Puna-armeija
| Työläisten ja talonpoikien punainen armeija Рабоче-крестьянская Красная армия Rabotše-krestjanskaja Krasnaja armija |
|
|---|---|
 |
|
| Toiminnassa | 28. tammikuuta 1918 – 25. helmikuuta 1946 |
| Valtio |
 Neuvosto-Venäjä (1918–1922) Neuvostoliitto (1922–1946) |
| Rooli | asevoimat |
| Koko | 12 milj. (1945)[1] |
| Värit | punainen |
| Sodat ja taistelut |
ensimmäinen maailmansota lokakuun vallankumous Venäjän sisällissota Puolan–Neuvosto-Venäjän sota Neuvostoliiton–Japanin rajasota toinen maailmansota (muun muassa talvisota, itärintama mukaan lukien jatkosota) |
| Komentajat | |
| Tunnettuja komentajia | Josif Stalin (3. huhtikuuta 1922 – 25. helmikuuta 1946) |
Työläisten ja talonpoikien punainen armeija (ven. Рабоче-крестьянская Красная армия, Rabotše-krestjanskaja Krasnaja armija), lyhennettynä puna-armeija, oli Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton asevoimat vuosina 1918–1946. Punainen viittasi puna-armeijan nimessä ensimmäisen sosialistisen valtion tunnusväriin sekä marraskuussa 1917 bolševikkien tekemän lokakuun vallankumouksen hyväksi vuodatettuun vereen. Vuonna 1946 armeijan nimi muutettiin Neuvostoliiton asevoimiksi.
Venäjän sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Venäjän sisällissota
Armeijan perustaminen ja Saksan hyökkäyksen torjuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjän hallitus, kansankomissaarien neuvosto, antoi määräyksen työläisten ja talonpoikien punaisen armeijan perustamisesta 28. tammikuuta (uutta lukua) 1918. Armeija muodostettiin bolševikkien johtamien sotamiesneuvostojen punakaarteista. Muutaman kuukauden kuluessa armeijan vahvuus oli noussut 800 000 mieheen. Entisiä keisarillisen armeijan upseereita värvättiin sotilaallisiksi asiantuntijoiksi, sotamiehille ryhdyttiin antamaan johtajakoulutusta ja sotaoikeudet sekä univormut otettiin käyttöön. Puna-armeijan järjesti Lev Trotski, josta elokuussa tulikin sota- ja meriasiain kansankomissaari eli ministeri (vuoteen 1925 saakka).[2][3]
Trotski myös perusti vuonna 1918 puna-armeijan tiedusteluhallinnon eli RU:n, jonka tehtävä oli sotilastiedustelu. Käytännössä RU oli yhtä kuin pääesikunnan 2. osasto. Se kuului sota- ja meriasiain kansankomissariaatin alaisuuteen.[4]
Ensimmäisen, Pietarissa ja Moskovassa tapahtuneen joukkojen värväyksen tuloksena Venäjän armeija torjui ensimmäisessä maailmansodassa kohti Pietaria hyökänneet Saksan armeijan yksiköt Pihkovassa ja Narvassa 23. helmikuuta 1918. Tästä päivämäärästä tuli vuonna 1922 puna-armeijan ja -laivaston päivä, josta tuli neuvostoarmeijan ja -sotalaivaston päivä vuonna 1949.[5] Nykyään Venäjällä samana ajankohtana on isänmaan puolustajan päivä.
Punakaartien vapaaehtoisarmeijasta asevelvollisuusarmeijaksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Perustettaessa puna-armeija perustui vapaaehtoisuuteen, eikä se tuntenut sotilasarvoja tai joukko-osastosymboleita. Upseerit valittiin demokraattisesti. 18–40-vuotiaat miehet tehtiin kuitenkin asevelvollisiksi 29. toukokuuta 1918. Suuren luokan värväysoperaation toteuttamiseksi perustettiin alueelliset kutsuntalautakuntia vastaavat sotilaskomissariaatit (военный комиссариат, военкомат; voenkomat).
