Helmikuun vallankumous

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Venäjän vuoden 1917 vallankumousta. Ranskan vuoden 1848 vallankumouksesta on erillinen artikkeli.
Helmikuun vallankumous
Osa Venäjän vallankumousta
Katusulku Pietarin keskustassa, kuvattu 12. maaliskuuta (27. helmikuuta) 1917.
Katusulku Pietarin keskustassa, kuvattu 12. maaliskuuta (27. helmikuuta) 1917.
Päivämäärä:

8.–16. maaliskuuta 1917
(J: 23. helmikuuta – 3. maaliskuuta 1917)

Paikka:

Pietari, Venäjän keisarikunta

Lopputulos:

– Nikolai II luopui kruunusta
– valta luovutettiin Venäjän väliaikaiselle hallitukselle
– monarkia käytännössä lakkautettiin

Osapuolet

 Venäjän keisarikunta

vallankumoukselliset

Helmikuun vallankumous oli maaliskuussa 1917 Venäjällä tapahtunut vallankumous, jonka seurauksena keisarinvalta kukistui. Nikolai II luopui kruunusta veljensä Mikael Aleksandrovitš Romanovin hyväksi, joka luovutti vallan edelleen väliaikaiselle hallitukselle.

Vallankumouksen tärkeimmät syyt olivat Venäjän huono menestys ensimmäisessä maailmansodassa sekä Nikolai II:n henkilökohtainen epäsuosio hallitsijana. Vallankumouksen tapahtumat sijoittuivat lähinnä valtakunnan pääkaupunkiin Pietariin, pääasiassa ajalle 8.–16. maaliskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 23. helmikuuta – 3. maaliskuuta) 1917. Helmikuun vallankumous nähdään osana laajempaa Venäjän vallankumousta, joka jatkui myöhemmin samana vuonna lokakuun vallankumouksessa.

Koska vallankumous alkoi Venäjällä tuolloin käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan helmikuussa, se nimettiin helmikuun vallankumoukseksi. Gregoriaanisen kalenterin mukaan tapahtumat ajoittuvat kokonaan maaliskuuhun. Tämän vuoksi Venäjän ulkopuolella on joskus käytetty myös nimeä maaliskuun vallankumous.

Helmikuun vallankumous vaikutti olennaisesti Suomen suuriruhtinaskunnan kehitykseen käynnistämällä prosessin, joka saman vuoden joulukuussa johti Suomen itsenäistymiseen.[1] Ennen helmikuun vallankumousta Suomessa vallitsi toiseksi sortokaudeksi kutsuttu ajanjakso.

Helmikuun vallankumouksen tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tsaari Nikolai II ja kenraali Aleksei Brusilov vuonna 1916.

Helmikuun vallankumoukseen oli monia syitä. Vanhempaa perua olivat tsaarin harjoittama itsevaltainen politiikka ja maanomistuksen epätasaisuus maaseudulla. Venäjän tsaarit uudistivat maata hyvin hitaasti. Vuoden 1905 vallankumouksen ansiosta maahan oli perustettu kansanedustuslaitos valtakunnanduuma, mutta tsaari hajotti duuman aina halutessaan.[2] Lisäksi muuttamalla vaalilakeja vuonna 1907 duumasta tehtiin heikommin koko kansaa edustava, eikä Nikolai II suostunut nimittämään duumalle vastuullista hallitusta.[3]

Vallankumouksen laukaiseva tekijä oli hallituksen huono toiminta vuonna 1914 syttyneessä ensimmäisessä maailmansodassa, jossa Venäjä soti ympärysvaltojen puolella keskusvaltoja vastaan. Sodan aikana kävi selväksi, että Venäjä ei ollut enää samanlainen sotilasmahti kuin aiemmin.[2] Maan sotaonni kääntyi selkeästi vuoden 1915 aikana, jolloin sen päävihollinen Saksa valloitti käytännössä koko Puolan ja rintama työntyi Baltiaan saakka.[4] Sota sai myös Venäjän talouden romahtamaan.[2] Inflaatio kurjisti nimenomaan kaupunkiväestön elinoloja, kun taas omavaraisella maaseudulla hyödyttiin tilanteesta.[5]

Syyskuussa 1915 Nikolai II nimitti itsensä armeijan ylipäälliköksi, vaikka lähes kaikki valtiojohdossa pitivät sitä hyvin huonona ideana ja kaikki ministerit kahta lukuun ottamatta vetosivat tsaariin, jotta tämä luopuisi ajatuksesta. Ensinnäkään Nikolai II ei ymmärtänyt sotilasstrategisista kysymyksistä juuri mitään, toiseksi jokainen sotilaallinen vastoinkäyminen heijastui tästä alkaen suoraan hänen henkilökohtaiseen kansansuosioonsa ja kolmanneksi hän joutui laiminlyömään Venäjän sisäiset asiat keskittyessään sodan johtamiseen.[6][7] Nikolain oleskellessa enimmäkseen stavkassa eli armeijan päämajassa Mogiljovissa valta Pietarissa siirtyi yhä enemmän itsevaltiutta puolustaneelle keisarinna Aleksandra Fjodorovnalle, jota tuki keisariperheen lähipiiriin mystisillä parantajankyvyillään kohonnut, poliittisena juonittelijana ja irstailijana tunnettu munkki Grigori Rasputin. Keisarinna nimitti ja erotti ministereitä Rasputinin neuvojen mukaan.[8] Lisäksi Venäjällä levisi sodan aikana hysteerinen pelko, että maan hallituksessa, armeijan johdossa tai hovissa olisi ollut saksalaismielisiä pettureita. Keisarinnan saksalainen syntyperä ei auttanut asiaa.[6]

