Tytärsaari

Tytärsaari eli Suur-Tytärsaari on pyöreähkö saari Suomenlahden itäosassa, 75 kilometriä Kotkasta etelään ja noin 18 kilometriä Suursaaresta eteläkaakkoon. Saaren läpimitta on noin kolme kilometriä ja pinta-ala 8,3 neliökilometriä.^selvennä Saari on suurimmaksi osaksi mäntyä kasvavaa hiekkakangasta. Saaren kosteikot ovat joko kuusta kasvavaa korpea tai puuttomiksi soistuneita. Rannoilla esiintyy leppämetsiköitä.^[1] Saaren korkein kohta on Kaunismäki, jonka huippu kohoaa 50 metriin merenpinnasta^[2]. Kymmenen kilometriä tytärsaaresta kaakkoon on Tiukrunnin matalikko. Sen ja Tytärsaaren välitse kulki Pietarin laivaväylä.^[3]

Tytärsaari, kuten muutkin Suomenlahden ulappasaaret, on jäänne noin 1 800–1 700 miljoonaa vuotta sitten syntyneestä Alppien kaltaisesta Svekofennidien poimuvuoristosta. Tämän vuoksi saarten kallioperä poikkeaa Viron ja Suomen rannikon kallioperästä.^[4]

Saaren itärannikolla, Kaunismäen, Teilonniemen, Tuomäenniemen ja Nuottakarin välisellä alueella on laaja dyynimuodostuma, joka leviää hitaasti länteen. Hiekkadyyni on ihmisten rantahakkuiden synnyttämä. Lentohiekka etenee noin metrin vuodessa sisämaahan päin.^[1] Aallokko kasaa suojaisille rannoille kasvismassaa eli hatrua, joka muodostuu pääasiassa rakkolevästä, mutta myös muista erilaisista levistä ja kasvisaineksesta. Hatru voi kasautua jopa metriseksi kerrostumaksi rannalla ja on hyvin typpipitoista.^[5]

Tytärsaaren länsi- ja luoteisosassa on myös paljasta kalliota. Saaren korkein kohta on noin 50 metrin korkeudella merenpinnasta.^[1] Saaresta löytyy myös hiidenkirnuja ja pirunpeltoja.^[6]

Suomesta oletettavasti hävinneellä tammihiirellä on pieni ja eristynyt, mutta elinvoimainen kanta nykyisin asumattomalla Tytärsaarella.^[7][8] Tytärsaarelaiset kutsuivat jyrsijää "mettärotaksi" ja tiesivät sen taitavaksi kiipeilijäksi. Tammihiiren vahva kanta Tytärsaaressa osaltaan estää muiden pikkujyrsijöiden kotoutumisen saarelle.^[6] Myös apolloperhoskanta on saarella säilynyt.^[9] Hyönteisistä sinisiipisirkka esiintyi Tytärsaaressa, jossa on runsaasti rantahiekkadyynejä.^[10]

Pääartikkeli: Säyvö

Tytärsaaresta 15 kilometriä länsilounaaseen sijaitsee yksinäinen ja asumaton Pien-Tytärsaari eli Säyvö (ven. Малый Тютерс, Malyi Tjuters), moreenisoran muodostama 2,5 km pitkä, kapea ja matala asumaton saari. Saaresta ulkonee noin 1,5 kilometrin mittainen, vain muutaman metrin levyinen hiekkasärkkä.^[1] Säyvöstä kerättiin merinätkelmää ja jopa jäkälää rehuksi Tytärsaaren talojen karjalle.^[5] Merinätkelmää pidettiin arvossa, koska se kasvoi lähes pelkällä hietikolla ja sitä jopa levitettiin tarkoituksella.^[5] Säyvössä kerrottiin kasvavan oma ruusulaji, ″Säyvön ruusu”, saaristossa ja rannikoilla yleisten kurtturuusun ja okaruusun lisäksi, mutta siitä ei löydy mainintaa tieteellisistä kasvioista.^[6]

Vuonna 1896 Tytärsaaren itäosan lentohiekka-alueelta Kaunismäeltä löytyi hopeinen kullattu solki (KM 3382:1). Löytäjä oli tytärsaarelainen kalastaja Emil Perheenmies. Solki on pituudeltaan 174 mm, ja sen on arvioitu olevan noin 500-luvulta jaa. Se on esillä Suomen kansallismuseossa. Kansallismuseon tutkijat kävivät löytöpaikalla ensimmäisen kerran vasta 1909. 75 metrin päästä soljen löytöpaikasta löydettiin kiviaineksinen kumpu, poltettuja luita ja hiiltä sekä poltettujen saviastioiden palasia. Tällöin pääteltiin, ettei solki ole irtolöydös vaan lähtöisin todennäköisesti kalmistosta.^[11] Paikalle palattiin uudestaan 1910, mutta löydökset olivat tällöin vaatimattomia, hiiltä ja saviastianpaloja. Kesävieras Greda Holmström löysi kuitenkin vuonna 1926 soljen löytöpaikan läheltä heloja, jotka olivat samaa tyyliä Perheenmiehen löytämän soljen kanssa.^[11] Vuonna 2000 löytöjä ryhdyttiin tutkimaan uudelleen, jolloin palaneesta luusta tehtiin osteologinen tutkimus Ruotsissa. Noin 75% luusta tunnistettiin hylkeen, vuohen ja sian luiksi. Tutkimuksen perusteella löytöpaikalla ei ollut todennettavissa kalmistoa.^[12]

