Suomen itsenäistyminen

Suomen itsenäistyminen oli tapahtumasarja, jonka tuloksena Venäjän keisarikuntaan vuodesta 1809 lähtien kuulunut autonominen suuriruhtinaskunta vuonna 1917 muuttui itsenäiseksi valtioksi. Itsenäistymismahdollisuuden käsittely Suomessa alkoi keväällä 1917. Itsenäisyysjulistus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa 6. joulukuuta samana vuonna. Ennen Suomen itsenäistymistä maahan olivat vaikuttaneet sortovuodet, joiden aikana suomalaiset vähitellen menettivät luottamuksensa Venäjän keisariin Suomen erityisaseman turvaajana. Suomen itsenäistyminen liittyi Venäjällä ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtuneeseen mullistukseen: Venäjän vallankumoukseen, jossa keisarivalta kaatui. Suomen itsenäisyyden tunnusti Venäjällä valtaan noussut bolševikkihallinto ja Neuvosto-Venäjän bolševikkijohtaja Vladimir Lenin, jolloin Suomen autonominen alue ei muodostunut osaksi Neuvosto-Venäjää ja myöhempää Neuvostoliittoa. Useimmat maat tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuosina 1918–1919. Suomen itsenäiseksi julistamista edelsi sisäinen taistelu valtalaista ja sitä seurasi kansaa jakanut Suomen sisällissota kevättalvella 1918.

Mahdollisuus itsenäiseen Suomen kuningaskuntaan mainittiin jo vuonna 1742 Venäjän keisarinna Elisabetin hattujen sodan aikana allekirjoittamassa Elisabetin manifestissa. Suomalaisten tartuttua Elisabetin manifestin lupauksiin ja erinäisissä yhteyksissä todella pyrkivät valmistelemaan Holsteinin herttuan valintaa maan hallitsijaksi, venäläiset ja erityisesti Elisabet eivät enää olleet aiheesta kiinnostuneita.^[1][2]

1780-luvulla upseeri Georg Magnus (Yrjö Maunu) Sprengtporten suunnitteli Suomen itsenäistymistä Ruotsin valtakunnasta.^[3] Sprengtporten laati muun muassa itsenäiselle Suomelle ensimmäisen perustuslakiehdotuksen, joka olisi hyväksytty säätyvaltiopäivillä Suomen vapautumiskapinan yhteydessä, mutta joka jäi toteutumatta. Itsenäisyyssuunnitelmat kariutuivat viimeistään, kun Anjalan liiton kapinointi Ruotsin kuningasta vastaan epäonnistui. Sprengtportenista kuitenkin tuli Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäinen kenraalikuvernööri.^[3]

Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta

Professori Martti Häikiön mukaan itsenäinen valtio tarvitsee muodostuakseen sekä henkisiä tekijöitä kuten kansallisen identiteetin muotoutumisen, kansallistunteen ja itsenäisyystahdon ja toisaalta konkreettisia instituutioita kuten oikeusjärjestyksen, hallintoelimet ja politiikan. Suomessa hallintoelinten muodostaminen alkoi jo 1809 autonomian myötä, kun maahan perustettiin hallituskonselji, myöhempi Keisarillisen Suomen senaatti, ja sen myötä ministeriöt, kanslerit ja muut hallintorakenteet.^[4] Vaikka autonomia ei ulottunut ulkopolitiikkaan, Suomi hoiti ulkosuhteitaan taloudellisesti tärkeiden yhteistyökumppanien kanssa konsuli- ja kunniakonsulitasolla.^[5]

Kansallistunne kasvoi yhdessä yleiseurooppalaisen kansallisuusaatteen kanssa.^[4] Johan Ludvig Runeberg ja Elias Lönnrot loivat 1830- ja 1840-luvulla ihannekuvan Suomen kansasta ja Suomen luonnosta. Kalevala ja Vänrikki Stoolin tarinat muodostivat suomalaista kulttuuria sen omissa ja muiden silmissä ja antoivat Suomelle moraalisen identiteetin.^[6] Kansallisromantismin keskeisiin henkilöihin kuului myös J. V. Snellman, joka vaikutti voimakkaasti siihen, että suomenkielinen väestön enemmistö ryhtyi vaatimaan kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksiaan.^[7] Suomen taiteen kultakausi ajoittuu vuosille 1880–1910, jonka keskeisiä henkilöitä oli Akseli Gallen-Kallela.