Maailmansodan syttymisen ja helmikuun vallankumouksen välisenä kahden ja puolen vuoden aikana Venäjällä ehti olla neljä pääministeriä, joista kaikkia pidettiin täysin kyvyttöminä.[6] Duuman oppositiossa olleet liberaalit ja maltilliset konservatiivit muodostivat vuonna 1915 edistyksellisenä blokkina tunnetun liittouman, joka vaati parlamentaarista luottamusta nauttivan hallituksen nimittämistä. Edistyksellisen blokin johtoon kohosi perustuslaillisdemokraattien eli kadettipuolueen johtaja Pavel Miljukov.[9] Kun enemmistö vuonna 1912 valitun neljännen duuman edustajista oli liittynyt oppositioon ja julkaissut ehdotuksen uudistusohjelmaksi, Nikolai II keskeytti syyskuussa 1915 duuman istuntokauden.[10]

Oppositiojohtaja Pavel Miljukov vuoden 1917 alussa.

Nikolai II näytti pyrkivän kompromissiin nimittäessään syksyllä 1916 editykselliseen blokkiin kuuluneen duuman varapuhemiehen Aleksandr Protopopovin sisäministeriksi, mutta vanhan hallinnon politiikkaa jatkanut Protopopov menetti välittömästi opposition myötätunnon.[10] Hän oli myös taikauskoinen ja keisarinnan johdateltavissa.[11] Kun duuma kokoontui 14. (1.) marraskuuta 1916 uudelle istuntokaudelle, oppositio hyökkäsi silloista Boris Stürmerin hallitusta vastaan kovemmin kuin koskaan. Miljukov piti duumassa kuuluisan puheen, jossa hän luetteli hallituksen ja sodanjohdon epäonnistumisia kysyen jokaisen kohdalla: ”Onko tämä typeryyttä vai maanpetosta?” Miljoonia kopioita puheesta levitettiin ympäri maata, ja se vahvisti epäluottamusta tsaarin hallintoon.[12][9]

Nikolai II erotti marraskuussa 1916 maanpetturiksi leimatun pääministeri Stürmerin, ja joulukuussa joukko vanhoillisia monarkian tukijoita murhasi vihatun Rasputinin, mutta mikään ei enää palauttanut tsaarin tai hänen hallituksensa uskottavuutta.[13][6] Lopulta kaikki oppositiopuolueet äärivasemmalta äärioikealle yhdistyivät vastustamaan Nikolai II:n valtaa. Vuoden 1916 lopulla jopa pääesikunnan kenraalit alkoivat pohtia mahdollisuutta pakottaa epäsuosittu tsaari luopumaan kruunusta jonkun lähisukulaisensa hyväksi.[14] Venäjän liittolaisillakaan ei ollut enää luottamusta maan johdon kykyihin.[6]

Normaalia kylmempänä talvena 1916–1917 Pietaria vaivasi pula lämmityspolttoaineesta ja elintarvikkeista.[14] Rautateiden ylikuormituksen ja ankaran talven vuoksi junilla tapahtuneet kuljetukset takkuilivat pahasti, ja ruoan ja polttoaineen hinnat nousivat.[11] Viljan hinnan romahtamisen ja muiden hyödykkeiden hintojen nousun vuoksi Venäjän talonpojat eivät olleet halukkaita myymään viljaansa kaupunkeihin, joten Pietariin ei saatu tarpeeksi leipää. Hallitus ilmoitti 4. maaliskuuta (19. helmikuuta) ottavansa säännöstelyn käyttöön kymmenen päivän kuluttua, mikä johti Pietarissa paniikinomaiseen elintarvikkeiden hamstraukseen, kätkemiseen ja varasteluun. Varsinaista nälänhätää ei vielä vallinnut, mutta sitä pelättiin. Pietarissa oli myös suuri hallituksenvastainen lakko vuoden 1905 verisunnuntain muistopäivänä 22. (9.) tammikuuta ja sen jälkeen tiheään tahtiin toistuneita poliittisia lakkoja.[14] Lisää mielenosoituksia odotettiin, kun duuma kokoontui uudelle istuntokaudelle 27. (14.) helmikuuta.[15]

Helmikuun vallankumouksen tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakot, mielenosoitukset ja sotilaskapina Pietarissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallankumoukseen johtanut tapahtumaketju sai alkunsa Pietarin Putilovin tehtaalla käynnistyneestä lakosta. Kun tehtaanjohto vastasi lakkoon 7. maaliskuuta (22. helmikuuta) työsululla, työläiset siirtyivät kaduille ja ryhtyivät levittämään lakkoa muihin tehtaisiin.[14] Lakkoliike levisi alkuun varsinkin Pietarin pohjoisella ”Viipurin puolella”, ja ensimmäisten joukossa mukaan liittyivät Parviaisen tehtaat.[16] Seuraava päivä sattui olemaan kansainvälinen naistenpäivä, jolloin tuhannet Pietarin tekstiilitehtaiden naistyöntekijät marssivat kaduille vaatimaan hallituksen vaihtamista, sodan lopettamista ja leipää. Lakot ja mielenosoitukset kiihtyivät. Pietarissa puhkesi 9.–10. maaliskuuta (24.–25. helmikuuta) spontaani paikallinen yleislakko, johon liittyi noin puolet pääkaupungin työvoimasta.[14] Lakossa oli noin 305 000 työläistä ja 421 tehdasta. Mielenosoitukset siirtyivät kaupungin keskustaan, muun muassa Znamenskaja-aukiolle.[16] Poliisi ja kasakkaosastot tukkivat Nevan ylittävät sillat, mutta paljon mielenosoittajia pääsi silti joen pohjoispuolelta keskustaan kävelemällä jään yli tai livahtamalla suoraan vartioiden läpi, sillä kasakat olivat tavallista haluttomampia käyttämään väkivaltaa. Mielenosoittajia marssi pitkin katuja laulaen Marseljeesia, kantaen punalippuja ja huutaen ”Alas tsaari!”. Leipomoita ryöstettiin.[17]