1970-luvun tutkimuksissa solki todettiin taiten valmistetuksi, mutta käytössä kuluneeksi ja kömpelösti korjatuksi. Soljessa esiintyy paljon kristillistä symboliikkaa muistuttavaa koristelua, ja se on kuluneisuudestaan päätellen kuulunut mahtihenkilön asustukseen pitkähkön ajan. Tytärsaaresta löytyneet viitteet polttokalmistosta taas viittaavat pakanalliseen hautaustapaan.^[11] Solki ajoittuu kansanvaellusaikaan 500-luvun alkupuolelle. Sen alkuperän epäillään olevan ruotsalainen ja sen germaaninen eläinornamentiikka on norlantilaista tyyliä. Pohjanmaan Vöyristä löydetyn Vöyrin Gulldyntin soljen arvellaan myös olevan samaa perua^[13]. FT Aarni Erä-Esko on kuitenkin osoittanut, että Skandinavian sijaan solki lieneekin peräisin Britanniasta ja sen koristelu on sekä tyylillisesti että tekniikaltaan yhdistettävissä Kentin alueen korkeatasoiseen kelttiläisen taidekäsityön traditioon Rooman vallan aikana.^[14]

Keskiajalla saksalainen Kalparitaristo valloitti alaa Baltiassa. Tämä ajoi puolestaan tanskalaisia valloittamaan nykyisen Viron alueen, koska he pelästyivät saksalaisten menestystä ja halusivat siksi tukevoittaa valtaansa alueella. Suomenlahden saaret eivät kuitenkaan kiinnostaneet tanskalaisia eivätkä saksalaisiakaan^[15]. Novgorodin voimat olivat tuolloin sidotut itäisen mongoliuhkan vuoksi, ja Ruotsi käytti tilaisuutta hyväkseen kasvattaakseen vaikutustaan Suomenlahdella ja riistääkseen sitä Novgorodilta. Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323 tunnustikin Suomenlahden saaret Ruotsin valtapiiriin. Asumattomat ulkosaaret piti kuitenkin asuttaa, jotta Ruotsi saisi niistä pitävän otteen^[16].

Vaasa-aikana, 1500-luvun keskivaiheilla, saaren tilat hävitettiin ja itse saari autioitui. Uskonpuhdistus murensi kalparitariston vallan, ja syntynyttä valtatyhjiötä seurasivat epävakaat ja rauhattomat ajat^[17]. Tallinnan porvarien palveluksessa ollut kaappari Peter Haapanen pakkoverotti Suomenlahden saarelaisia 1555–1557. Venäläiset taas tekivät vuosina 1570–1590 talvisin neljä hyökkäystä Kymenlaaksoon Suomenlahden yli käyttäen Suomenlahden saaria tukikohtinaan.^[17]. Suomenlahden saarten rakennukset venäläiset polttivat joka retken jälkeen Viroon palatessaan. Tiettävästi Tytärsaari mainitaan ensimmäisen kerran merikartoissa hollantilaisen Lucas Janszoon Waghenaer:in vuonna 1592 painetussa Thresoor der Zeevaret-meriatlaksessa^[18]. Tytärsaari pysyi asumattomana noin puoli vuosisataa, mutta 1600-luvun alussa se oli jo uudestaan asutettu^[16] Ruotsin vallan aikana (1638–1710) Ruotsi hallitsi sekä Suomenlahden etelä- ja pohjoispuolta, Baltiaa sekä Suomenlahden pohjukkaa, joten olosuhteet Suomenlahden saarilla rauhoittuivat olennaisesti^[16]

Henkikirjoista käy ilmi, että Tytärsaaren asukkaat ryhmittyivät ennen isovihaa 4–9 suurtalouteen. Kun tilastointi 1720-luvulla isovihan jälkeen jatkui, oli saaren asujaimisto jakautunut 26 perhekuntaan. Asutus ei Tytärsaaressa katkennut isonvihankaan aikana eikä saari siis autioitunut.^[19] Mahdollisesti saarelle oli tullut pakolaisia muista saarista, sillä vaikka saaren asukasluku oli isonvihan jälkeen suurin Suomenlahden saarista, se väheni 1730-luvulla. Saari oli kuitenkin karu ja kuiva, eivätkä niityt pitäneet yllä kuin kolmisenkymmentä lehmää, mikä on vain kaksi kolmasosaa Seiskarin vastaavasta karjasta 1500-luvulla.^[19]

Perhekuntien määrän muutos Tytärsaaressa^[20]

1547	1551	1560	1565	1570	1571	1649	1654	1656- 1658	1662	1673	1690	1700	1705	1713- 1721	1728	1741	1758	1768	1780	1818
8	9	6	7	7	7	4	4	Ruptuuri- sota	7	7	6	4	4	Iso- viha	26	26	36	35	32	54

