Afganistanin kuningaskunta

Afganistanin kuningaskunta (pašt. ‏د افغانستان واکمنان‎, Də Afġānistān wākmanān, dariksi ‏پادشاهی افغانستان‎, Pādešāhī-ye Afġānistān) oli vuosina 1926–1973 olemassa ollut perustuslaillinen monarkia, joka perustettiin toisen Afganistanin emiraatin (1842–1926) seuraajavaltiona. Sen julisti perustetuksi ensimmäinen kuningas Aman Allah Khan seitsemän vuotta valtaantulonsa jälkeen. Sitä ennen hän hallitsi emiirinä onnistuttuaan isänsä kuoleman jälkeen nousemaan valtaistuimelle. ^[1]

Kuningas poisti naisilta pakon käyttää burkaa ja avasi koulujen ovet myös tytöille. Uudistukset johtivat sisällissotaan, missä kuningas ajettiin maanpakoon. Seuraaja Nadir Shah peruutti uudistukset, mutta murhattiin neljä vuotta valtaannousun jälkeen. Hänen poikansa Zahir Shah oli vallassa 40 vuotta, joiden kuluessa kuningas vakautti ja uudisti maata. Vuoden 1964 perustuslain nojalla Afganistanista tuli moderni demokratia, jossa myös naisilla oli tasa-arvoinen asema. Ulkopolitiikassa kuningas tasapainoili Neuvostoliiton ja USA:n välillä. Vuonna 1973 kuninkaan serkku Mohammed Daud Khan kaappasi vallan kuninkaan ollessa ulkomailla. Siitä alkoi Afganistanissa sekasorto, joka on jatkunut 2000-luvun puolelle.^[2]

Emiiri Habib Allah Khanin tultua murhatuksi vuonna 1919 vahvin seuraajaehdokas oli hänen veljensä Nasr Allah, jolla oli paštuheimojen ja konservatiivisten uskonoppineiden tuki. Surmatun emiirin poika Aman Allah Khan oli Kabulin kuvernööri, ja tässä asemassa hän pystyi ostamaan armeijan tuen puolelleen. Aman Allah nostettiin emiiriksi, ja Nasr Allah pantiin vankilaan, jossa hän pian kuoli.^[3][4]

Emiiriksi noussut Aman Allah halusi luoda Afganistanista nykyaikaisen ja täysivaltaisen valtion. Hän vaati brittejä poistamaan maan itsenäiselle ulkopolitiikalle annetut rajoitukset. Kun britit eivät suostuneet, emiiri aloitti sodan Brittiläistä imperiumia vastaan vain muutaman kuukauden kuluttua valtaannousustaan. Näin kolmas afgaanisota sai alkunsa toukokuussa 1919.^[5]

Britannian sotilaalliset resurssit olivat paljon Afganistania suuremmat, mutta briteillä ei juuri ollut halua ryhtyä sotaan. Ensimmäinen maailmansota oli juuri päättynyt, brittiarmeija oli kyllästynyt sotimiseen, eivätkä kaikki brittiläis-intialaiset joukot olleet vielä palanneet Euroopan rintamalta Intiaan. Lisäksi Intian itsenäisyysliike aiheutti levottomuuksia Intiassa, ja sotilaita tarvittiin sodan jälkeen muuallakin. Aman Allahilla oli tukena myös Venäjällä valtaan nousseet bolševikit, jotka kannattivat Afganistanin itsenäistymistä. Brittiläis-intialainen armeija tyytyi passiiviseen puolustussotaan verrattain heikkoa emiraatin armeijaa vastaan. Britannian kuninkaalliset ilmavoimat tekivät iskuja rintamalinjojen taakse pommittaen Jalalabadia ja Kabulia.