Myöhemmän neuvostoliittolaisen historiankirjoituksen mukaan ”Viipurin puolen” lakkoliikettä olisi johtanut bolševikkipuolue, jonka Pietarin-edustajana oli tuolloin Aleksandr Šljapnikov. Nykykäsityksen mukaan osaa liikehdinnästä organisoivat yhteisvoimin bolševikkien, mežraiontsy-ryhmän sekä menševikkien ja sosialistivallankumouksellisten vasemmistosiipien kannattajat, mutta nämä ammattivallankumoukselliset eivät aloittaneet liikehdintää vaan lähinnä liittyivät siihen mukaan.[18]

Lakkoliikkeen puhjetessa pääkaupungin järjestyksestä vastasivat sisäministeri Protopopov, Pietarin sotilaspiirin komentaja, kenraalimajuri Sergei Habalov, Pietarin varuskunnan komendantti, kenraalimajuri Aleksandr Balk, ja sotaministeri, jalkaväenkenraali Mihail Beljajev, jotka olivat kaikki aloitekyvyttömiä ja päässeet asemiinsa lähinnä keisariparin ja Rasputinin suosikkeina. Ensimmäisenä toimenpiteenä poliisi suoritti vallankumouksellisina tunnettujen henkilöiden joukkopidätyksiä.[14] Kasakkajoukkojen kieltäydyttyä hajottamasta mielenosoituksia Habalov määräsi reservissä olleet henkikaartin rykmentit turvaamaan pääkaupungin strategisia kohteita.[16] Ensimmäiset kuolonuhrit syntyivät 10. maaliskuuta, kun eräät 9. ratsuväkirykmentin sotilaat avasivat paniikissa tulen Nevski prospektilla. Samana iltana viranomaiset menettivät ”Viipurin puolen” hallinnan, ja poliisiasemia piiritettiin ja tuhopoltettiin.[19]

Nikolai II oli matkustanut Mogiljoviin 7. maaliskuuta. Kuultuaan Pietarin levottomuuksista hän määräsi illalla 10. maaliskuuta kenraali Habalovin tukahduttamaan mielenosoitukset armeijan avulla. Sotilaat avasivat tulen väkijoukkoja vastaan 11. maaliskuuta (26. helmikuuta), paikoin konekivääreillä. Ainakin 50 ihmistä kuoli, heistä pääosa Znamenskaja-aukiolla. Jopa eliittijoukkoina pidetyt keisarillisen henkikaartin joukot epäröivät käskyjen toteuttamista.[14][19] Kaartinrykmenttien pääjoukot olivat rintamalla, joten Pietarin varuskunnassa oli vain niiden reservipataljoonia,[20] joiden sotilaat olivat enimmäkseen maaseudun talonpoikaistaustaisia reserviläisiä ja äskettäin värvättyjä alokkaita ja samaistuivat enemmän mielenosoittajiin kuin armeijaan. Sata miestä henkikaartin Paavalin rykmentin neljännestä komppaniasta ryhtyikin tulittamaan poliiseja estääkseen siviilien verilöylyn, jolloin komppania jouduttiin riisumaan aseista.[21][16]

Maanantaina 12. maaliskuuta (27. helmikuuta) 24 000 miestä käsittänyt henkikaartin Volynian rykmentti siirtyi yllättäen mielenosoittajien puolelle.[14] Kapinan rykmentissä nostatti mielenosoittajien ampumista vastustanut kersantti Timofei Kirpitšnikov, joka oli ylipuhunut aliupseeritoverinsa edellisenä yönä.[22][23][24] Omat sotilaat ampuivat rykmentin komentajan.[22] Esimerkin innoittamina myös Preobraženskin rykmentti ja Liettuan rykmentti vaihtoivat puolta. Iltaan mennessä kapinaan oli liittynyt 67 000 sotilasta ja seuraavana päivänä jo 127 000.[16] Lisäksi useimmat kapinasta pidättäytyneet yksiköt julistautuivat ”puolueettomiksi”, joten esivallalle uskollisina pysyi vain parituhatta miestä pääosin Izmailovon rykmentistä.[25] Monet aluksi uskollisina pysyneistä joukoista luopuivat taistelusta havaittuaan nopeasti komentajiensa epävarmuuden ja epäpätevyyden. Kapinaan nousseet sotilaat taas tajusivat, että välttääkseen rangaistuksen heidän olisi vietävä vallankumous loppuun saakka.[26]

Pietarin liettualainen vankila poltettuna.