Koska työläisten ja talonpoikien puna-armeija oli ideologiselta perustaltaan vallankumousarmeija, joka joutui kuitenkin tukeutumaan niihin väestöryhmiin ja sosiaalisiin kerrostumiin, joiden katsottiin olevan vallankumousta vastaan periaatteessa, asetti kommunistinen puolue komppaniasta alkaen ylimmille sotilasjohdon tasoille asti suoran poliittisen valvonnan, mikä takasi armeijan uskollisuuden kommunistiselle puolueelle. Armeija oli ainoa valtion laitos, joka olisi kyennyt vastustamaan kommunistisen puolueen johtoa ja sen valtaa tukevaa NKVD:tä, sen edeltäjiä tai seuraajia.
Puoluevalvonta komissaarien avulla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Armeijan komissaarijärjestelmä oli alun perin Lev Trotskin ajatus, koska pätevät upseerit olivat poliittisesti joko tsaarinvaltaa ja yhtenäistä Venäjää kannattaneita monarkisteja tai Venäjän muuttamista porvarilliseen demokratiaan perustuvaksi federaatioksi kannattaneita perustuslaillisia demokraatteja, tuon ajan oloissa liberaaleja. Näin ollen he olisivat voineet saksalaisten uhan väistyttyä asettaa vaatimuksia puolueelle. Kansankomissaarien neuvosto, jonka edeltäjä Venäjän väliaikainen hallitus oli ollut, oli kohdannut Kornilovin kapinan vuonna 1917.
Komissaarit olivat kommunistipuolueen keskuskomitean alaisia. Joukkojen poliittista ohjausta varten perustettiin puna-armeijan yleisesikunnan alaiselle komentojärjestelmälle rinnakkainen johtojärjestelmä, armeijan poliittinen hallinto (PUR).[4] Komissaari vahvisti päälliköiden ja komentajien päätökset, mikäli ne vastasivat kommunistisen puolueen periaatteita. Komissaarilla oli veto-oikeus päällikön tai komentajien päätöksiin, koska hän saattoi jättää käskyn hyväksymättä. Tämä kaksoisjohto komentojärjestelmässä saattoi johtaa sotilaalliseen tehottomuuteen. Venäjän kommunistinen puolue piti tärkeänä valvoa upseeristoa, joka oli sisällissodan edetessä yhä useammin muodostettu entisen keisarillisen armeijan upseereista.
Venäjän sisällissodassa vuosina 1918–1920 puna-armeija taisteli valkoisia vastavallankumouksellisia armeijoita vastaan ja sitä käytettiin myös sisäisten kapinoiden tukahduttamisiin. Sodan loppuun mennessä puna-armeijassa palveli lähes viisi miljoonaa miestä. Heistä 75 % oli kotoisin maaseudulta.[2]
Armeijan vahvuus vuosina 1924-39
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Demobilisoinnin jälkeen puna-armeijan vahvuus oli vuoteen 1924 mennessä laskenut 562 000 sotilaaseen, minkä jälkeen sitä nostettiin 885 000 sotilaaseen vuonna 1933 ja 1 513 000 sotilaaseen vuoden 1937 loppuun mennessä. Vahvuutta nostettiin vielä tästä kahteen miljoonaan vuoden 1938 loppuun mennessä ja kolmeen miljoonaan vuoden 1939 loppuun mennessä.[4]
Ammattiupseerien toimi, joka oli hylätty ”tsaristisena perintönä”, palautettiin vuonna 1935. Suurten puhdistusten aikana lähes kaikki vanhemmat upseerit kuitenkin teloitettiin tai lähetettiin pakkotyöleireille potentiaalisina uhkina Josif Stalinin vallalle.
Japanin vastaiset taistelut ja voitot ennen toista maailmansotaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliitto ryhtyi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen noustua Saksassa valtaan ulkopoliittisesti tukemaan Kansainliittoa aktiivisesti vuosina 1933–1934, tapana järjestää kollektiivinen turvallisuus. Tähän liittyi pyrkimys yhteistyöhön Saksan vaikutusvallan nousua vastustavan Ranskan kanssa sekä Tšekkoslovakian turvallisuuden takaaminen yhdessä Ranskan ja Ison-Britannian kanssa.
