko saapui Suomeen 1100-luvulla^[222], mutta maaseudun kansanuskossa säilyi esikristilliseltä ajalta juontuvia piirteitä 1800-luvulle saakka.^lähde?

Vuoden 2023 lopussa 63,6 prosenttia kansasta kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Toiseksi suurin kirkkokunta on ortodoksinen kirkko, johon kuuluvia on 1,0 prosenttia. Muihin uskontokuntiin kuuluvia on 1,8 prosenttia. Vuoden 2023 lopussa uskontokuntiin kuulumattomia oli 33,6 prosenttia väestöstä.^[223]

Suomen perustuslaissa luterilaisella kirkolla on erityisasema^[224] ja myös ortodoksisesta kirkosta on olemassa erityislaki^[225] ja niillä on eräissä suhteissa valtionuskontoon verrattava asema, mutta uskonnonvapaus on turvattu lailla.^[226][227]

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Terveydenhuollon järjestämisvastuu siirtyi kunnilta ja kuntayhtymiltä hyvinvointialueille 1.1.2023.

Suomessa kansanterveyslaki määrää kansanterveystyön kunnan vastuulle. Työ jaetaan sairaanhoitoon ja ehkäisevään terveydenhoitoon. Jokaisen kunnan on tarjottava tietyt perusterveyspalvelut, joita ei kuitenkaan määritellä yksityiskohtaisesti. Kunnassa on oltava terveydenhoitopalveluja varten terveyskeskus ja mahdollisia sivutoimipisteitä. Terveydenhoidon kalleuden vuoksi useat kunnat ovat perustaneet kansanterveystyön kuntayhtymiä. Kunta voi myös hoitaa terveyspalvelut ostamalla palvelut toiselta kunnalta tai yksityiseltä palvelun tuottajalta.^[124]

Odottaville äideille on tarjolla ilmainen terveydenhuolto ja äitiyspakkaus, joka sisältää joko rahaa tai vauvan perustarvikkeita, kuten vaatteita, vaippoja ja tuttipulloja. Kolmasosa valitsee rahan tarvikepakkauksen sijaan.^[228] Jos huoltajalla on alle 17-vuotiaita lapsia, lapsesta maksetaan lapsilisää^[229]. Lapset saavat ilmaisen terveyden- ja hammashuollon 18-vuotiaaksi.^[230][231]

Suomi on maailman ainoa maa, jossa on käytössä laaja työterveyshuolto.^[232] Sen vuoksi Suomessa on kaksi laajaa päällekkäistä perusterveydenhuollon järjestäjää: työterveyshuolto ja julkinen terveydenhuolto.^[232] Työterveyshuolto toimii erinomaisesti, kun taas työttömien ja eläkeläisten julkinen terveydenhuolto on rapautunut vuosien ajan etenkin perusterveydenhuollon osalta^[232][233]. Terveydenhuoltoon käytetään Suomessa vähemmän rahaa kuin muissa Pohjoismaissa tai EU:ssa keskimäärin.^[233] Terveydenhuollon tasa-arvomittauksissa Suomi sijoittuu OECD-maiden häntäpäähän.^[232] Terveydenhuollon eriarvoisuus näkyy esimerkiksi pitkinä jonotusaikoina niille kansalaisille, jotka ovat julkisen perusterveydenhuollon varassa.^[233] Kuntatyönantajien laskelmien mukaan Suomesta puuttuu 3 000 lääkäriä^[234].

Katso myös: Luettelo Suomen kunnista

Suomen suurimmat kunnat 31. elokuuta 2024.^[235]

Sija	Kaupunki	Asukasluku	Sija	Kaupunki	Asukasluku
1.	Helsinki	681 802	11.	Kouvola	78 587
2.	Espoo	318 507	12.	Joensuu	78 204
3.	Tampere	258 770	13.	Lappeenranta	73 084
4.	Vantaa	250 073	14.	Vaasa	69 542
5.	Oulu	215 530	15.	Hämeenlinna	68 296
6.	Turku	204 618	16.	Seinäjoki	66 474
7.	Jyväskylä	148 622	17.	Rovaniemi	65 321
8.	Kuopio	124 825	18.	Mikkeli	51 965
9.	Lahti	121 202	19.	Porvoo	51 621
10.	Pori	83 334	20.	Salo	50 912

