5. divisioona (talvisota)

5. divisioona oli Suomen armeijan yksikkö talvisodassa. Se perustettiin Turunmaan sotilasläänissä jo ennen YH:n julistamista 10. lokakuuta 1939 alkaen.^[1] 5. divisioona liitettiin II armeijakuntaan, joka taisteli Karjalankannaksella.

5. divisioona pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaiseksi, mutta Puolustusvoimien kalustopulasta johtuen määrävahvuuksia ei saatu täytettyä etenkään kaluston osalta.^[2]

• eversti Selim Isakson

5. divisioonaan kuuluivat mm. seuraavat yksiköt^[3]

• Esikunta ja esikuntakomppania
• Jalkaväkirykmentti 15 (JR 15)
• Jalkaväkirykmentti 14 (JR 14)
• Jalkaväkirykmentti 13 (JR 13)
• Kenttätykistörykmentti 5 (KTR 5)
• Kevyt osasto 5 (KevOs 5)
• 9. pioneerikomppania (9. PionK)
• 10. pioneerikomppania (10. PionK)
• 5. viestikomppania (5. VK)
• 5. linjanrakennuskomppania (5. LRakK)

5. divisioona sai tehtäväkseen "miehittää Kannaksen lukon" YH:n julistamisen tapahduttua 14. lokakuuta 1939. Divisioona keskitettiin 35 junalla 14.–17.10. tulevalle toiminta-alueelleen (Kämärä-Leipäsuo), toisin sanoen tulevan sodan ratkaisutaisteluiden alueelle Summan kylän läheisyyteen.^[4]

Puna-armeijan Karjalankannaksella toimineiden joukkojen tavoitteena oli talvisodan aikana lyödä Suomen puolustusvoimat taistelualueellaan. Hyökkäyksen painopisteeksi oli määrätty Viipurin ja Leningradin välisen rautatien suunta.^[5]

Talvisodan alkaessa Karjalankannaksella hyökkäsi Suomen alueelle Neuvostoliiton 7. armeija, jota komensi sodan alussa 2. luokan armeijankomentaja Vsevolod Fjodorovitš Jakovlev, joka joutui kuitenkin väistymään jo 9. joulukuuta, jolloin armeijan komentajuuden sai 2. luokanarmeijan komentaja Kirill Afanasjevitš Meretskov. 7. armeijaan kuului sodan alkaessa yhteensä yhdeksän divisioonaa ja panssariarmeijakunta. Alueelle oli siis ilmeisesti keskitetty lähes 200 000 miestä, n. 1500 panssaroitua ajoneuvoa sekä n. 900 tykkiä ja kranaatinheitintä.^[5]

Joulukuun 1939 aikana Neuvostoliiton pääsotaneuvosto totesi Puna-armeijan kärsineen merkittäviä tappiota ja epäonnistuneen Suomen valtaamisessa lyhyessä ajassa (kuten ennakkoon oli arveltu). Pääsotaneuvosto arvioi tehdyiltä suunnitelmilta puuttuneen todellisuuspohjan ja totesi suomalaisten puolustuskykyä aliarvioidun merkittävästi. Tästä syystä pääsotaneuvosto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen Rintaman, jolle annettiin käytettäväksi merkittävä määrä uusia joukkoja. Helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen n. 600 000 miestä, 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa.^[6]

Puna-armeijan joukkojen johtoa vaihdettiin Luoteisen rintaman perustamisen yhteydessä. Rintaman komentajaksi nimitettiin 1. luokan armeijakomentaja Semjon Timošenko. Samassa yhteydessä Karjalankannaksella toimivat neuvostojoukot jaettiin kahteen armeijaan joukkojen suuren määrän vuoksi. 7. armeija jatkoi länsi-Kannaksen alueella uuden komentajansa (2. luokan armeijakomentaja) Kirill Meretskovin johtamana ja itä-Kannaksen alueelle perustettiin uusi 7. armeijan Oikea Ryhmä, jonka komentajaksi tuli suomalaissyntyinen armeijakunnankomentaja Vladimir D. Grendahl (aik. Wladimir Gröndahl). Uuteen Ryhmään kuuluivat 49. ja 150. jalkaväkidivisioona. Myöhemmin 26. joulukuuta 1939 Ryhmästä muodostettiin Stavkan (Pääsotaneuvosto) antamalla käskyllä numero 0691 uusi Neuvostoliiton 13. armeija, jonka komennossa oli nyt 2. luokan armeijakomentajan arvoon ylennetty Grendahl. 13. armeija käsitti 4., 49., 150. ja 142. jalkaväkidivisioonan, 116. haupitsirykmentin, 311. kanuunarykmentin, 39. erillisen panssariprikaatin ja 204. panssaripataljoonan.^[7]

5. divisioonan tehtävänä oli sodan alkaessa pysäyttää neuvostojoukkojen hyökkäys pääasemassa (jota myöhemmin ryhdyttiin kutsumaan nimellä Mannerheim-linja) noin 20 kilometriä leveällä alueella Summajoen ja Muolaanjärven välissä. Divisioonan tuli tämän lisäksi valmistautua tukemaan pääaseman ja valtakunnan rajan välisellä alueella viivyttävää Uudenkirkon ryhmää.^[8]

Divisioonan kaista oli jaettu kolmeen lohkoon. Painopistesuunnaksi oli määritetty Viipurin-Leningradin välisen tien molemmille puolille ulottuva Summan lohko, jonka puolustamisesta vastasi Jalkaväkirykmentti 15 (josta yksi pataljoona tosin oli ryhmitettynä noin 5 kilometriä pääaseman etupuolelle). Mainitusta lohkosta koilliseen sijaitsi Lampeistenojan lohko, jossa puolustusvastuussa oli Jalkaväkirykmentti 13 (josta rykmentin kolmas pataljoona oli alueella toisen pataljoonan ollessa divisioonan reservinä pääaseman takana ja kolmannen pataljoonan ollessa ryhmittyneenä pääaseman etupuolelle Kaukjärven itäpuolella). Myös rykmentin esikunta oli sijoittuneena pääaseman itäpuolelle. Kattilaojan lohkolla, joka sijaitsi edellisestä lohkosta edelleen koilliseen päättyen jo aiemmin mainittuun Muolaanjärveen, puolustuksesta vastasi divisioonaan kuulunut Jalkaväkirykmentti 14. Kevyt osasto 5 oli ryhmittyneenä pääaseman etupuolelle Perkjärven alueella. Divisioonan oman orgaanisen tykistön (KTR 5:n) lisäksi alueelle oli keskitetty päämajan tykistöyksiköistä Raskaat Patteristot 1–3.^[9]

5. divisioonan alueella oli merkittävä osuus ennen sotaa rakennetuista betonisista ns. kestolaitteista. Betonista rakennetut linnoituslaitteet olivat joko konekivääriasemia tai miehistön majoittamiseen tarkoitettuja laitteita (suuressa osassa molempia). Kestolinnoituslaitteita oli kuitenkin melko vähän (verrattuna esim. ranskalaisten Maginot-linjaan tai saksalaisten Länsivalliin) ja osa niistä oli 1920-luvulla rakennettuina jo täysin vanhentuneita sodankäyntiin.^[10]

Divisioonan vastuualueella pääasemassa oli koko sen noin kahdenkymmenen kilometrin matkalla yhteensä 41 betonista kestolinnoituslaitetta, joten rintamakilometriä kohden oli käytössä keskimäärin vain kaksi betonista linnoituslaitetta. Kestolinnoituslaitteet olivat keskittyneet tärkeimmiksi arvioituihin suuntiin, joten suuri osa rintamavastuualueesta oli täysin vailla kestolaitteita. Linnoittamistilanne oli pääpiirteissään seuraava^[10]:

• Summan lohkolla oli yhteensä 27 betonista rakennettua kestolaitetta (Summan kylässä 18 ja Summajärven itäpuolella 9), taisteluhaudat oli kaivettu ja suojattu hyökkäysvaunuesteellä (josta osa oli rakennettu liian pienistä kivistä) sekä piikkilankaesteellä, joista jälkimmäisessä oli kuitenkin merkittävä aukko Munasuon alueella. Lohkolla oli rakennettu myös ns. tukilinjaa ja linnoitettu etuvartioasemia.
• Kattilaojan lohkolla oli seitsemän betonista rakennettua kestolaitetta, taisteluasemat oli kaivettu ja suojattu hyökkäysvaunuesteellä sekä piikkilankaesteellä (jossa oli kuitenkin aukko lohkon oikealla sivustalla). Taemman aseman rakentamista ei ollut edes aloitettu.
• Muolaan lohkolla oli mainitun järven ranta-alueella seitsemän betonista linnoituslaitetta. Taisteluasemat oli valmiiksi kaivettu ja ne oli suojattu hyökkäysvaunu- ja piikkilankaesteellä. Tukilinjan rakentamista ei ollut aloitettu.

Talvisodan syttyessä aamulla 30. marraskuuta 1939 divisioona oli ryhmittyneenä pääpuolustusasemaan lukuun ottamatta divisioonan kevyttä osastoa, joka oli pääaseman etupuolella Perkjärven alueella.^[11]

Sodan ensimmäisinä päivinä 5. divisioonan joukot eivät osallistuneet taistelutoimintaan vaan suomalaisten ns. suojajoukot kävivät taisteluita valtakunnan rajan ja pääaseman välisellä alueella. Ensimmäisen suoraan taistelutoimintaan liittyvän käskyn divisioonan joukot saivat 3. joulukuuta, jolloin KevOs 5 ja I/JR 13 (Jalkaväkirykmentti 13:n ensimmäinen pataljoona) sai tehtävän miehittää ns. sulkulinjan Suulajärven ja Muolaanjärven väliselle kannakselle rintamasuunta itään. Käskyn taustalla oli se, että divisioonan edessä ollut viivyttävä Uudenkirkon ryhmä oli vielä noin kymmenen kilometriä lähempänä valtakunnan rajaa kuin vasemmalla puolellaan taisteleva Muolaan ryhmä. Viivytystä johtava II armeijakunnan esikunta pelkäsi näin aiheellisesti ensin mainitun ryhmän joukkojen joutumista saarroksiin.^[12]

Muolaan ryhmän joukkojen irtauduttua seuraavan päivän iltana asemistaan avautui neuvostojoukoille hyökkäyslinja myös Suulajärven pohjoispuolitse Uudenkirkon ryhmän sivustaan ja 5. joulukuuta 5. divisioonan alueella olevat joukot joutuivatkin taisteluun puna-armeijan joukkoja vastaan. Pääaseman etupuolella olleet 5. divisioonan joukot oli nimetty Ryhmä Vaalaksi, johon kuulunut I/JR 13 joutui ensimmäisenä taisteluun Suulajärven pohjoispuolella. Neuvostojoukot hyökkäsivät noin kello 9:n aikaan panssareilla vahvistetun komppanian voimin aivan Suulajärven pohjoisrannalla olleen 3./I/JR 13:n joukkojen asemia vastaan. Komppania onnistui pitämään asemansa kello 11:een asti, mutta sitten sen oli aloitettava vetäytyminen puna-armeijan joukkojen päästyä murtautumaan sen asemiin. Aamupäivän aikana Suulajärven pohjoispuolella todettiin toimivan jo kokonainen neuvostorykmentti ja puolustavan pataljoonan toinenkin komppania joutui aloittamaan vetäytymisensä ylivoimaisen vastustajan edestä kohti pohjoista. I/JR 13:n kaikki komppaniat osallistuivat päivän aikana taisteluihin, mutta KevOs 5:n alueella toiminta oli huomattavasti vähäisempää. Neuvostojoukkojen voimakas hyökkäys sivustasta Uudenkirkon ryhmää vastaan johti lopulta päätökseen pääasemaan vetäytymisestä koko ryhmän alueella ja Ryhmä Vaalankin joukot peräytyivät pääaseman läpi puoleen yöhön mennessä. Viivytysvaiheen taistelut olivat divisioonankin osalta ohi ja pääpuolustusaseman pitäminen oli nyt ainoa tehtävä.^[13]

Taistelut pääasemasta alkoivat jo seuraavana aamuna 6. joulukuuta, jolloin Taaperniemessä olleet JR 14:n etuvartioasemat joutuivat taisteluun neuvostojoukkojen kanssa. Jo puolenpäivän aikaan suomalaisjoukkojen oli vetäydyttävä kasvavan paineen edestä varsinaisen pääaseman suojiin. Muutoinkin puna-armeijan yksiköt lähestyivät melko nopeasti suomalaisten pääpuolustuslinjaa etenkin Viipurin-Leningradin rautatien ja Muolaanjärven länsirannan suunnissa. Päivän iltaan mennessä neuvostojoukot olivat edenneet Kattilaojan lohkolla suomalaisasemien edustalle. Summan lohkolla puna-armeija oli vasta etenemässä kohti suomalaisten pääasemaa, joiden tykistö tulitti päivän aikana useita kertoja havaitsemiaan etenemässä olevia puna-armeijan yksiköitä aiheuttaen niille jonkin verran tappioita. Lampeistenojan lohkolla ei ollut edes havaintoja neuvostojoukoista.^[14]

Divisioonan puolustuslohkolla seurasi nyt noin viikon mittainen tunnusteleva taisteluvaihe, jonka aikana molemmat osapuolet pyrkivät pienillä joukoilla selvittämään toistensa vahvuuksia ja asemien sijaintia. Lisäksi tykistöyksiköt pyrkivät aiheuttamaan tappioita molemmin puolin. 10. joulukuuta mennessä suomalaisjoukot olivat miehittäneet uudelleen (paikallisia kahakoita käyden) etuvartioasemansa. Samanaikaisesti suomalaisjoukoissa tehtiin useita ryhmitys- ja alistussuhteiden muutoksia 1. divisioonan ottaessa rintamavastuu 5. divisioonan puolustuslohkon itäosassa. Samassa yhteydessä osa 5. divisioonan joukoista alistettiin ensin mainitulle divisioonalle. Myös 5. divisioona sai vahvistuksia Kannaksen armeijan esikunnan reservistä.^[15]

Myöhemmin saatujen tiedustelutietojen perusteella kävi ilmi, että puna-armeija keskitti tulevaa suurhyökkäystään varten kaksi divisioonaa divisioonan lohkon alueelle. Neuvostojoukot aloittivat, aluksi tiedusteluluonteiset, hyökkäyksensä 12. joulukuuta. Mainittuna päivänä puna-armeijan yksiköt pääsivät Lampeistenojan lohkolla noin pataljoonan suuruisin voimin etenemään jopa pääpuolustuslinjan sisään hyökkäysvaunujensa tukemana. Pääpuolustuslinjassa taistellut III/JR 13 kykeni kuitenkin vastahyökkäyksellään lyömään kolmen hyökkäysvaunun tukemat neuvostojoukot pois pääasemasta.^[16]