Henkikirjoitettu aikuisten määrän muutos Tytärsaaressa ennen isovihaa^[20]

1656	1662	1673	1680	1690	1700	1702	1705
13	29	31	35	46	42	43	43

Tytärsaarelta on viranomaisten rippikirjoissa mainittu seitsemän numerotilaa^[20]

1. Kiiski, ensi maininta 1802–1820.Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu ^[20] 1911 ja 1912
2. Terkki, ensi maininta 1802–1820.Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu 1908
3. Eskola, ensi maininta 1802–1820.Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu kahdesti 1912 ja 1913
4. Yrjänä, ensi maininta 1800-luvun alku. Nimi muuttunut Yrjöläksi 1910-luvulla. Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu 1913
5. Halli, ensi maininta 1800-luvun alku. Tila jaettu isojaossa 1896 ja kahdesti 1912 ja 1914
6. Kurki, ensi maininta 1778. Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu 1912
7. Kolari, ensi maininta 1802–1820.Tila jaettu isojaossa 1896 ja halottu kahdesti 1909 ja 1911–1912

Lisäksi tilat Kaja ja Mustasilmä mainittu ensimmäisen kerran 1778^[20]

Henkikirjoitettu aikuisten määrän muutos Tytärsaaressa isonvihan jälkeen^[21]

1728	1731	1741	1747	1750	1757	1758	1764	1766	1768	1770	1776	1778	1780
61	60	59	61	79	71	73	83	81	75	75	79	80	91

Tytärsaaren asutus lisääntyi 1700-luvun alussa, jolloin suuri Pohjan sota levitti rauhattomuutta Baltiaan, Viroon ja Suomeen. Silti olot Suomenlahden ulappasaarilla säilyvät tänä aikana rauhallisina.^[22] Pietari Suuri antoi Suursaaren, Tytärsaaren ja Lavansaaren läänitykseksi hovinarrilleen Johan (Jan) da Costalle jo vuonna 1718.^[23] Da Costa asui Lavansaarella rakennuttamassaan kartanossa ja verotti saarelaisia ankarasti. Läänitys oli ilmeisesti Pietari Suuren pila narrilleen.^[24]

Kun Suomi oli siirtynyt vuonna 1809 Suomen sodassa Ruotsin valtakunnasta Venäjän osaksi, Tytärsaari liitettiin muun Vanhan Suomen kanssa Suomen suuriruhtinaskuntaan ja vuonna 1812 muodostettuun Viipurin lääniin. Vuonna 1817 Tytärsaari liitettiin Kymin pitäjään. Kymin kirkon palon jälkeen vuonna 1837 Suursaaren ja Tytärsaaren asukkaat eivät halunneet osallistua Kymin uuden kirkon rakentamiseen, koska molemmissa saarissa oli jo oma kirkko.^[25]

Suursaari itsenäistyi Kymistä vuonna 1838 omaksi pitäjäkseen, johon myös Tytärsaari tuli kuulumaan. Tytärsaari itsenäistyi Suursaaresta 1899.^[25] Kunnalle on jälkikäteen (1991) suunniteltu vaakuna, joka esittää Tytärsaaren majakan yläosaa.^[26]

Tytärsaarelaiset perustivat vuonna 1908 saarelle osuuskaupan, johon käytännössä kaikki perheet liittyivät. Osuuskaupan tuottoja käytettiin esimerkiksi kalastusverkkojen liinojen, jotka aiemmin oli tehty itse, hankintaan muualta.^[27]

Toisin kuin Suursaaressa ja Lavansaaressa, Tytärsaaressa ei ollut merkittävää punaista tai valkoista liikehdintää. Tytärsaaren olosuhteet poikkesivat Suursaaren ja Lavansaaren vastaavista koska Tytärsaarella ei ollut venäläistä varuskuntaa eikä niin ollen venäläisiä sotilaitakaan. Ainoastaan Tytärsaaren majakkamestari oli venäläinen evp. kenraali. Sisällissota näyttäytyi Tytärsaaressa lähinnä saarelle saapuneiden valkoisten pakolaisten muodossa. Nämä kuitenkin jatkoivat poikkeuksetta paon rasituksesta toivuttuaan Viroon. Siellä useat näistä pakolaisista liittyivät suomalaisiin suojeluskuntajoukkoihin. Tytärsaareen perustettiin oma suojeluskuntansa, mutta se hiipui nopeasti toiminnan tarpeettomuuden vuoksi. ^[28] Saksalaisilta valtuudet saanut Toivo Ketonen pyysi 5. maaliskuuta 1918 tytärsaarelaisia osallistumaan Suursaaren vapauttamiseen siellä olevasta venäläisestä varuskunnasta, jossa oli enintään 20 miestä, mutta kukaan ei lopulta lähtenyt mukaan.^[29]

