Inkeri

Inkeri, Inkerinmaa ven. Ижорская земля, Ižorskaja zemlja, ven. Ингрия, Ingrija tai Ингерманландия, Ingermanlandija, vir. Ingeri tai Ingerimaa, ruots. Ingermanland
Lippu	Vaakuna
Inkerin luterilaiset seurakunnat noin vuonna 1925.
Valtio	Novgorodin tasavalta Ruotsi Venäjän keisarikunta Neuvostoliitto Viro (pieniltä osin) Venäjä
Hallinto
– hallinnon tyyppi	maantieteellinen alue
– suurin kaupunki	Pietari
Pinta-ala	15 000 km²
Infobox OK

Inkeri eli Inkerinmaa (ven. Ижорская земля, Ižorskaja zemlja, ven. Ингрия, Ingrija tai Ингерманландия, Ingermanlandija, vir. Ingeri tai Ingerimaa, ruots. Ingermanland) on Luoteis-Venäjällä sijaitseva historiallinen alue, joka nykyisin kuuluu Pietarin kaupunkiin ja sitä ympäröivään Leningradin alueeseen. Noin 15 000 neliökilometrin laajuinen alue ulottuu pohjoisessa Rajajokeen, lännessä Narvanjokeen ja Laukaanjokeen sekä idässä Laatokkaan ja Lavajokeen.

Inkerin nimi todennäköisesti juontuu Inkereenjoen nimestä.^[1] Kansanetymologian mukaan Inkerin on sanottu saaneen nimensä ruotsalaiselta prinsessa Ingegerdiltä, joka meni vuonna 1019 naimisiin Novgorodin ruhtinaan Jaroslav I Viisaan kanssa. Eymundin saagassa kerrotaan, että Ingegerd sai Jaroslavilta myötäjäislahjaksi Laatokanlinnan ja siihen liittyvät maat^[2], jonka perusteella aluetta olisi kutsuttu Inkerinmaaksi eli Ingegerdin maiksi.

Inkeri oli itämerensuomalaisiin kansoihin kuuluvien vatjalaisten ja inkerikkojen kotimaa. Myös itäslaavilaista väestöä levittäytyi alueelle jo ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Inkeri kuului Ruotsille vuonna 1617 solmitusta Stolbovan rauhasta aina suureen Pohjan sotaan, jolloin voidaan puhua Ruotsin Inkeristä. Tuolloin alueelle muutti paljon suomalaisia, joiden jälkeläiset tunnetaan inkerinsuomalaisina eli inkeriläisinä. Vastaavasti Tarton rauhan solmimisen jälkeen osa Länsi-Inkeriä liitettiin Viroon. Tämä alue tunnetaan nimellä Viron Inkeri. Nykyään sekin kuuluu Venäjään.

Inkerin kallioperä muistuttaa Pohjois-Viron geologisia olosuhteita. Vanhimmat kivilajit, kuten graniitti ja gneissi, ovat Suomeen verrattuna hyvin syvällä, Nevajoen ympäristössä 300 metrin ja etelämpänä jopa 400 metrin syvyydessä. Niitä peittävät nuoremmat kerrostumat, jotka ovat peruskalliona Pohjois-Inkerissä ja suuressa osassa Länsi-Inkeriä. Kambrikauden aikana muodostuneet hiekkakivet, saviliuskeet ja savet leimaavat kapeana vyöhykkeenä maaperää Narvasta aina Laatokalle saakka. Inkerin ylänköä dominoivat ordovikikauden kalkkikivet, dolomiitit ja hiekkakivet. Alueen eteläosista alkaa Venäjälle ulottuvat devonikauden muodostumat, lähinnä punainen hiekkakivi, merkeli ja savi.^[3]

Maalajit ovat tyypillisiä podsolimaita, joiden kerrokset ovat maanviljelysalueilla kuitenkin sekoittuneet. Mekaaniselta koostumukseltaan Inkerinmaalla tavataan neljää maalajityyppiä: 1) lännessä, Suomenlahden rannikolla ja Nevasta pohjoiseen hiekka- ja moreenimaata, 2) Keski-Inkerin ylängöllä kalkkipitoista savimaata, 3) etelässä ja kaakossa muita kevyitä savimaita sekä 4) turvemaat, joita on yksittäisinä alueina kaikkialla.^[4]

Inkeri on kokonaisuutena alavaa maata. Erityisesti Nevan laakso ja Laatokan rannikko on tasaista, samoin lännessä, etelässä ja idässä maaperä on alavaa ja usein soista. Keski-Inkerin ylängön korkeimmat kohdat kohoavat kuitenkin 150 metriä merenpinnan yläpuolelle. Ylängön koillisosassa Tuutarin kukkuloilla sijaitsevat koko Inkerin korkeimmat kohdat: Äijänmäki (168 metriä) ja Pulkkalanmäki. Ylängön pohjoisrajana on Suomenlahden rantapenkere, joka yhtenäisenä vallina ulottuu Jaaman ja Kattilan seuduilta Tuutarin ja Saaren tienoille Pietarin eteläpuolelle. Ylänköalue on tasaista ja avointa, samoin sieltä puuttuvat vaihtelua lisäävät vesistöt, jotka ovat tyypillisiä Pohjois-Inkerissä.^[5]

Suomenlahden tasaista rannikkoa halkovat runsaat joet ja purot, suurimpana lännessä Laukaanjoki. Soita on Inkerinmaalla kaikkialla lukuun ottamatta Keski-Inkerin ylänköä. Eniten soita on maan länsi-, etelä- ja itälaidalla sekä Pohjois-Inkerin Laatokan-puoleisella rannikolla.^[6]

Suomenlahden pohjukka on matalaa ja vesi vähäsuolaista. Suurimmat lahdet ovat Narvan, Laukaan, Kaprion ja Pietarin lahdet. Jokia ja järviä on paljon, mutta ne ovat pääasiassa pieniä. Suuri poikkeus on Nevajoki, joka on 74 kilometriä pitkä ja keskimäärin 500 metriä leveä. Putous on Laatokasta Suomenlahteen vain 4 metriä. Lännempänä Suomenlahteen laskevista joista merkittävimmät ovat Narvanjoki ja Laukaanjoki. Narvanjoen tekoallas Narvan kaupungin yläpuolella on pinta-alaltaan yli 190 km². Laukaanjoki on 300 kilometriä pitkä. Järviä on eniten Pohjois-Inkerissä, muun muassa Siestarjoenjärvi, Hepojärvi ja Lempaalan järvet. Länsi-Inkerissä on myös runsaasti pieni järviä, kuten Koppano, Baabina ja Valkeajärvi. Suurin järvi on Euroopan suurin järvi Laatokka, josta tosin vain lounaiskulma rajoittuu Inkeriin.^[7]