Muutaman seuraavan päivän aikana neuvostojoukot hyökkäsivät komppanian-pataljoonan voimin divisioonan asemia vastaan. Puna-armeijan hyökkäykset kohdistuivat koko divisioonan alueeseen. Divisioonan sotapäiväkirjan mukaan neuvostojoukot hyökkäsivät aina uutta lohkoa vastaan ja kun hyökkäys tuli torjutuksi aloitti vastustaja hyökkäyksensä taas uudella lohkolla. Kiivaimmat taistelut käytiin Munasuon lohkolla, jossa neuvostojoukot yrittivät sitkeimmin päästä suomalaisasemiin. Kyseisellä lohkolla maasto oli hyvinkin avointa ja lisäksi puolustajaa haittasi notkelma, joka muodosti noin 300 metrin päähän taisteluhaudasta ns. kuolleen kulman, jonne käsiaseilla ei voinut tulittaa.^[16]

15. joulukuuta JR 15 suoritti illalla vastahyökkäyksen, joka pääsi etenemään pari kilometriä, mutta neuvostojoukkojen kiivaan vastarinnan vuoksi parin komppanian suuruisen hyökkäävän joukon piti vetäytyä takaisin lähtöasemiinsa.^[17]

16. joulukuuta puna-armeijan tykistö aloitti aiempaa voimakkaamman tulivalmistelun, joka kohdistui koko divisioonan puolustusalueelle jatkuen aina seuraavaan aamuyöhön. Tulivalmistelu alkoi uudelleen heti seuraavana aamuna (17. joulukuuta) ja neuvostojoukkojen todettiin aloittavan etenemisensä hyökkäysvaunujensa tukemana Munasuon ja Summan alueilla. Summankylän lohkolla hyökkäykset onnistuttiin torjumaan. Summajärven länsipuolella kiivaimmat taistelut käytiin mainitun järven ranta-alueella taistelevan II/JR 15:n alueella. Munasuon lohkolla pääsivät neuvostopanssarit (noin 20 kpl) tunkeutumaan suomalaisasemiin, mutta puna-armeijan jalkaväki seurasi niitä ainoastaan hyvin hitaasti. Suomalaisille jäi aikaa valmistautua vastatoimiinsa ja paikallisten reservien voimin tehty vastahyökkäys karkotti alueelle edenneet neuvostojoukot. Tilanteen huolestuttavuudesta kertoo se, että divisioonan esikunta lähetti merkittäviä vahvistuksia alueelle, joita ei siis kuitenkaan tarvinnut käyttää vastahyökkäykseen. Pelkästään Munasuon lohkolla laskettiin tuhotun 23 tai 24 neuvostopanssaria.^[18]

18. joulukuuta neuvostojoukot uusivat hyökkäysyrityksensä sekä Munasuon että Summankylän lohkoilla. Summankylän lohkolla puna-armeijan hyökkäysyritys kuivui kuitenkin kokoon suomalaistykistön voimakkaan tykistökeskityksen vuoksi. Tykistökeskityksessä tuhoutuu jopa toistakymmentä hyökkäykseen ryhmittymässä ollutta neuvostopanssaria. Suomalaisjoukot saivat keskittyä pääosan päivän ajasta lepoon ja neuvostotykistön tulessa vaurioituneiden asemiensa korjaamiseen. Puna-armeija suoritti päivän aikana lopulta vain heikohkoja hyökkäyksiä, tosin puna-armeijan panssareita tunkeutui suomalaisasemiin tämänkin päivän aikana. Osa asemiin tunkeutuneista hyökkäysvaunuista saatiin tuhottua loppujen vetäytyessä pois.^{[19] [20]}

Puna-armeijan alueelle keskittämien 123. ja 138. divisioonan varsinainen (suomalaisasemien murtamiseen tähtäävä) hyökkäys alkoi 19. joulukuuta. Hyökkäyksen tukena oli suomalaisarvioiden mukaan yhteensä noin 100 panssarivaunua, joista 60:n laskettiin toimineen Munasuon ja 40:n Summankylän lohkolla. Neuvostojoukkojen hyökkäystä suosi nyt kirkastunut sää, joka mahdollisti mm. tähystyspallojen ja ilmavoimien tehokkaan käyttämisen. Summankylän lohkolla neuvostopanssarit pääsivät puolen päivän aikaan suomalaisasemiin ja ne jatkoivat etenemistään liki kahden kilometrin syvyyteen suomalaisalueelle, jossa ne pysähtyivät miinoitteeseen. Puna-armeijan jalkaväki kyettiin kuitenkin pysäyttämään pääpuolustuslinjan eteen ja syvyyteen edenneistä panssareista suomalaisjoukot pystyivät tuhoamaan illan hämärryttyä noin puolet ennen kuin hyökkäysvaunut vetäytyivät takaisin lähtöasemiinsa. Munasuon lohkolla ankarimmat taistelut keskittyivät Lähteen tien varteen. Neuvostojoukkojen onnistui tunkeutua suomalaisasemiin ns. Poppiuksen linnakkeen läheisyydessä. Neuvostopanssarit etenivät suomalaisasemien läpi aina tukilinjalle asti, mutta passiivisesti toiminut puna-armeijan jalkaväki jäi asemiin ensimmäisiin haltuunsa joutuneisiin asemiin aikomattakaan jatkaa hyökkäystään syvyyteen. Suomalaisten onnistui paikallisin reservein työntää neuvostojoukot asemistaan iltaan mennessä. Alueelle ryhdyttiin siirtämään lisää suomalaisjoukkoja ja jopa päämajan reservinä ollut 6. Divisioona sai hälytyksen. Lisäjoukkoja ei divisioonan alueella tarvittukaan sen omien joukkojen pystyessä pitämään pääaseman.^{[21] [22]}

20. joulukuuta neuvostojoukkojen hyökkäykset alkoivat jo laantua ja Summankylän lohkolla puna-armeija tyytyi tulittamaan suomalaisasemia tykistöllä ja panssarivaunujen aseilla. Munasuon lohkolla neuvostojoukot yrittivät vielä pahoin vaurioituneen Poppiuksen linnakkeen ympäristössä päästä eteenpäin, mutta hyökkäys ei edennyt puna-armeijan jalkaväen etenemishaluttomuudesta johtuen. Suomalaisasemiin edenneet neuvostovaunut vetäytyivät illan koittaessa takaisin.^[23]

21. joulukuuta puna-armeijan joukot kykenivät enää muutamaan heikohkoon hyökkäykseen, jotka suomalaiset onnistuivat torjumaan. Suomalaiset jatkoivat vastahyökkäyksiään ja saivat karkotettua neuvostojoukot viimeisistäkin niiden hallussa olleista pääaseman tukikohdista. Puna-armeijan hyökkäysvoima oli kulunut loppuun ja 5. divisioona oli saanut torjuntavoiton. Torjunta oli onnistunut jopa yllättävän helposti. Divisioonan omaa tai ylempien esikuntien reserviä ei ollut tarvinnut käyttää vaikka niitä oli toistuvasti jouduttu käskemään valmistautumaan vastahyökkäyksiin. Suomalaisasemien etupuolella laskettiin olevan 52 tuhottua neuvostoliittolaista panssarivaunua, joista 10 oli raskaita. Suomalaisasemien sisään oli myös jäänyt tuhottuina suuri joukko tuhottuja puna-armeijan panssareita.^[24]

Suomalaiset toteuttivat vielä ennen joulua suuren vastahyökkäyksensä, jonka tavoitteena oli tuhota pääaseman eteen edenneet neuvostojoukot (suomalaisten 1. ja 5. divisioonan lohkoilla) kaksipuolisella saarrostuksella. Hyökkäystä varten alueelle keskitettiin mm. 6. divisioona päämajan reservistä. Mainittu divisioona otti rintamavastuun tilapäisesti 5. divisioonan oikealta sivustalta. Hyökkäyssuunnitelman mukaan 5. divisioonan tehtävänä oli sitoa puna-armeijan joukot puolustuslohkollaan paikallisin hyökkäyksin.^[25]