Sisällissodan jälkeen Tarton rauhaa neuvoteltaessa entinen Venäjä ja tuleva Neuvostoliitto vaati useaan otteeseen Suomelta Suomenlahden saaria turvatakseen Pietari/Leningradin meriyhteyden. Rauhanneuvotteluissa Suomi kuitenkin torjui saarten luovutuksen joskin lopulta myöntyi niiden demilitarisointiin. ^[28] Tytärsaarelaiset elivät eristynyttä elämää lähempänä Viron kuin Suomen rannikkoa. Saarelaiset elivät kalastuksesta, ja saaliit olivat itsenäisyyden kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä yhä kohtuullisia tai jopa hyviä^[30]. Muutamat tytärsaarelaiset rakensivat yhdessä lavansaarelaisten kanssa Tytärsaareen kalansavustamon 1918. Ensimmäiset hailit savustettiin siinä 9. syyskuuta 1918. Lavansaarelaiset kuljettivat savustetut hailit Inkeriinmaalle. ”Suitsutuslaitos” tuhoutui kuitenkin pian 24. marraskuuta 1922 riehuneessa hirmumyrskyssä.^[3]

Viron ja Suomen välinen vuonna 1930 solmittu perunan tuontitullisopimus kumottiin Suomenlahden ulkosaarelaisten osalta vuonna 1932. Ulappasaarten asukkaat saivat oikeuden vaihtaa Virossa suolasilakkaa 150 kiloa ruista ja 400 kiloa perunaa tullivapaasti per asukasta^{selvennä[31]}. Suomenlahden rannikon seprakaupalle tulli tiesi lopullista kuoliniskua, mutta tytärsaarelaiset harjoittivat kuitenkin vaihtokauppaa vuoden 1939 syksyyn asti. Saatuaan väliaikaisen tullivapauden rukiille ja perunoille tytärsaarelaiset rahtasivat 1930-luvun silakan vaihtokaupassa saamaansa perunaa myyntiin Suomen rannikolle ansaiten siitä lisäelantoa^[30].

Ennen talvisotaa Neuvostoliitto oli vaatinut Suomenlahden ulkosaarten luovuttamista. Saaren asukkaat evakuoitiin ennen sodan alkua 11. lokakuuta 1939. Kaikki saaren 436 henkikirjoilla ollutta ihmistä joutui evakkoon. ^[32] Kotieläimet haettiin proomulla pari viikkoa myöhemmin.^[33]

Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksensä aamulla 30. marraskuuta 1939 ja valtasi samana päivänä ulkosaarista Seiskarin, Peninsaaren ja Lavansaaren^[34] Seuraavana päivänä neuvostojoukot miehittivät Somerin ja Narvin luodot, nousivat maihin Suursaarelle 3. joulukuuta ja viimeiseksi valtasivat sotilaallisesti vähemmän tärkeän Tytärsaaren 4. joulukuuta. Saari jäi Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa 1940. Talvisodassa kaatui yksi tytärsaarelainen. ^[32]

Jatkosodan aikana suomalaiset pitivät saarta hallussaan lyhyen aikaa joulukuussa 1941, mutta luovuttivat sen hallinnan pian saksalaisille.^[35] Saksalaiset pitivät suomalaisten valtaamaa Tytärsaarta hallussaan yli kahden vuoden ajan 9. huhtikuuta 1942 – 18. syyskuuta 1944,^[36] kun Suursaari puolestaan oli suomalaisten hallussa. Evakot eivät päässeet tuolloin palaamaan Suomenlahden ulkosaarille.

Venäläiset polttivat saaren koulut perääntyessään 1942.^[9] Saksalaiset linnoittivat saaresta vahvan rannikkotykistötukikohdan, jossa oli noin 70 tykkiä ja yli 3 000 miestä ja runsaasti ammusvaroja. Linnoitusten ulkopuoliset maa-alueet miinoitettiin. Saari toimi myös merimiinojen ketjun tukipisteenä. Nimellä ″Seeigel” (Merisiili) tunnettu sulute lähti saaren lähivesiltä ja ulottui Narvanlahteen Viron rannikolla.^[37] Tytärsaaren majakan alle peruskallioon saksalaiset louhivat tunnelitiloja ja bunkkereita.^[38] Vetäytyessään Virosta syksyllä 1944 saksalaiset poistuivat saarelta ilman vastarintaa ja jättivät jälkeensä räjähteet ja miinoitetun saaren.^[35] Saari jäi Neuvostoliitolle Pariisin rauhassa 1947.

Räjähde- ja miinavaaran takia koko saari jäi Neuvostoliitossa käytännössä autioksi ja käyttämättömäksi vuosikymmenten ajaksi, lukuun ottamatta saarella elänyttä majakanvartijaa. Räjähteiden raivaukseen ryhdyttiin useaan otteeseen, mutta kuolemantapausten takia kaikki yritykset keskeytettiin; miinoitetut saaret tunnettiin "kuoleman saarina". Vasta toista kymmentä vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen räjähteitä ryhdyttiin laajassa mitassa raivaamaan vuonna 2005 yhdessä ruotsalaisten asiantuntijoiden kanssa. Räjähteitä arvioitiin olevan yli 30 000.^[35][39][40]

Suomalaiset saivat luvan Tytärsaaressa vierailuun ensimmäisen kerran vuonna 1992.