Pääartikkeli: Koulutus Suomessa

Suomessa on lakisääteinen oppivelvollisuus 6–18-vuotiaille.^[237] Suurin osa aloittaa kuuden vuoden iässä tyypillisesti esikoulun, josta siirrytään seitsenvuotiaana yhdeksänvuotiseen peruskouluun. Peruskoulutuksen jälkeen nuorten suosituimmat toisen asteen koulutusvalinnat ovat ammatillinen perustutkinto ja lukio, joiden suorittaminen kestää yleensä kahdesta neljään vuotta. Kunnat hallitsevat pääosin alueensa peruskouluja, lukioita sekä osaa ammatillisista oppilaitoksista.^[238]

Korkeakoulujärjestelmä jakautuu yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin. Yliopistojen tehtävänä on omien alojensa ylin opetus ja tutkimus. Ammatillisesti suuntautunutta koulutusta annetaan lisäksi ammattikorkeakouluissa, jotka ovat kuntien ja yksityisten säätiöiden omistamia. Korkeakoulujen rahoitus määräytyy opetusministeriön kanssa tehdyillä tulossopimuksilla, joissa määritetään korkeakoulun tutkintotavoitteet. Korkeakoulujärjestelmä on hajautettu alueellisesti, jotta voitaisiin taata koulutuksen tasa-arvoinen saanti maan eri osissa.^[239][240]

Korkeakoulujen opetuskieli on pääasiallisesti suomi, mutta ruotsinkielisen väestönosan tarpeisiin järjestetään myös ruotsinkielistä yliopisto- ja ammattikorkeakoulutusta. Korkeakoulut tarjoavat opetusta myös vierailla kielillä, pääasiassa englanniksi. Opetus on ilmaista yliopistotasolle saakka, ja lisäksi opiskelijat saavat opintotukena opintorahaa, asumistukea sekä valtion takaamaa lainaa. Korkeakoulututkinnon suorittavien osuus ikäluokasta on kansainvälisesti katsoen korkea. Pääasiallisena tutkintona yliopistoissa on maisterin tai ylempi korkeakoulututkinto, ammattikorkeakouluissa puolestaan ammattikorkeakoulututkinto, joka rinnastetaan useimmissa yhteyksissä alempaan korkeakoulututkintoon. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaminen vie keskimäärin 5,1 vuotta tehollista työaikaa, mutta opiskelijoiden työnteko pidentää opintoihin kuluvaa kokonaisaikaa.^[241]

Suurin osa peruskoulun käyneistä suomalaisista osaa hyvin englannin kieltä ja hieman ruotsia. Suomea ja ruotsia opetetaan kaikille suomalaisille äidinkielenä tai vieraana kielenä. Suomen 15-vuotiaiden koululaisten saamien pisteiden keskiarvot olivat yksiä korkeimmista eräässä PISA-tutkimuksessa. Suomalaisten menestystä PISA-kokeissa on selitetty kansallisella vuonna 1996 käynnistetyllä luonnontieteet ja matematiikka -ohjelmalla (LUMA), heikoimpienkin koululaisten hyvillä suorituksilla ja tasa-arvoisuudella koulutuksessa perheen sosioekonomisesta taustasta huolimatta.^[242] Suomalaisista yliopistoista kansainvälisissä vertailuissa parhaiten on menestynyt Helsingin yliopisto, joka erään vuonna 2017 tehdyn arvion mukaan on maailman 56. paras yliopisto.^[243]

Pääartikkeli: Suomalainen kulttuuri

Laajassa mielessä Suomi on ollut lähes koko historiansa ajan länsimaisen kulttuurin piirissä. Kulttuuriin on keskeisesti vaikuttanut läntinen kristillinen perinne katolisessa ja protestanttisessa muodossaan.^[244]

Suomalainen kulttuuri sai vanhastaan vaikutteita varsinkin Saksasta sekä Ruotsista, jonka osa Suomi oli noin 700 vuotta. Itä-Suomen ja Karjalan alueille tuli jo varhain vaikutusta myös venäläis-ortodoksiselta kulttuurialueelta. Myöhemmin suomalaiseen kulttuuriin on vaikuttanut voimakkaasti yhdysvaltalainen ja kansainvälinen populaarikulttuuri. Suomalaiset itse luonnostelevat kulttuuriaan usein mielellään esimerkiksi saunalla, sisulla ja luonnonläheisyydellä.^[245]