Suomalaisten vastahyökkäys alkoi 23. joulukuuta kello 6.30. Hyökkäysvalmisteluihin oli ollut käytössä aivan liian vähän aikaa. Ajanpuutteen vuoksi tiedustelulla ei ollut selvää kuvaa neuvostojoukkojen määrästä tai sijainnista, viestiyhteydet olivat jääneet rakentamatta ja hyökkäävä jalkaväki jäi näin ilman tykistön tukea. Lisäksi osa hyökkäävistä joukoista oli jo valmiiksi väsyneitä viime hetkessä tehtyjen keskitysmarssien vuoksi (osalta hyökkäysjoukkoja puuttui myös sotakokemus). Myös neuvostojoukkojen vastarinta osoittautui odotettua kiivaammaksi. Sääolot muuttuivat aamupäivän aikana myös suomalaisille epäedullisiksi sään kirkastuessa ja pakkasen kiristyessä. II armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Harald Öhquist joutui keskeyttämään hyökkäyksen jo iltapäivällä kello 14.30. Tämän jälkeen suomalaisjoukot vetäytyivät takaisin lähtöasemiinsa. Suomalaisten tappiot vastahyökkäyksessä olivat 361 kaatunutta, 777 haavoittunutta ja 190 kadonnutta.^{[25] [26]}

5. divisioonan tuli vastahyökkäyksen alkaessa sitoa paikallisin hyökkäyksin edessään olleita neuvostojoukkoja ja valmistautua seuraamaan puna-armeijan yksiköitä siitä tapauksessa, että ne olisivat lähteneet vetäytymään alueelta. Divisioonan tehtävänä oli lisäksi suojata oikeanpuoleisen naapurinsa sivusta. JR 15 sai tehtäväkseen hyökätä osalla joukoistaan Summajärven länsipuolitse kohti Summan tietä parin kilometrin päässä etulinjasta. Hyökkäykseen määrätyt joukot toimivat oma-aloitteisesti odottamatta divisioonan esikunnan erillistä käskyä ja aloittivat hyökkäyksensä. Hyökkäysjoukko pääsi lähelle tavoitettaan, mutta joutui palaamaan takaisin neuvostojoukkojen kiivaan vastarinnan vuoksi. Samanaikaisesti saatiin etulinjaan tieto divisioonan esikunnalta, että koko tehtävä on peruutettu. Munasuon lohkolla I/JR 15:n joukot yrittivät aamulla hyökkäystä noin komppanian voimin, mutta puna-armeija torjui hyökkäyksen. 5. divisioonan osuus suuressa vastahyökkäyksessä jäi siis hyvin vähäiseksi.^[27]

Suomalaisten vastahyökkäyksen jälkeen tilanne divisioonan lohkolla rauhoittui asemasotaa muistuttavaksi toiminnaksi, johon kuuluivat neuvostotykistön voimakas tuli ja paikalliset, ajoittain kiivaatkin, hyökkäysyritykset. Vakavimmat yritykset puna-armeija teki 27. ja 28. joulukuuta, jolloin panssarivaunujen tukemat noin kahden pataljoonan vahvuiset voimat yrittivät tunkeutua suomalaisasemiin. Neuvostojoukot käyttivät aktiivisesti tähystyspallojaan tykistötulensa johtamisessa ja jopa suomalaisten betoniset linnakkeet alkoivat kärsiä tulessa merkittäviä vaurioita. 25. joulukuuta ylipäällikkö hyväksyi 5. divisioonan vaihtamisen etulinjasta ja sen korvaamisen 6. divisioonalla. Joulukuun loppupäivinä jälkimmäinen divisioona siirtyi pääaseman taakse valmistautuen vaihtamaan 5. divisioonan pois rintamavastuusta.^[28]

5. divisioona oli rintamavastuussa vielä aivan vuoden alkupäivät. Sodan alkamisesta lukien laskettiin divisioonan lohkolla tuhotun yhteensä 111 neuvostoliittolaista panssarivaunua. 3. divisioonaksi uudelleen numeroitu alkuaan 6. divisioona alkoi rintamavastuun ottamisen Munasuon lohkon alueella illalla 2. tammikuuta. Koko vaihto-operaatio voitiin suorittaa lähes häiriöittä mm. samanaikaisesti alkaneen sakean lumipyryn turvin. Etulinjan joukkojen vaihto oli pääosin suoritettu 4. tammikuuta aamuun mennessä, tosin viimeiset vaihdot tapahtuivat vasta noin vuorokautta myöhemmin. Divisioonan komentaja luovutti rintamavastuun 5. tammikuuta kello 18 uuden divisioonan komentajalle (eversti Paavo Paalu).^[29]

Divisioonaan kuuluneet JR 13 ja JR 15 siirtyivät taaempaan asemaan, jossa ne jatkoivat siellä aloitettuja linnoitustöitä. Divisioonan kolmas rykmentti, JR 14, jäi edelleen alistetuksi 1. divisioonalle. Vasta 24. tammikuuta rykmentti irrotettiin etulinjasta ja se pääsi muun divisioonan yhteyteen väliasemaan. Varsinaista taistelutoimintaa ei divisioonalla ollut etulinjasta irrottamisen jälkeen tammikuun aikana.^[29]

Puna-armeijan aloittaessa 1. helmikuuta aamulla suurhyökkäyksensä Mannerheim-linjaa vastaan koko sen leveydeltä oli 5. divisioona suoraan päämajan alaisena reservinä noin 15 kilometriä rintamalinjan takana.^[30]

Helmikuun alussa kävi ilmi, että puna-armeija oli keskittänyt hyökkäykseen 3. divisioonaa vastaan ilmeisesti jopa kolmen divisioonan ja yhden panssariprikaatin vahvuiset voimat. Jo 5. helmikuuta antoi päämaja luvan käyttää 5. divisioonan yhtä rykmenttiä (JR 15) tarvittaessa vahvistamaan pääaseman puolustusta ensin mainitun divisioonan lohkolla. Tilannetta ei kuitenkaan koettu niin uhkaavaksi, että mainittu rykmentti olisi taistelualueelle siirretty.^[31]

Neuvostojoukkojen saatua 11. helmikuuta taisteluissa merkittävän sisäänmurron Mannerheim-linjaan 3. divisioonan alueella (Lähteen lohko) ja paikallisin joukoin tehtyjen vastahyökkäysten epäonnistuttua ryhdyttiin 5. divisioonan joukkoja pikaisesti siirtämään alueelle. Ensimmäisenä liikkeelle lähti JR 13, joka alistettiin 3. divisioonan komentajalle vastahyökkäystä ja pääaseman suomalaisjoukoille palauttamista varten. I/JR 13 miehitti Lähteen lohkon tukilinjan 12. helmikuuta aamuun mennessä vapauttaen sieltä samalla edellisenä päivänä kiireesti linjan miehittäneet kaksi pioneerikomppaniaa. Rykmentin muut osat marssivat Kultakumpuun noin viiden kilometrin päähän rintamalinjasta valmistautuen samalla vastahyökkäykseen. Divisioonan muutkin osat saivat hälytyksen ensin mainitun päivän iltana.^[32]

12. helmikuuta taistelut koko 3. divisioonan lohkolla jatkuvat kiivaina. Suomalaisjoukkojen toimintaa haittasi merkittävästi viestiyhteyksien katkeamisen ohella myös joukkojen ryhmitysten meno lähes kokonaan sekaisin etenkin Lähteen lohkolla. I/JR 13 taisteli erittäin voimakkaan paineen alla Lähteen tien itäpuolella olevalla tukilinjan osalla. II/JR 13 siirtyi myös tukilinjan puolustukseen illalla Summajärven pohjoispuolelle. Ainoa vapaaksijäänyt pataljoona (III/JR 13) ryhmittyi suunniteltua vastahyökkäystä varten pari kilometriä tukilinjan taakse Lähteen tien itäpuolelle.^[33]