Kapinalliset sotilaat ottivat haltuunsa asevarikkoja, polttivat salaisen poliisin Ohranan päämajan ja vapauttivat Pietarin vankiloista satoja poliittisia vankeja.[14] Muun muassa Krestyn vankilan, Špalernajan tutkintavankilan ja niin sanotun liettualaisen vankilan vangit vapautettiin.[16] Poliiseja ja santarmeja murhattiin, upseereja riisuttiin aseista ja kauppoja ja asuntoja ryösteltiin. Väkijoukko valtasi hotelli Astorian ja surmasi sinne turvaan hakeutuneita kenraaleita.[27] Muutaman päivän sisällä kapinointi levisi myös Moskovan varuskuntaan ja Venäjän Itämeren-laivaston tukikohtiin.[14] Kronstadtin laivastotukikohdassa surmattiin 14. (1.) maaliskuuta lukuisia upseereita, muun muassa tukikohdan komentaja, amiraali Robert Wirén.[16][28]

Duuman väliaikaisen komitean ja Pietarin neuvoston perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai Golitsynin johtama hallitus päätti 11. maaliskuuta hajottaa duuman, ja Nikolai II antoi tarvittavan keisarillisen määräyksen. Runsaat 50 duuman 420:stä edustajasta, kaikki edistyksellisen blokin jäseniä, kokoontui 12. maaliskuuta omin päin Taurian palatsissa ja päätti perustaa omasta keskuudestaan järjestyksen palauttamiseen tarkoitetun duuman väliaikaisen komitean, jonka puheenjohtajaksi valittiin duuman puhemies Mihail Rodzjanko. Samana päivänä joukko vasemmistopuolueiden edustajia perusti samassa rakennuksessa Pietarin työläisten ja sotilaiden neuvoston, jonka esikuvana oli vuoden 1905 Pietarin neuvosto.[14][16] Sen puheenjohtajaksi valittiin menševikki Nikolai Tšheidze.[29]

Rodzjanko sähkötti illalla 11. ja aamulla 12. maaliskuuta tsaarille Mogiljoviin, että tällä olisi viimeinen tilaisuus estää vallankumous nimittämällä välittömästi uusi, kansan luottamusta nauttiva hallitus. Nikolai II ei edes vastannut sähkeisiin, koska piti varoituksia ”sen lihavan Rodzjankon typeryyksinä”. Golitsynin hallituksen ministerit jättivät 12. maaliskuuta sähkeitse eronpyyntönsä, joita tsaari ei hyväksynyt. Kapinalliset alkoivat kuitenkin pian pidättää ministereitä.[30][14] Duuman väliaikainen komitea valtuutti pidätykset ja alkoi itse toimia Pietarissa väliaikaisena hallituksena, koska muutakaan uskottavaa hallitusvaltaa ei ollut.[31][32] Vallankumous ei juuri näkynyt Pietarin ulkopuolella, mutta Moskovassa oli 13. maaliskuuta (28. helmikuuta) lakkoja ja mielenosoituksia ja sinne perustettiin seuraavana päivänä oma työläisneuvosto. Muutamassa muussa suurkaupungissa oli seuraavina päivinä rauhanomaisia väenkokouksia. Kiovassa ukrainalaisnationalistit perustivat Ukrainan keskusradan.[33]

Duuman väliaikainen komitea antoi 13. maaliskuuta ”Rodzjankon käskynä” tunnetun määräyksen sotilaille palata järjestyksessä kasarmeihinsa.[34] Vastareaktiona tähän kapinalliset sotilaat painostivat Pietarin neuvoston toimeenpanevan komitean antamaan 14. (1.) maaliskuuta sittemmin pysyväksi muodostuneen niin sanotun määräyksen nro 1, jonka nojalla rivisotilaiden vaaleilla valitsemat sotilasneuvostot tulivat osaksi armeijan virallista komentoketjua.[14][16] Armeijan johto viivytteli käskyn julkistamista, mikä lisäsi sotilaiden epäluuloja ja vihaa upseerikuntaa kohtaan.[35]

Nikolai II:n ja suuriruhtinas Mikaelin kruunustaluopuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nikolai II:n kruunustaluopumista esittävä tuntemattoman tekijän historiamaalaus. Kuvassa vasemmalta hoviministeri Freedericksz, kenraali Ruzski, duuman edustajat Šulgin ja Gutškov, kenraalimajuri Vojeikov sekä Nikolai II.

Kenraali Habalovin ilmoitettua suurimman osan Pietarista olevan kapinallisten sotilaiden ja työläisten hallussa Nikolai II määräsi 12. maaliskuuta kenraali Nikolai Ivanovin komentamaan rintamalta erotettavaa erikoisjoukkoa, joka rauhoittaisi Pietarin. Nikolai II lähti itse seuraavan yönä Mogiljovista hovijunalla kohti Pietarin liepeillä sijainnutta Tsarskoje Seloa, mutta juna kulki hidasta kiertotietä, jotta se ei tukkisi Ivanovin komennuskunnan etenemistä Pietariin. Lopulta rautatietyöläisten lakko esti junan etenemisen kokonaan, joten se pysähtyi 14. maaliskuuta Pihkovaan, mihin tsaari jäi jalkaväenkenraali Nikolai Ruzskin komentaman pohjoisrintaman esikunnan vieraaksi.[14][36][27] Duuman väliaikaisen komitean liikennekomissaari Aleksandr Bublikov oli ilmeisesti määrännyt rautatieläiset hidastamaan tsaarin junaa.[37]