Kolmas afgaanisota jäi lyhyeksi, sillä kumpikaan osapuoli ei edennyt. Aselepo solmittiin kesäkuussa 1919,^[5] ja rauhansopimus allekirjoitettiin Rawalpindissä 19. elokuuta 1919. Päivää juhlitaan nykyisin Afganistanin itsenäisyyspäivänä. Britit sanelivat pitkälti sopimuksen ehdot, mutta myöntyivät emiirin vaatimukseen itsenäisestä ulkopolitiikasta.^[5][4]

Afganistanin ja Britannian välit pysyivät viileinä koko Aman Allahin hallintokauden ajan. Britit pelkäsivät bolševikkien vallan kasvua Keski-Aasiassa ja Afganistanin liittoutumista Neuvostoliiton kanssa. Pian kävi ilmi, että vaikka Venäjän vallankumouksen jälkeen Keski-Aasian emiraatit olivat julistautuneet itsenäiseksi, ei neuvostohallinnolla ollut aikomusta luopua niistä. Päästyään voitolle sisällissodassa puna-armeija hyökkäsi Keski-Aasiaan ja ajoi suuret joukot turkmeeneja, tadžikkeja ja uzbekkeja pakolaisiksi Afganistaniin.^[5]

Sodan jälkeen suurkuninkaan tittelin ottanut Aman Allah Khan oli arvostettu sankari, joten hänellä oli hyvät lähtökohdat aloittaa Afganistanin nykyaikaistamiseen tähtäävät suunnitelmat. Sotaa seurasi 1920-luvulla voimakas nykyaikaistamiskausi.^[6] Tukenaan kuninkaalla oli toinen Afganistanin merkittävä uudistusmielinen poliitikko Mahmud Tarzi. Tämä kehotti Aman Allahia vahvistamaan armeijaa ennen radikaalien uudistusten toteuttamista, mutta kuningas ei halunnut lykätä niitä.^[7] Esikuvina Aman Allahilla oli Persia ja Turkki, joissa nykyaikaiseen kansallisvaltioon tähdänneet uudistukset olivat jo edenneet.^[6]

Vuonna 1923 hyväksyttiin ensimmäinen perustuslaki. Sen mukaan Afganistan oli perustuslaillinen monarkia, jossa kaikki kansalaiset olivat yhdenvertaisia. Kansalaisille taattiin oikeus yksityisomaisuuteen, koulutukseen, vapaaseen elinkeinon harjoittamiseen, ja taattiin lehdistönvapaus. Pakkotyö, kidutus ja orjuus kiellettiin. Valtakunnan uskonnoksi määritettiin islam, mutta uskonnonvapaus luvattiin.^[6] Vanhoillisten uskonoppineiden lepyttämiseksi maassa kuitenkin sovellettiin myös šaria-lakia.^[6][7] Naisten asemaan tehtiin merkittäviä muutoksia, kun huntupakko poistettiin ja naisia rohkaistiin kouluttautumaan.^[6][8] Aman Allah näytti esimerkkiä rikkomalla vuosisataisia perinteitä. Hän oli yksiavioinen, ja hänen vaimonsa, Mahmud Tarzin tytär Soraja, esiintyi miehensä rinnalla länsimaalaiseen tyyliin pukeutuneena, mikä oli ennenkuulumatonta.^[6]

Aman Allahin uudistukset eivät kuitenkaan toimineet muualla kuin suhteellisen kansainvälisessä ja avomielisessä Kabulissa. Maan pienen koulutetun yläluokan ulkopuolella Aman Allahin uudistuksia ei ymmärretty, eikä naisten aseman parantaminen sopinut maaseudun ikiaikaisiin uskonnollisiin käsityksiin.^[6] Myös siirtyminen parlamentarismiin takkuili. Perustuslaista huolimatta maan hallintotapa ei ollut demokraattinen, sillä vaalien merkitys jäi vähäiseksi. Kansalaiset valitsivat vaaleilla vain osan alueellisten hallintoelinten jäsenistä, kun taas kuningas nimitti loput. Näidenkin neuvostojen rooli oli vain neuvoa antava. Maan perinteinen džerga-instituutio, jossa päätöksistä ei äänestetä, vaan konsensukseen pyritään keskustelemalla, säilyi edelleen. Maan hallintoa vaivasivat myös taloudelliset ongelmat, sillä itsenäistymisen myötä briteiltä ei enää tullut avustuksia, jotka olivat olleet maan hallinnon merkittävin tulonlähde. Maan talous oli kehittymätöntä, joten verotulotkin olivat vähäiset.^[6]