Aasiassa vuoden 1902 Ison-Britannian ja Japanin välinen sopimus johti siihen, että Japani alkoi esiintyä yhä päättäväisemmin Kiinaa vastaan ja voitti Venäjän–Japanin sodan. Venäjä pyrki estämään Japanin vaikutusvallan nousua muun muassa tukemalla Mongolian itsenäisyyttä vuonna 1911. Neuvosto-Venäjä ja Neuvostoliitto puolestaan turvallisuustakasivat Mongolian kansantasavallan toisaalta Kiinan tasavallalta kuin myös Japanilta.
Takaaminen johti Halhin-Golin taisteluihin Mongolian kansantasavallan puolesta 11. toukokuuta 1939 ensiksi mongolien ja kiinalaisten Japanin tukeman Mantšukuon kesken ja sen jälkeen japanilaisten ja mongolien kesken sekä lopuksi neuvostoliittolaisten ja japanilaisten kesken. Sotatilaa kesti 16. syyskuuta 1939 saakka, minkä jälkeen Neuvostoliitto hyökkäsi Itä-Puolaan seuraavana päivänä jakamaan Puolaan Saksan kanssa.
Tätä ennen puna-armeija oli voittanut Hasanin taistelut Japania vastaan 29. heinäkuuta 1938 – 9. elokuuta 1938.
Aselajien ja strategian kehittäminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neuvosto-Venäjän ja Saksan Rapallossa vuonna 1922 solmima sopimus johti maiden väliseen asetekniseen yhteistyöhön, lentokoneiden ja panssarivaunujen yhteistuotantoon ja puna-armeijan aseteknologian kehittymiseen. Puna-armeijan ja laivaston osuus Neuvostoliiton budjetista kaksinkertaistettiin vuosina 1927–1933 744 miljoonasta ruplasta 1 450 miljoonaan ruplaan. Varat käytettiin aluksi asevoimien teknisen tason nostamiseen, aseteollisuuden luomiseen ja maavoimien aseistamiseen automaattisilla käsiaseilla, sitten jalkaväen mekanisoimiseen, ilmavoimien kolminkertaistamiseen ja iskukykyisen sukellusvenelaivaston luomiseen.[4]
Uusista aseista ensimmäisenä esiteltiin vuoden 1928 sotaharjoituksissa Kiovassa panssarivaunu T-18. Edellisenä vuonna oli ilmestynyt Konstantin Kalinovskin (1897–1931) tutkimus Tankki jalkaväen tukena. Toukokuussa 1930 muodostettiin ensimmäinen mekanisoitu prikaati, jossa oli kaksi panssarivaunupataljoonaa, kaksi motorisoitua jalkaväkipataljoonaa, motorisoitu tykistöpatteristo ja tiedusteluosasto. Uutena aselajina ryhdyttiin kehittämään myös laskuvarjojoukkoja, joiden tehtävä oli strategisten kohteiden haltuunotto vihollisen selustassa, reservien kokoamisen häirintä, esikuntien ja varastojen tuhoaminen sekä vetäytyvien vihollisjoukkojen tien katkaiseminen. Laskuvarjojoukkojen ensimmäinen näytösesiintyminen oli Voronežissa Moskovan sotilaspiirissä 2. elokuuta 1930.[6]
Puna-armeijan strategiaa kehitettiin 1930-luvulla vastaamaan uutta aseteknologiaa. Kehitystyön merkittävin tulos oli oppi syvistä operaatioista. Hyökkäyksen merkitystä painottavaa oppia kokeiltiin vaihtelevalla menestyksellä Japanin vastaisessa sodassa vuosina 1938–1939 ja Suomen talvisodassa vuosina 1939–1940. Se määriteltiin puna-armeijan päätaistelumuodoksi ja sitä päästiin toteuttamaan onnistuneesti toisen maailmansodan ratkaisutaisteluissa vuosina 1942–1945.[7]
Sotilastiedustelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuodesta 1938 lähtien puna-armeijan sotilastiedustelu, jonka nimi oli Tiedustelupäähallinto eli GRU, kuului puolustusasiain kansankomissariaatin alaisuuteen. Sotilastiedustelulla oli samanlainen tiedusteluverkosto kuin NKVD:n alaisella ulkomaantiedustelulla. Kohdemaissa sotilastiedustelu kuului sotilasasiamiesten tehtäviin. Toisen maailmansodan aikana Tukholmassa toiminut sotilastiedustelu oli tärkeässä asemassa, koska kaupunki oli eri valtioiden tiedustelupalveluiden käyttämä keskeinen tiedonvälityspaikka. Tukholmassa puna-armeijan sotilastiedustelua johti vuosina 1939-45 eversti Nikolai I. Nikitushev.[8]
Toinen maailmansota itärintamalla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Itärintama
- Pääartikkeli: Suuri isänmaallinen sota
Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen talvisodassa puna-armeijan voimaa heikensivät suuresti kykenemättömyys sopeutua purevaan pakkaseen ja monet muut tekijät. Taisteluiden jatkuessa komennettiin rintamalle myös ukrainalaisista koottuja eteläisiä yksilöitä. Armeija oli jo aikaisemmin mekanisoitu, kuten monet muutkin eurooppalaiset armeijat siihen aikaan. Moottoriajoneuvot soveltuivat kuitenkin huonosti talvisodan taistelukenttien metsäiseen maastoon, kylmyydestä puhumattakaan ja ylivoimaisiksi luultu puna-armeija juuttui pidentyviin taisteluihin sitkeätä vastarintaa tekevien suomalaisten kanssa. Lisäksi armeija taisteli sotaa täysin väärillä taistelutaktiikoilla, joiden muuttaminen oli vaikeata jäykän komentorakenteen takia. Myös kokemuspula oli Stalinin puhdistusten takia valtava. Alkuperäinen tarkoitus oli edetä muutamassa viikossa Helsinkiin, mutta taisteluiden jumiuduttua paikalleen tavoite ei koskaan toteutunut – vaikka Suomen armeija vietiin lähelle murtumispistettä, joutui Stalin kuitenkin taipumaan rauhanneuvotteluihin ja puna-armeija koki nöyryytyksen kansainvälisen yleisön silmissä.
Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 puna-armeijan vahvuus oli arviolta 303 divisioonaa ja 22 prikaatia, eli noin 4,8 miljoonaa miestä. Se oli edelleen poliittisten puhdistusten heikentämä ja joutui pahasti hyökkäyksen yllättämäksi. Ensimmäisten viikkojen aikana käytännössä koko neuvostoilmavoimat tuhottiin kentille ja satoja tuhansia neuvostosotilaita motitettiin valtaviin motteihin.
Retoriikan kansallishenkistäminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neuvostohallitus muutti taktiikkaansa parantaakseen pakenevan puna-armeijan moraalia vuonna 1941. Neuvostopropagandan, joka oli aikaisemmin toitottanut poliittista agendaa luokkataistelusta, lähestymistavaksi muutettiin isänmaallisten tunteiden nostamisen väestössä hyödyntäen neuvostovaltaa edeltäneen keisarillisen Venäjän historiaa. Sota Adolf Hitlerin Saksaa vastaan rinnastettiin Napoleonia vastaan käytyyn isänmaalliseen sotaan vuonna 1812. Propaganda teki viittauksia sellaisiin legendaarisiin venäläisiin sankareihin kuten Aleksanteri Nevski ja Mihail Kutuzov. Ortodoksisen kirkon vainoaminen lopetettiin ja papisto elvytti esimerkiksi sellaisen perinteen kuin aseiden siunaamisen ennen taistelua. Poliittisten upseerien perinne poistettiin, vaikka tosin ainoastaan hetkellisesti. Armeijaan muodostettiin tarkasti määritellyt sotilasarvot ja alettiin myöntää esimerkiksi mitaleita ja perustettiin ”ritarikuntia”. Kaartit perustettiin uudelleen ja suurta sankaruutta taistelussa osoittaneet yksiköt nimettiin uudelleen kaarti-etuliitteellä – esimerkiksi kaartinrykmentti ja kaartinarmeija.