Saaren päälaituri on sortunut, eikä Tytärsaaren kylän asuinrakennuksista yksikään ole enää pystyssä.^[23] Saaren kouluista löytyivät kivijalat. Venäläiset polttivat molemmat koulut vuonna 1942. Myös kylän kirkko paloi vuonna 2002^[23], mutta sen lähellä sijaitseva Saarenpään kaivo oli vielä vuonna 1992 käyttökunnossa ja käytössä. Ainoastaan satamasta majakalle johtava tie on jäljellä, muut ovat kasvaneet umpeen.^[9]

Saaren ainoita asukkaita ovat nykyisin majakan vartija puolisoineen.^[23]

Vuodesta 1989 lähtien useita Suomenlahden ulkosaaria, mukaan lukien Pieni ja Suuri Tytärsaari, on kaavailtu sisällytettäväksi suunniteltuun Inkerinmaan luonnonpuisto. Tiukasti suojellun luonnonsuojelualueen oli määrä kattaa noin 190 neliökilometriä itäisen Suomenlahden vesialueita ja muun muassa turvata harvinaistuvien norppien ja harmaahylkeiden lisääntymismahdollisuuksia.^[41] Tytärsaaren itäosa liitettiin vihdoin joulukuussa 2017 perustettuun, nimen Itäisen Suomenlahden luonnonpuisto saaneeseen, aiemmista suunnitelmista jonkin verran supistuneeseen suojelualueeseen.^[42][43][44]

Tytärsaarella on Venäjälle yhä sotilaallista merkitystä sitä ympäröivien aluevesien vuoksi, jotka yhdessä Suursaarta ympäröivien aluevesien kanssa työntyvät Suomen ja Viron aluevesien väliin.^[23] Tytärsaarta ympäröi laaja rajoitusalue, jossa testataan sukellusveneitä ja jossa muu vesiliikenne on kielletty.^[23]

Suurtytärsaari ja Pientytärsaari eli Säyvö muodostivat Suomelle kuuluessaan Viipurin läänin eteläisimmän kunnan, erottuaan Suursaaresta 1899. Tytärsaaren kunta kuului Kymin kihlakuntaan ja tuomiokuntaan,^[47] Kymin–Haapasaaren–Suursaaren–Tytärsaaren käräjäkuntaan^[48] ja Suursaaren–Tytärsaaren nimismiespiiriin.^[49] Tytärsaaren asukasluku vuonna 1939 oli 436. Lähimmät naapurikunnat Suomenlahdella olivat Suursaari pohjoispuolella ja Lavansaari itäpuolella. Tytärsaaren luterilainen seurakunta kuului Viipurin hiippakunnan Haminan rovastikuntaan.^[47]

Tytärsaaren ainoa kylä sijaitsi Suurtytärsaaren etelärannalla. Kylän itäosassa sijaitsi vuonna 1772 valmistunut Tytärsaaren kirkko. Kirkko oli rakennettu Tytärsaarelle 1700-luvulla ajautuneista tukeista.^[9] Tytärsaaren kansakoulu perustettiin vuonna 1900,^[49] ja koulurakennukset valmistuivat vuosina 1901 ja 1933.^[50] Saaressa oli ilmatieteen laitoksen havaintoasema ja merivartioasema. Tytärsaaressa toimi vuodesta 1895 tulliasema, joka oli alistettu Kotkan tullikamarille. Aseman miehitys oli tullipäällikkö ja kaksi tullimiestä.^[51] Vuonna 1919 valmistunut nuorisoseurantalo sijaitsi koulujen vieressä.^[50] Tytärsaaren kylässä oli 101 asuintaloa vuonna 1939.^[9]

Kansakoulu aloitti Tytärsaaressa vuonna 1899, mutta jo vuodesta 1872 oli saarella ollut Suursaaren kanssa yhteinen kiertokoulunopettaja.^[52]

Tytärsaaren nuorisoseura perustettiin 1. joulukuuta 1907 ja ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kalastaja Werner Holstein, joka toimi sittemmin kylänvanhimpana ja toisen maailmansodan jälkeisen uudelleenasuttamisen vastuuhenkilönä. Nuorisoseuran jäseniksi liittyivät lähes kaikki saaren nuoret. Vuonna 1915 seuran johtokunta päätti rakentaa talkoilla oman talon, jonka rakennustyöt kestivät yli kymmenen vuotta. Toimintansa aikana nuorisoseura järjesti kaikkiaan noin 1 500 tilaisuutta. Tanssi- ja perhe- tai yleisiltamia järjestettiin läpi vuoden 4–5 kertaa kuukaudessa joko omalla talolla tai Virossa. Lisäksi seuran huvitoimikunta esitti toimintansa aikana ainakin 87 eri näytelmää. Nuorisoseuran ja saaren tanhuryhmän vierailut Viroon alkoivat 1920-luvun lopulla. Vuosina 1935–1939 nuorisoseuran huvitoimikunta alkoi järjestää heimoaatteen sävyttämiä juhlia ja näytelmämatkoja Virumaalle muun muassa Purtsen, Lüganusen, Sämin ja Varudin kyliin, yhteistyössä virolaisten nuoriso- ja palokuntaseurojen kanssa. Esiintymismatkat olivat vaativia, sillä näytelmien lavasteet ja puvusto rahdattiin usean aluksen voimin Viroon ja takaisin. Vastavuoroisesti nuorisoseura kutsui saareen virolaisia nuoriso- ja palokuntaseuroja orkestereineen, jolloin saarelaiset vastasivat laivoillaan vieraiden kuljetuksesta. Tytärsaaren heimojuhlille osallistui satoja vieraita Virosta ja nuorisoa purjehti juhlimaan myös muista Suomenlahden ulkosaarista.^[53]