Saman päivän aikana koko divisioona alistettiin II armeijakunnan esikunnan käyttöön. Aamulla annettiin lupa JR 14:n ja JR 15:n siirtämiseen pääaseman taakse, mutta jo illalla alistettiin koko divisioona käytettäväksi pääaseman palauttamiseen vastahyökkäyksellä takaisin suomalaisjoukoille. Samalla annettiin käsky, että vastahyökkäyksen jälkeen 5. divisioonan oli vapautettava 3. divisioona rintamavastuusta. Vastahyökkäyksen ajaksi 3. divisioona alistettiin 5. divisioonan komentajalle. Illan ja yön aikana JR 14 siirtyi Majakylän maastoon suoraan Summajärven pohjoispuolelle ja JR 15 (-1 pataljoona) siirtyi Suokantaan Summankylän pohjoispuolelle. Vastahyökkäyksen toteuttamista haittasi merkittävästi joukkojen sijoittuminen hajalleen toisistaan ja kahden pataljoona sitoutuminen taisteluun Lähteen lohkon tukilinjalle. Divisioonan komentajan välittömästi hyökkäykseen käytettävissä olevat joukot olivat siis vain JR 14 ja III/JR 13. Iltayöstä JR 15:n pataljoonat saivat käskyn ottaa rintamavastuu Summankylän ja Suokannan lohkoilla ja vapauttaa siellä olleet joukot reserviksi.^[34]

13. helmikuuta kello 1.50 divisioonan komentaja antoi käskynsä vastahyökkäyksen toteuttamisesta. Suunnitelman mukaan JR 14 (- I/JR 14, joka jäi divisioonan reserviksi) hyökkäisi noin 1,5 kilometriä syvän ja 4 kilometriä leveän murtokohdan länsipuolelta kohti Lähteen tietä. JR 13:n tulisi suunnata yksi pataljoonansa kohti etelässä olevaa pääasemaa Lähteen tien itäpuoliselta alueelta hieman myöhemmin alkavassa hyökkäyksessä. Alueelle oli keskitetty myös melko runsaasti suomalaistykistöä, mutta ammuspulan vuoksi niiden osuus alkavassa vastahyökkäyksessä jäi vähäiseksi. Vastahyökkäys alkoi kello 6.30. JR 14:n pataljoonat pääsivät etenemään alkuun lähes ilman vastarintaa ensimmäiseen tavoitteeseensa, mutta sen jälkeen eteneminen muuttui hankalammaksi ja viimein pysähtyi ennen kuin suomalaisjoukot pääsivät jatkamaan vastustajan kannalta kriittisemmille alueille. Vastarinnan tiivistymisen ohella tilanteeseen alkoivat vaikuttaa myös neuvostoliittolaiset panssarivoimat, jotka pääsivät etenemään pataljoonien väliin jääneeseen aukkoon. Lopputuloksena oli se, että suomalaisjoukkojen piti vetäytyä takaisin lähtöasemiinsa noin kello 19 alkaen. Muut hyökkäykseen varatut joukot eivät päässeet liikkeelle, joten vastahyökkäys epäonnistui. Vastahyökkäyksen jälkeen JR 14:n pääosat saivat tehtäväkseen siirtyä Lähteen tienhaaran maastoon ja valmistautua vastahyökkäyksellä etelää kohti työntämään tukilinjasta läpipääseet neuvostojoukot takaisin.^[35]

Saman päivän aikana neuvostojoukkojen onnistui murtautua panssarivoimiensa (jopa 50 kpl) avulla Lähteen lohkon tukilinjan läpi ja edetä parin kilometrin matkan noin puolen kilometrin päähän Lähteen tienristeyksestä johon niiden hyökkäys saatiin pysäytettyä. Suomalaisjoukot onnistuivat kuitenkin pitämään murtokohdan sangen kapeana, joten edellytyksiä vastatoimille oli yhä olemassa. Neuvostojoukkojen eteneminen tukilinjalta oli kuitenkin yllättänyt mm. Raskas Patteristo 2:n, joka joutui jättämään tykkinsä neuvostopanssarien edettyä yllättäen jopa niiden väliin. Tukilinjan taisteluun osallistui divisioonan joukoista I/JR 13 ja III/JR 13, jotka joutuivat kuitenkin aloittamaan perääntymisensä seuraavana aamuna tuolloin jo alistettuina 3. prikaatin komentajalle, joka johti puolustusta Munasuon alueella olevien joukkojen osalta. Divisioonan reservinä ollut I/JR 14 sai iltapäivällä käskyn suorittaa vastahyökkäys ja lyödä Lähteen tien suunnassa etenevä vastustaja. Hyökkäys alkoi kello 17.30 ja alkuun se etenikin hyvin, mutta pysähtyi neuvostojoukkojen kiivaaseen vastarintaan jo ennen Lähteen tietä. Pataljoonan komentajan haavoittumisen jälkeen ErP 3:n komentaja sai tehtäväkseen johtaa pataljoonaa. Vastahyökkäys tyrehtyi.^[36]

14. helmikuuta Lähteen tienhaaraan aamuyöllä saapuneet JR 14:n joukot saivat uuden käskyn, jonka mukaan vastahyökkäystehtävä muuttui puolustustehtäväksi ja samalla rykmentille alistettiin alueella olevia muita joukkoja. Lähteen tien itäpuolella taistelleet divisioonan joukot vetäytyivät pari kilometriä taaemmaksi. JR 15 torjui menestyksekkäästi puna-armeijan hyökkäyksiä Summan lohkolla. JR 13:n komentajalle alistetut joukot (mm. II/JR 13, III/JR 8 ja I/JR 14) pyrkivät estämään neuvostojoukkoja laajentamasta murtoaukkoaan kohti länttä eli Summankylän lohkon sivustaa.^[37]

Samana päivänä II armeijakunnan esikunnassa pidetyssä neuvottelussa, johon osallistui myös paikalle saapuneet ylipäällikkö ja päämajoitusmestari, todettiin ettei edellytyksiä pääaseman palauttamiseksi suomalaisjoukkojen hallintaan enää ollut. Suomalaisilla ei ollut enää tarvittavia reservejä ja kyseisen neuvottelun lopputuloksena tehtiin päätös Mannerheim-linjasta luopumisesta. Lisäksi tehtiin päätöksiä jatkotoimenpiteistä.^[38]

15. helmikuuta kello 14.30 neuvostojoukot saivat aikaan sisäänmurron Lähteen tienhaaran alueella puolustautuvien suomalaisjoukkojen asemaan ja tästä seurasi nopeasti kaikkien muidenkin suomalaisjoukkojen saamat käskyt pääasemasta luopumisesta ja viivytystaisteluun siirtymisestä. Ylipäällikkö antoi samanaikaisesti käskyn koko II armeijakunnan vetäytymisestä väliasemaan. Vetäytyvät joukot aloittivat taistelunsa saman päivän aikana viivytyslinjaksi määritellyllä Majakylä-Kultakumpu-Kilteenlampi-linjalla.^{[39] [37]}

16. helmikuuta aamuyöllä 5. divisioonan esikunta antoi oman käskynsä (edellisenä yönä saamansa käskyn mukaan) vetäytymisestä väliasemaan. Tässä vaiheessa divisioonan omien joukkojen ja sille alistettujen joukkojen organisoimiseksi turvauduttiin erilaisiin tilapäiskokoonpanoihin, joilla kaikilla oli omat tehtävänsä^[40]:

• Osasto Kumlin (II/JR 8 ja II/JR 15) vetäytyy väliasemaan Ylä-Sommeen ja Korpelanaution välille.
• Osasto Karhu (JR 15 pl. II/JR 15 ja väliasemassa jo ollut ErP 20) vastaa väliaseman puolustuksesta Korpelanaution ja Näykkijärven välillä.
• Osasto Vaala (JR 13 ja väliasemassa odotellut ErP 24) puolustaa väliasemaa Näykkijärven itäpuolelle Leningrad-Viipuri radalle asti.
• Osasto Kääriäinen (3. prikaati ja II/JR 62) mainitusta radasta itään Perojoen itäpuolelle.