Kolmannes kaatuneita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suuren isänmaallisen sodan aikaan puna-armeijaan värvättiin 29 574 900 upseeria, aliupseeria ja miehistöön kuuluvaa sotilasta, joista 7–10 miljoonaa kuoli.
Jatkosodan ensimmäisenä sotavuonna 1941–1942 oli neuvostoliittolaisten sotavankien kuolleisuus suurehko, mutta sen jälkeen kuolleisuus väheni huomattavasti.
Kovaotteista miehitystä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saksaa vallatessaan puna-armeijan sotilaat syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin, kuten saksalaisnaisten raiskauksiin. Sotarikokset johtuivat löyhästä kontrollista, Ilja Ehrenburgin kaltaisten propagandistien saksalaisvastaisesta kiihotuksesta ja katkeruudesta – myös saksalaiset sotilaat olivat syyllistyneet sotarikoksiin Neuvostoliitossa. Puna-armeijan johto tuomitsi raakuudet puna-armeijan sotilaan arvolle sopimattomiksi teoiksi, mutta niiden konkreettiseen estämiseen tähtäävät toimet olivat ponnettomia. On huomattava kuitenkin, etteivät kaikki sotilaat syyllistyneet näihin raakuuksiin ja usein asialla olivatkin itse rintamajoukkojen sijaan heitä seuranneet selustan joukot.[9]
Armeijan arvostus puhdistusten ja sodan jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Berliinin taistelun ja voitetun sodan jälkeen puna-armeijaa kohtaan tunnettu kunnioitus ja sen arvovalta nousivat neuvostoyhteiskunnassa huomattavasti. Viimeinen askel muodonmuutoksessa vallankumouksellisesta asejoukosta suvereenin valtion vakinaiseksi armeijaksi tapahtui 1946, kun puna-armeija nimettiin Neuvostoliiton asevoimiksi.
Kylmä sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
- Pääartikkeli: Kylmä sota
Sodan jälkeen joukkoja kotiutettiin ja armeijan vahvuus vähennettiin arviolta viiteen miljoonaan. Neuvostoarmeijan yksiköt, jotka olivat valloittaneet Itä-Euroopan maat saksalaisten vallasta, jäivät maihin miehitysjoukoiksi varmistamaan neuvostovallan säilymisen. Tämä johti valtioiden muuttumiseen sosialistisen blokin jäseniksi ja käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Suurin neuvostoarmeijan vahvuus oli sijoitettuna Saksan demokraattiseen tasavaltaan (DDR) torjumaan Nato-joukkojen uhkaa.
Saksalaishyökkäyksen Neuvostoliiton maaperällä aiheuttamat tuhot saivat Neuvostoliiton muodostamaan kylmän sodan doktriinin, jonka tavoite oli taistella vihollisia vastaan niiden omalla maaperällä tai mahdollisesti satelliittivaltioiden puskurivyöhykkeellä. Turvatakseen tuon puskurivyöhykkeen olemassaolon neuvostojoukot kukistivat kaikki sosialisminvastaiset kansannousut DDR:ssä, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa 1950- ja 1960-luvuilla.
Vastakkainasettelu Naton kanssa kylmän sodan aikana perustui lähinnä ydinpelotteeseen. Neuvostoliitto käytti paljon resursseja armeijansa ydinaseiden kehittelyyn, etenkin ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden.