Aman Allahin uudistuksiin olivat erityisen tyytymättömiä maan vanhoilliset uskonnolliset johtajat. Ensimmäinen kapina hallintoa vastaan puhkesi 1924, mutta tilanne saatiin rauhoittumaan. Uudelleen tilanne kärjistyi vuonna 1928, kun kuningas ilmoitti uusista reformeista, kuten moniavioisuuden rajoittamisesta ja pakollisesta oppivelvollisuudesta molemmille sukupuolille. Nämä toimet olivat liikaa vanhoilliselle yhteiskunnalle. Lisäksi maahan levisi kuvia diplomaattisilta illallisilta, joissa kuningatar Soraja esiintyi iltapukuun pukeutuneena, mikä oli vanhoillisten moraalikäsitysten mukaan pöyristyttävää. Maassa alkoi levitä huhuja, joiden mukaan kuningas oli luopunut islamista.^[6] Marraskuussa 1928 šinwari-paštut tuhosivat Jalalabadissa kuninkaan talvipalatsin. Armeija ei kyennyt estämään kansannousua, vaan alkoi hajota, kun sotilaat liittyivät omiin heimolaisiinsa. Aman Allah yritti rauhoittaa tilanteen tekemällä myönnytyksiä, mutta tilanne oli jo karannut käsistä. Kabulia lähestyi myös kapinoivien tadžikkien sotajoukko, jota johti Habib Allah Kalakani. Aman Allah pakeni Kabulista Kandahariin ja luovutti vallan veljelleen Inajat Allahille, joka ehti olla vallassa kolme päivää ennen kuin Habib Allah Kalakani pakotti hänet eroamaan. Aman Allah, kuningatar Soraja ja Mahmud Tarzi pakenivat Afganistanista ja jäivät pysyvästi ulkomaille.^[6][7]

Kabulin valtauksen jälkeen Habib Allah Kalakani julistautui emiiriksi ja peruutti kaikki uudistukset. Naiset pakotettiin jälleen käyttämään huntua. Koulu- ja oikeusjärjestelmää alkoivat johtaa vanhoilliset uskonoppineet. Kalakani pyrki esiintymään hurskaana islamin suojelijana ja toivoi pystyvänsä näin vahvistamaan asemansa maan johdossa. Afganistanin paštuheimot eivät häntä kuitenkaan hyväksyneet, sillä Kalakani oli tadžikki.^[9] Paštut kääntyivät Habib Allah Kalakania vastaan, eikä hänen valtakautensa kestänyt kuin seitsemän kuukautta.

Kalakanin syrjäytti Muhammad Nadir Šah (1929–1933), joka oli Afganistanin armeijan entinen komentaja. Muhammad Nadir Šahin Mosaheban-perhe kuului vaikutusvaltaiseen Barakzai-klaaniin, ja hänen isoisänsä oli Afganistania 1800-luvulla hallinneen emiirin Dust Muhammedin veli. Muhammad Nadir Šah oli siksi myös paštuheimojen hyväksymä hallitsija. ^[9] Muhammad Nadir oli riitautunut Aman Allahin kanssa ja paennut maasta. Vallankaappauksen jälkeen hän palasi Afganistaniin ja kokosi armeijan viiden veljensä tuella. Elokuussa 1929 Mosaheban-veljesten armeija valtasi Kabulin. Habib Allah Kalakani antautui, ja hänet teloitettiin.^[9][10]

Muhammad Nadir Šah oli hallitsijana varovaisempi kuin Aman Allah Khan. Hän ymmärsi, ettei merkittäviä uudistuksia voi toteuttaa ilman vahvan armeijan tukea. Siksi hän asetti etusijalle hallinnolliset ja taloudelliset uudistukset. Aman Allahin aikaiset sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset kumottiin. Vanhoillisten islamistien rauhoittamiseksi sunnalaisesta islamista tehtiin valtionuskonto ja kaikkien lakien edellytettiin olevan linjassa šarian kanssa. Kädenojennuksena uudistusmielisille perustuslaissa vahvistettiin edelleen lehdistönvapaus, mutta käytännössä se ei toteutunut.^[11]