Alueelle oli saapunut myös JR 62, josta III/JR 62 oli jo rintamavastuussa. Divisioonan rykmenteistä JR 14 irrotettiin rintamasta ja siirrettiin reserviksi.

Divisioonan antamassa käskyssä suomalaisjoukkojen tuli pitää senhetkiset asemansa ainakin 16. päivän iltaan asti, mutta jo aamupäivästä neuvostojoukot saivat aikaan sisäänmurron III/JR 62:n asemiin. Tilanne eteni melko nopeasti siihen, että koko JR 62 joutui vetäytymään pahasti sekaisin menneenä kohti väliasemaa, joten muutkin divisioonan joukot joutuivat aloittamaan vetäytymisensä suunniteltua aiemmin ilman vastustajan suurempaa painostusta niiden lohkoilla. Vetäytyminen onnistui ilman suurempaa taistelutoimintaa.^[41]

17. helmikuuta neuvostojoukot hyökkäsivät divisioonan alueella vain sen vasemmalla reunalla pakottaen JR 62:n lohkolla puolustautuneen III/JR 61:n vetäytymään hieman taaksepäin linnoitettuun Mustalammen linjaan. Divisioonan muilla lohkoilla oli hiljaisempi päivä puna-armeijan joukkojen vasta edetessä kohti väliasemaa. Kiivaampaa taistelua käytiin divisioonan vasemman naapurin (1. divisioonalle uudelleen alistetun 3. prikaatin) alueella. Osasto Karhun alueella saatiin ensimmäiset kosketukset neuvostojoukkoihin illalla Näykkijärven länsipuolisella alueella.^[42]

18. helmikuuta divisioonalle alistettu III/JR 51 torjui Mustalammen linjalla kolme voimakasta neuvostojoukkojen hyökkäystä. Puna-armeijan hyökkäystä tukeneet panssarivaunut onnistuivat murtautumaan suomalaisasemiin, mutta ne saatiin ennen iltaa karkotettua asemista. Divisioonan JR 13 joutui päivän aikana myös taisteluihin, mutta kyseessä olivat pienehköt vastustajan osastot, jotka saatiin karkotettua suomalaisasemien edestä.^[43]

19. helmikuuta neuvostopanssarien onnistui puolen päivän aikaan murtautua III/JR 61:n asemien läpi. Hyökkäykseen osallistui kaikkiaan kolmisenkymmentä puna-armeijan panssarivaunua, joista osa pääsi asemien läpi edeten useiden kilometrien päähän suomalaisasemien taakse. Neuvostopanssarit onnistuivat yllättämään myös I/KTR 5:n patterin, jonka kalusto menetettiin. Puna-armeijan jalkaväki ei kyennyt seuraamaan panssareita vaan ne saatiin pysäytettyä suomalaisasemien eteen. Paikalliset reservit hälytettiin jo vastahyökkäystä varten, mutta niitä ei sitten tarvittukaan torjunnan onnistuttua etulinjassa. Illan kuluessa suomalaisasemien selustaan tunkeutui lisää neuvostopanssareita, joita laskettiin siellä olevan liki 40 kappaletta. Seuraavan yön aikana mainitut panssarit aiheuttivat merkittävää sekasortoa III/JR 61:n selustassa, koska panssareita ei saatu tuhottua vaan ne ajelivat selustassa lähes mielensä mukaan.^[44]

Neuvostojoukot kohdistivat voimakkaan hyökkäyksen edellä mainittuna päivänä myös Näykkijärven itäpuolella puolustuksessa olevaa ErP 24:ä, jolla ei ollut vielä lainkaan sotakokemusta. Puolilta päivin aloitettu hyökkäys johti jo parin tunnin kuluttua läpimurtoon pataljoonan joukkojen jouduttua pakokauhuun ja aloitettua vetäytymisensä asemista ilman käskyä. Alueelle hälytettiin divisioonan reservistä III/JR 13, joka iltaan mennessä sai pysäytettyä neuvostojoukot niiden edettyä noin kilometrin suomalaisasemien sisään. Tehtäväksi annettu väliaseman palauttamiseen tähtäävä hyökkäys kuitenkin epäonnistui neuvostojoukkojen kiivaan vastarinnan vuoksi. Vastahyökkäys yritettiin uusia seuraavana yönä, mutta mm. tykistön ammuspulasta johtuen tulivalmistelun jäätyä mitättömäksi ei uusikaan hyökkäys johtanut käskettyyn tavoitteeseen.^[44]

20. helmikuuta voimakkain paine divisioonan lohkolla kohdistui Näykkijärven koillispuolella taistelevaa JR 13:a vastaan. Jo aamuyöllä alueelle ryhdyttiin keskittämään lisää suomalaisvoimia ja I/JR 14 aloitti siirtymisensä rintamavastuuseen Selänmäen alueelle aivan alueen halkaisevan rautatielinjan tuntumaan. Mainittu pataljoona yritti jo aamulla vastahyökkäyksellään palauttaa väliaseman suomalaisjoukkojen haltuun siinä kuitenkaan onnistumatta. Samanaikaisesti myös II/JR 14 sai käskyn siirtyä Näykkijärven ja Mustalammen väliselle rintamakaistalle. Kello 14.30 suorittivat neuvostojoukot voimakkaan hyökkäyksen III/JR 13:n asemaan mm. 15 ps-vaunun voimin ja pataljoona joutui vetäytymään alueelta rautatien koillispuolelle. Iltapäivän kuluessa suomalaisjoukot vetäytyivät taistellen kohti pohjoista ja alueelle saapunut II/JR 14 yritti vielä vastahyökkäystä illansuussa. Hyökkäys pysähtyi kuitenkin puna-armeijan kiivaaseen tuleen. Iltapäivällä suomalaisjoukot laativat vielä suunnitelman väliaseman palauttamisesta, jota tehtävää varten divisioonan esikunnalle alistettiin 23. divisioonaan kuulunut JR 68. Samalla käskyllä JR 13 ja JR 14 alistettiin kokonaan everstiluutnantti Vaalan komentoon. Osasto Karhun alueella neuvostojoukot aloittivat hyökkäilynsä kohti suomalaisten etuvartioasemia, joista suomalaisten oli vedettävä joukkonsa pois seuraavan päivän aikana.^[45]

Koko helmikuu 1940 oli tähän asti taisteltu hyvin kylmässä (–20...–30 astetta pakkasta) ja kirkkaassa säässä. Kirkas sää oli mahdollistanut neuvostoliiton ilmavoimien aktiivisen toiminnan ja hankaloittanut mm. suomalaisten joukkojen siirtoja merkittävästi. 21. helmikuuta aamupäivällä pakkanen laski n. –10:een asteeseen ja samalla alkoi lumimyrsky, joka esti puna-armeijan ilmavoimien toiminnan parin seuraavan päivän aikana. Lumikerros Kannaksella oli kuun lopulla lähes metri, joka omalta osaltaan hankaloitti molempien osapuolten toimintaa.^[46]