Vuoden 1966 huhtikuun 3. päivänä Moskova ilmoitti, että neuvostoliittolaiset ydinsukellusveneet olivat sukeltaneet maapallon ympäri. Sukellus oli kestänyt puolitoista kuukautta.[10]
Virossa oli Neuvostoliiton joukkoja vuonna 1984 yhteensä 122 480 miestä. Ydinsukellusveneet oli sijoitettu Paldiskin ja Naissaarin sotilastukikohtiin. Ohjustukikohtia Virossa oli tuolloin seitsemän: Suurupissa, Viljantissa, Hiidenmaalla, Tartossa, Aegviidussa, Valgassa ja Kundassa.[11]
Konflikteja sodittiin ainoastaan niin sanottujen proxy-sotien kautta, joissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tukivat hallituksia tai kapinallisliikkeitä tarpeen mukaan. Vuonna 1979 neuvostoarmeija kuitenkin puuttui suoraan sisällissotaan, joka riehui Afganistanissa. Neuvostoliiton tavoitteena oli tukea ystävällismielistä maallista hallintoa, jota uhkasivat muslimifundamentalistisissit (joihin kuului muun muassa Osama bin Laden). Yhdysvallat tuki näitä sissejä taloudellisesti ja sotilaallisilla varusteilla, muun muassa toimittamalla niille yhdysvaltalaisia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla oli tarkoitus taistella neuvostojoukkojen ilmaherruutta vastaan. Teknisestä ylivertaisuudestaan huolimatta neuvostoarmeija ei onnistunut saamaan maata kontrolliin ja kärsi jatkuvia tappioita sissien iskuissa ja väijytyksissä. Mihail Gorbatšov veti viimein joukot maasta 1988. Afganistanin sotaa vuosina 1979–1989 voidaan verrata Yhdysvaltain käymään sotaan Vietnamissa: molemmat olivat kylmän sodan sijaissotia ja molemmat päättyivät nöyryyttävään tappioon teknisesti alivoimaista, mutta lopulta voitokasta sissivastustajaa vastaan.
Neuvostoliiton loppu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Katso myös: Neuvostoliitto Gorbatšovin aikakaudella
Vuonna 1991 armeija näytteli tärkeää osaa vanhoillisten kommunistien ja ylempien sotilaskomentajien järjestämässä vallankaappausyrityksessä, jonka tarkoituksena oli syöstä Mihail Gorbatšov ja hänen uudistusmielinen hallituksensa vallasta lähettämällä panssarivaunuja Moskovan kaduille. Kaappaus epäonnistui, koska siviilit ryhtyivät vastarintaan ja panssarivaunujen miehistöt kieltäytyivät ampumasta maanmiehiään.
Kaappausta seurasi Neuvostoliiton hajoaminen. Neuvostoarmeija hajotettiin ja sen resurssit jaettiin Neuvostoliiton seuraajavaltioiden kesken. Suurin osa armeijasta, mukaan lukien enemmistö ydinohjusjoukoista liitettiin Venäjän asevoimiin. Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot vedettiin takaisin vuosina 1991–1994. Venäjän asevoimissa säilyivät edelleen puna-armeijan perinteet; muun muassa ilmavoimien tunnuksena on edelleen punainen, viisisakarainen tähti.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Beevor, Antony: Berliini 1945. (Berlin the downfall 1945, 2002.) Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-27036-9
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Hoekstra, Kyle: The Red Army: 10 Facts About the Soviet Armed Forces HistoryHit. 19.1.2022. Viitattu 2.7.2022. (englanniksi)
- ↑ a b Red Army encyclopedia.1914-1918-online.net.
- ↑ Christensen, Chr. A. R.: Kansojen historia. Osa 21. Maailmansodat, s. 133-134. WSOY, 1984. ISBN 951-0-09749-7
- ↑ a b c d Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 60, 215-216, 231. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
- ↑ Scot and Scott, 1979, s. 8
- ↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 190-193. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
- ↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 189. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
- ↑ Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana, s. 178-179, 184. Edita, 2006. ISBN 951-37-4628-3
- ↑ Beevor: Berliini 1945 (Puna-armeijan raakuuksia kuvataan lähes joka toisella sivulla)
- ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 35. Otava, 1966.
- ↑ Sinilind, Sirje: Viro ja Venäjä. Havaintoja Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikasta Virossa 1940-1984, s. 99-104. ALEA-KIRJA, 1985. ISBN 951-9272-97-6
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Puna-armeija Wikimedia Commonsissa
.svg){kind=small}
| Johto |
| .svg){kind=small} | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Organisaatio |
| ||||||||
| Historia |
| ||||||||
| Muuta | |||||||||
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Muut | |