Vaikka Muhammad Nadir Šah pyrki ottamaan huomioon maan uskonnolliset perinteet, hän teki myös uudistuksia. Vanhoja uskonoppineiden johtamia kouluja ja oikeuslaitoksia ei lakkautettu, mutta niiden rinnalle perustettiin uusia. Lasten oppivelvollisuus palautettiin, ja perustettiin lääketieteellinen oppilaitos, josta muodostui Kabulin yliopisto. Taloudellisiin uudistuksiin kuului Afganistanin keskuspankin perustaminen ja kansainvälisten kauppasuhteiden solmiminen. Infrastruktuuria parannettiin kehittämällä tieverkostoa ja viestintäyhteyksiä. Parempaa tieverkostoa tarvittiin maan tärkeimpien vientituotteiden hedelmien, puuvillan ja karakul-lampaiden vuotien kuljetusta varten.^[11][12]

Uudistusten onnistuminen varmistettiin armeijalla, joka paransi kuninkaan mahdollisuuksia hallita maan hajanaisia heimoja tarvittaessa pakkotoimin. Muhammad Nadir Šahin kuollessa maan keskushallinnon armeija oli 40 000 miehen vahvuinen. Vahva armeija ei kuitenkaan lopulta pelastanut Muhammad Nadir Šahia. Hänet surmattiin vuonna 1933.^[11][13] Surmatyön takana oli Mosahebanin suvun kanssa kiistoissa ollut Čarkin suku, joka piti Nadiria vallankaappaajana.^[11][13]

Mosahebanin veljekset nostivat kuninkaaksi edesmenneen kuninkaan pojan Muhammad Zahirin (1933–1973). Aluksi valtaa käyttivät hänen setänsä. Käytännössä pääministeristä tuli maan politiikassa vaikutusvaltaisin henkilö. Maan hallinto oli autoritaarinen, mutta Mosahebanin veljekset jatkoivat maan varovaista uudistamista. Lehdistölle sallittiin vapauksia, koulujärjestelmää ja maan taloutta kehitettiin. Myös naisten aseman parantamisesta keskusteltiin maltillisempien uskonoppineiden kanssa, jolloin koko ulamaa ei sivuutettu.^[14][15]

Ulkopolitiikassa Mosaheban-hallinto noudatti puolueetonta linjaa ja kieltäytyi ottamasta vastaan avustuksia sekä Neuvostoliitolta että Isolta-Britannialta. Toinen maailmansota puhkesi vuonna 1939, mikä hankaloitti puolueettomuuspolitiikan noudattamista. Afganistanissa oli paljon saksalaisia, japanilaisia ja italialaisia asiantuntijoita kartoittamassa mineraalivaroja ja toteuttamassa kasteluprojekteja. Liittoutuneet vaativat vuonna 1941 pääministerinä toiminutta Muhammad Hašim Khania karkottamaan akselivaltojen kansalaiset maasta. Mosaheban-hallinto joutui hankalaan välikäteen, sillä sisäpolitiikassa tämä olisi saatettu tulkita Neuvostoliiton ja Ison-Britannian nöyristelyksi, mikä olisi saattanut aiheuttaa levottomuuksia. Toisaalta uhkana oli liittoutuneiden interventio Afganistaniin, kuten oli käynyt naapurimaa Iranissa. Mosaheban-hallinto ratkaisi asian karkottamalla Afganistanista kaikkien sotaa käyvien maiden kansalaisia tasapuolisesti.^[14][15]

Toisen maailmansodan jälkeen Afganistanin Mosaheban-hallinto katsoi ilmapiirin olevan riittävän vakaa, jotta keskushallinnon otetta voitaisiin hellittää. Pääministeri Muhammad Hašim Khanin tilalle tuli tämän vapaamielisempi veli Šah Mahmud Khan. Hänen aikanaan lehdistönvapautta lisättiin ja poliittisia vankeja vapautettiin. Maan uudistusmielinen eliitti ja keskiluokkaiset ja liberaalit opiskelijat hyödynsivät uusia vapauksiaan alkamalla arvostella hallintoa. He vaativat vanhakantaisten tapojen uudenaikaistamista ja täysiä kansalaisoikeuksia naisille. Kun kritiikki kävi liian voimakkaaksi liberaali kokeilu lopetettiin, ja äänekkäimmät arvostelijat joutuivat vankilaan. Ei-valtiolliset sanomalehdet lakkautettiin.^[15]