Suomenlahden keskiosassa noin 75 kilometrin päässä Manner-Suomesta sijainnut Tytärsaari oli liikenneyhteyksien kannalta hyvin eristyksissä. Saaren etelärannalla Tytärsaaren kylässä sijaitsi Tytärsaaren satama, jonka alue oli 230 metriä pitkä ja 80 metriä leveä. Satama-altaan erottaa merestä vedenpäällinen kiviriutta, jossa on vain yksi noin kymmenen metriä leveä ja vain puoli metriä syvä aukko, jonka vuoksi sataman liikennöinti on hankalaa.^[49] Postilähetykset Tytärsaarelle kulkivat Suursaaren kautta, mistä oli säännöllinen postiyhteys Kotkaan. Kevättalvien kelirikkoaikaan Tytärsaari oli kuitenkin olosuhteiden pakosta lyhemmän tai pidemmän ajan eristettynä.^[54].

Etelärannalla sijainnut satama oli avoimena altis tuulille ja alle metrin syvyinen. Usein alukset jouduttiin keventämään esimerkiksi painolastista ja köysillä mastoista kyljelleen, jotta ne saataisiin satamaan. Ennen syysmyrskyä alukset tavallisestikin vietiin Suursaaren Suurkylän satamaan talviteloille. Huonot satamaolot helpottivat vasta vuonna 1928, jolloin uusi satama rakennettiin.^[55]

Sisäistä liikennettä varten saarella risteili noin kymmenen kilometrin verran pikkuteitä, jotka eivät tosin kokonaisuudessaan vastanneet nykykäsitystä tiestä.^[56] Kyläteiksi näistä luokiteltiin 1920-luvun alkupuolella noin viisi kilometriä.^[49] Saaren päätie oli 2,4 kilometrin mittainen satamasta majakalle johtava Majakantie, jota kutsuttiin humoristisesti myös Valtakaduksi.^[56] Majakalta tie jatkui Kuokkamaantienä Kuokkaniemeen saaren pohjoiskärkeen.^[56] Tytärsaaren tärkein väylä oli kuitenkin Rantamaantie, joka kulki rannan suuntaisesti Tytärsaaren sataman ja kylän välistä ja kaartoi lenkin nuorisoseuran talolle. Luonnollisesti myös Tytärsaaren poliisi- ja merivartioasema sijaitsi sataman tuntumassa tämän tien varrella.^[57] Tytärsaaren kirkko sijaitsi Niitunkujan ja Koppelkujan risteyksessä kylästä itään ja hautausmaa Koppelkujan pohjoispuolella.^[57] Koulut ja pappila sijaitsivat kylästä pohjoiseen.^[57] Käytännössä kylän asutus mahtui 50 hehtaarin alalle.^[57]

Saarella oli myös kapearaiteinen rautatie, joka kulki saaren luoteisrannikolla sijaitsevan Antiniemen eteläpuolelta saaren sisäosaan majakalle^[58]. Radan pituus oli noin kilometri.^[57] Radalla kulki kesäisin lomajunia.

Pääartikkeli: Tytärsaaren majakka

Venäläiset rakensivat saaren luoteisosaan 24 metriä korkean Suur-Tytärsaaren tiilimajakan vuonna 1904. Majakan loiston korkeus merenpinnasta oli 75 metriä. Majakan miehitys oli majakkamestari ja neljä majakanvartijaa.^[51] Tytärsaaren majakan valonlähteenä toimi petrolilamppu, jossa oli kaksi sydäntä. Vilkkulaitteena toimi neljään pääilmansuuntiin erilaista valomerkkiä lähettävä, ruotsalainen von Otterin tekniikasta kopioitu monimutkainen laitteisto. Se vaati jatkuvaa valvontaa, ja venäläiset sijoittivatkin majakkamestariksi eläkkeellä olevan kenraalin.^[59] Vuonna 1918 majakkamestari korvattiin suomalaisella, ja 1930-luvulta majakkaa hoitivat tytärsaarelaiset eikä ulkopaikkakuntalaisia enää käytetty. Nykyisin venäläisten sähköistämän majakan valotunnus on 360 astetta kattavat, 15 sekunnin välein näkyvät kolme valkoista vilkkua. Näkyvyys on käytännössä 20 meripeninkulmaa.^[59]

Tytärsaarelaisten elinkeinoja olivat kalastus ja hylkeenpyynti. Vientitavaroita olivat silakka, hylkeenrasva ja hylkeennahat. Keskiajalta asti harjoitettu tavaranvaihtoon perustuva, Suomenlahden yli käyty seprakauppa oli tytärsaarelaisille tärkeää. Tytärsaarelaiset olivat suursaarelaisten ohella aktiivisimpia suomalaisia seprakaupassa ja kävivät ″Viron seproissa” syksyyn 1939 asti^[60]. Vaihtokauppaa käytiin sepramarkkinoilla joille tytärsaarelaiset purjehtivat kolmesta neljään kertaan vuodessa. Vuoden ensimmäinen matka tehtiin yleensä ennen juhannusta, jolloin kauppatavarana oli vähärasvainen kutusilakka. Toinen matka tehtiin lokakuun alussa perunannostoaikaan ja kolmas marraskuussa Martin päivän aikoihin. Vuoden viimeinen sepramatka tehtiin marras-joulukuun vaihteessa Katariinan päivän tienolla.