Suomen markka otettiin käyttöön 4. huhtikuuta 1860.^[8]

Suomen säätyvaltiopäivät kokoontuivat säännöllisesti vuodesta 1863. Poliittinen toiminta järjestyi puolueiksi. Samaan aikaan vaikuttivat suuret kansanliikkeet kuten suomalaisuus, herännäisyys, raittiusliike, kansansivistysaate, osuustoimintaliike ja työväenliike.^[4] Vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa syntyi yksikamarinen Suomen eduskunta, jonka edustajien vaalit tehtiin yleisiksi ja yhtäläisiksi.^[9]

Toinen sortokausi ja ensimmäisen maailmansodan syttyminen saivat erilaiset aktivistiliikkeet yhdistymään ylioppilaskomitean johdolla. Ne ottivat päämääräkseen Suomen täydellisen irrottamisen Venäjästä. Itsenäisyysliikkeen uusi johtoelin, keskuskomitea, piti välttämättömänä kansanarmeijan muodostamista ja sotilaskoulutuksen hankkimista ulkomailta, käytännössä Saksalta. Saksa suostuikin suomalaisten anomuksiin, koska sen etujen kannalta oli järkevää tukea vallankumouksellista toimintaa sen vihollista Venäjää vastaan. Jääkäriliike sai lähettää aluksi 200, lopulta kaikkiaan 1900 suomalaista koulutettaviksi Lockstedtin leirille.^[10]

Pääartikkeli: Valtalaki

Ensimmäisessä maailmansodassa erityisesti Saksalle kärsityt tappiot ja sisäiset ongelmat ajoivat Venäjän keväällä 1917 vallankumoukseen ja keisarivalta kaatui. Venäjän väliaikainen hallitus antoi niin sanotun Maaliskuun manifestin ja nimitti Suomeen uuden senaatin. Suomessa tilanne nähtiin perustuslaillisena kriisinä. Professori Rafael Erichin ja aktivistien tulkinnan mukaan Suomessa korkeimman vallan olisi pitänyt olla eduskunnalla eikä Venäjän väliaikaisella hallituksella.^[11] Ajatus Suomen täydellisestä vapaudesta ja itsenäisyydestä esitettiin ensimmäisen kerran julkisesti 31. maaliskuuta 1917 Siperiasta palanneen P. E. Svinhufvudin kunniaksi järjestetyssä kansanjuhlassa. Suomen eduskunta kokoontui ensimmäistä kertaa vuoden 1916 vaalien tuloksen mukaisena. Sen asemasta syntyi kiistaa sosiaalidemokraattien ja porvaripuolueiden välille.^[12] Sosialidemokraattien ja aktivistien mielestä Suomen suuriruhtinaana toimineen keisarin erottua korkein valta tulisi siirtää Suomessa eduskunnalle, kun taas pääosa porvareista kannatti yhteistoimintaa Venäjän hallituksen kanssa.^[13] Lähinnä vanhasuomalaisiin kuulunut myöntyväisyyslinjan kannattaja, valtioneuvos J. R. Danielson-Kalmari katsoi, ettei Suomen tule itsenäistyä, koska siinä tapauksessa Viipurin lääni todennäköisesti menetettäisiin.^[14]

Kysymys korkeimman vallan haltijasta Suomessa oli 5. päivänä huhtikuuta vuonna 1917 toimintansa aloittaneelle eduskunnalle, jossa sosiaalidemokraateilla oli enemmistö, tärkeä asia. Tokoin senaatti ei kuitenkaan antanut sille kyseistä asiaa koskevaa esitystä. Syynä siihen oli Venäjän väliaikainen hallitus, joka ei hyväksynyt senaatin Maaliskuun manifestin pohjalta sille 7. huhtikuuta tekemää lakiesitysehdotusta. Kesäkuun 11. päivänä Venäjän väliaikainen hallitus antoi Suomen korkeimman vallan kysymyksestä oman esityksensä eduskunnalle. Tämä esitys otsikoltaan ”Erinäisten asian siirtämisestä Suomen Senaatin ja Kenraalikuvernöörin ratkaistaviksi” kulki eduskunnassa nimellä Lex Tulenheimo. Sitä käsiteltiin perustuslakivaliokunnassa lähes kuukausi.^[15]

Kesäkuun 15.-18. päivinä pidettiin sosiaalidemokraattien ylimääräinen puoluekokous. Suomen valtiollisesta asemasta hyväksyttiin siellä laaja julistus, jossa asetuttiin vaatimaan Suomen itsenäisyyttä. Suomen itsenäisyyttä perusteltiin siinä sillä, että ilman itsenäisyyttä Suomen työväenluokka ei voi häiritsemättä jatkaa luokkataisteluaan. Julistus päätettiin saattaa venäläisten puoluetoverien tiedoksi kokouksessa valitun lähetystön avulla. Lähetystö, johon kuuluivat E. Huttunen, Matti Turkia, K. H. Wiik ja Ali Aaltonen, matkusti Pietariin ja kääntyi siellä kokoontuneen Ensimmäisen yleisvenäläisen työläisten ja sotilaiden neuvostojen kongressin puoleen. Kongressissa olivat menševikit ja sosiaalivallankumoukselliset enemmistönä. Ensimmäinen yleisvenäläinen työläisten ja sotilaiden neuvostojen kongressi hyväksyi suomalaisten julistuksen, mutta jätti lopullisen hyväksymisen tulevaisuudessa kokoontuvalle kansalliskokoukselle. Päätöslauselma Suomen asiassa hyväksyttiin 4. heinäkuuta. Siinä lausuttiin kokouksen olevan valmis suojelemaan ja puolustamaan Suomen kansan täydellistä itsemääräämisoikeutta aina valtakunnalliseen riippumattomuuteen saakka sekä vaativan Venäjän väliaikaista hallitusta viipymättä ryhtymään välttämättömiin toimenpiteisiin Suomen täydellisen itsehallinnon toteuttamiseksi.^[15]

Perustuslakivaliokunnan Lex Tulenheimon johdosta laatima mietintö oli eduskunnassa ensimmäisessä käsittelyssä heinäkuun 2. päivänä. Kun lakiesitys joutui suuren valiokunnan käsiteltäväksi, oli jo tiedossa edellä mainittu neuvostojen kongressin päätös Suomen asiassa. Suuri valiokunta ilmaisi heinäkuun 6. päivänä olevansa tyytymätön perustuslakivaliokunnan mietintöön ja kehotti valiokuntaa tarkistamaan kantaansa. Perustuslakivaliokunta muokkasi lakiesitystä siten, että Venäjän väliaikainen hallitus jätettiin Suomen asioissa kokonaan sivuun, ja eduskuntaa ehdotettiin korkeimman vallan käyttäjäksi jättämällä senaatti eräänlaiseksi toimeenpanevaksi elimeksi. Muokattu esitys hyväksyttiin suuressa valiokunnassa.^[15]

Suomen eduskunta julistautui korkeimmaksi valtiomahdiksi 18. heinäkuuta hyväksytyllä valtalailla. Laki siirsi kaiken siihen asti tsaarille ja suuriruhtinaalle kuuluneen vallan eduskunnalle, poikkeuksena ulko- ja sotilaspolitiikka – Suomi oli siihen aikaan sotatilassa olleen vallan miehittämänä vailla omaa sotaväkeä. Valtalaki hyväksyttiin kiireellisenä äänin 135–55. Lakia vastustaneet porvarilliset puolueet toivoivat vallan keskittämistä senaatin talousosastolle eikä eduskunnalle. Eduskunta päätti olla lähettämättä lakia vahvistettavaksi Venäjän väliaikaiselle hallitukselle, jolle se ei enää sosialistisen enemmistön mielestä olisi kuulunutkaan. Osa porvareista tätä kuitenkin edellytti ja sosialistit taipuivat myöhemmin Pietariin lähetettävään tiedonantoon. Valtalaki ei koskaan tullut voimaan, sillä sitä vastustanut sisäisten ristiriitojen vaivaama Venäjän hallitus hajotti eduskunnan. Vaaliliittoon yhdistynyt porvaristo sai syksyn vaaleissa uuteen eduskuntaan enemmistön.^[16][17]

Väliaikaisen hallituksen kukistuttua bolševikkien lokakuun vallankumouksessa marraskuussa 1917 Suomen poliittiset piirit jakautuivat toisella tavoin kahtia itsenäisyyden tavoittelun suhteen. Porvarit halusivat nyt irtautua Venäjästä mahdollisimman nopeasti. Heille oli kuitenkin ongelmallista, että ainoa jonkin tason neuvotteluihin kykenevä osapuoli Venäjällä olivat neuvostovaltaan suuntautuneet bolševikit. Porvarit halusivat hakea itsenäisyydelle tunnustuksen länsimailta, kun taas sosialidemokraatit halusivat sen Venäjän bolševikkihallitukselta.^[18]

Lokakuun vallankumouksen jälkeen alkoivat eduskunnassa ponnistelut laajalla rintamalla keisarin ja suuriruhtinaan ylimmän vallan siirtämiseksi Suomeen väliaikaista valtatyhjiötä hyväksikäyttäen. Porvareiden ja muiden välillä oli erimielisyyttä siitä, mille elimelle Suomessa valta pitäisi siirtää. Epäselvässä tilanteessa eduskunta julistautui ”toistaiseksi” korkeimman vallan haltijaksi 15. marraskuuta.^[19]

8.–9.11.1917: Eduskunta päätti, että Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen keisarin asema Suomessa ylimpänä vallankäyttäjänä on lakannut, ja tämän valta siirretään perustettavalle valtionhoitajakunnalle. Valtionhoitajakunnan vaali kuitenkin lykättiin seuraavaan istuntoon, koska sen valintatavasta ei ollut selkoa. Tämä, lähinnä porvariston tukema ehdotus valtionhoitajakunnasta tuli voimaan osin äänestysteknisistä syistä. Sille oli annettu kaksi vastaehdotusta: sosiaalidemokraattien ehdottama ”Me vaadimme” -julistus sekä maalaisliiton ehdottama valtalain hyväksyminen. Molemmat olisivat ottaneet ylimmän päätäntävallan eduskunnalle, mutta maalaisliitto ei voinut hyväksyä ”Me vaadimme” -ohjelmaan liitettyjä muita asioita.^[20]

10.11.1917: SDP ja maalaisliitto ehdottivat, että valtionhoitajakunta hylättäisiin ja valtalaki asetettaisiin voimaan. Puhemies kuitenkin kieltäytyi ottamasta tätä käsittelyyn vedoten vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksen 69 §:ään, jonka mukaan puhemiehen pitää kieltäytyä ottamasta asiaa äänestykseen, jos se on muun muassa vastoin eduskunnan aiemmin tekemää päätöstä (eduskunta oli edellisenä päivänä äänestänyt nurin vastaehdotukset valtalain hyväksymisestä). Puhemiehen menettely vietiin kuitenkin perustuslakivaliokunnan käsittelyyn ja valtionhoitajakunnan vaali pantiin jäihin.^[20]

12.–13.11.1917: Sosiaalidemokraatit yrittivät ajaa valtalakia vielä voimaan puhemiehelle toimitetuilla kirjelmillä, mutta puhemies kieltäytyi ottamasta asiaa käsittelyyn samoin perusteluin kuin aiemmin.^[20]

15.11.1917: Koska valtionhoitajankunnan valintaa oli aiemmin lykätty, puhemies ehdotti korkeimman vallan siirtämistä senaatin talousosastolle. Maalaisliitto ehdotti Santeri Alkion ja Kalle Lohen ajamana ylimmän vallan siirtämisestä toistaiseksi eduskunnalle kokonaan perustellen sitä muun muassa vuoden 1772 hallitusmuodolla, jonka mukaan kuninkaan suvun sammuessa valtiopäivien pitää valita itselleen uusi kuningas ja että tämä uusi ehdotus poikkeaa valtalaista, jonka perusteella puhemies ei voi kieltäytyä ottamasta sitä äänestykseen. Sosiaalidemokraattien F. E. Kellosalmi ehdotti puolestaan vastaehdotuksena valtalakia, mutta puhemies edelleen kieltäytyi ottamasta sitä äänestykseen. Alkion ehdotus otettiin äänestykseen ja hyväksyttiin.^[20][21]

Svinhufvud kokosi itsenäisyysmiehistä uuden senaatin eli hallituksen, joka aloitti toimintansa 27. marraskuuta ja asetti tärkeimmäksi tavoitteekseen itsenäisyyden pikaisen toteuttamisen.^[22] Eduskunnan porvarillisten puolueiden valtuuskunta oli valinnut Svinhufvudin käymissään keskusteluissa itsenäisyysmiesten keulahahmoksi, lähinnä siksi, että hän oli saanut eduskunnassa kannatusta valtionhoitajakuntaa valittaessa ja koska aktivistit ja muut Saksan ystävät kannattivat häntä.^[23]

Svinhufvud ja itsenäisyysaktivistit halusivat sitoa Suomen itsenäisyyden erityisesti Saksan tukeen, sillä se oli selvästi voittanut itärintaman sodan Venäjää vastaan. Saksa oli tukenut jääkäriliikettä, ja elokuussa 1917 Saksan armeijan päämajoitusmestari Erich Ludendorff päätti toimittaa lisää aseita suomalaisille separatisteille. Suomen senaatin edustajan Edvard Hjeltin vieraillessa Saksan päämajassa 26. marraskuuta kenraali Ludendorff rohkaisi suomalaisia julistamaan maansa itsenäiseksi ja lupasi Saksan tukevan Suomen itsenäisyyttä tulevissa Brest-Litovskin rauhanneuvotteluissa. Hjeltin Helsinkiin lähettämä tieto saattoi osaltaan rohkaista Svinhufvudin senaattia itsenäisyysjulistuksen antamiseen, vaikka se ei ollutkaan Saksan hallituksen virallinen kanta. Suomalaisten tietämättä Ludendorffin lupausta ei pidetty, sillä saksalaiset eivät ottaneet Suomen itsenäisyyskysymystä esille Brest-Litovskin neuvotteluiden tässä vaiheessa. Suomi oli Saksalle toissijainen tavoite Puolaan, Baltiaan ja Ukrainaan nähden, joten sen vuoksi ei haluttu hankaloittaa rauhanneuvotteluita. Saksan ulkoministeriö halusi odottaa ja katsoa tunnustaisiko Neuvosto-Venäjän johto Suomen itsenäisyyden.^[22]

Pääartikkeli: Suomen itsenäisyysjulistus

Svinhufvudin senaatti eli Suomen hallitus laati itsenäisyysjulistuksen, jonka senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud luki eduskunnan edessä 4. joulukuuta 1917.^[24] Samalla hallitus antoi eduskunnalle esityksen Suomen uudeksi hallitusmuodoksi. Kaksi päivää myöhemmin eduskunta hyväksyi porvaripuolueiden äänin 100–88 Santeri Alkion ja muutaman muun kansanedustajan laatiman julkilausuman, jonka mukaan Suomi oli oleva riippumaton tasavalta ja hallituksen oli, ”saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi”, ryhdyttävä ”niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus on sitä varten tarpelliseksi ilmoittanut.”^[25] Äänestyksessä hävinneessä sosialidemokraattien vastaehdotuksessa vaadittiin itsenäistymisneuvotteluita Venäjän hallituksen kanssa, perustuen neuvostohallituksen julistukseen kansojen itsemääräämisoikeudesta. Itsenäisyysjulistukseen kuului maininta toimenpiteistä, ”jotka hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut”, eli neuvottelematta neuvostohallituksen kanssa.^[17] Julistuksen hyväksymispäivä, 6. joulukuuta vakiintui myöhemmin Suomen kansallispäiväksi, itsenäisyyspäiväksi.^[7]

Svinhufvudin hallitus lähetti heti itsenäisyyden tunnustamispyynnön Ruotsille, Norjalle, Tanskalle, Saksalle, Ranskalle ja Britannialle. Venäjältä tunnustamista ei pyydetty, koska sen ajateltiin myöntyvän asiaan helpommin länsimaiden ensin annettua tunnustuksensa. Keskeiset valtiot eivät kuitenkaan suostuneet tunnustamaan itsenäistä Suomea, ennen kuin entinen emämaa Venäjä sen tekisi.^[18] Länsimaat kehottivat Svinhufvudia kääntymään Leninin johtaman bolševikkihallituksen puoleen. Svinhufvud oli tähän haluton, koska hän ei halunnut tunnustaa bolševikkeja Venäjän laillisiksi vallanpitäjiksi, varsinkaan jos nämä eivät pysyisi pitkään vallassa. Eduskunta päätti 22. joulukuuta yksimielisesti pyytää Suomen itsenäisyydelle tunnustusta bolševikkihallituksen sijaan Venäjän perustuslakia säätävältä kansalliskokoukselta, jonka oletettiin kokoontuvan pian ja jossa enemmistönä olivat Venäjän maltillisemmat vasemmistopuolueet. Neuvosto-Venäjän kanssa rauhanneuvotteluita käynyt Saksa kuitenkin painosti Suomen hallitusta kääntymään nimenomaan Leninin kansankomissaarien neuvoston puoleen, mihin Svinhufvud lopulta taipui, koska Saksan tunnustus haluttiin nopeasti.^[22]

Lenin oletti Venäjän vähemmistökansallisuuksien eroamisoikeuden tukemisen edistävän bolševikkien päätavoitetta eli sosialistisen vallankumouksen leviämistä. Hänen kehittämänsä niin sanotun ”eroaminen yhdistymistä varten” -teorian mukaan pienten kansojen vapaa eroaminen Venäjästä pohjustaisi niiden myöhempää ”vapaata yhdistymistä” ”Venäjän sosialistiseen federaatioon” tai laajemman maailmanlaajuisen neuvostovallan yhteyteen.^[22][26] Lenin oli aiemmin samana vuonna kuuluisissa huhtikuun teeseissään vaatinut puoluettaan tunnustamaan vähemmistökansallisuuksien eroamisoikeuden, mutta tämä ohjelma ei nauttinut yksimielistä kannatusta edes bolševikkien omassa keskuudessa. Lisäksi oli epäselvää, mitä kansallisuuksia eroamisoikeus käytännössä koskisi. Venäjän sosialistit olivat aiemmin pitäneet vakavasti otettavana mahdollisuutena lähinnä Puolan irtautumista valtakunnasta, mutta sortovuosien tapahtumien jälkeen Lenin oli vakuuttunut siitä, että myös Suomi oli Puolan tavoin Venäjästä erillinen kansallinen kokonaisuus.^[27] Myöhemmin ilmeni, että esimerkiksi Ukrainalle Lenin ei ollut halukas sallimaan itsenäistymistä. Venäjän muista vasemmistopuolueista sosialistivallankumoukselliset ja menševikit olivat teoriassa kansojen itsemääräämisoikeuden kannalla, mutta eivät ottaneet avoimesti kantaa Suomen itsenäisyyden puolesta niin kuin bolševikit. Venäjän monarkistinen oikeisto vastusti ehdottomasti Suomen itsenäisyyttä. Perustuslakia säätävä kansalliskokous ei ehtinyt koskaan käsitellä Suomen asiaa.^[22]

Suomen sosiaalidemokraattien johdon valtuuskunta kävi tapaamassa Leniniä 8.–9. joulukuuta ja uudelleen 25. joulukuuta. Ensimmäiseen valtuuskuntaan kuuluivat Kullervo Manner, Eetu Salin ja Evert Huttunen, toiseen Manner, Edvard Gylling ja K. H. Wiik. He vakuuttivat Leninille Suomen kansan haluavan itsenäisyyttä, ja että Suomen itsenäisyyden tunnustaminen helpottaisi vallankumouksen syntymistä myös Suomessa, koska sen jälkeen porvaristo ei voisi enää käyttää itsenäisyysvaatimusta aseena luokkataistelussa. Lenin lupasi tunnustaa Suomen itsenäisyyden, mutta kehotti suomalaisia kiirehtimään vallankumousta.^[22]

Svinhufvudin, Carl Enckellin ja K. G. Idmanin muodostama Suomen senaatin valtuuskunta saapui 29. joulukuuta 1917 Pietariin virallisen tunnustuspyynnön kanssa. Kansankomissaarien neuvosto antoi tunnustusesityksen muutamaa minuuttia ennen puoltayötä 31. joulukuuta (J: 18. joulukuuta).^[22] Suomen valtuuskunta ei tyytynyt Venäjän hallituksen allekirjoittamaan paperiin, vaan odotti kunnes sai tunnustuksen henkilökohtaisesti Leniniltä.^[28] Yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea vahvisti päätöksen 4. tammikuuta 1918. Asian esitteli keskuskomitealle kansallisuusasiainkomissaari Josif Stalin. Keskuskomitean puheenjohtaja Jakov Sverdlov luovutti päätösasiakirjan Idmanille seuraavana päivänä.^[29]

Neuvosto-Venäjän tunnustettua Suomen itsenäisyyden oli tarkoitus asettaa suomalais-venäläinen komitea päättämään itsenäistymiseen liittyvistä käytännön asioista, kuten venäläisten sotajoukkojen vetämisestä pois Suomesta. Kansankomissaarien neuvosto viivytteli omien edustajiensa nimeämistä, joten komiteaa ei saatu nimitettyä ennen Suomen sisällissodan puhkeamista. Neuvosto-Venäjä vei viimein prosessin loppuun punaisten sisällissodan aikana perustaman kansanvaltuuskunnan kanssa, jonka se tunnusti Suomen lailliseksi hallitukseksi. Valtiosopimus Venäjän neuvostotasavallan ja Suomen sosialistisen työväentasavallan välillä solmittiin 1. maaliskuuta 1918, mutta se menetti pian merkityksensä punaisten hävittyä Suomen sisällissodan.^[30]

Urho Kekkonen käytti Leninin roolia Suomen itsenäisyyden tunnustamisessa hyödykseen 1959 yöpakkasten aikana, kun hän piti Leningradissa puheen, jossa muisteli tätä tapahtumaa. Tällä hän saattoi vihjailla, että Suomen itsenäisyys on pyhä asia, johon myöhempien johtajien ei pidä kajoaman.^[31]

Venäjän jälkeen Ranska ja Ruotsi tunnustivat Suomen 4. tammikuuta sekä ja Tanska ja Norja 10. tammikuuta. Saksan tunnustus julkaistiin 6. tammikuuta,^[18] mutta valtakunnankansleri Georg von Hertling kertoi jälkeenpäin tunnustamisen tapahtuneen jo 4. tammikuuta. Kaikkiaan 15 maata tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden 1918 aikana, mutta esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Yhdistyneen kuningaskunnan tunnustus saatiin vasta keväällä 1919.^[32]

Suomi lähetti Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin erityisiä valtuuskuntia ilmoittamaan itsenäistymisestä ja kiirehtimään tunnustuksia. Suurin osa tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden 1919 loppuun mennessä.^[32][33]

Ensimmäiset Suomen itsenäisyyden tunnustaneet valtiot:

Valtio[34][33]	Ajankohta[34][33]
Neuvosto-Venäjä	4. tammikuuta 1918
Ranska	4. tammikuuta 1918
Ruotsi	4. tammikuuta 1918
Saksa	4. tammikuuta 1918
Kreikka	5. tammikuuta 1918
Norja	10. tammikuuta 1918
Tanska	10. tammikuuta 1918
Sveitsi	11. tammikuuta 1918
Itävalta-Unkari	13. tammikuuta 1918
Alankomaat	28. tammikuuta 1918
Espanja	21. helmikuuta 1918
Osmanien valtakunta	21. helmikuuta 1918
Bulgaria	27. helmikuuta 1918
Vatikaanivaltio	2. maaliskuuta 1918
Argentiina	11. toukokuuta 1918
Persia	23. heinäkuuta 1918
Siam	9. lokakuuta 1919
Puola	8. maaliskuuta 1919
Britannia	6. toukokuuta 1919
Yhdysvallat	7. toukokuuta 1919
Japani	23. toukokuuta 1919
Belgia	10. kesäkuuta 1919
Chile	17. kesäkuuta 1919
Peru	23. kesäkuuta 1919
Italia	27. kesäkuuta 1919
Uruguay	18. elokuuta 1919
Liechtenstein	27. lokakuuta 1919
Portugali	19. joulukuuta 1919
Brasilia	26. joulukuuta 1919
Kolumbia	31. joulukuuta 1919
Romania	8. huhtikuuta 1920
Venezuela	18. huhtikuuta 1920
Panama	17. toukokuuta 1920
Ecuador	25. kesäkuuta 1920
Meksiko	13. heinäkuuta 1920
Unkari	23. elokuuta 1920
Paraguay	3. kesäkuuta 1921
Luxemburg	25. lokakuuta 1921
Jugoslavia [35]	27. heinäkuuta 1922
Afganistan	17. heinäkuuta 1928
Albanian kuningaskunta	1. joulukuuta 1928

Itsenäistymisen aikaan Suomella ei ollut omaa sotaväkeä. Maassa oli venäläisiä varuskuntia, ja vuoden 1917 aikana syntyi vapaaehtoisia aseellisia joukkoja: työväen järjestyskaarteja sekä porvariston suojeluskuntia. Tammikuun 1918 lopussa suojeluskuntajoukot alkoivat karkottaa venäläissotilaita kenraali C. G. E. Mannerheimin johdolla ja punakaartit käynnistivät kapinan hallitusta vastaan. Syttyneeseen Suomen sisällissotaan osallistui hallituksen puolella myös saksalaisia ja ruotsalaisia ja kapinallisten puolella venäläistä sotaväkeä.^[4] Sisällissodan aikana Suomessa oli kaksi hallitusta, Svinhufvudin senaatti ja punaisten perustama Suomen kansanvaltuuskunta, jonka Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen lailliseksi hallitukseksi.^[36] Maaliskuussa 1918 Neuvosto-Venäjän ja Saksan välillä solmittu Brest-Litovskin rauhansopimus jätti Suomen Saksan valtapiiriin, jolloin venäläiset joukot vedettiin Suomesta pois ja saksalaiset tulivat sisällissotaan valkoisten avuksi tekemällä maihinnousun Suomen etelärannikolle. Saksan Itämeren-divisioona jäi Suomeen myös sisällissodan jälkeen, ja Suomen ja ulko- ja kauppapolitiikka sidottiin Saksaan. Suomen hallitsijaksi yritettiin saada saksalainen kuningas, mikä johti niin sanottuun hallitusmuotokiistaan. Saksa hävisi maailmansodan ympärysvalloille marraskuussa 1918, jolloin Saksan vaikutusvalta Suomessa päättyi, Suomen kuninkaaksi valittu Hessenin prinssi Friedrich Karl kieltäytyi kruunusta ja kuningaskunta-ajatuksesta luovuttiin.^[37][38]

Suomessa valtionpäämiehelle kuuluneita tehtäviä hoiti syksyllä 1917 ensin eduskunta ja sitten senaatin puheenjohtaja (pääministeri), toukokuusta 1918 lähtien uusi toimija valtionhoitaja ja lopulta kesästä 1919 lähtien Suomen presidentti.^[4] Itsenäisyyden ajan ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 1. ja 3. maaliskuuta 1919. Valittu eduskunta oli porvarienemmistöinen, mutta sosiaalidemokraateista tuli suurin yksittäinen puolue. Sosiaalidemokraatit saivat 80 ja Kristillinen työväenliitto 2 paikkaa. Porvarilliset puolueet saivat yhteensä 118 paikkaa, joista Maalaisliitto 42, Kansallinen Kokoomus 28, Kansallinen Edistyspuolue 26 ja Ruotsalainen Kansanpuolue 22 paikkaa.^[39] Pian tämän jälkeen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi valittiin edistyspuolueen K. J. Ståhlberg.^[40]

Useimmat tarvittavat virastot ja viranomaiset oli perustettu jo autonomian aikana, ja ne saattoivat jatkaa toimintaansa itsenäisessä Suomessa mahdollisen nimenmuutosten jälkeen. Maanmittaushallitus ja Metsähallitus siirtyivät maatalousministeriön alaisuuteen. Suomen Pankin hallinnollinen asema ei muuttunut itsenäistymisessä. Rahapaja jatkoi teollisuushallituksen alaisuudessa vuoteen 1925, jolloin se siirrettiin valtiovarainministeriölle. Koska luotsilaitoksella oli sotilaallista merkitystä, se oli joutunut venäläistämistoimien kohteeksi. Itsenäisessä Suomessa luotsaustoimintaa jatkoi 15. joulukuuta 1917 perustettu merenkulkuhallitus.^[41]

Suomen- ja ruotsinkielisten väliset kiistat olivat alkaneet 1800-luvun lopulla. Vuonna 1917 kielikysymys oli taka-alalla muiden ongelmien viedessä päähuomion, mutta sisällissodan jälkeen kieliryhmien välit kärjistyivät jälleen. Kiistoja aiheutti muun muassa kielilainsäädäntö.^[42] Autonomian aikana oli ollut voimassa Ruotsin laki, ja ruotsia käytettiin virkakielenä. Myös hallintoperinne ja koulutus pitivät ruotsin kielen vahvaa asemaa yllä. Suomenkielisten oppikoulujen määrä alkoi merkittävästi kasvaa 1870-luvun loppupuolelta lähtien. Suomeksi koulunsa käyneiden ylioppilaiden määrä ylitti ruotsinkielisten määrän 1800-luvun lopulla. Tämän jälkeen virkamieskunta suomalaistui nopeasti. Kun Suomi itsenäistyi, sekä suomesta että ruotsista tuli maan kansalliskieliä, joiden asema turvattiin perustuslaissa. Itsenäistymisen jälkeen suomen kielen laatua alettiin tietoisesti kehittää myös virallisin toimin.^[43]

Itsenäinen Suomi tarvitsi oman kansallislipun, jolla voitaisiin kuvata Suomen valtiollista vapautta. Eduskunta valitsi useista ehdotuksista siniristilipun, ja uusi Suomen lippu otettiin käyttöön 28. toukokuuta 1918.^[44]

Leijonakuvioista Suomen vaakunaa oli käytetty jo Ruotsin vallan aikana Pohjanlahden itäpuolisten alueiden tunnuksena ja sen jälkeen keisarillisen Venäjän Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunana. Sama vaakuna jäi käyttöön myös itsenäisen Suomen vaakunana,^[45] mutta siinä vaakunakilven yläpuolella ollut suuriruhtinaskunnan kruunu poistettiin valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1920.^[46]

Kansallislaulun valinnasta tuli keväällä 1918 myös osa luokkataistelua. Runebergin ja Paciuksen Maamme-laulua laulettiin porvarillisissa itsenäisyysjuhlissa, mutta sosialistien tilaisuuksissa soitettiin Marseljeesia ja Internationaalia. Ylioppilaat toivat esille myös Jääkärimarssin, joka onnistui ylittämään kielirajat. Akateemisissa itsenäisyysjuhlissa 1918 Akademiska Sångföreningen esitti sen ruotsiksi ja Ylioppilaskunnan Laulajat suomeksi. Valkoisten voitto sisällissodassa vakiinnutti lopulta Maamme-laulun aseman Suomen kansallislauluna.^[47]

Myös itsenäisyyspäivästä oli aluksi eri mielipiteitä. Oikeisto halusi juhlia itsenäisyyttä valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917.^[48] Vuonna 1919 Valtioneuvosto määräsi itsenäisyysjulistuksen hyväksymispäivän eli joulukuun kuudennen vapaapäiväksi valtion virastoissa, kouluissa ja tuomioistuimissa, ja vuonna 1929 päivä säädettiin lailla yleiseksi palkalliseksi vapaapäiväksi.^[49] Ensimmäiset itsenäisyyspäivän linnanjuhlat vietettiin 6. joulukuuta 1919, kun presidentti K. J. Ståhlberg järjesti 150 hengelle iltapäiväkahvit Suomen kaksivuotispäivänä.^[50]

Sisällissodan alettua Suomi ja Neuvosto-Venäjä olivat teknisesti katsoen sodassa tammikuusta 1918 alkaen. Lopulta 14. lokakuuta 1920 maiden välillä solmittiin Tarton rauhansopimus. Sopimus hyväksyttiin Suomen eduskunnassa äänin 163–27.^[51] Ratifiointiasiakirjat vaihdettiin valtioiden välillä ja sopimus astui voimaan 31.12.1920.^[52]

Tarton rauhassa Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen historialliset rajat ja luovutti Suomelle Petsamon, jonka Venäjän keisari Aleksanteri II oli 1864 luvannut liitettäväksi Suomeen vastineeksi Venäjään liitetystä Siestarjoen asetehtaan alueesta. Suomi lupautui myös palauttamaan Vienan ja Aunuksen retkikuntien aikana Suomeen liittymisestä päättäneet Repolan ja Porajärven pitäjät.^[53]

Helmikuussa 1918 Ruotsin hallituspiirit huomasivat Venäjän vaikutusvallan vähentyneen Suomessa. Ruotsalainen laivasto-osasto miehitti Ahvenanmaan, mutta Saksa lähetti sinne joukkojaan ja ruotsalaiset joukot palasivat kotiinsa. Ahvenanmaa jäi näin kuulumaan Suomeen, ja Mannerheim lähetti sinne maaliskuussa sotilasmaaherran.^[54] Ahvenanmaan kysymys ratkaistiin Kansainliiton neuvostossa Suomen hyväksi vuonna 1921.^[55]

• Manninen Ohto, Mustakallio Katariina & Haapala Pertti (ohjaus): Suomi 80 – itsenäistymisen vuodet 1917–1918 (opetusprojekti) 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 8.5.2016.
• Häikiö Martti, Kokkonen Jouko & Ylitalo Essi: Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet (sivusto, jolla kuvataan Suomen itsenäisyysvaiheen tapahtumia ja keskeisiä merkkihenkilöitä) Suomi100. 2016–2017. Helsingin Suomalainen Klubi. Viitattu 8.5.2016.
• Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Osa I: Irti Venäjästä (päätoim. Manninen, Ohto). Helsinki: Valtionarkisto, 1992.
• Tiihonen, Seppo: Vallan kumoukset Suomessa 1917-1919. Suomi ja vallan verkostot. Otava 2019. ISBN 978-951-1-33630-3

• Suomen itsenäisyyden tunnustaminen (toim. Aaro Pakaslahti). Ulkoasiainministeriö, Helsinki 1937.
• Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. Osa I: Irti Venäjästä (päätoim. Ohto Manninen). Valtionarkisto, Helsinki 1992. ISBN 951-37-0727-X
• Seppo Hentilä, Osmo Jussila ja Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2009. Sanoma Pro, 2009. ISBN 9789510332412
• Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi (2 nidettä). WSOY 1967–1971, Porvoo.
• Martti Häikiö: A Brief History of Modern Finland. 1992. ISBN 9789514558887
• L. A. Puntila: Finland 1917–1967 – An Assessment of Independence. Kirjayhtymä 1967.

• Lisää luettavaa aiheesta Itsenäisyysjulistus on Wikiaineistossa
• Lisää luettavaa aiheesta Itsenäisyyden tunnustaminen on Wikiaineistossa
• Tapaaminen Smolnassa 31.12.1917 (lyhennetty katkelma Erkki Räikkösen presidentti P. E. Svinhufvudin elämäkertakirjasta vuodelta 1935)