21. helmikuuta JR 68:lle annettu hyökkäyskäsky peruutettiin, koska hieman ennen puoltayötä 1. divisioonan joukkojen aloittama hyökkäys oli jo lyöty takaisin ja edellytykset osallistua hyökkäykseen olivat näin jo menneet. Rykmentti sai tehtäväkseen ryhmittyä puolustukseen muutaman kilometrin rintamalinjasta taaksepäin. Päivän aikana divisioonalle alistettu JR 62 menetti asemansa ja joutui pahasti sekaisin sekä aloitti vetäytymisen kohti pohjoista. Puna-armeijan panssarien (30–40 kpl) hallitessa aluetta osa joukoista joutui tilapäisesti jopa saarroksiin sekä esim. tykistö menetti osan kalustostaan. Rykmentin joukot saatiin kuitenkin pääosin koottua seuraavaan puolustusasemaan parin kilometrin päähän menetetystä Mustalammen linjasta. Divisioonan omat JR 13 ja 14 torjuivat alueellaan neuvostojoukkojen hyökkäykset päivän aikana. Osasto Vaalalle alistettiin vielä yksi pataljoona (III/JR 68), joka saapui alueelle iltayöhön mennessä ja yrittipä se vielä vastahyökkäystäkin, mutta liikkeelle lähtenyt komppania lyötiin heti takaisin.^[47]

22. helmikuuta divisioonan vasen naapuri (1. divisioona) suoritti saamiensa vahvistuksien ja omien voimiensa turvin vastahyökkäyksen alueelle edenneiden puna-armeijan yksiköiden selustaan (mainittu divisioona oli pystynyt pitämään asemansa ja pystyi sieltä käsin painostamaan neuvostojoukkoja suoraan sivustasta). Hyökkäys saavutti nopeasti menestystä ja puna-armeijan oli keskitettävä voimansa tuon sivustauhan torjumiseen, josta johtuen divisioonan alueella oli huomattavasti hiljaisempaa. JR 13 ja 14 ryhmittyivät päivän aikana uudelleen omalla lohkollaan. Mainittujen rykmenttien muodostaman Osasto Vaalan alueella neuvostojoukot saivat päivän aikana vähäisiä aluevoittoja. Iltapäivällä klo 15.30 otti 23. divisioonan komentaja eversti Gunnar Heinrichs rintamavastuun Näykkijärven ja Perojoen välisellä alueella, samalla hänelle alistettiin sekä JR 13 että JR 14. Hänen omasta divisioonastaan sen sijaan JR 67 alistettiin välittömästi 5. divisioonan komentajalle. Osasto Karhun ja Osasto Kumlinin alueilla neuvostojoukot hyökkäilivät aina kuun loppuun saakka, mutta molempien osastojen onnistui pitää asemansa aina 27.–28. helmikuuta aloitettuun väliasemasta vetäytymiseen asti. Osastoista jälkimmäinen nimettiin komentajavaihdoksen vuoksi taistelujakson aikana Osasto Janssoniksi.^[48]

23. helmikuuta JR 13 torjui vihollisen hyökkäyksiä 23. divisioonalle alistettuna Näykkijärven ja Pellonpään välillä noin 2,5 kilometrin levyisellä rintamalohkollaan. Rykmentin alueella suoritettiin rintamalinjan oikaisu I/JR 13:n vetäytyessä hieman taaksepäin. Niin ikään 23. divisioonalle alistettu JR 14:n alueella päivä oli sangen rauhallinen. Myös koko seuraava päivä oli 23. divisioonalle alistettujen rykmenttien lohkolla rauhallinen.^[49]

25. helmikuuta neuvostojoukot aloittivat voimakkaan hyökkäyksen Näykkijärven rantakaistaa puolustaneen JR 14 joukkoja vastaan. Aamusta alkaen puna-armeija tulitti suomalaisasemia mm. ilmavoimillaan ja puolenpäivän aikaan alkoi raskaiden hyökkäysvaunujen tukema hyökkäys aluksi I/JR 14 asemia ja myöhemmin myös II/JR 14 asemia vastaan. Pataljoonista ensiksi mainittu joutui melko pian aloittamaan vetäytymisen ylivoimaisen painostuksen edessä. Lopulta pataljoona vetäytyi alueelle saapuneen I/JR 67:n miehittämän aseman läpi, jonka jälkeen pataljoona vedettiin koottavaksi ja lepoon muutamia kilometrejä rintamalinjan taakse. Naapuripataljoonan vetäydyttyä joutui II/JR 14 taivuttamaan omaa rintamalinjaansa taaksepäin oikealla sivustallaan. JR 13:n alueella ei päivän aikana ollut merkittäviä taisteluita.^[50]

26. helmikuuta aamupäivällä suomalaisjoukot yrittivät vastahyökkäyksellään (johon osallistui suomalaisten puolelta ensi kertaa hyökkäysvaunuja) saada Honkaniemen aluetta takaisin. Hyökkäys ei kuitenkaan onnistunut ja neuvostojoukot aloittivat siitä välittämättä oman hyökkäyksensä. 23. divisioonalle alistetun Osasto Vaalan (JR 13 ja 14) puolustus murtui ja kello 14 aikaan JR 13 joutui aloittamaan vetäytymisensä taaempaan asemaan. Myös JR 14 joutui aloittamaan oman vetäytymisensä naapurinsa vetäytyessä. Seuraava päivä oli selvästi rauhallisempi uudessa asemassa ja puna-armeijaan oli osasto Vaalalla vain partiokosketus. Muiden lohkojen tapahtumien vuoksi 27. helmikuuta myöhään iltapäivästä saapui käsky aloittaa vetäytyminen kohti taka-asemaa. Suomalaisjoukkojen vetäytyminen alkoi seuraavan yön kuluessa.^[51]

28. helmikuuta 5. divisioona aloitti vetäytymisensä väliasemasta edellisenä päivänä annetun käskyn mukaisesti. Divisioonan joukot jaettiin kolmeen erilliseen ryhmään, jotka tehtävineen alla^[52] :

• Osasto Janssonin (II/JR 15 ja II/JR 67) tuli vetäytyä viivyttäen 3. divisioonan miehittämän linjan läpi ja siirtyä sen jälkeen taka-asemaan.
• Osasto Karhun (I/JR 15, III/JR 15 ja III/JR 67) tuli vetäytyä viivyttäen Mikkolanmäen ja Säiniön välisellä noin viiden kilometrin syvyisellä alueella. Saavutettuaan uuden miehitetyn aseman tuli osaston jatkaa taka-asemaan.
• JR 14:n (joka siis palautettiin alkuperäiseen divisioonaansa) tuli ottaa viivytysvastuu Säiniön ja taka-aseman välisellä alueella (vajaa 10 kilometriä). Tämän jälkeen rykmentin tulisi siirtyä divisioonan reserviksi taka-aseman taakse vetäydyttyään sen läpi.