Afganistanin geopoliittinen asema muuttui vuonna 1947 Brittiläisen Intian itsenäistyttyä. Brittien vetäytyessä he jättivät jälkeensä itsenäiset Intian ja Pakistanin valtiot. Tämä herätti Afganistanissa toiveita siitä, että Afganistanin ja Pakistanin välisen rajan eli Durand-linjan taakse jääneet paštualueet voitaisiin palauttaa Afganistanille. Intian jaon yhteydessä britit antoivat Brittiläisen Intian provinssien päättää itse, halusivatko ne liittyä Intiaan vai Pakistaniin. Šah Mahmud Khan pyrki saamaan äänestykseen mukaan vaihtoehdoksi myös liittymisen Afganistaniin, alueen itsenäistymisen Paštunestan nimellä tai päätöksen lykkäämistä myöhemmäksi. Britit eivät kuitenkaan kuunnelleet Šah Mahmud Khania eivätkä alueen asukkaiden mielipiteitä. Paštualueiden vaihtoehdoksi jäi näin ollen vain liittyminen Intiaan tai Pakistaniin, joten islamilaisilla alueilla ratkaisu oli selvä. Liittovaltion heimoalue ja Luoteisprovinssi liitettiin itsenäiseen Pakistaniin.^[16]

Pakistanin syntymisen jälkeen sen välit Afganistaniin olivat huonot. Afganistan esti Pakistanin liittymisen YK:n jäseneksi vuonna 1947. Tilanne kiristyi edelleen 1940-luvun lopulla, kun Afganistan alkoi tukea Pakistanin puolella olevia paštunationalisteja. Pakistan ei suostunut luopumaan alueistaan, ja maassa pelättiin, että Afganistan saattaa ulottaa vaatimuksensa Dorrani-valtakunnan aikaisiin rajoihin ja vaatia itselleen myös Belutšistania, joka tarjoaisi yhteyden Intian valtamerelle.^[16][15]

Pakistan oli sotilaallisesti Afganistania vahvempi, mutta ei Brittiläisen imperiumin veroinen. Afganistan oli tasapainoillut Neuvostoliiton ja Brittiläisen Intian välisenä puskurivyöhykkeenä, mutta brittien vetäydyttyä Pakistanista ei enää ollut vastavoimaa Neuvostoliitolle. Uusi tilanne saattoi Afganistanin haavoittuvaan asemaan suhteessa pohjoiseen rajanaapuriin. Yhdysvallat oli ainoa, joka tarjosi vahvan vastavoiman Neuvostoliitolle.^[17]

Afganistanin hallinnossa tapahtui sukupolvenvaihdos vuonna 1953, kun Mosahebanin veljekset siirsivät hallinnon nuoremmalle sukupolvelle. Šah Mahmudin paikalle pääministeriksi tuli hänen veljenpoikansa, kuningas Muhammad Zahir Šahin serkku Mohammed Daud Khan.^[18][19] Hän peri vaikean Paštunestan-kysymyksen, joka oli tulehduttanut välit Pakistaniin. Pakistan oli kiistassa vahvemmassa asemassa, sillä Afganistanin ulkomaankauppa kulki maitse Pakistanin satamien kautta. Suhteiden kiristyessä Pakistan saattoi kiristää Afganistania estämällä polttoaineiden ja muiden kauppatavaroiden kulun. Afganistan kaipasi tässä tilanteessa liittolaisia. Afganistan yritti noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa ja kääntyi Yhdysvaltojen puoleen. Yhdysvalloilla ei kuitenkaan ollut kiinnostusta avustaa Afganistania, sillä sillä ei katsottu olevan merkittävää strategista roolia kylmän sodan aikana.^[17][18]

Neuvostoliitto sen sijaan tarjosi Afganistanille apua vuonna 1950, kun Pakistan katkaisi polttoainekuljetukset Afganistaniin. Afganistan ja Neuvostoliitto solmivat kauppasopimuksen, jonka mukaan Neuvostoliitto toimitti Afganistaniin polttoaineita ja muita hyödykkeitä vastineeksi villasta ja raakapuuvillasta. Afganistan olisi puolueettomuuspolitiikkansa mukaisesti aiemmin torjunut tarjouksen, mutta muuttuneessa tilanteessa Mohammed Daud Khanilla ei ollut vaihtoehtoja. Neuvostoliitto sai kauppasopimuksen ansiosta jalansijaa Afganistanista, ja kun Pakistan vuonna 1955 allekirjoitti puolustusliitto CENTOn perustavan Bagdadin sopimuksen, joka oli suunnattu Neuvostoliittoa vastaan, Pakistan oli sidottu entistä tiukemmin Yhdysvaltojen johtamaan länsiblokkiin. Se tarkoitti, että kylmän sodan hengessä Afganistanin ei kannattanut odottaa apua Yhdysvalloista. Neuvostoliiton näkökulmasta Pakistanin pääviholliset Intia ja Afganistan olivat neuvostohallinnon luonnollisia liittolaisia. Myöhemmin vuonna 1955 pääsihteeri Nikita Hruštšov tapasi Muhammad Daudin Kabulissa ja tarjosi Afganistanille vastineeksi liittolaisuudesta taloudellista ja sotilaallista tukea ja tuen Paštunestan-kysymyksessä.^[18][19]

Neuvostoliiton tuen avulla Afganistanissa käynnistyi 1950-luvun jälkipuoliskolla huomattava kehityskausi, jolloin muun muassa maan koululaitos ja asevoimat kehittyivät. Myös naisten huntupakko poistettiin jälleen vuonna 1959, mikä aiheutti vastarintaa vanhoillisissa islamisteissa. Neuvostoliiton tuki aiheutti myös huolta eliitin keskuudessa, sillä he olivat tietoisia Itä-Euroopan valtioiden ajautumisesta Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi.^[20] Muhammad Daud pyrki estämään kehityksen solmimalla suhteet myös Yhdysvaltoihin. Nyt myös Yhdysvallat alkoi ymmärtää Afganistanin tilannetta, ja maahan alkoi tulla taloudellista apua lännestä. Ylläpitämällä hyviä suhteita molempiin kylmän sodan osapuoliin Afganistan yritti tasapainoilla puolueettomana valtiona.^[18][19]

Paštunestanin kysymys ei saanut ratkaisua Neuvostoliiton tuesta huolimatta. Kiista kärjistyi jälleen 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa Mohammad Ajub Khanin noustua Pakistanin presidentiksi. Hän oli paštu ja kotoisin Luoteisprovinssista, eikä Afganistanin hallitsija siten voinut enää sanoa edustavansa kaikkia paštuheimoja. Durand-linjaa pidettiin historiallisena vääryytenä Afganistanissa, mutta Pakistanin puolella kaikki paštut eivät näkemystä enää kannattaneet. Monet Pakistanin puolella asuneista paštuista kannattivat pysymistä Pakistanissa, sillä osa heistä oli korkeissa asemissa maan hallinnossa ja armeijassa. Pakistanin puolella oli myös paštunationalisteja, joita Muhammad Daud alkoi tukea aseellisesti. Yritys epäonnistui, kun muiden paštuheimojen joukot ajoivat Pakistanin armeijan tuella afganistanilaiset rajan taakse. Rajaselkkaus ei päättynyt siihenkään, ja maiden väliset suhteet heikkenivät entisestään. Ajub Khan sulki kaikki Pakistanin konsulaatit Afganistanissa, mihin Muhammad Daud vastasi sulkemalla koko maiden välisen rajan.^[18][19]