Pietarissa Habalovin komentamat viimeiset tsaarille uskolliset joukot olivat linnoittautuneet Amiraliteettiin, mutta joutuivat antautumaan 13. maaliskuuta, jolloin koko kaupunki oli kapinallisten hallussa.[16] Pääesikunnan päällikkö, jalkaväenkenraali Mihail Aleksejev määräsi kenraali Ivanovin pysähtymään Tsarskoje Seloon ja ryhtyi kenraali Ruzskin kanssa painostamaan tsaaria nimittämään duumalle vastuullisen parlamentaarisen hallituksen yleisen luottamuksen palauttamiseksi. Nikolai II taipui, määräsi illalla 14. maaliskuuta Ivanovin luopumaan etenemisestä Pietariin ja valmistautui nimittämään duuman puhemiehen Rodzjankon pääministeriksi. Rodzjanko kuitenkin sähkötti seuraavana yönä Pihkovaan, että pääkaupungissa ei enää tyydyttäisi vähempään kuin Nikolai II:n eroon.[14]

Pelastaakseen monarkian Aleksejev, Ruzski ja Rodzjanko päättivät vaatia Nikolaita luopumaan kruunusta 12-vuotiaan poikansa Aleksein hyväksi, jolloin sijaishallitsijaksi voitaisiin nimittää Nikolain nuorempi veli, suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitš. Päämajoitusmestarinsa, kenraaliluutnantti Aleksandr Lukomskin ehdotuksesta Aleksejev tehosti vaatimusta pyytämällä sähkeitse Venäjän rintamakomentajia ilmaisemaan kantansa. Kaikki vastaussähkeet tukivat vaatimusta, joskin Romanian rintaman komentaja, ratsuväenkenraali Vladimir Saharov suostui vastaamaan vasta taivuttelun jälkeen ja Mustanmeren laivaston komentaja, vara-amiraali Aleksandr Koltšak jätti vastaamatta. Nähtyään sähkeet Nikolai II päätti vastentahtoisesti suostua maansa edun nimissä ja allekirjoitti manifestin kruunustaluopumisestaan iltapäivällä 15. (2.) maaliskuuta Pihkovassa. Samana päivänä Pihkovaan saapuivat myös kansanedustajat Aleksandr Gutškov ja Vasili Šulgin, jotka duuman väliaikainen komitea oli lähettänyt vaatimaan Nikolain kruunustaluopumista, mutta päätös oli tehty jo ennen heidän saapumistaan.[14][38][39]

Kruunustaluopumis­manifesti. Alaoikealla Nikolai II:n allekirjoitus ja -vasemmalla Freederickszin varmennus.

Koska kruununprinssi Aleksei sairasti parantumatonta hemofiliaa eli verenvuototautia, Nikolai ei halunnut jättää poikaansa ilman vanhempiaan, mitä suunnitelma olisi edellyttänyt. Hän päätti siksi luopua kruunusta myös Aleksein nimissä ja luovuttaa sen suoraan veljelleen Mikaelille. Kruunustaluopumismanifestin varmensi läsnä ollut hoviministeri Woldemar Freedericksz. Venäjän vuoden 1797 kruununperimyslain mukaan hallitsija tosin saattoi luovuttaa kruunun vain ensisijaiselle kruununperilliselleen, mutta tähän muotoseikkaan ei vallankumouksen keskellä halunnut kukaan takertua. Keisarinna Aleksandra sai kuulla tapahtuneesta vasta jälkeenpäin.[14][38] Kruunustaluopumisen yhteydessä Nikolai II luovutti ylipäällikkyyden takaisin serkulleen, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšille.[40]

Suuriruhtinas Mikael oleskeli Pietarissa ruhtinas Putjatinin talossa, kun tieto Nikolai II:n kruunustaluopumisesta saapui. Duuman väliaikaisen komitean johtajat saapuivat 16. (3.) maaliskuuta Mikaelin luo esittämään näkemyksensä vallankumouksellisesta tilanteesta. Komitean puheenjohtaja Rodzjanko ja sosialistivallankumouksellisiin liittynyt trudovikkien kansanedustaja Aleksandr Kerenski suosittelivat Mikaelia kieltäytymään kruunusta, sillä kansa ei välttämättä hyväksyisi häntä hallitsijaksi ja vallankumous voisi tällöin muuttua entistä verisemmäksi. Kadettipuoleen johtaja Miljukov ja oktobristien johtaja Gutškov toivoivat monarkian säilyttämistä. Neuvonpidon päätteeksi Mikael ilmoitti luopuvansa hänelle tarjotusta kruunusta ja ottavansa sen vastaan vain, mikäli mahdollinen tuleva perustuslakia säätävä kansalliskokous niin tahtoisi. Paikalle kutsutut juristit Vladimir Nabokov ja Boris Nolde laativat asiakirjan, jolla Mikael luovutti ylimmän vallan uudelle väliaikaiselle hallitukselle. Tämäkään menettely ei perustunut mihinkään lakiin.[41][42][14]

Nikolai II:n kruunustaluopumisen muistolaatta Pihkovan rautatieasemalla.

Kun Mogiljoviin samana päivänä palannut Nikolai kuuli veljensä päätöksestä, hän yritti luopua uudelleen kruunusta poikansa hyväksi, mutta tätä ei enää huomioitu.[43][44] Nikolai II:n ja Mikaelin kruunustaluopumisjulistukset julkaistiin samanaikaisesti seuraavana aamuna.[42][41]

Väliaikainen hallitus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Väliaikainen hallitus istunnossaan.