Pääartikkelit: Inkeriläiset eli inkerinsuomalaiset, Inkerikot ja Vatjalaiset

Leningradin alueen asukkaista on venäläisiä 90 %. Alkuperäiskansat inkerikot, vatjalaiset ja suomalaiset (inkeriläiset) ovat marginaalivähemmistöjä, joista etenkin inkerikot ja vatjalaiset ovat kuolleet lähes sukupuuttoon. Vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan Leningradin alueen 1,6 miljoonasta asukkaasta suomalaisia oli 0,5 % eli vajaat 8 000 henkeä. Inkerikkoja oli 177 ja vatjalaisia vain 12 henkeä.^[8]

Inkerin alkuperäisväestöä ovat itämerensuomalaiset vatjalaiset ja inkerikot (inkeroiset eli isurit). Slaavilaiset heimot levittäytyivät alueelle ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Keskiajalla slaavien välityksellä levisi kristinusko sen ortodoksisessa (kreikkalaiskatolisessa) muodossa.^[9] Ylimystö ja hallitseva luokka oli jo uuden ajan alussa venäläistä, maaväestö valtaosin suomensukuisia. ^[10] Suomalaisia alkoi muuttaa alueelle Viipurin ja Käkisalmen lääneistä 1610-luvulla. Myöhemmin 1600-luvulla muuttajia tuli Savosta sekä Viipurin läänistä, erityisesti Äyräpään kihlakunnasta.^[11]

Savosta, Jääskestä, Lappeelta ja Viipurista tulleita nimitettiin savakoiksi ja Kannakselta tulleita äyrämöisiksi. Yhdessä nämä ryhmät muodostivat pohjan Inkerinmaan suomalaisväestölle eli inkerinsuomalaisille. Vuoteen 1675 mennessä Pohjois- ja Keski-Inkeri luterilaistuivat ja suomalaistuivat käytännössä kokonaan. Länsi-Inkerissä ortodoksisuus säilytti asemansa enemmistön uskontona.^lähde?

Pietarin kaupungin perustamisen jälkeen Inkerinmaa alkoi venäläistyä. Pietaria ympäröivällä maaseudulla suomalaisuus säilyi 1900-luvulle saakka: vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan Neuvosto-Venäjällä asui 114 831 "Leningradin suomalaista" (eli inkerinsuomalaista). Rohkeampien arvioiden mukaan Inkerissä asui 150 000 suomalaista. Stalinin kaudella suomalaisväestön olot vaikeutuivat, alkoivat Stalinin vainot ja karkotukset. Toisen maailmansodan aikana Inkerinmaa käytännössä tyhjennettiin inkeriläisistä. Länsi- ja Keski-Inkeri joutui saksalaisten miehittämäksi syksyllä 1941. Suomen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan alueen suomalaisväestö (myös vatjalaiset ja inkeroiset) evakuoitiin Suomeen 1943 ja 1944. Kaikkiaan Suomeen saapui yli 63 000 inkeriläistä.^[12] Puna-armeijan valvontaan jääneiltä inkeriläisalueilta karkotettiin talvella 1942–1943 arviolta 20 000–30 000 inkeriläistä Siperiaan leireille. Aihe on jossain määrin edelleen vaiettu Suomessa, vaikka toisinaan sitä nimitetään inkeriläisten kansanmurhaksi.^[13][14][15]

Moskovan välirauhan jälkeen 55 000 inkeriläistä palautettiin Neuvostoliittoon, missä heidät asutettiin Sisä-Venäjälle, Kalininin (Tverin), Novgorodin, Pihkovan, Velikije Lukin ja Jaroslavlin alueille, eikä heillä ollut paluuta kotiseudulleen ennen 1950-luvun puoltaväliä.^[16] Sodan jälkeen monet inkerinsuomalaiset muuttivat Karjalaan ja Neuvosto-Viroon. Toisesta maailmansodasta lähtien inkeriläiset ovatkin olleet hajaannuksessa. 1990-luvun alusta lähtien heitä on muuttanut paluumuuttajina Suomeen yli 25 000.^[17]

Inkerin vaiheista ennen 1000-lukua on vain vähän tietoa, sillä paikalliset, itämerensuomalaisten itäryhmän kulttuurit jättivät niukasti arkeologisia jälkiä itsestään. Keskiajan alkuun asti alueella asui kuitenkin vain suomensukuisia heimoja. Muinaisvenäläiset heimot asettuivat ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella Keski-Inkerin ylängölle, missä ne joutuivat tekemisiin suomalaisheimojen kanssa.^[18] Pohjoista kohti suuntautuneen slaavilaisekspansion myötä jäivät suomensukuiset heimot Novgorodin valtion alaisuuteen. Inkerinmaan eteläpuolisilla alueilla slaavilaisväestö kasvoi enemmistöksi keskiajan kuluessa.^lähde?

Inkerinmaan itärajan tuntumassa, Olhavanjoen suussa sijaitseva Laatokanlinna (Staraja Ladoga) syntyi 750-luvulla. Sillä oli suuri merkitys Venäjän valtakunnan muodostumisessa. Viikinkisaagoissa (Eymundar þáttr hrings) kerrotaan, että Ruotsin kuninkaan Olavi Sylikuninkaan tytär Ingegerd meni naimisiin Novgorodin ja Kiovan suuriruhtinaan, Jaroslav I Viisaan kanssa vuonna 1019. Ingegerd sai Jaroslavilta häälahjaksi Laatokanlinnan ja siihen liittyvät maat (Aldeigjuborg ok þat jarlsríki, er þar fylgði)^[19]. Siitä lähtien aluetta on kutsuttu nimellä Inkeri (eli Ingegerdin maat).

Inkerin asukkaat omaksuivat ortodoksisen kristinuskon viimeistään 1200-luvun alkupuolella, luultavimmin kristillinen vaikutus juontuu jo vuoden 1000 tienoilta. Heidän kerrotaan taistelleen Novgorodin ruhtinas Aleksanterin puolella taistelussa Ruotsia vastaan vuonna 1240. Lisänimen Nevski (nevalainen) saanut Aleksanteri liitti Inkerinmaan osaksi itäistä kulttuuripiiriä. Ruotsalaiset kilpailivat Novgorodin kanssa ja perustivat 1300 lyhytaikaisen Maankruunun linnan nykyisen Pietarin paikalle. Kalparitarit miehittivät länsiosaa ja perustivat Kaprion linnan. Vuonna 1478 Venäjä liitti Inkerin itseensä, mutta alueesta käytiin taisteluja 1500-luvulla.^lähde?

Inkerin sodassa Ruotsi valtasi Inkerin itselleen. Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Ruotsin voitot vahvistettiin. Karjalaisten ja pääasiassa savolaisten muutto Inkeriin alkoi. Venäläisiä tai ortodoksisia karjalaisia pakeni Venäjän puolelle. Vuonna 1642 Inkerin hallinnollinen keskus siirrettiin Tartosta^lähde? Nevanlinnaan. Venäläisten tuhottua kaupungin vuonna 1656 lääninhallinto siirrettiin kuitenkin Narvaan. Ortodoksien pako Venäjälle ja luterilaisten tulo alueelle synnytti jännitteitä Venäjän ja Ruotsin välille.^lähde?

Vuosina 1656–1658 käydyssä ruptuurisodassa Venäjä hyökkäsi Inkeriin, mutta sodan lopputuloksena rajat eivät muuttuneet. Sota aiheutui suuresta ortodoksien muuttoliikkeestä Venäjän puolelle sekä ortodoksien luterilaistamisesta. 1600-luvulla noin 20 000 ihmistä muutti Ruotsille siirtyneestä Inkeristä Venäjälle.^lähde?

Ruptuurisodan jälkeen erityisesti Inkerin superintendentin Johannes Gezelius nuoremman aikoina 1681-1689 inkeroisia ja karjalaisia alettiin voimakkaasti käännyttää luterilaisuuteen. 1600-luvun lopulla 75 prosenttia Inkerin asukkaista oli jo luterilaisia suomalaisia.^lähde?

Suuressa Pohjan sodassa 1702–1703 Pietari Suuri valloitti Inkerin ja aloitti Pietarin, uuden pääkaupungin, rakentamisen. Vuonna 1708 alueesta tuli Inkerin ja vuonna 1710 Pietarin kuvernementti. Ruotsi luovutti alueen virallisesti Uudenkaupungin rauhassa 1721 Suuren Pohjan sodan päätteeksi.^lähde?

Pääartikkelit: Inkeriläisten kansannousu ja Pohjois-Inkerin Hoitokunta

Vuoden 1917 vallankumousten ja myöhempien levottomuuksien aikana lähti Inkeristä arviolta 8 000 henkeä Suomeen ja yli 1 000 henkeä Viroon. Heistä suuri osa palasi olojen rauhoituttua takaisin.^lähde?

Helmikuun vallankumouksen aikaan inkeriläisten keskuudessa heräsi itsenäisyysliike, joka vaikutti erityisesti Pohjois-Inkerissä. Suomalaiset tekivät yhdessä virolaisten ja valkoisten venäläisten kanssa retkiä Inkeriin, jotka olivat osana heimosotia. Pohjois-Inkeri mm. julkaisi omaa postimerkkiä. Inkerin asioiden hoitaja heimopolitiikan aikoina oli Inkerin Väliaikainen Hoitokunta. Pohjois-Inkerissä oli muutaman kylän itsehallintoalue, joka tunnettiin nimellä Kirjasalon tasavalta. Tarkoituksena oli liittää Pohjois-Inkeri Suomeen ja inkeriläisten asuinalueen länsiosa Viroon, mutta Tarton rauhassa 1920 inkeriläisalue jäi osaksi Neuvosto-Venäjää. Rauhanteon yhteydessä Venäjä mainitsi inkeriläisten kulttuuriautonomian, mutta siitä ei ole sanaakaan sopimuksessa.^lähde?

Tarton rauhansopimuksen mukaisesti osa Länsi-Inkeriä liitettiin Viroon. Tästä alueesta ei käytetty rauhansopimuksessa mitään erityistä nimeä, vaan puhuttiin vain yleisesti Narvajoen itäpuolisista alueista. Suomessa alueesta käytettiin nimeä Viron Inkeri. Narvajoella oli Virolle strategista merkitystä, ja sen jääminen kokonaan Viron puolelle oli suuri voitto. Näin Viro onnistui siirtämään Venäjän vastaista rajaansa 5-10 km itään päin.^lähde?

Inkerinmaan syöksykierre alkoi kohta kommunistien tekemän Lokakuun vallankumouksen jälkeen. Maakunnan jouduttua takaisin Venäjän valtaan, aiemmin 1700-luvun alussa luterilainen kirkko oli jäänyt ainoaksi inkeriläisiä yhdistäväksi viralliseksi tahoksi. Mutta vallankumouksen jälkeen aloitettu uskontojen vainoaminen johti yrityksiin korvata kirkko aluksi suomenkielisellä sivistyselämällä, joka pääsikin hyvään alkuun. Kommunistien keskinäinen valtakamppailu johti pian maltillisen suuntauksen, menševikkien häviöön ja yksinvaltiaiksi nousivat kansallismieliset eli bolševikit. Yhteiskunnan muuttaminen sai entistä rajumpia muotoja. Maatalouden kollektivisointi ja Suomen vastaisen rajaseudun etninen puhdistus johtivat 1930-luvulla kymmenientuhansien inkeriläisten karkottamiseen muille Neuvostoliiton alueille. Samassa yhteydessä teloitettiin ja sai surmansa tuhansia ihmisiä.^lähde?

Inkeriläiset olivat lähinnä länsimaisen kirkkokuntansa vuoksi olleet epäilyttävien vierassyntyisten maineessa jo keisariajalla. Vallankumouksen jälkeen valtaväestön tuntemaan kansalliseen epäluuloon liittyi vielä Leningradin poliittisen johdon käsitys inkeriläisistä takapajuisina ja vallankumouksen vastaisina. Valtakunnanrajan kahden puolin asuvat vähemmistökansallisuudet nähtiin turvallisuutta vaarantavina tekijöinä. Josif Stalinin aikana 1930-luvulla jonkinasteinen autonomia lopullisesti päättyi. Inkeriläisten suomenkielinen yhteiskunnallinen elämä kouluineen ja kirkkoineen lakkautettiin. Vuoteen 1938 mennessä kaikki suomalaiset seurakunnat oli lakkautettu.^[20]

Toisen maailmansodan aikana saksalaisten valtaamalla alueella suomenkieliset koulut ja kirkollinen elämä olivat sallittuja. Elämä miehittäjän komennossa oli kuitenkin niukkaa, ankaraa ja täynnä nöyryytyksiä. Inkeriläisalueilla ei miehitysaikana varsinaisesti ollut vastarintaliikettä. Venäläisillä seuduilla partisaaniliikettä taas tuettiin, mikä johti siellä lukuisiin siviilien joukkomurhiin. Suomen kanssa liitossa olevat miehittäjät kohtelivat inkeriläisiä lievemmin kuin venäläisiä, mikä lopulta sekin vain yllytti sodanjälkeistä valtaväestön katkeruutta. Miehitysaikana kehittyi nopeasti ankara ruokapula. Se johti rintaman lähellä suoranaiseen nälänhätään, mikä vaati lopulta tekemään nopeita ratkaisuja nälkäkatastrofin välttämiseksi.^lähde?

Saksan miehitettyä Leningradin aluetta toisessa maailmansodassa inkeriläisemigranttien perustama Inkerin asiain hoitokunta toivoi, että Inkeri liitettäisiin Suomeen. Saksalaiset puolestaan haluavat nälänhädän uhan vuoksi poistaa inkeriläissiviilit pois armeijansa hallitsemalta sotatoimialueelta ja aloittivat inkeriläisten kortistoinnin marraskuun puolesta välistä 1941. Saksan Suomen-suurlähettiläs Wipert von Blücher ehdotti 9. joulukuuta 1941, että Suomi ottaisi vastaan 50 000 inkeriläistä.^[21]

Inkeriläistä maaseutua jäi myös Leningradin saarron sisäpuolelle sekä Kannaksella että erillisessä Tyrön ja Hevaan saarekkeessa (Oraniembaumskii platsdarm). Tyrön ja Leningradin väliseltä sotatoimialueelta evakuoitiin siviilit Kannaksen puolelle Toksovaan jo syksyllä 1941. Saarron sisällä ankara ruokapula yltyi pian nälänhädäksi. Sotilaat teurastivat yksityisten karjan, pää ja sorkat jätettiin taloon, muu osa meni yhteiskunnalle. Myös kotipalstoilta korjatusta sadosta oli luovutettava suurin osa. Paikkakunnalle evakuoitujen tilanne puolestaan kärjistyi nopeasti nälkäkatastrofiksi, etenkin kun yhteiskunnan jakama päivittäinen leipäannos keskitalvella hupeni 125 grammaan. Tämän lisäksi salainen poliisi sepitti talvella 1942 Leningradissa syytöksen, jonka mukaan inkeriläiset hautoisivat kapinaa. Korkeimman valtiojohdon päätöksellä kevättalvella 1942 saarrosta karkotettiin 28 000 inkeriläistä. Saksalaiset ja suomalaiset Tyrön motista liitettiin samaan joukkoon. Karkotettavat kuljetettiin kuorma-autoilla Laatokan Jäätien kautta selustaan ja edelleen rautateitse ja jokiproomuilla Pohjois-Siperiaan, Laptevinmeren rannalle. Nälänhädän heikentämistä karkotetuista pääsi hengissä perille vajaa kolmannes. Inkeriläisten mukana saarron sisältä katosi suurin osa maanviljelysväestöä.^lähde?

Elintarviketilanne heikkeni myös Saksan valtaamalla Inkerinmaalla. Tuhannet suomalaiset olivat joutuneet jättämään kotinsa sotatoimialueella. Nälkä pakotti myös rauhallisemmilla alueilla asuvat inkeriläiset liikkeelle ensin pakolaisleireille ja kauemmas Viroon. Ostlandin valtakunnankomissariaatin SS-Brigadeführer Walter Stahlecker vieraili Suomessa 20. tammikuuta 1942 kertoen saksalaisten väestönsiirtosuunnitelmista ja inkeriläisten nälänhädästä. Hän suhtautui myönteisesti inkeriläisten siirtämiseen Suomeen, mutta piti asiaa poliittisena, minkä vuoksi aikomusta ei voinut julkaista ilman poliittisen päätöksenteon vahvistusta. Suomalaiset päättivät lähettää asiaa tutkimaan Pelkosen komission, johon kuuluivat lehtori Lauri Pelkonen, pastori Juhani Jääskeläinen, valtiollisen poliisin esittelijä Kaarlo Stendal sekä kapteeni Jukka Tirranen Itä-Karjalan sotilashallinnosta.^[22]

Suomen elintarviketilanne muodostui kireäksi keväällä 1942. Kesällä 1942 noin 183 000 karjalaista kuitenkin pääsi muuttamaan jatkosodassa takaisin vallatuille alueille ja Suomea uhkasi työvoimapula. Suomen hallituksen kielteisyys inkeriläisten vastaanottamiselle lieveni ja Suomen Saksan-suurlähettiläs Toivo Kivimäki ehdotti 10 000 inkeriläisen tai virolaisen maanviljelijän siirtämistä Suomeen työvoimaksi. 20 000 inkeriläistä oli jo paennut heikkoa elintarviketilannetta Viroon.^[23]

Inkeriläisten siirtyminen Viroon ja Suomeen sopi Saksan suunnitelmiin Leningradin alueen asuttamisesta saksalaisilla. Inkeriläisten asuma-aluetta ei aiottukaan kaavailla luovutettavaksi Suomelle, vaan osittain itäministeriön kanssa kilpailevan SS:n Idän yleissuunnitelmaan laatiman tarkennuksen perusteella alue aiottiin asuttaa 25 vuoden kuluessa 350 700 saksalaisella.^[24] Alkuperäisväestö oli tarkoitus karkottaa tai surmata.

Kun Suomen työvoimatarve pysyi suurena ja saksalaiset olivat jo sijoittaneet virolaisia ja inkeriläisiä sotataloutensa palvelukseen mm. tuotannossa, suomalaiset alkoivat haluta inkeriläisiä Suomeen työvoimaksi, kun taas Saksan halukkuus luovuttaa heitä Suomeen muuttui vastustukseksi. Saksan maavoimien esikunta (OKH) ja Saksan valloitettujen Itäalueiden ministeriö vastustivat inkeriläisten siirtoa Suomeen työvoimaksi, kun taas Suomen hallitus oli valmis ottamaan vastaan 40 000 inkeriläistä kertasiirrolla. 23. tammikuuta 1943 Saksan ulkoasiainministeriö ilmoitti suostuvansa enintään 12 000 inkeriläisen siirtoon. Saksan valtakunnanhallitus ratkaisi asian 5. helmikuuta lähinnä poliittista suosiollisuuttaan. Siirrettäviksi suunnitelluista oli 8 000 työkykyisiä miehiä. Siirrossa pyrittiin pitämään perheitä koossa.^[25] Siirtoa varten nimitettiin Helasen komissio, joka lähti tutkimaan asiaa Tallinnaan 25. helmikuuta.^[26]

Ensimmäiset vapaaehtoiset inkeriläisten siirrot alkoivat 29. maaliskuuta 1943 Kloogan leiriltä. 302 siirtolaista siirtyi Paldiskin satamassa yhteysalus S/S Arandaan. Kuljetuksia suoritettiin 2–3 päivän väliajoin Hangon leirille. Huhtikuun alkupuolella Arandan tueksi kuljetuksiin lisättiin S/S Suomi, joka kykeni kuljettamaan 450 matkustajaa. Heinäkuussa kolmanneksi alukseksi kuljetuksiin alkoi osallistua miinalaiva Louhi. Reitillä olivat ongelmana merimiinat, joita jouduttiin raivaamaan. Syksyllä kuljetukset siirrettiin yöaikaan tapahtuviksi Neuvostoliiton ilmavoimien toiminnan tehostuttua Suomenlahdella. Siirrot olivat vapaaehtoisia ja perustuivat jo Pelkosen komission uhanalaisimmiksi määrittelemiin lähimpänä rintamalinjaa asuvien inkeriläisten keskuuteen.^[27]

Siirroista laadittiin loppupöytäkirja 17. lokakuuta^[28]

Sotilaallisen tilanteen kehityttyä Saksalle epäedullisesti ryhtyivät Viron kenraalikomissariaatti ja Saksan pohjoinen armeijaryhmä evakuoimaan inkeriläisaluetta sotilaallisista syistä riippumatta Suomen kanssa aikaisemmin sovitusta vapaaehtoisesta evakuoinnista. Suunnitelman mukaan alueelta evakuoitavat, joita Suomi ei myöhemmin halua, voidaan sopia myöhemmin. Asiassa oli ollut aktiivinen Viron kenraalikomissariaatin Erwin Schott riippumatta Saksan valloitettujen Itäalueiden ministeriöstä ja Saksan ulkoasiainministeriöstä. Evakuoinnin oli tarkoitus tapahtua kuukauden aikana ja se aloitettiin 15. lokakuuta.^[28]

Valloitettujen itäalueiden ministeriö ja ulkoasiainministeriö hyväksyivät aloitetut siirrot. 2. marraskuuta saksalaiset hyväksyivät 40 000 inkeriläisen siirrot kustantaen siirron alkuosan satamaan. Sopimus siirroista tehtiin 4. marraskuuta. Myöhemmin sovittavaksi jäi vain työpalveluksessa olevien inkeriläisten siirto.^[28] Inkerinmaata koskevat tiedot toisen maailmansodan ajalta päättyvät yleensä tähän.^lähde?

63 000 ihmistä siirrettiin Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Neuvostoliitto vaati heitä takaisin vuonna 1944. Samaan aikaan Leningradin alueen (oblastin) viranomaiset myivät inkeriläisten ehjiksi jääneet tyhjät talot ja rakennukset venäläisille. Suomesta palaajat kuljetettiin venäläisille alueille, kuten Pihkovan, Tverin, Novgorodin maaseudulle ym. Jotkut joutuivat kauemmaskin, kuten Kazakstaniin, minne jo 1930-luvulla oli karkotettu paljon varakkaiksi luokiteltuja inkeriläisiä talonpoikia. Sodan jälkeen monet Suomessa olleet yrittivät palata kotiseudulle ja hankkivat jopa sitä varten lupia ylemmiltä viranomaisilta. Uudet asukkaat kuitenkin vastustivat ankarasti inkeriläisten paluuta ja estivät paikallisviranomaisten avulla useimpien asettumisen entisille kotipaikoille.^lähde?

Vuonna 1947 säädettiin salainen asetus, jolla kiellettiin inkeriläisten asuminen Leningradin lähimaillakaan. Tämä merkitsi lähes kaikkien Inkeriin palanneiden karkottamista. Palaaminen Leningradin lähistölle kävi mahdolliseksi vasta Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen, kun lakeja lievennettiin. Seuraavalla vuosikymmenellä asettumista Inkeriin ruvettiin jälleen rajoittamaan. Monet olivat jo kuitenkin ehtineet asettua uusille paikkakunnille. Suurehkot inkeriläisyhteisöt muodostuivat Viroon ja Karjalan Tasavaltaan. Tällä tavoin inkeriläisistä tuli lähes kaikkialla Inkerinmaalla vähemmistö venäläisten siirtolaisten ja vanhojen venäläisasukkaiden joukossa. Enemmistön inkeriläiset ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostaneet vain paikoitellen Länsi-Inkerissä ja parissa Keski-Inkerin pikkukylässä.^lähde?

Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 jäljelle jääneiden inkeriläisten on sallittu muuttaa paluumuuttajina Suomeen. 1990-luvulta lähtien Suomen hallitus on tukenut Inkeri-projektien puitteissa muun muassa kirkollisia toimintoja ja vanhusten terveydenhuoltoa Inkerissä ja Virossa. Inkeriläisten oma kansallinen luterilainen kirkko, Inkerin kirkko, aloitti itsenäisen toimintansa vuonna 1992.^lähde?

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Inkerissä on syntynyt kansallista liikehdintää, kuten Vapaa Inkeri -liike, joka tähtää siihen, että historiallisesta Inkeristä ja sitä ympäröivistä alueista eli nykyisestä Leningradin alueesta muodostetaan uusi demokraattinen valtio, Inkeri, joka rajautuu muun muassa Suomeen ja Viroon. Historiallinen Inkeri kattaa tästä alueesta alle 20 prosenttia. Tässä suunnitelmassa koko Karjalankannas kuuluisi Inkeriin, vaikka näin ei historiallisesti ole ollut. Historiallisesta Inkeristä poiketen uuteen Inkeriin kuuluisivat myös nykyinen Pietarin alue sekä esimerkiksi Karjalankannaksella sijaitsevat Viipuri ja Käkisalmi. Uuden Inkerin pinta-ala olisi noin 86 000 neliökilometriä, eli se olisi jonkin verran Suomen Lappia pienempi. Aktivistit pitävät itse uuden valtion jakoviivoja epätäydellisinä ja epäoikeudenmukaisina, sillä uuteen Inkeriin tulisi mukaan alueita, joita ei ole koskaan laskettu osaksi Inkeriä. Silti ratkaisu olisi heistä yksinkertaisin ja helpoin toteuttaa, sillä alue on jo valmiiksi virallinen piiri, johon on rakennettu tiettyjä poliittisia ja taloudellisia yhteyksiä. Näin ollen uutta valtiota ei tarvitsisi rakentaa tyhjästä. Alueella asui loppuvuonna 2024 noin 7,6 miljoonaa ihmistä. Itsenäisessä Inkerissä asuisivat siis niin sanotut alueelliset inkeriläiset, eivät vain etniset inkeriläiset, joita on eri arvioiden mukaan korkeintaan vain joitain tuhansia. Uudessa Inkerissä valtiollista politiikkaa kuitenkin harjoitettaisiin "kansallisen ja kulttuuriperinnön säilyttämiseksi” ja aktivistit pyrkisivät luomaan hyvät suhteet Suomeen. Aktivistit uskovat, että Inkerin tasavallan alkuvaiheessa paras ratkaisu turvallisuuden järjestämiseksi olisi ”ulkomaisen hallinnon ja lännen sekä NATO:n väliaikainen miehitys”. Se voisi suojella maata mahdollisilta Venäjän presidentin Vladimir Putinin kannattajien kostoyrityksiltä, rikollisilta sekä niiltä, jotka eivät tule hyväksymään Venäjän hajoamista. Vapaa Inkeri -liikkeen johtajan mukaan liikkeellä oli loppuvuonna 2024 noin tuhat aktiivista tukijaa. Vielä vuoteen 2022 asti Vapaa Inkeri toimi Pietarissa täysin laillisesti, mutta sen toiminta on hankaloitunut muun muassa sen jälkeen, kun sen kannattajat huusivat tapahtumassaan poliiseille "Slava Ukraini". Kesällä 2024 Venäjän oikeusministeriö julisti Vapaa Inkeri -liikkeen äärijärjestöksi. Vuotta aiemmin se oli nimennyt liikkeen johtajan, venäläistaustaisen Maksim Kuzahmetovin, ”ulkomaiseksi agentiksi”.^[29]

Inkerin lippu on skandinaavinen ristilippu, jossa keltaisella pohjalla on punainen risti ja sen päällä sininen päällike. Lippu oli alkuaan Inkerin rykmentin lippu, mutta inkeriläiset itse omaksuivat sen nopeasti kansallislipukseen. Neuvostoliitossa sen ja muiden kansallisten symbolien käyttö oli ankarasti kielletty.^lähde?

Inkerin vaakunalla on pitkät historialliset perinteet. Sen symboliikka periytyy 1580-luvulla laaditusta Iivananlinnan vaakunasta, vaikka värit ovat myöhemmin muuttuneet. Vasemmassa ylänurkassa oli keltainen risti kuvaamassa kristinuskon läntistä kirkkokuntaa. ^[30] Nykymuotoonsa se vakiintui 1700-luvulle tultaessa. Siinä kultaisella (keltaisella) kentällä on sakaraharjainen vastapalkkinen, punainen muuri, jonka päällikkeenä on aaltokoroinen sininen vastapalkki. Kruununa on herttuakunnan kruunu.

Inkerin kansallislaulu on Mooses Putron 1888 säveltämä ja sanoittama Nouse, Inkeri!, joka kantaesitettiin yleisinkeriläisillä laulujuhlilla 1899. Hymnin toisen säkeistön sanat on kirjoittanut Paavo Räikkönen.^[31]

Uusin kansallinen symboli on kansalliskukka, joksi Inkerin kulttuuriseuran järjestämässä äänestyksessä valittiin 1996 keto-orvokki. Kukan värit sininen ja keltainen muistuttavat lipun väreistä. Kukan sitkeys ja vaatimattomuus kuvastaa omalla tavallaan inkeriläisyyttä.^[32]

Inkerin eepos on yhteinen Karjalankannaksen kanssa, ja sen nimi on Iku-Ruotus. Teoksen on laatinut Arvo Survo.^[33]

Pääartikkeli: Kaakkoismurteet

Inkeriläiset puhuivat murteita, jotka olivat hyvin lähellä Karjalankannaksella puhuttuja kaakkoismurteita (eli niin sanottuja Karjalan murteita) ja toisaalta lähellä inkeroiskieltä. Inkerin suomalaiseksi laskettava väestö jakautui ennen toista maailmansotaa kolmeen murreryhmään, äyrämöisiin, savakoihin ja Narvusin suomalaisiin. Pietarin kaupungin runsaslukuisen suomalaisväestön puhekielestä ei ole muistiinpanoja, mutta kirjakielen vaikutus siinä oli huomattavan suuri verrattuna inkeriläismurteisiin.^lähde?

Inkerin äyrämöiset polveutuivat osaksi Äyräpään kihlakunnasta Länsi-Kannakselta tulleista uudisasukkaista sekä osaksi inkeroisista kanta-asukkaista. Äyrämöismurteet sekä Suomessa että Pohjois-Inkerissä ja Inkerinmaalla muistuttivat paljon toisiaan. Savakot olivat Äyräpäätä kauempaa sekä Savon eri kihlakunnista Inkeriin muuttaneiden jälkeläisiä. Heidän murteensa oli kuitenkin lähellä itäisen Kannaksen ja Saimaan etelärannan kaakkoismurteita. Savakkomurteita puhuttiin monin paikoin Pohjois- ja Keski-Inkerissä sekä koko Itä-Inkerissä.^lähde?

Länsi-Inkerin Narvusin suomalaiset erosivat muista inkeriläisistä murteensa ja alkuperänsä puolesta. Heidän puhumansa kieli edustaa läntisempää murretta, jolla on yhteisiä piirteitä Viipurinlahden ja Kymijoen välisen rannikon murteiden kanssa. Heitä oli sotienvälisenä aikana arviolta 3000 henkeä eli vain muutama prosentti Inkerin suomalaisväestöstä.^lähde?

Tyypillisiä piirteitä Inkerin suomalaismurteille ovat esimerkiksi ts-yhtymän säilyminen (metsä, vitsa), sananloppuisten vokaalien kato (talos, kotont), perfektin partisiippimuodot mänt, ottant, ei tult, ei sanont, persoonapronominit mie ja sie, hää/heä/hiä, myö, työ, hyö sekä sk-yhtymän astevaihtelu (sisko : sison, laskee/laskii : lasettii). Yksikön kolmannessa persoonassa käytetään määrätapauksissa aina labiaalistuneita muotoja: tulloo/tulluo, männöö/männyö jne. Monikon kolmannessa persoonassa käytetään muotoja antaat/antuat , ottaat/ottuat. ('antavat', 'ottavat'), antoit, ottiit ('antoivat', 'ottivat'). Myös kaakkoismurteille tyypillinen -loi-monikko oli yleinen (taloloi, tyttölöi eli 'taloja', 'tyttöjä'). Myös kantasuomen kr-, tr- konsonanttiyhtymien säilyminen oli tavallista erityisesti Soikkolan, Kaprion ja Tyrön äyrämöismurteissa esim. nakraa ('nauraa'), kakra ('kaura'), atra ('aura').^lähde?

Vuosisatoja jatkunut rinnakkaiselo venäjän kielen naapurissa on tuonut inkeriläismurteisiin huomattavan määrän lainasanastoa. Sanasto kattaa monia elämän osa-alueita, kaupasta ja elinkeinoista ja arkipäivän esineistöön.1900-luvun kuluessa venäjän vaikutus ulottui myös kielen muille tasoille: idiomeihin, lauseoppiin eli lauserakenteisiin ja sanajärjestykseen.^lähde?

Kielelliset olosuhteet vaihtelivat Inkerinmaalla suuresti. Vielä Neuvostoliiton alkuaikoina 1920- ja 30-luvuilla oli maaseutuväestö hyvin suomenkielistä, ja kylissä saattoi tulla toimeen täysin ilman venäjän kielen taitoa. Venäjän taito kuitenkin levisi nopeasti erityisesti kaupunkiin muuttamisen myötä. Varsinainen venäläistäminen alkoi 1930-luvun puolivälissä, ja karkotuksessa toisen maailmansodan jälkeen kielenvaihto tapahtui nopeasti.^lähde?

Inkerissä puhuttuja kaakkoismurteita ehdittiin tutkia tuskin lainkaan ennen 1930-luvun karkotuksia ja toista maailmansotaa. Sodan jälkeen suomalaiset kielitieteilijät tutkivat länteen paenneiden inkeriläisten murteita. Suomalaisia tutkijoita olivat muun muassa Robert Nirvi ja Pertti Virtaranta. Neuvostoliittolaisista tutkijoista virolaiset taas keskittyivät lähinnä Länsi-Inkeriin. Leningradin yliopistossa valmistui myös inkeriläismurteita käsitteleviä opinnäytteitä. Petroskoissa toimineiden inkeriläisten kielitieteilijöiden keskuudessa virisi jo 1950-luvulla suuri sanakirjahanke, jonka valmistuminen kuitenkin rahoituksen ehdyttyä lykkäytyi vuosikymmeniksi. Vasta 2000-luvulla saatiin painettua Vuoleen ja Toksovan murteiden pohjalta koottu Pohjois-Inkerin murteiden sanakirja. Hyvin edustava murrenäytekokoelma on Venäjällä asuvien inkeriläisten puheesta koottu, Maria Mullosen toimittama Elettiinpä ennen Inkeris.^lähde?

Seuraavassa on lueteltu Inkerin historialliset luterilaiset seurakunnat, niihin kuuluneiden kylien lukumäärät, seurakuntien väkiluvut vuonna 1917, seurakuntien kirkot ja rovastikunnat, johon seurakunnat kuuluivat.

Seurakunnan nimi	Kylien määrä	Väkiluku (1917)	Seurakunnan kirkko	Kuva	Rovastikunta	Viite
Hietamäki	&&&&&&&&&&&&&052.&&&&0052	&&&&&&&&&&&05077.&&&&005 077	Hietamäen kirkko		Itä-Inkerin rovastikunta	[34]
Inkere	&&&&&&&&&&&&&022.&&&&0022	&&&&&&&&&&&03686.&&&&003 686	Inkeren kirkko		Itä-Inkerin rovastikunta	[35]
Kaprion luterilainen seurakunta	&&&&&&&&&&&&&060.&&&&0060	&&&&&&&&&&&01830.&&&&001 830	Kaprion kirkko		Länsi-Inkerin rovastikunta	[36]
Kattila (Inkeri)	&&&&&&&&&&&&&023.&&&&0023	&&&&&&&&&&&01635.&&&&001 635[37]	Kattilan kirkko		Länsi-Inkerin rovastikunta	[38]
Keltto	&&&&&&&&&&&&&039.&&&&0039	&&&&&&&&&&&07324.&&&&007 324	Kelton kirkko		Pähkinälinnan rovastikunta	[39]
Kolppana	&&&&&&&&&&&&&018.&&&&0018	&&&&&&&&&&&02544.&&&&002 544	Kolppanan kirkko		Länsi-Inkerin rovastikunta	[40]
Koprina	&&&&&&&&&&&&&038.&&&&0038	&&&&&&&&&&&06226.&&&&006 226	Koprinan kirkko		Länsi-Inkerin rovastikunta	[41]
Kosemkina	&&&&&&&&&&&&&033.&&&&0033	&&&&&&&&&&&04260.&&&&004 260	Kosemkinan kirkko		Länsi-Inkerin rovastikunta	[42]
Kupanitsan luterilainen seurakunta	&&&&&&&&&&&&&072.&&&&0072	&&&&&&&&&&&06342.&&&&006 342	Kupanitsan kirkko		Länsi-Inkerin rovastikunta	[43]
Lempaala	&&&&&&&&&&&&&086.&&&&0086	&&&&&&&&&&&08183.&&&&008 183	Lempaalan kirkko		Pähkinälinnan rovastikunta	[44]
Liissilän luterilainen seurakunta	&&&&&&&&&&&&&021.&&&&0021	&&&&&&&&&&&03136.&&&&003 136	Liissilän kirkko		Itä-Inkerin rovastikunta	[45]
Markkova – Järvisaari	&&&&&&&&&&&&&024.&&&&0024[46]	&&&&&&&&&&&05478.&&&&005 478	Markkovan kirkko, Järvisaaren kirkko		Pähkinälinnan rovastikunta	[47]
Moloskovitsa	&&&&&&&&&&&&&061.&&&&0061	&&&&&&&&&&&02537.&&&&002 537	Moloskovitsan kirkko		Länsi-Inkerin rovastikunta	[48]
Novasolkka	&&&&&&&&&&&&&021.&&&&0021	&&&&&&&&&&&01635.&&&&001 635[37]	Novasolkan kirkko		Länsi-Inkerin rovastikunta	[38]
Ropsu	&&&&&&&&&&&&&017.&&&&0017	&&&&&&&&&&&02647.&&&&002 647	Ropsun kirkko		Itä-Inkerin rovastikunta	[49]
Rääpyvä	&&&&&&&&&&&&&013.&&&&0013	&&&&&&&&&&&02372.&&&&002 372	Rääpyvän kirkko		Pähkinälinnan rovastikunta	[50]
Serepetta	&&&&&&&&&&&&&041.&&&&0041	&&&&&&&&&&&03213.&&&&003 213[51]	Serepetan kirkko		Itä-Inkerin rovastikunta	[52]
Skuoritsa	&&&&&&&&&&&&&076.&&&&0076	&&&&&&&&&&&08086.&&&&008 086	Skuoritsan kirkko		Itä-Inkerin rovastikunta	[53]
Soikkola	&&&&&&&&&&&&&033.&&&&0033	&&&&&&&&&&&01635.&&&&001 635[37]	Soikkolan kirkko		Länsi-Inkerin rovastikunta	[38]
Spankkova	&&&&&&&&&&&&&044.&&&&0044	&&&&&&&&&&&03161.&&&&003 161	Spankkovan kirkko		Länsi-Inkerin rovastikunta	[54]
Toksova – Haapakangas	&&&&&&&&&&&&&062.&&&&0062[55]	&&&&&&&&&&010791.&&&&0010 791	Toksovan kirkko, Haapakankaan kirkko		Pähkinälinnan rovastikunta	[56]
Tuutari	&&&&&&&&&&&&&064.&&&&0064	&&&&&&&&&&&06161.&&&&006 161	Tuutarin kirkko		Itä-Inkerin rovastikunta	[57]
Tyrö	&&&&&&&&&&&&&062.&&&&0062	&&&&&&&&&&&08424.&&&&008 424	Tyrön kirkko		Itä-Inkerin rovastikunta	[58]
Valkeasaari – Siestarjoki	&&&&&&&&&&&&&020.&&&&0020	&&&&&&&&&&&04904.&&&&004 904	Valkeasaaren kirkko, Siestarjoen kirkko		Pähkinälinnan rovastikunta	[59]
Venjoki	&&&&&&&&&&&&&084.&&&&0084	&&&&&&&&&&012954.&&&&0012 954	Venjoen kirkko		Itä-Inkerin rovastikunta	[60]
Vuole – Miikkulainen	&&&&&&&&&&&&&025.&&&&0025	&&&&&&&&&&&06768.&&&&006 768	Vuolen kirkko, Miikkulaisten kirkko		Pähkinälinnan rovastikunta	[61]

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Merkinnän syy: Tästä voi vielä puuttua entisiä seurakuntia. Selostettava tarkemmin milloin nämä ovat olleet olemassa, mitkä niistä olivat kappeliseurakuntia ja mitkä itsenäisiä seurakuntia. Kerrottava myös minkä kihlakuntien ja volostien alueelle Inkerinmaa ulottui. Edellä olleessa taulukossa selvennettävä nimeltään kaksiosaisten seurakuntien tilannetta.

• Iivananlinna
• Jaama
• Hatsina
• Hevaa
• Klopitsa
• Korpiselkä (Inkeri)
• Lahti
• Lamppula
• Loppi
• Matoksi (ortodoksinen)
• Narvan inkeriläiset
• Pyhän Marian seurakunta (Pietari)
• Pähkinälinna
• Saari (Puškin)
• Unatitsa
• Uusi-Puura
• Tääkeli
• Vaske-Narva
• Viron Inkeri

• 
  Hatsinan kirkko
• 
  Jaaman kirkko
• 
  Kallivierin kirkko
• 
  Lahden kirkko
• 
  Narvan kirkko
• 
  Pyhän Marian kirkko (Pietarissa)
• 
  Retusaaren kirkko

• Inkerin kirkko
• Inkeriläisten kulttuuriyhteisöt

• Juuso Mustonen (toim.): Inkerin suomalaiset seurakunnat. (Liitteenä kartta nimihakemistoineen) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1931.
• Leo Yllö: Inkerin maa ja luonto – Inkerin suomalaisten historia. Helsinki 1969.: Inkerin kulttuuriseura, 1931.

• Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes (toim.): Inkeri: Historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1991. ISBN 951-717-668-6
• Sihvo, Jouko: Inkerin kansan 60 kohtalon vuotta. Helsinki: Tammi, 2000. ISBN 951-31-1872-X
• Sihvo, Jouko (toim.): Inkerinsuomalaisten kohtalo: Suomalaisten salattu kansanmurha Venäjällä ja sen seuraamukset vuosina 1930–2002. (L. A. Gildin venäjänkielisen kirjan ”Sosiaalisesti vaarallisen kansan kohtalo” pohjalta toimittanut Jouko Sihvo. Kääntänyt Lilja-Emilia Kuivanen) Helsinki: Inkeriläisten sivistyssäätiö, 2007. ISBN 978-952-92-2250-6
• Kepsu, Saulo: Pietari ennen Pietaria. Määritä julkaisija! ISBN 951-717-804-2
• Jürjo, Villu (koostaja): Ingeri kiriku ristitee. Narva: EELK Narva Aleksandri kogudus, 2011. ISBN 978-9949-21-929-2 (viroksi)

• Vesikko, Reino: Katsaus Inkerin historiaan
• Inkeriläissiirtolaiset toisen maailmansodan jälkeen
• Iivananlinna
• Inkerin Liitto (Pietari)
• Viron inkerinsuomalaisten liitto
• Inkerin liput
• Ingermanland hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
• J. Mustonen : Suomalainen Inkeri, Helsingin Sanomat Viikkoliite, 07.10.1928, nro 41, s. 1, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• J. Mustonen : Inkerin sivistysriennoista. Piirteitä kuorolaulun kehityksestä Inkerissä, Helsingin Sanomat Viikkoliite, 10.02.1929, nro 6, s. 1, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

• Mustonen, J.: Inkeri: suomalaiset seurakunnat ja kylät 1:200 000. 1925. Kartta DigiCarelicassa (PDF)
• Inkeri
• Inkeri 2
• 1600-luvulla
• Kaakkois-Suomi, Inkerinmaa ja Vironmaa 1700-luvulla
• Pohjois-Inkeri
• Inkerinmaan asutuskartta 1600-luvulta
• Pietari ympäristöineen