Rajan sulkeminen vahingoitti enemmän Afganistania kuin Pakistania. Maan talouselämä pysähtyi, kun Pakistanin satamien ja rautatieverkon kautta ei enää tullut elintarvikkeita ja muita hyödykkeitä. Tulli- ja verotuloja ei enää tullut, ja Afganistanin talous ajautui kriittiseen tilaan. Kriisi jatkui puolitoista vuotta, mutta tilanne oli edennyt jo niin pitkälle, että Muhammad Daud ei voinut enää antaa periksi asiassa. Lopulta Afganistanin kuningashuoneen muut jäsenet olivat saaneet tarpeekseen, ja kuningas Zahir Šah ilmoitti pääministerin erosta maaliskuussa 1963. Muhammad Daudin tilalle pääministeriksi nimitettiin Mohammad Yusuf. Muhammad Daudin eron jälkeen suhteet Pakistaniin normalisoituivat Iranin šaahin toimiessa välittäjänä. Paštunestan-kysymys jäi ratkaisematta, mutta Afganistan ei kriisin jälkeen enää vaarantanut suhteitaan Pakistaniin. Kun Pakistan ajautui kaksi vuotta myöhemmin sotaan Intiaa vastaan, Afganistan ei yrittänyt vallata Pakistanin pashtualueita.^[18][19]

Pääministeriksi noussut Muhammad Yusuf poikkesi edeltäjistään siinä, että hän ei ollut kuningassuvun jäsen. Hänellä ei myöskään ollut samaa valtaa, sillä nyt maan poliittisen järjestelmän huipulle nousi kuningas itse. Kuningas Zahir Šah oli vuosikymmeniä toiminut setiensä varjossa, mutta maata kiertämällä hän oli kerännyt laajan kansansuosion. Kuningas oli myös ollut huolissaan Muhammad Daudin autoritaarisesta hallitustavasta, sillä se nakersi hallinnon kannatusta.^[20]

Zahir Šahin johdolla maahan säädettiin vuonna 1964 uusi perustuslaki, joka toi suuria muutoksia maan poliittiseen järjestelmään. Kuninkaan koolle kutsuma džerga vahvisti sen nojalla, että Afganistan oli perustuslaillinen monarkia. Laissa taattiin oikeus koulutukseen, yksityisomaisuuteen, kokoontumisvapauteen, ja äänioikeuteen myös naisille. Maahan määritettiin uskonnonvapaus, mutta vanhoillisten uskonoppineiden lepyttämiseksi sovellettiin šaria-lakia. Käytännössä laki määritteli kaikille tasavertaiset oikeudet, joten Afganistanista muodostui sekularistinen valtio. Merkittävä muutos oli säädös, jonka mukaan hallitsijahuoneen jäsenet eivät saaneet toimia pääministerinä, korkeimman oikeuden tuomareina tai kansanedustajina. Säädöksen tarkoitus oli pitää Muhammad Daud pois maan politiikasta.^[20]

Ensimmäiset vaalit pidettiin vuonna 1965. Vaalien järjestämisessä oli omat ongelmansa, sillä arviolta vain kymmenesosa väestöstä oli lukutaitoisia eikä parlamentarismin periaatteita ymmärretty. Zahir Šah onnistui kuitenkin pitämään valtakunnan rauhallisena lähes kymmenen vuoden ajan. Tyytymättömyys maassa kasvoi silti monesta syystä. Vanhoillisten uskonryhmien lisäksi myös uudistusmielisen eliitin keskuudessa alkoi muodostua radikaaleja liikkeitä. Maan koulutusjärjestelmän kehittyessä koululaitoksista valmistuneet eivät enää löytäneet oman alansa töitä, sillä valmistuneita oli aivan liikaa suhteessa työpaikkoihin, joita Afganistanin kehittymätön talous ei pystynyt tarjoamaan kaikille. Samaan aikaan kaupungistuminen horjutti perinteistä yhteiskuntarakennetta, kun työn tai koulutuksen perässä kaupunkeihin muutti nuoria miehiä, jotka alkoivat tällöin vieraantua paimentolaisista juuristaan. Nämä olosuhteet tekivät kaupunkilaisväestöstä helposti värvättäviä erilaisille aatesuunnille, kuten islamismille ja kommunismille.^[20]

Kaikki islamismin kannattajat eivät olleet vanhoillisia muslimeja. Islamistit muodostivat hyvin epäyhtenäisen ryhmän. Ääriajattelua edustavat jihadistit kannattivat aseellista vallankumousta, mutta toisaalta oli nykyaikaisia islamisteja, joista osa kannatti länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen omaksumista. Heidän näkemyksensä olivat usein maltillisia, ja niitä ajettiin poliittisin keinoin. Osa modernin islamismin kannattajista sulautui maallistuneisiin kansallismielisiin. Myös nationalismi sai paštujen keskuudessa kannatusta ja siitä tuli eräänlainen epävirallinen valtionideologia.^[20]