Duuman väliaikainen komitea asetti väliaikaisen hallituksen 15. (2.) maaliskuuta. Hallituksen ohjelma oli syntynyt duuman komitean ja Pietarin neuvoston toimeenpanevan komitean välisissä neuvotteluissa edellisenä yönä.[45] Oppositiojohtaja Miljukov pääsi sanelemaan väliaikaisen hallituksen yksitoista henkilöä käsittäneen ministerilistan. Pääministeriksi tuli Zemgorin puheenjohtaja, ruhtinas Georgi Lvov, mutta hallituksen vahvat miehet olivat Miljukov itse ulkoministerinä ja Gutškov sotaministerinä. Kerenski sai ainoana sosialistivallankumouksellisten edustajana oikeusministerin salkun. Hän kuului ainoana hallituksen jäsenenä myös Pietarin neuvoston johtoon ja hyötyi tästä kaksoisroolista.[46][14] Duuman väliaikaisen komitean puheenjohtajalle Rodzjankolle ei Miljukovin tahdosta annettu mitään asemaa uudessa hallinnossa.[14]

Nikolai II tunnusti kruunustaluopumisensa yhteydessä 15. maaliskuuta uuden hallituksen ja nimesi ruhtinas Lvovin ministerineuvoston puheenjohtajaksi eli pääministeriksi. Tämä nimitys menetti merkityksensä, kun suuriruhtinas Mikael seuraavana päivänä luovutti myös keisarin vallan väliaikaiselle hallitukselle.[47] Miljukovin ehdotuksesta epäedustavien vaalilakien avulla valittua vanhaa duumaa ei enää kutsuttu uudelleen koolle. Kun myös parlamentin ylähuoneena toiminut valtakunnanneuvosto sekä ministerineuvosto saman tien lakkautettiin, väliaikainen hallitus otti itselleen sekä keisarin, hallituksen että parlamentin valtaoikeudet. Perustuslakia säätävä kansalliskokous luvattiin kutsua koolle mahdollisimman pian.[14]

Ensitöikseen väliaikainen hallitus lakkautti vihatun Ohranan sekä santarmilaitoksen 17. maaliskuuta ja erotti kaikki maakuntien kuvernöörit 18. (5.) maaliskuuta. Järjestystä turvaamaan määrättiin perustettavaksi kansalaismiliisejä. Pietarin neuvosto puolestaan määräsi 18. maaliskuuta lakkautettaviksi kaikki ”mustasotnialaiset” eli taantumukselliset sanomalehdet.[48] Se määräsi 16. maaliskuuta myös vangittaviksi kaikki Romanovin suvun jäsenet, mukaan lukien ylipäälliköksi edellisenä päivänä nimetyn Nikolai Nikolajevitšin. Väliaikainen hallitus tiedusteli aluksi Nikolai II:lle turvapaikkaa Englannista, mutta päätti yleisen mielipiteen paineessa määrätä 20. (7.) maaliskuuta syrjäytetyn tsaarin perheineen kotiarestiin. Nikolai II lähti stavkasta viimeisen kerran 21. (8.) maaliskuuta ja saapui seuraavana aamuna Tsarskoje Selon palatsiin, jossa hän joutui Pietarin sotilaspiirin uuden komentajan, kenraali Lavr Kornilovin lähettämien sotilaiden tiukkaan vartiointiin.[49]

Väliaikainen hallitus antoi tsaarinvallan vastustajille yleisen armahduksen, jonka seurauksena sosiaalidemokraattien johtajat saattoivat palata maanpaosta Venäjälle. Sveitsissä asunut bolševikkien johtaja Vladimir Lenin palasi Pietariin 16. (3.) huhtikuuta ja tunnetuimmat menševikkien johtajat hieman myöhemmin.[50]

Vallankumouksen uhrit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun vallankumouksen yhteydessä vangittiin noin 4 000 ja surmattiin ainakin 169 vanhan hallinnon edustajaa.[16] Suurin osa surmatuista oli matruusien Kronstadtissa ja Helsingissä surmaamia merivoimien upseereita. Väliaikainen hallitus ei määrännyt ketään teloitettavaksi ja päätti keskittää vangitut vanhan hallinnon edustajat Pietari-Paavalin linnoitukseen.[51] Vallankumouksen yhteenotoissa sai surmansa mahdollisesti yli 300 ihmistä, joista 184 haudattiin juhlallisesti Pietarin Mars-kentälle 5. huhtikuuta (23. maaliskuuta) 1917.[16]

Lokakuun vallankumoukseen johtaneita syitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väliaikaisen hallituksen valta ei muodollisesti koskaan perustunut muuhun kuin suuriruhtinas Mikaelin kruunustaluopumisilmoitukseen. Duuman hajottamisen vuoksi hallituksella ei ollut parlamentin tukea eikä minkäänlaista mandaattia kansalta. Varsinaisen parlamentin puuttuessa Pietarin työläisneuvosto omaksui epävirallisen parlamentin roolin ja hallituksen oli pakko kuunnella sitä.[14] Lisäksi väliaikainen hallitus oli kannatuspohjaltaan heikko ja jatkoi tsaarin epäsuosittua ulko- ja sotapolitiikkaa eli sotaa keskusvaltoja vastaan. Hallituksen jäsenet pelkäsivät tulevia perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleja, joita sen vuoksi siirrettiin ja hallituksen vallan oikeutus ja suosio murenivat. Kun bolševikit lupasivat leipää, rauhaa ja maata kansalle, he saavuttivat viimein kannatuksen väliaikaisen hallituksen syrjäyttämiseksi lokakuun vallankumouksessa.