Seprakaupankäyntiin kuuluivat vakiokauppakumppanit eli seprat (sõber ″ystävä”), jotka vaihtoivat keskenään tavaraa kiinteiden vaihtosuhteiden mukaan vuodesta ja jopa sukupolvesta toiseen. Tytärsaarelaisilla oli tavallisia kauppaseproja, jotka saattoivat vaihtua vuosittain, sekä sukupolvesta toiseen samojen perheiden välillä periytyneitä seproja eli niin kutsuttuja ikuisia seproja (sydänseprat – igavesed sõbrad). Seprojen tavatessa toisensa sepramarkkinoilla suoritettiin julkinen rituaali, kuten kuorenkalan ja maitopullon vaihto, jolla haluttiin osoittaa muulle markkinaväelle, että seprojen ystävyys on rikkumatonta ja vaihtokaupat on vahvistettu. Saarelaisten tärkein vaihtotavara olivat suolasilakat, joita vaihdettiin muun muassa viljaan, lähinnä rukiiseen, mutta myös perunoihin. Saarelaisten taiten parkitsemat hylkeennahat olivat myös arvossaan ja samoin naisväen pitsityöt. Ikuisille seproille tuotiin tuliaisiksi kahvia, kankaita, asusteita, ompelukoneita, työkaluja, puukkoja, polkypyöriä ym.^[61].

Omavaraisviljely on Tytärsaaressa mullansekaisessa hiekkamaassa vähäistä. Karjaakin oli vähemmän kuin muissa Suomenlahden ulkosaarissa heinämaan puutteen vuoksi. Tytärsaaren ja Säyvön heinäsato ei riittänyt talviruokintaan, vaan rehua oli hankittava^[62]. Tytärsaaren karja oli kahdessa karjassa, Anttilan karja saaren itäpuolella ja Pärttylän karja saaren länsipuolella. Lehmät lypsettiin aamuin ja illoin, mutta ne olivat laitumella yötkin. Tällöin niitä kutsuttiin metsureiksi^[63].

Karja Tytärsaaressa

Vuosi	Hevoset	Lehmät	Hiehot	Härät	Siat (aikuiset)	Porsaat (alle 6 kk)	Lampaat
1778	ei	30	8	ei	ei tietoa	ei tietoa	80
1920	ei	110	mukana naudoissa	ei	24	ei tietoa	ei

Vuoden 1889 Haapasaaren tullitilaston perusteella tytärsaarelaiset suosivat sepramatkoja Viron pohjoisrannikon vanhimpaan kylään, Mahuun. Tytärsaarelaiset kävivät seprakauppaa säännöllisesti myös Viron Purtseassa ja Ontikkaassa.^[64]

Tytärsaari oli tärkein itäisen Suomenlahden hylkeenpyyntisaarista.^[65] Suomenlahdella käytettiin ampumispyynnin lisäksi useita hylkeiden avantopyyntitapoja. Yli puolet tytärsaarelaisten hyljesaaliista saatiin vielä 1920–1930-luvuilla harppuunalla avantopyynnistä.^[65] Ensimmäiset kiväärit ja hyljepyssyt saatiin Tytärsaareen vasta 1917. Aseiden leviämistä hidasti Venäjän tiukentunut valvonta Suomenlahdella, jonka takana oli muun muassa SS John Grafton -aselaivan yritys vuonna 1905 tuoda aselastia aktivisteille.^[66] Tytärsaarelaisten seppien tiedetään kuitenkin valmistaneen pajoissaan suustaladattavia hyljekivääreitä jo vuosisadan alussa.^[67] Tytär- ja Lavansaaressa olivat Suomenlahden puhdasrotuisimmat hyljekoirat.^[68]

Koska hylkeenpyynti oli rasittavaa ja vaarallista, se vaati pyyntikunnalta huomattavaa yhteishenkeä. Tämä oli omiaan lujittamaan pyyntikuntien sosiaalisia suhteita varsinkin eristyneissä Suomenlahden saarissa kuten Tytärsaaressa. Eritoten jäältäpyynti oli rankkaa ja 40–50-vuotiasta miestä pidettiin yleensä liian vanhana ja kankeana jäältäpyyntiin^[69].