Suomalaisessa kulttuurissa on ollut jakoja maantieteellisesti ja väestöryhmittäin, mutta kulttuurit ovat sittemmin voimakkaasti sulautuneet. Vähemmistöt ylläpitävät omia kulttuurisia piirteitään, huomattavina saamelaisten, romanien ja suomenruotsalaisten alakulttuurit. Koska maan kaupungistuminen on myöhäistä perua, suurella osalla suomalaista on sidos maaseutuun. Suurempiin asutuskeskuksiin muuttaneet suomalaiset esimerkiksi viettävät usein vapaa-aikaa maaseudulla, erityisesti vesistöjen äärellä.^{[246][247][248]}

Pääartikkeli: Suomen kirjallisuus

Suomessa on kirjoitettu suomenkielisiä kirjoja kirjakielen luomisesta ja käyttöönotosta 1500-luvulta lähtien, 1800-luvulle asti tosin lähinnä vain uskonnollista kirjallisuutta sekä lakitekstejä. Mikael Agricolaa pidetään suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isänä. Maan kansallisrunoilija on Johan Ludvig Runeberg, jonka tunnetuin teos on Vänrikki Stoolin tarinat. Suomen kansalliseepoksen Kalevalan koonnut Elias Lönnrot aloitti suomenkielisen kaunokirjallisuuden perinteen kokoamalla kirjan karjalaisista kansanlauluista. Suomenkielisen romaanikirjallisuuden perustaja oli Aleksis Kivi vuonna 1870 ilmestyneellä Seitsemällä veljeksellään. Häntä seurasivat muun muassa Juhani Aho ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin huomionsa keskittänyt Minna Canth. Runouden puolella Eino Leino kehitti kalevalaisvaikutteista, kansallisromanttista tyyliä. F. E. Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939 etenkin maaseutuväestön kuvauksistaan. Toisen maailmansodan jälkeen Mika Waltarin ja Tove Janssonin kirjat tulivat hyvin suosituiksi myös ulkomailla.^[249][250] Tove Jansson on käännetyin suomalainen kirjailija.^[250]

Ruotsinkielisessä runoudessa 1900-luvun alkupuolen modernistit, kuten Edith Södergran ja Elmer Diktonius, saavuttivat kansainvälistäkin huomiota. Suomenkielinen runous siirtyi modernismiin toisen maailmansodan jälkeen tärkeimpinä niminään muun muassa Paavo Haavikko ja myöhemmin Pentti Saarikoski. Väinö Linna kuvasi kansakunnan kohtalonvuosia uusista näkökulmista romaaneissaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Kalle Päätalo, Veikko Huovinen ja Arto Paasilinna olivat laajojen lukijapiirien suosiossa. Nykykirjailijoista tunnettuja ovat muun muassa Jari Tervo, Kari Hotakainen sekä lukuisat dekkaristit. Myös historialliset romaanit ovat Suomessa suosittu tyylilaji, jota edustavat esimerkiksi Kaari Utrio ja Laila Hirvisaari. Parhaan romaanin Finlandia-palkinto jaetaan vuosittain.^[251][252]

Pääartikkeli: Suomalainen musiikki

Pääartikkeli: Suomalainen kansanmusiikki

Varhaista suomalaista musiikkia ovat kalevalaiset sävelmät ja perinteisiä soittimia kansallissoitin kantele sekä erilaiset huilut ja torvet. 1700- ja 1800-luvulla suosituksi kansansoittimeksi tuli viulu, jolla pelimannit soittivat eurooppalaismallisia tanssisävelmiä.^[253]

Suomen kansallislaulu on Maamme-laulu, jonka on säveltänyt Fredrik Pacius. Suomen kansallissäveltäjä on Jean Sibelius, jonka suomalaisille tunnetuin sävellys on Finlandia. Suomea on kutsuttu ”taidemusiikin suurvallaksi”, koska toisen maailmansodan jälkeen rakennetun musiikkiopisto- ja konservatorio-järjestelmän avulla Suomesta on tullut väkilukuun suhteutettuna suuri määrä maailmanluokan taidemuusikoita: kapellimestareita, kuten Esa-Pekka Salonen, Osmo Vänskä ja Mikko Franck; oopperalaulajia, kuten Karita Mattila, Soile Isokoski, Martti Talvela ja Matti Salminen, Olli Mustosen ja Pekka Kuusiston kaltaisia solisteja sekä säveltäjiä, kuten Einojuhani Rautavaara, Magnus Lindberg ja Kaija Saariaho. ^lähde?