Helmikuun vallankumous ja Suomi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vallankumouksellisten sotilaiden kokous maaliskuussa 1917 Ahvenanmaalla.

Pietarin levottomuuksien vaikutus Suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen venäläisen hallinnon ja Suomeen sijoitettujen sotajoukkojen ylin johto sai tietää Pietarin tapahtumista 13. maaliskuuta, mutta onnistui tilapäisesti estämään tiedon leviämisen. Helsingissä olleet Venäjän Itämeren-laivaston tukikohdat julistettiin piiritystilaan. Päämaja määräsi lähettämään Viipurista linnoitustykistöpataljoonan kukistamaan Pietarin vallankumousta kenraali Ivanovin komennuskunnan mukana, mutta käsky peruttiin jo seuraavana yönä.[52]

Suomalaiset kalterijääkärit eli kiinni jääneet jääkäriliikkeen tukijat pääsivät vapaiksi, kun vallankumouksellinen väkijoukko vapautti Pietarissa kaikki Špalernajan tutkintavankilan vangit. Suomalaisten separatistien vapauttaminen ei ollut Venäjän väliaikaisen hallituksen tarkoitus, mutta uuden vangitsemismääräyksen antamiseen mennessä asianomaiset olivat jo ehtineet livahtaa Suomeen ja painua maan alle.

Suomen hallinnon vaihtuminen ja maaliskuun manifesti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen venäläinen ministerivaltiosihteeri Vladimir Markov vangittiin Pietarissa 13. maaliskuuta. Duuman väliaikainen komitea nimitti 15. maaliskuuta hänen tilalleen ”Suomen asiain komissaariksi” kadettipuolueen poliitikon Fjodor Roditševin ja tämän apulaiseksi Suomea tunteneen Dmitri Protopopovin. Pietarin suomalaisten toiveesta Protopopov määräsi Itämeren laivaston komentajan, vara-amiraali Adrian Nepeninin pidättämään Helsingissä Suomen kenraalikuvernöörin F. A. Seynin ja Senaatin talousosaston varapuheenjohtajan Mihail Borovitinovin. Duuman komitean toistettua käskyn Nepenin määräsi pidätykset 16. maaliskuuta vastaisena yönä. Seyn ja Borovitinov vietiin seuraavana iltana vankeina Pietariin. Seynin apulainen Adam Lipski toimi vt. kenraalikuvernöörinä kunnes uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitettiin oktobristi Mihail Stahovitš, joka oli jo aikaisemmin puolustanut Suomen oikeuksia duumassa. Nepenin ja Lipski ilmoittivat suomalaisille puoluejohtajille vallankumouksesta 16. maaliskuuta Itämeren laivaston lippulaivan Kretšetin kannella.[52]

Väliaikaisessa hallituksessa nousi esiin kysymys yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä ja erityisesti siitä, pitäisikö se julistaa lakkautetuksi vain tilapäisesti vai lopullisesti. Pavel Miljukovin vaikutuksesta päädyttiin antamaan maaliskuun manifesti, jonka nojalla yleisvaltakunnallinen lainsäädäntö julistettiin lopullisesti lakkautetuksi.[53] Manifestin sisältö perustui esitykseen, jonka Pietariin lähetetty Suomen eduskuntaa edustanut valtuuskunta valmisteli väliaikaisen hallituksen edustajien ja Dmitri Protopopovin kanssa 18.–20. maaliskuuta.[52] Maaliskuun manifesti oli eräänlainen käännekohta: kysymys siitä, oliko väliaikainen hallitus perinyt Venäjän suuriruhtinaalle kuuluneen vallan nousi esiin. Venäläisen kannan mukaan valta oli suoraan siirtynyt väliaikaiselle hallitukselle, ja tämän voisi muuttaa vasta Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous. Väliaikainen hallitus peruutti keisarilliset manifestit, joilla oli rajoitettu Suomen autonomiaa.[1]

Helsingin upseerisurmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Helmikuun vallankumouksen upseerisurmat Helsingissä

Vallankumouksen lietsomina Itämeren-laivaston merisotilaat surmasivat Helsingissä 16. ja 17. maaliskuuta noin 50–100 venäläistä upseeria. Sotilasneuvoston tehtävistään erottama vara-amiraali Nepenin ammuttiin Katajanokalla hänen ollessaan menossa vastaanottamaan Helsinkiin saapunutta Roditševia ja Pietarin neuvoston edustajaa Matvei Skobelevia. Muita korkea-arvoisia surmattuja olivat kontra-amiraali Arkadi Nebolsin, Viaporin sotasataman komentaja, kenraaliluutnantti Veniamin Protopopov sekä 128. jalkaväkidivisioonan ja 116. jalkaväkidivisioonan esikuntapäälliköt, kenraaliluutnantti Pjotr Tihonovitš ja kenraalimajuri Mikael von Kothen, jotka ammuttiin mellakassa Rautatientorilla.[28][54][52]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota. Suomentanut Markku Päkkilä. WSOY, Helsinki 2022. Alkuteos Russia – Revolution and Civil War 1917–1921
  • Tsuyoshi Hasegawa: ”The February revolution”, s. 48–61 teoksessa Critical Companion To The Russian Revolution 1914–1921 (toim. Edward Acton, Vladimir Tšerniajev & William G. Rosenberg). Indiana University Press 1997.
  • Stephen Kotkin: Stalin – Volume I: Paradoxes of Power, 1878–1928. Penguin Books 2014.
  • Richard Pipes: The Russian Revolution 1899–1919. The Harvill Press 1990.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Ilkka Oramo: Artikkelisarjat: Kultakausi 1882-1919 Sibelius Akatemia. Viitattu 7.2.2013.
  2. ↑ a b c Russian revolution of 1917 Encyclopedia Britannica. Viitattu 7.2.2013.
  3. ↑ Pipes 1990, s. 181–183.
  4. ↑ Pipes 1990, s. 217–219.
  5. ↑ Pipes 1990, s. 236–238.
  6. ↑ a b c d e Kotkin 2014, s. 157–163.
  7. ↑ Pipes 1990, s. 224–226.
  8. ↑ The beginnings of the revolution Bitesize. BBC. Arkistoitu 28.9.2009. Viitattu 3.5.2012. (englanniksi)
  9. ↑ a b Siobhan Peeling: Duma (englanniksi) 1914-1918-online. International Encyclopedia of the First World War. Viitattu 7.12.2016.
  10. ↑ a b Pipes 1990, s. 223, 226–227, 247–250.
  11. ↑ a b Beevor 2022, s. 31.
  12. ↑ Pipes 1990, s. 252–255.
  13. ↑ Pipes 1990, s. 257–267.
  14. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Kotkin 2014, s. 164–173, 178–182, 761–764.
  15. ↑ Pipes 1990, s. 270–271.
  16. ↑ a b c d e f g h i j k l A. M. Kulegin: February Revolution of 1917 (englanniksi) Saint Petersburg Ecyclopaedia. Viitattu 2.12.2016.
  17. ↑ Beevor 2022, s. 34–35.
  18. ↑ Hasegawa 1997, s. 52–53.
  19. ↑ a b Beevor 2022, s. 36–37.
  20. ↑ Tuomas Hoppu: Historian unohtamat: Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914–1918, s. 207. Bibliotheca Historica 100. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005.
  21. ↑ Pipes 1990, s. 278–279, 281.
  22. ↑ a b Beevor 2022, s. 38.
  23. ↑ Кирпичников Тимофей Иванович (venäjäksi) Первая мировая война -sivusto. Viitattu 5.12.2019.
  24. ↑ Zulkanain Abdul Rahman: The February Revolution of 1917: Spontaneous and Unorganised?, s. 47 (englanniksi) Sejarah 7/1999 (University of Malaya). Viitattu 5.12.2019.
  25. ↑ Pipes 1990, s. 281.
  26. ↑ Hasegawa, s. 53–54.
  27. ↑ a b Beevor 2022, s. 40–41, 43.
  28. ↑ a b Jari Eerola: Helmikuun vallankumous ja upseerisurmat Helsingissä 1917 (Internet Archive) Viitattu 2.12.2016.
  29. ↑ Pipes 1990, s. 291.
  30. ↑ Pipes 1990, s. 282–283.
  31. ↑ Hasegawa 1997, s. 57.
  32. ↑ Pipes 1990, s. 289.
  33. ↑ Pipes 1990, s. 330–331.
  34. ↑ Haseagawa 1997, s. 55–56.
  35. ↑ Beevor 2022, s. 57–58.
  36. ↑ Pipes 1990, s. 283–286.
  37. ↑ Hasegawa 1997, s. 58.
  38. ↑ a b Pipes 1990, s. 311–317.
  39. ↑ Beevor 2022, s. 45–46.
  40. ↑ Pipes 1990, s. 316.
  41. ↑ a b Pipes 1990, s. 318–320.
  42. ↑ a b Hasegawa 1997, s. 59–60.
  43. ↑ Pipes 1990, s. 331.
  44. ↑ Beevor 2022, s. 55.
  45. ↑ Pipes 1990, s. 297–299.
  46. ↑ Pipes 1990, s. 299–302.
  47. ↑ Pipes 1990, s. 316, 319–320.
  48. ↑ Pipes 1990, s. 321–322, 324.
  49. ↑ Pipes 1990, s. 324, 331–334.
  50. ↑ Kotkin 2014, s. 187–188.
  51. ↑ Pipes 1990, s. 303–304.
  52. ↑ a b c d Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I: helmikuu 1917–toukokuu 1918, s. 9–26. WSOY, Porvoo–Helsinki 1967.
  53. ↑ Julistuskirja Suomi 80. Tampereen yliopisto. Viitattu 3.5.2012.
  54. ↑ Harry Halén: Venäjän vallankumouksessa Helsingissä murhatut (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 3.12.2016.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helmikuun vallankumous.
Kapinoita ja vallankumouksia Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa

Suolakapina 1648 | Stenka Razin 1670 | Ivan Mazepa 1709 | Jemeljan Pugatšov 1773 | Dekabristit 1825 | Vuoden 1905 vallankumous (Verisunnuntai) | Kazakstanin kapina 1916 | Vuoden 1917 vallankumous (Helmikuun vallankumous · Heinäkuun päivät · Lokakuun vallankumous) | Bolševikkien vastaiset kapinat: Kerenskin–Krasnovin kapina 1917 · Vasemmistoeserrien kapina 1918 · Jaroslavlin kapina 1918 · Tambovin kapina 1920 · Kronstadtin kapina 1921 | Basmatšin kapina 1916–1934 | Storoževoin kapina 1975 | Sumgaitin levottomuudet 1988 | Bakun levottomuudet 1990 | Neuvostoliiton vallankaappausyritys 1991 | Perustuslaillinen kriisi 1993 | Wagner-ryhmän kapina 2023

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Helmikuun_vallankumous&oldid=22576392”