Kommunismi sai Afganistanissa jalansijaa, sillä suuri osa maan sivistyneistöstä oli saanut koulutuksensa Neuvostoliitossa. Palattuaan he olivat vakaumuksellisia marxisti-leninistejä. Pelko kommunistien organisoitumisesta oli syynä siihen, että poliittisia puolueita ei sallittu, vaikka maa siirtyikin perustuslailliseen monarkiaan. Kielto ei estänyt maanalaista organisoitumista, ja vuonna 1965 perustettiin Afganistanin kansandemokraattinen puolue (People's Democratic Party of Afganistan, PDPA). Sen voimahahmoja olivat Nur Muhammad Taraki ja Babrak Karmal. Jo muutaman vuoden kuluttua perustamisestaan PDPA hajosi kahteen leiriin. Tarakin johtama Khalq-ryhmittymä yhdisti marxilaisuuden ja paštunationalismin ja sai kannatusta etenkin paštujen parissa. Karmalin johtama Parcham vetosi etnisesti laajempaan kannattajakuntaan. Khalq ja Parcham muodostuivat käytännössä toisilleen vihamielisiksi kilpaileviksi puolueiksi.^[20]

Vaikka Muhammad Daud oli syrjäytetty valtakunnan politiikasta, hänellä oli vankka kannatus paštunationalistien keskuudessa. Merkittävintä oli armeijan tuki, sillä hän oli auttanut Afganistanin armeijaa sen aseistuksen modernisoinnissa, ja monet upseerit olivat hänelle kiitollisuudenvelassa korkeista asemistaan. Daud liittoutui PDPA:n Parcham-siiven kanssa, mikä toi hänelle arvokkaita liittolaisia.^[21]

1970-luvun alussa Afganistanissa tyytymättömyys kasvoi Zahir Šahin hallintoa kohtaan, kun maata koetteli peräkkäisinä vuosina ankara kuivuus, jonka vuoksi sadot tuhoutuivat ja karjaa kuoli. Seurauksena oli nälänhätä erityisesti köyhimmillä alueilla. Afganistan oli riippuvainen ulkomaisesta talousavusta, mutta nämäkin tulot alkoivat ehtyä 1960-luvulla. Valtionvelka etenkin Neuvostoliitolle kasvoi kestämättömäksi. Maa ajautui vakavaan talouskriisin, kun yksityinen sektori ei kyennyt luomaan työpaikkoja eikä verotulojakaan tullut. Neuvostovelkaan oli Muhammad Daud itse paljolti syyllinen, mutta hän syytti siitä Zahir Šahin hallintoa. Lisäkannatusta Muhammad Daud sai, kun Pakistan ajautui sisällissotaan, jonka seurauksena Bangladesh irtautui Pakistanista. Tilanne herätti toiveita Paštunestanin perustamisesta, kun muuallakin Pakistanissa oltiin tyytymättömiä Punjabin hallintoon, erityisesti paštualueilla ja Belutšistanissa.^[20]

Muhammad Daud sai tilaisuutensa heinäkuussa 1973, kun Zahir Šah oli poistunut maasta. Sotilasosastot valtasivat lähes verettömästi Kabulin. Muhammad Daud julisti Afganistanin tasavallaksi ja otti hoitaakseen sekä presidentin että pääministerin virat. Zahir Šah luopui kruunusta ja jäi Roomaan. Näin tuli päätökseensä Afganistania 226 vuotta hallinnut Dorrani-dynastia. Muhammad Daud tosin kuului samaan sukuun kuin vallasta syrjäytetty serkkunsa.^[20] Kaappauksen jälkeen Afganistan siirtyi sekasorron aikaan, jota on jatkunut puoli vuosisataa.^[2]

• Sergejeff, Andrei: Afganistanin historia. Silkkitietä kulttuurien risteykseen. Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-219-4
• Pesonen, Hannu: Afganistan syntyi sotatantereista. Tiede, 2020, nro 14, s. 50–58.