Suomalainen taidemusiikki alkoi syntyä klassismin lopulla. Tämän aikakauden merkittävin säveltäjä oli Bernhard Henrik Crusell. Varhaisromantiikan ajan keskeinen vaikuttaja oli nykyisin ”Suomen musiikin isäksi” nimitetty saksalaissyntyinen Fredrik Pacius. Aino Ackté perusti Savonlinnan oopperajuhlat 1913. 1800-luvun puolesta välistä aina toiseen maailmansotaan asti keskeinen Suomen taidemusiikin tyylisuunta oli myöhäisromantiikka ja etenkin kansallisromantiikka, jonka keulahahmo oli Jean Sibelius. Kansainvälisestikin laajalti tunnetun Sibeliuksen vaikutus Suomen musiikkielämään oli mittava. Ensimmäiset suomalaiset modernistit, muun muassa impressionismista ja ekspressionismista vaikutteita saaneet Väinö Raitio ja Aarre Merikanto ilmaantuivat musiikkielämään 1920-luvulla.^[254]

1950-luvulla Suomeen rantautui niin sanottu modernismin toinen aalto, jossa harjoitettiin 12-säveljärjestelmää, sarjallisuutta sekä sointi- ja kenttätekniikoita. Erik Bergman oli eräs uranuurtajista. 1970-luvulla alkoi suomalaisen oopperan renessanssi Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen sointimaailmaltaan perinteisten oopperoiden myötä. Toisaalta nuoret säveltäjät ja muusikot toivat eurooppalaista radikaalia modernismia Suomeen muun muassa Korvat auki -yhdistyksen piirissä, keskeisinä niminä Saariaho, Lindberg ja Salonen. ^lähde?

Iskelmämusiikki tuli Suomeen 1920-luvulla. Suosittuja laulajia ovat olleet muun muassa Olavi Virta, Tapio Rautavaara, Juha Vainio, Katri Helena ja Jari Sillanpää.

Populaarimusiikkiin syntyi 1970-luvulla käsite suomirock, jonka tunnetuimpia edustajia ovat muun muassa Hurriganes, Juice Leskinen, Eppu Normaali ja Dingo. Suomalaiset rockyhtyeet ovat tavoitelleet ulkomaisen yleisön suosiota 1970-luvulta lähtien, mutta esimerkiksi Wigwamin saamat myönteiset arvostelut eivät johtaneet läpimurtoon.^[255]

Ensimmäinen ulkomailla lyhytaikaista menestystä saanut yhtye oli Hanoi Rocks. 1990-luvun lopulta alkaen suomalainen populaarimusiikki on saanut laajempaa menestystä ulkomailla. Konemusiikkiyhtyeistä Bomfunk MC’s teki yhden Keski-Euroopassa menestyneen singlen ja Darude kaksi. Rockyhtye The Rasmus sekä metallimusiikkiyhtyeet HIM, Nightwish, Sonata Arctica, Children of Bodom ja Stratovarius ovat julkaisseet albumeita, jotka ovat menestyneet eri puolilla maailmaa. Selloilla metallia soittava Apocalyptica on saanut myös suosiota. Maailmanmusiikkia edustava kansanmusiikkiyhtye Värttinä on sekin menestynyt ulkomailla. Suomalainen hardcore-punk on niin ikään menestynyt hyvin ulkomailla, tästä esimerkkinä Terveet Kädet -yhtye. Eurovision laulukilpailun voitti vuonna 2006 Lordi kappaleellaan ”Hard Rock Hallelujah”^[256].