Saarelaisten murre luetaan nykyisin suomen kielen itämurteisiin, vaikka joissakin murrekartoissa Suomenlahden saarelaismurteet on jätetty määrittelemättä länsi- tai itämurteisiin.^[70] Viron läheisyyden vuoksi saaren murteessa esiintyi useita viron kielestä lainattuja sanoja.^[23]

Esimerkki Tytärsaaren murteesta: :Jok kell om monta? (Paljonko kello on?).^[71]

• Aalberg, Aleksander F.: Tytärsaari. Kotka: Tytärsaaren kalastajain seura r.y, 1963.
• Anttila, Risto: Lavansaari Seiskari Tytärsaari Haapasaari 1918. Humppila: KR-kirjat OY, 2006. ISBN 951-9387-60-9
• Bonsdorff, Olavi: Tytärsaaren kalastajayhteiskunnan häviäminen. Helsinki: Helsingin yliopisto; pro gradu/ Sosiologia, 1951.
• Erä-Esko, Aarni: Mitä Tytärsaaren solki kertoo. (julkaistu ensimmäisen kerran Uudessa Suomessa 14.3.1973) Meienmaa, 2010, nro 1, s. 1–32. Tytärsaariseura. ISSN 1459-1448
• Hamari, Risto et al.: Suomenlahden ulkosaaret – Lavansaari, Seiskari, Suursaari, Tytärsaari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-879-4
• Hanski, Jari: Juutalaisvastaisuus suomalaisissa aikakauslehdissä ja kirjallisuudessa 1918—1944. Helsingin yliopisto, väitöskirja, 2006. ISBN 952-10-3015-1
• Jaatinen, Martti (toim.): Karjalan kartat. Helsinki: Tammi & Karjalan Liitto ry, 1997. ISBN 951-31-0972-0
• Jäppinen, Jouni: Ikuiset seprat. Tytärsaarelaisten ja virolaisten ikiaikaiset kauppasuhteet. Hiidenkivi, 2009, nro 5, s. 28–30. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomen Kotiseutuliitto. ISSN 1236-794X
• Jäppinen, Jouni: Meienmaa, 2012, nro 1, s. 1–48. Tytärsaariseura. ISSN 1459-1448
• Kallio, Veikko: Kymin historia 2. WSOY, 1990. ISBN 952-90-2478-9
• Kannari, Maija: Tytärsaari, Meienmaa. Elävien runoilijoiden seura, 1997. ISBN 951-97149-3-6
• Karjalainen, Sami: Suomen heinäsirkat ja hepokatit. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4483-8
• Kaukiainen, Yrjö: Rantarosvojen saaristo – Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-735-4
• Khutorskoy Artem, Strelnikov Andrey, Buhanov Vladimir: Itämeren kadonnut MAAILMA. Russian Geographical Society, 2015. ISBN 978-5-9905826-7-5
• Laurell, Seppo: Suomen majakat. Kustannusosakeyhtiö Nemo/Merenkulkulaitos, 1999. ISBN 952-5180-21-2
• Metso, Juha & Röyhkä, Kauko: Suursaari. Johnny Kniga, 2009. ISBN 978-951-0-35355-4
• Päiviö, Raimo: Mikä tappoi seprakaupan? – Suomalaisten ja virolaisten harjoittamasta vaihto- eli seprakaupasta, sen hiipumisesta 1800-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan ja sen loppumisesta 1920- ja 1930-luvuilla. Turun Yliopisto, 2009. ISBN 978-951-29-4055-4
• Rosberg, J. E. et al (toim.): Suomenmaa: maantieteellis-taloudellinen ja historiallinen tietokirja. 5. osa, Viipurin lääni, s. 92–95. Helsinki: Tietosanakirja-Osakeyhtiö, 1923.
• Siilahti, Pertti: Karjalan luonto: Kannas ja Laatokan Karjala, s. 34. Helsinki: AtlasArt, 2008. ISBN 978-952-5671-10-0
• Tuomikoski Pekka: Talvisota väestönsiirrot, s. 71-75. AtlasArt, 2010. ISBN 978-952-5671-21-6
• Syrjälä Kari, Björklund Marjut ja Terkki Viljo (toim.): Tytärsaaren talo- ja asukasluettelo vuosi 1939. Meienmaa, 2003, nro 1, s. 1–40. Tytärsaariseura. ISSN 1459-1448
• Tytärsaari Tervetuloa tutustumaan luovutettuun Karjalaan. toim. Repo, Seppo. 1999. Luovutetun Karjalan Internet-sivusto. Viitattu 27.2.2011.
• Tytärsaariseura - historia Tytärsaariseuran kotisivut. Tytärsaariseura ry. Viitattu 27.2.2011.
• Uitto Antero, Geust Carl-Fredrik: Taistelu Suomenlahden ulkosaarista. Docendo, 2016. ISBN 978-952-291-285-5
• Ylimaunu Juha: Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen-hylje-suhde. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-156-9

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tytärsaari Wikimedia Commonsissa

• Tytärsaariseuran kotisivut
• Hiekkaan peittyvä saari, Helsingin Sanomat Viikkoliite, 15.05.1932, nro 20, s. 3, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• "Hiekkatyyny" marssii eteenpäin ja hautaa alleen Tytärsaaren metsää metrin vuodessa, Helsingin Sanomat, 03.09.1937, nro 236, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Saarelaisten "silakka-vierailut" Viroon, Suomen Kuvalehti, 16.10.1937, nro 42, s. 30, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Tähdenvälejä Tytärsaaresta, Helsingin Sanomat, 02.07.1939, nro 173, s. 25, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot