Ville Vainio

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ville Vainio
Ville Vainio vuonna 1909.
Ville Vainio vuonna 1909.
Kansanedustaja
1.6.1909–31.1.1911, 1.4.1919–17.10.1923
Ryhmä/puolue SDP, SSTP
Vaalipiiri Kuopion läntinen
Henkilötiedot
Syntynyt5. tammikuuta 1882
Rautalampi
Kuollut1. joulukuuta 1956 (74 vuotta)
Helsinki
Ammatti maanviljelijä, liikemies

Ville Vainio (vuoteen 1908 Karjunen, 5. tammikuuta 1882 Rautalampi – 1. joulukuuta 1956 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja liikemies, joka toimi SDP:n ja SSTP:n kansanedustajana vuosina 1909–1911 ja 1919–1923.[1] Hän aloitti poliittisen uransa sosialidemokraateissa, mutta radikalisoitui sisällissodan vankileirikokemustensa myötä ja siirtyi kommunistiseen liikkeeseen. Vainio sai polittisesta toiminnastaan kaksi vankilatuomioita ja jätti aktiivipolitiikan jo 1920-luvun puolivälissä muodostuttuaan rasitteeksi puolueelleen.

Vainion kotikaupunki Kuopio oli sisällissodan jälkeen Suomen merkittävimpiä maanalaisen kommunismin keskuksia, joka tunnettiin lempinimellä "pikku-Moskova".[2] Karismaattinen Vainio oli kaupungin johtava agitaattori ja oman aikansa trolli, joka teki muun muassa eduskunta-aloitteen Suomen siirtymisestä neuvostojärjestelmään. Hän oli hauskan seuramiehen maineessa ja pidetty hahmo yli puoluerajojen. Vainio esiintyi puhetilaisuuksissaan usein päihtyneenä, minkä johdosta hänen kansankieliset julistuksensa saivat entistäkin värikkäämpiä piirteitä.[3][4] Myöhemmin Vainiota on kutsuttu jopa "huumorikommunismin profeetaksi".[5] Arvostelijoiden mukaan hänen vallankumouksellisuutensa ilmeni käytännön toimien sijaan vain hurmoshenkisinä puheina.[6]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ville Vainio puhuu 7 000 kuulijalle Väinölänniemellä vappuna 1921.

Varhaiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautalammin Vaajasalmen kylässä syntyneen Ville Vainion vanhemmat olivat Kuopion pitäjän Toivalasta kotoisin ollut lampuoti Pekka Karjunen (1837-1922) ja Maria Makkonen (1857-1941). Kansakoulun käytyään hän oli maatöissä ja viljeli perheensä tilaa Kerkonkoskella. Vainio lähti työväenliikkeeseen suurlakon jälkeen. Hän oli muun muassa Kerkonkosken Työväen Osuuskaupan perustajajäsen ja johtaja. Vuonna 1909 Vainio valittiin kansanedustajaksi. Pudottuaan eduskunnasta kaksi vuotta myöhemmin hän työskenteli osuuskaupanhoitajana Suonenjoella ja Kuopiossa sekä Hankkijan myyntiedustajana Pohjois-Savossa.[1][7][8] Ensimmäisen maailmansodan aikana Vainio ryhtyi asioitsijaksi ja liikemieheksi onnistuen inflaation avulla keinottelemaan itselleen mittavan omaisuuden.[3]

Sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen Vainio valittiin Kuopion läänin elintarvikekomitean jäseneksi.[9] Yleislakon päätyttyä hän hankki Kuopion työväen järjestyskaartille kivääreitä ja ammuksia, jotka saapuivat Jukka Rahjan järjestämällä junalla Pietarista. Aselasti varastoitiin työväentalolle, mutta toisen tarinan mukaan hänen serkkunsa rakennusmestari Paavo Makkonen olisi piilottanut kiväärit Vainion ja Rahjan lähtiessä kapakkaan. Sisällissodan käynnistyttyä Vainion odotettiin nousevan Kuopion punakaartin johtoon, mutta hänen vallankumousintonsa osoittautui laimeaksi ja punaiset antautuivat lähes taistelutta.[7][3][10] Vainio oli aluksi Kuopion vankileirillä, josta hänet toukokuussa siirrettiin Isosaaren vankileirille Helsinkiin.[11] Vainiota pidettiin samassa talossa, jossa majailivat myös Mikko Ampuja, Edvard Nyqvist, Yrjö Räisänen, Taavi Tainio ja Sulo Vuolijoki.[12][13] Häntä ei lopulta asetettu syytteeseen, vaan päästettiin vapaaksi elokuun puolivälissä.[14] Vainio oli liiketoimissaan ystävystynyt nimekkäiden porvarien kanssa, jotka antoivat hänestä puoltavia lausuntoja valtiorikosoikeudelle.[3]

Takaisin eduskuntaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vankileiriltä päästyään Vainio ryhtyi organisoimaan sodan lamaannuttaman Kuopion työväenliikkeen toimintaa. Hän oli muun muassa perustamassa Savon Kansaa ja työskenteli lehden kirjapainon johtajana.[3] Maaliskuussa 1919 Vainio valittiin jälleen kansanedustajaksi. Vuoden kuluttua hän erosi sosialidemokraateista ja muodosti oman vasemmistososialistisen ryhmänsä, josta toukokuussa 1920 tuli SSTP:n eduskuntaryhmä.[15][8] Keväällä 1921 VAinio ja Hilda Hannunen jättivät aloitteen Suomen valtiomuodon muuttamisesta Neuvostoliiton mallin mukaiseksi.[16] Vainion kiinnostus eduskuntatyöhön oli muutoin vähäistä. Hän ei käyttänyt puheenvuoroja eikä aina ollut edes läsnä täysistunnoissa tai suuren valiokunnan kokouksissa.[17] Samana kesänä Vainio sai kuuden kuukauden vankeustuomion vappupuheestaan, jonka katsottiin yllyttäneen valtiopetokseen.[18] Tuomiota istuessaan häntä epäiltiin yllytyksestä ilmiantaja Pekka Pitkäsen murhaan. Pitkäsen ampunut Hugo M. Ahokanta majaili Vainion luona, joka oli uhonnut heittävänsä ilmiantajan kivi kaulassa Kallaveteen.[19] Vainion Helsingin asunto oli savolaislähtöisten kommunistien kokoontumispaikka, jossa pidetyissä alkoholinhuuruisissa juhlissa nähtiin myös sosialidemokraatteja ja porvareita.[20] Samaan aikaan Kuopiosta tuli maanalaisen kommunismin keskus, jota kutsuttiin "pikku-Moskovaksi" tai "Suomen Moskovaksi". Kotikaupungissaan Vainio julisti vallankumouksen ilosanomaa Savon Kansan kirjapainotalossa toimineessa ravintolassa. Etsivän keskuspoliisin tiedonantajien mukaan hän käsitteli puheissaan usein kapitalismin moraalista rappiota ja piikitteli paikallista porvaristoa. Vainio oli kehittänyt oman savolaisen vasemmistopopulisminsa, jota hän saarnasi kirkolta ja herätysliikkeiltä omaksutuin keinoin.[3]

Maaliskuussa 1923 Kyösti Kallion vähemmistöhallitus oli lähellä kaatua vasemmistopuolueiden välikysymykseen. Sairaaksi ilmoittautuneen Vainion lähdettyä kapakkaan äänestys päättyi tasan, jolloin se ratkaistiin arvalla hallituksen hyväksi.[4] Tilanne oli kommunisteille kiusallinen, sillä elettiin kieltolain aikaa ja raittiusaate kuului myös työväenliikkeen perusarvoihin.[3] Vainio sai eduskuntaryhmältään varoituksen ja myös sosialidemokraatit vaativat hänen päätään vadille.[4] Vahingoniloisessa porvarilehdistössä puolestaan ehdotettiin jopa hallituksen nimeämistä uudelleen Vainion mukaan.[21][22] Samana vuonna hänet pidätettiin kahdesti poliittisista syistä. Toukokuussa Vainio vangittiin SSTP:n julkaiseman rauhanjulistuksen johdosta ja myöhemmin kesällä niin sanotun suuren kommunistijutun yhteydessä. Vainion istuessa tutkintovankeudessa hänen kansaedustajantoimensa katsottiin lakanneeksi lokakuussa 1923. Seuraavana kesänä Vainio sai kahden vuoden ja kahden kuukauden kuritushuonerangaistuksen valtiopetoksen valmistelusta.[23][24][25] Oikeuskäsittely ei noudattanut lakipykäliä, sillä valtiopäiväjärjestyksen mukaan syytteeseen olisi vaadittu eduskunnan määräenemmistön lupa, jollaista ei edes pyydetty.[26]

Vapautumisen jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomionsa suoritettuaan Vainio luopui päivänpolitiikasta, mutta jatkoi kommunistisen liikkeen rivijäsenenä. Hän avusti myös vankilasta vapautuneita tovereitaan taloudellisesti.[4] Vuonna 1929 Vainio joutui sosialidemokraattien pilkan kohteeksi lähdettyään mielenosoituksen sijaan kalareissulle SAJ:n julistamana punaisena päivänä.[7][27] Tapauksesta syntyi muun muassa kasku, jonka mukaan Vainion kalassa nähnyt tulenpalava kommunisti kiiruhti Helsingin työväentalolle luullessaan jälleen olevan mielenosoituspäivän.[28] Vuonna 1930 Vainio oli perustamassa Venäjän Kauppa Osakeyhtiötä, jonka toimitusjohtajana hän työskenteli talvisotaan saakka.[8] Tuonti- ja vientikaupan ohella yhtiöllä oli yksinoikeus pakettien toimittamiseen Neuvostoliittoon.[29] Myöhemmin Vainio toimi liikemiehenä Helsingissä kuolemaansa saakka.[1]