Katso myös: Suomalaisen teatterin historia

Vanhin suomenkielinen ammattiteatteri, Suomen Kansallisteatteri, perustettiin 1872.^[257] Suomessa on noin 56 teatteria, joiden toimintaa tuetaan julkisista varoista, esimerkiksi Helsingin, Turun ja Kuopion kaupunginteatterit. Lisäksi Suomessa on 107 ammattiteatteria ja lukuisia harrastajateattereita. Kesäteatteritoiminta on vilkasta.^[258][259]

Pääartikkeli: Suomen taide

Suomen alueella on tehty taiteeksi luonnehdittuja esineellisiä ilmiöitä jo kivikaudella, mistä ovat esimerkkinä kalliomaalaukset ja Huittisten hirvenpään kaltaiset eläinhahmot. Rautakaudelta on säilynyt esimerkkejä metallikoruista ja -astioista, koristelluista aseista, puuesineistä ja tekstiileistä.^[260]

Suomen taide koki kultakautensa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Aikakauden kuuluisia suomalaistaiteilijoita ovat esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt, Pekka Halonen, Tyko Sallinen, Juho Rissanen, Ellen Thesleff, Helene Schjerfbeck, Magnus Enckell, ja Hugo Simberg. Kuvanveistäjistä tunnettuja ovat muun muassa Wäinö Aaltonen, Eila Hiltunen ja Laila Pullinen.^lähde?

Nykytaiteilijoista kansainvälisesti tunnettuja ovat esimerkiksi kuvataiteilija Hannu Väisänen,^[261] videotaiteilija Eija-Liisa Ahtila^[262] ja kuvittaja Tom of Finland.^[263]

Helsingissä sijaitsevat muun muassa Valtion taidemuseoon kuuluvat Ateneumin taidemuseo, nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo sekä yksityinen Amos Andersonin taidemuseo. Sekä Turun taidemuseolla että Tampereen taidemuseolla on huomattavat taidekokoelmat. Pohjoisempia merkittäviä taidemuseoita edustavat muun muassa Oulun taidemuseo, Kemin taidemuseo, Aineen taidemuseo ja Rovaniemen taidemuseo.^lähde?

Pääartikkeli: Suomen arkkitehtuuri

Ennen 1800-lukua suurin osa Suomen taloista oli rakennettu puusta. Keskiajalta on säilynyt kivikirkkoja sekä linnoja.^[264] Merkittävin Suomen vanhoista kirkkorakennuksista on Turun tuomiokirkko, joka on Suomen ainoa goottilaistyyppinen katedraali.^[264]

Suomessa ryhdyttiin Ruotsin valtakunnan koko 1700-luvun suurimpiin rakennustöihin, kun Helsingin edustalle alettiin rakentaa Viaporin merilinnoitusta.^[265] Saarten linnoitusten ytimeen rakennettiin barokkiaukiot, ja Suomenlinnassa on säilynyt joukko Suomen 1700-luvun merkittävimpiin kuuluvia kivitaloja.^[266]

Uusi arkkitehtuurin aikakausi alkoi Suomessa 1800-luvulla, kun tulipalossa tuhoutunutta Helsinkiä alettiin rakentaa. Töiden pääarkkitehtinä toimi saksalainen Carl Ludvig Engel.^[267] Empiretyyli kehittyi Suomessa omaperäiseen suuntansa, sillä maahan tuli uusklassisia piirteitä sekä idästä että lännestä.^[268][269] 1800-luvun lopulla jugend ja kansallisromantiikka löivät läpi.^[270] Suomessa kansallisromantiikassa otettiin kotimaasta käyttöön muun muassa materiaalit, puu ja luonnonkivi (erityisesti graniitti), ja kasvi- ja eläinkunnasta löytyneitä koristeaiheita. Suomalainen arkkitehtuuri tuli ensimmäisen kerran kansainväliseen tietouteen, kun Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren suunnittelema Suomen paviljonki sai laajaa huomiota.^[271]

Itsenäisyyden ajan alkuvuosien merkittävin valtalinja oli 1930-luvulla omaksuttu funktionalismi.^[272] Funktionalismin keskeisin hahmo oli Alvar Aalto, jota pidetään yleisesti Suomen historian merkittävimpänä arkkitehtina.^[273] Suomen kaupungistumisen takia 1970-luvulla tyypillinen perhe asui jo kaupungin kerrostalossa.^[274] Huippuarkkitehtuuria edustivat monet julkiset rakennukset, kuten Reima Pietilän Dipoli Helsingin Otaniemessä.^[275] Arkkitehtuuri alkoi 1980-luvulla kehittyä entistä monimuotoisemmaksi ja usein rakennuksissa korostettiin rakennuspaikan yksilöllisyyttä.^[276]

Pääartikkeli: Suomalainen elokuva

Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva oli Salaviinanpolttajat vuonna 1907. Elokuva koki Suomessa nousukauden, kun Erkki Karu perusti elokuvayhtiö Suomi-Filmin vuonna 1919. Vanhin kokonaan säilynyt suomalainen näytelmäelokuva on Ollin oppivuodet vuodelta 1920. Ensimmäinen ulkomaillakin esitetty suomalaiselokuva on vuonna 1922 valmistunut Anna-Liisa, jota esitettiin myös Ruotsissa. Ensimmäinen täysin suomalaisvoimin valmistunut äänielokuva Tukkipojan morsian valmistui 1931. Vuonna 1933 Suomi-Filmistä lähtenyt Karu perusti uuden elokuvayhtiön Suomen Filmiteollisuus. Vuonna 1936 yritys kohosi tuotantoluvuissaan samalle tasolle siihen asti Suomen elokuva-alaa yksin hallinneen Suomi-Filmin kanssa.^[277] Ajan tunnettuja näyttelijöitä olivat muun muassa Ansa Ikonen ja Tauno Palo, jotka säilyttivät suosionsa aina 1950-luvulle asti.^[278][279]

Toisen maailmansodan (1939–1945) aikana Suomessa tuotettiin runsaasti isänmaallispaatoksellisia draamaelokuvia sekä todellisuuspakoisia epookkielokuvia ja komedioita, kuten SF:n Kulkurin valssi. Erityisesti 1940-luvun suosikki valkokankailla oli Lea Joutseno, joka tähditti muun muassa Valentin Vaalan reippaita komediaelokuvia. Sodan jälkeen valmistuivat muun muassa Vaalan Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä ja Ihmiset suviyössä. Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla. Esa Pakarisen ja Reino Helismaan johdolla esiteltiin niin kutsuttu rillumarei-elokuva 1950-luvun alkupuolella. Kriitikot inhosivat, kansa rakasti. Kymmenen vuotta sodan päättymisestä valmistui Väinö Linnan samannimiseen romaaniin perustuva elokuva Tuntematon sotilas.^[277] Elokuvan ohjasi Edvin Laine ja se on edelleen kaikkien aikojen katsotuin elokuva Suomen elokuvateattereissa^[280].

Tunnettuja suomalaisia elokuvantekijöitä ovat muun muassa näyttelijä ja käsikirjoittaja Spede Pasanen, jonka suosituimpia luomuksia on Uuno Turhapuro -elokuvasarja, sekä kansainvälistäkin suosiota kerännyt elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki. Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä on yksi Suomen elokuvahistorian kansainvälisesti menestyneimpiä elokuvia. Se oli Oscar-ehdokkaana ja voitti Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella myös suomalaiset animaatiot nostivat suosiotaan maailmalla.^[281]

Pääartikkeli: Media Suomessa

Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan Suomessa on maailman viidenneksi vapain lehdistö.^[282] Suomessa ilmestyy vuosittain noin 370 sanomalehteä ja 5 500 aikakauslehteä.^[283] Kirjoja julkaistaan vuodessa 14 000.^[283] Suomen luetuin päivälehti on Helsingin Sanomat, jonka levikki vuonna 2017 oli 234 258.^[284] Lehdellä on keskimäärin 859 000 lukijaa.^[285] Helsingin Sanomia julkaisee Sanoma, jonka muita lehtiä ovat muun muassa Aamulehti ja Ilta-Sanomat. Toinen Suomen mainosrahoitteisen viestinnän merkittävimmistä tekijöistä, Alma Media, julkaisee yli 30 sanomalehteä, mukaan lukien Iltalehti ja Kauppalehti.

Valtiollisen viestintäyhtiö Yleisradion toiminta kustannetaan erillisellä yleisradioverolla. Suomen suurin kaupallinen televisiokanava on vuonna 1957 perustettu MTV3, jonka omistaa ruotsalainen Telia Company. Suomen kuunnelluin radiokanava on Yle Radio Suomi^[286]. Suosituin kaupallinen radiokanava on Radio Nova^[287][288].

Pääartikkeli: Suomen urheilu

Suomi on saavuttanut eniten olympiakultaa ja olympiamitaleita suhteessa valtion väkilukuun^[289]. Suomen kansallispeli on Lauri Pihkalan kehittämä pesäpallo, mutta suosituin laji on nykyisin jääkiekko.^[290] Eniten kilpaharrastajia on jalkapallolla.^[291] Suosittuja liikuntamuotoja ovat lenkkeily, uinti, kotivoimistelu ja kuntosaliharjoittelu^[292].

1920-luvulla suomalaiset juoksijat Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja Ville Ritola olivat aikansa parhaimpia juoksijoita. Nurmi on edelleen yksi olympiahistorian menestyneimpiä urheilijoita yhdeksällä kultaisella olympiamitalillaan. Claes Thunberg hallitsi 1920-luvulla pikaluistelua. Veikko Hakulisesta tuli 1950-luvulla yksi kaikkien aikojen hiihtourheilijoista. 1970-luvulla juoksija Lasse Virén saavutti kaksissa olympialaisissa yhteensä neljä kultaa. Soutaja Pertti Karppinen saavutti kolme perättäistä kultaa olympiakisoissa 1976–1984. 1980-luvulla Matti Nykänen voitti mäkihypyssä olympiakultaa neljästi ja Marja-Liisa Kirvesniemi maastohiihdossa kolmesti.^[293][294]

Moottoriurheilussa suurta menestystä ovat saavuttaneet muun muassa rallin nelinkertaiset maailmanmestarit Tommi Mäkinen ja Juha Kankkunen ja myös Formula 1:n kaksinkertainen maailmanmestari Mika Häkkinen. Muita menestyneitä urheilijoita ovat olleet muun muassa jääkiekkoilijat Jari Kurri, Teemu Selänne, Jere Lehtinen ja Valtteri Filppula ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen, F1-kuljettaja Kimi Räikkönen, hiihtäjä Iivo Niskanen, alppihiihtäjät Kalle Palander ja Tanja Poutiainen sekä jalkapalloilija Jari Litmanen.^[293][294]

• Suomen hallinnollinen aluejako
• Suomen juhlapäivät
• Suomalainen keittiö
• Suomen kansallissymbolit

• Bonsdorff, Bengt von ym.: Suomen taiteen historia. Espoo: Schildt, 1998. ISBN 951-50-0920-0
• Haapala, Pertti: Kun yhteiskunta hajosi: Suomi 1914–1920. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1532-9
• Haapala, Pertti: ”Monta totuutta”. Teoksessa Hoppu, Tuomas ym. (toim.): Tampere 1918. Tampere: Vapriikki, 2008. ISBN 978-951-609-369-0
• Haggrén, Georg ym.: Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Helsinki: Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-363-4
• Helander, Vilhelm & Rista, Simo: Suomalainen rakennustaide. Helsinki: Kirjayhtymä, 1987. ISBN 951-26-2656-X
• Honkanen, Tarja ym.: Yhteiskunnan tuulet 9. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-19066-0
• Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29500-0
• Jussila, Osmo: Suomen historian suuret myytit. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33103-3
• Jutikkala, Eino & Pirinen, Kauko: Suomen historia. WSOY, 2002. ISBN 951-0-27217-5
• Klinge, Matti: Keisarin Suomi. Suomentanut Marketta Klinge. Espoo: Schildt, 1997. ISBN 951-50-0682-1
• Kohi, Antti ym.: Forum 4: Suomen historian käännekohtia. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-21237-0
• Meinander, Henrik: Suomen historia: Linjat, rakenteet, käännekohdat. (Finlands historia: Linjer, strukturer, vändpunkter) Suomentanut Paula Autio. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30809-9
• Tikka, Marko: Terrorin aika: Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Helsinki: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7051-0
• Vares, Vesa: Kuninkaan tekijät: Suomalainen monarkia 1917–1919: Myytti ja todellisuus. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23228-9
• Virrankoski, Pentti: Suomen historia: Maa ja kansa kautta aikojen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-377-7
• Zetterberg, Seppo & Tiitta, Allan (toim.): Suomi kautta aikojen. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-11078-0
• Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1
• Suomi lukuina. Tilastokeskus.

Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille.

• Matkaopas aiheesta Suomi Wikimatkoissa

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomi Wikimedia Commonsissa

• Suomi.fi Suomen julkishallinnon verkkopalveluiden yhteinen osoite
• Suomen valtioneuvosto
• Suomen presidentti
• Suomen eduskunta

• Findikaattori – tilastotietoa yhteiskunnasta
• Tietoa Suomesta 15 kielellä (Arkistoitu – Internet Archive)
• Visit Finland – Matkailun edistämiskeskuksen matkailusivusto (englanniksi)
• Suomi Google Maps -karttapalvelussa