Perhe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ville Vainion ensimmäinen puoliso oli Helmi Maria Halonen, jonka kanssa hän oli naimisissa vuosina 1905–1927.[1] Heidän poikansa oli viulisti Kauko Vainio.[30] Hän meni uusiin naimisiin 1927 Martta Helena Virtasen kanssa.[1]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e Ville Vainio Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 11.8.2008.
  2. ↑ Aunila, Seija: Tarinoita suomalaisesta terrorismista: Suomalainen terrorismi kaatui viinaan 23.8.2011. Yleisradio. Viitattu 3.8.2023.
  3. ↑ a b c d e f g Keskisarja, Teemu: Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisesta terrorista, s. 208–212. Jyväskylä: Atena, 2010. ISBN 978-951-79662-3-8
  4. ↑ a b c d Keskisarja 2010, s. 233-236.
  5. ↑ Keskisarja, Teemu: Suomen poliittisen historian paras biletys 14.12.2021. Ilta-Sanomat. Viitattu 25.7.2023.
  6. ↑ Sasu Punanen [Yrjö Räisänen]: Mitä Sasulle kuuluu. Suomen Sosialidemokraatti, 11.8.1929, nro 215, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.7.2023.
  7. ↑ a b c Kärkkäinen, Risto; Kärkkäinen Seppo; Kärkkäinen, Tuulikki: 500 vuotta Kärkkäisiä : 70 vuotta Kärkkäisten sukuseuraa, s. 23. Helsinki: Books on Demand, 2022. ISBN 978-952-80645-5-8
  8. ↑ a b c Ville Vainio 50-vuotias. Suomen Sosialidemokraatti, 5.1.1932, nro 5, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  9. ↑ Läänin elintarvikekomitea. Savon Sanomat, 30.5.1917, nro 58, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  10. ↑ Autonen, Eino: Kuopiossa Vapaussodan aattopäivinä. Suomen Vapaussota, 1933, nro 3, s. 60-61. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  11. ↑ Vangittuja kapinallisia. Uusi Päivä, 29.5.1918, nro 58, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  12. ↑ Ä. Pönnelin: Mjölön muistoja. Kurikka, 14.7.1923, nro 28, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.7.2023.
  13. ↑ H. Käpälämäki [Vihtori Huhta]: ”Andelslaget Herrarnas Kyffe t.i.”, Arbetetsfest : fackföreningsfolkets festpublikation 1939, s. 29-30. Helsingfors: Finlands Fackföreningars Centralförbund, 1939. Kansalliskirjasto. (ruotsiksi)
  14. ↑ Kapinaan osallisuudesta vangittuja kuopiolaisia. Savo, 17.8.1918, nro 90, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  15. ↑ Vasemmistososialistisen eduskuntaryhmän alku. Uusi Suomi, 23.3.1920, nro 69, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  16. ↑ Kannisto, Niko: Vaaleanpunainen tasavalta : SDP, itsenäisyys ja kansallisen yhtenäisyyden kysymys vuosina 1918–1924, s. 224–225. (Väitöskirja) Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2016. ISBN 978-952-59764-2-7
  17. ↑ Keskisarja 2010, s. 233-236.
  18. ↑ Kommunistikiihottaja Ville Vainio. Kuopion Sanomat, 29.6.1921, nro 71, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  19. ↑ Keskisarja 2010, s. 218, 221-223.
  20. ↑ Keskisarja 2010, s. 218, 221-223.
  21. ↑ Ville Vainio saanut muistutuksen ja varoituksen. Savo, 14.4.1923, nro 84, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  22. ↑ Keskisarja, Teemu: Suomen poliittisen historian paras biletys 14.12.2021. Ilta-Sanomat. Viitattu 25.7.2023.
  23. ↑ ”Taistelu Venäjän puolesta”. Savo, 30.5.1923, nro 120, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  24. ↑ Kommunistipidätykset. Savon Sanomat, 11.8.1923, nro 89, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  25. ↑ Suuri kommunistijuttu. Savon Sanomat, 26.6.1924, nro 71, s. 1-2. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  26. ↑ Björne, Lars: ”...syihin ja lakiin eikä mielivaltaan...” : tutkimus Turun hovioikeuden poliittisista oikeudenkäynneistä vuosina 1918–1939, s. 161. (Turun yliopiston väitöskirja. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja 117) Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 1977. ISBN 951-90686-3-5
  27. ↑ Sasu Punanen [Yrjö Räisänen]: Mitä Sasulle kuuluu. Suomen Sosialidemokraatti, 11.8.1929, nro 215, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.7.2023.
  28. ↑ Kirjeevaihtoa. Kurikka, 7.9.1929, nro 36, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 23.10.2023.
  29. ↑ Paketti Venäjälle maksaa Suomesta nykyään lähes 700 markkaa. Uusi Suomi, 2.10.1931, nro 266, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.7.2023.
  30. ↑ Vainio, Kauko Kirjasampo. Viitattu 24.7.2023.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sosiaalidemokraattien kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ville_Vainio&oldid=22491690”