Vetäytymisvalmistelut ja ryhmitysmuutokset saatiin tehtyä ilman vastustajan häirintää ja itse asemista irtaantuminenkin onnistui ongelmitta. Neuvostojoukot aloittivat oman etenemisensä divisioonan lohkolla hitaanlaisesti.^[53]

29. helmikuuta puna-armeijan yksiköt etenivät divisioonan lohkolla edelleen hitaasti, mutta voimakkaampi hyökkäys kohdistui divisioonan oikeaa naapuria vastaan (23. divisioona), joka joutui jättämään asemansa hyvinkin nopeasti aiheuttaen divisioonan joukkoihin kohdistuvan sivustauhan. Divisioonan esikunnan oli reagoitava saarrostusuhkaan ja se antoikin JR 14:lle vetäytymiskäskyn seuraavana päivänä.^[53]

1. maaliskuuta divisioonan joukoista varsinaisissa viivytystaisteluissa oli mukana vain JR 14 muiden yksiköiden ollessa jo taka-asemassa tai matkalla sinne. Naapuridivisioonan puolustuksen murruttua oli JR 14 vetäydyttävä kolmanteen (ja viimeiseen) viivytyslinjaan Karjalan esikaupungin ja Heinälammen väliselle alueelle. Taistelut olivat siis siirtymässä jo Viipurin kaupungin alueelle. Muu divisioona oli ryhmittymässä taka-asemaan siten, että Kärstilänjärven-Karjalan esikaupungin välisen puolustuslohkon eteläosa jäi Osasto Karhun (JR 15 ja 1 pataljoona JR 67:stä) vastuualueeksi ja pohjoisosa JR 67:n loppujen joukkojen vastuulle (joista kolmaskin pataljoona oli palautettu rykmenttinsä yhteyteen).^[53]

2. maaliskuuta aamuyöstä alkoi taistelu viimeisestä viivytyslinjasta ennen taka-asemaa. II/JR 14 joutui tuolloin yllättäen taisteluun sivustaansa kiertänyttä neuvosto-osastoa vastaan. Hyökkääjä oli päässyt kiertämään rintamaan jääneestä aukosta ja sai nopeasti haltuunsa osan pataljoonan asemista. Suomalaiskomentaja keskitti alueelle nopeasti III/JR 14, joka sai vastahyökkäystehtävän. Samanaikaisesti puna-armeijan todettiin päässeen etenemään myös rykmentin vasemmalla sivustalla uhkaavasti, joten hyökkäyskäsky peruttiin ja suomalaisjoukot saivat luvan vetäytyä taka-aseman läpi. JR 14 toteutti vetäytymisensä Tammisuon kautta Kostialaan, jossa rykmentti koottiin uudelleen ja se jäi paikalleen divisioonan reserviksi jo aiemmin annetun käskyn mukaisesti. Puna-armeijan joukot saivat ensimmäiset kosketukset suomalaisten taka-aseman etuvartioasemissa oleviin joukkoihin päivän kuluessa. Divisioonan komentaja oli selkeyttänyt etulinjan joukkojen taistelujaotusta siten, että JR 15 vastasi alueen oikean lohkon ja JR 67 vasemman lohkon puolustamisesta. Lohkojen välirajana oli Tammisuo.^[54]

3. maaliskuuta neuvostojoukot aloittivat etenemisensä kohti varsinaista taka-asemaa ja iltaan mennessä oli aseman etupuolelle sijoittuneiden taisteluetuvartioiden vetäydyttävä varsinaiseen asemaan. Puna-armeijan hyökkäysten voima kasvoi koko ajan ja jo muutaman päivän kuluttua voitiin puhua läpimurtoon tähdänneistä sotatoimista.^[55]

Seuraavina päivinä neuvostojoukot suorittivat lukuisia tiedusteluluonteisia hyökkäyksiä suomalaisasemaa vastaan. Puna-armeijan erityinen mielenkiinto kohdistui suomalaisasemaan kuuluneisiin eteentyönnettyihin tukikohtiin. Kiivaimmat taistelut keskittyivät JR 15:n lohkolla sen toisen pataljoonan puolustusalueelle, jossa mm. Maaskolan kunnalliskodin alueella ollut tukikohta joutui torjumaan useita ankaria hyökkäyksiä. JR 67:n lohkolla taas ankarimpia taisteluita käytiin Mustamäen lounaispuolisista tukikohdista, joita mainitun rykmentin toinen pataljoona puolusti. Alueella jouduttiin tekemään useita vastahyökkäyksiä tukikohtien pitämiseksi suomalaisjoukkojen hallussa. Alueelle hälytettiin myös lisäjoukkoja.^[55]

Viipurinlahden koko suomalaispuolustusta uhkaavien tapahtumien johdosta divisioonan joukkoja ryhdyttiin alistamaan siellä taisteleville yksiköille siten, että mm. 6. maaliskuuta siirtyi divisioonan alueelta III/KTR 5 ja III/JR 14 sekä kahta päivää myöhemmin loppuosa JR 14:stä. Divisioonan reserviksi jäi nyt ErP 3 ja III/JR 67.^[56]

7. maaliskuuta iltapäivällä menetettiin jo aiemmin mainittu tukikohta Maaskolassa vaikka sitä seuraavan yön aikana yritettiinkin vastahyökkäyksellä saada takaisin. 8. maaliskuuta menetettiin JR 15:n vasemmalla sivustalla tilapäisesti yksi tukikohta, joka kuitenkin saatiin vallattua takaisin vastahyökkäyksellä. Divisioonan tykistö pystyi tässä taisteluvaiheessa tukemaan etulinjan taisteluita sangen tehokkaasti ajoittaisesta ammuspulastaan huolimatta. Divisioonan lohkon aivan vasemmanpuoleisessa osassa jouduttiin tukemaan myös naapuridivisioonan taisteluita siten, että 8.-11. maaliskuuta III/JR 67 taisteli Mustamäen tukikohdissa 23. divisioonan joukkojen jouduttua sieltä vetäytymään.^[57]

Aivan sodan viimeisinä päivinä divisioona pystyi pääosin pitämään asemansa, mutta naapuridivisioonien joutuessa hiljalleen vetäytymään joutui divisioonan esikunta myös valmistautumaan uuteen, taaempaan asemaan vetäytymistä, jota ei sitten ennen rauhantuloa tarvinnutkaan suorittaa. Aivan sodan lopun kiivaimmat taistelut käytiin divisioonan etulinjan rykmenttien saumassa Tammisuon alueella. Neuvostojoukot aloittivat aamulla 11. maaliskuuta voimakkaan hyökkäyksen panssarivaunujensa tukemana. Taistelu johti etumaisten tukikohtien menettämiseen, mutta murto saatiin rajattua siten, että muutama taka-asemankin tukikohta oli sodan lopussa puna-armeijan hallussa, mutta varsinainen läpimurto jäi puna-armeijalta tekemättä. Lähdetietojen mukaan hyökkäyksen alkuvaiheessa menetettiin mm. tukikohta, jonka miehitys koostui 14 miehestä sekä kk-ryhmästä ja jota vastaan hyökkäsi 500–700 miestä useiden hyökkäysvaunujen tukemana. Hyökkäysvaunut pääsivät useissa kohdissa etenemään suomalaisjoukkojen selustaankin. Taistelu jatkui kiivaana myös seuraavan päivän, mutta viimeinen sotapäivä 13. maaliskuuta oli jo rauhallisempi.^[56]

Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan taistelut taukosivat 12. maaliskuuta tehdyn Moskovan rauhan perusteella seuraavana päivänä 13. maaliskuuta klo 11.^[58]

5. divisioona vetäytyi muiden II armeijakunnan joukkojen mukana tehdyn rauhansopimuksen mukaisesti uudelle valtakunnanrajalle 15. maaliskuuta klo 10 ja 19. maaliskuuta klo 20 välisenä aikana. Rauhansopimuksessa vetäytymismatkaksi oli määritelty vähintään 7 kilometriä vuorokaudessa.^[59]

Joukkojen kotiuttamista ei aloitettu välittömästi vaan asteittain siten, että ensin lomautettiin mm. maatalousväestöä lähestyvien kevättöiden vuoksi. Aluksi ei myöskään puhuttu kotiuttamisesta, vaan lomauttamisesta, jotta miesten nopea uudelleen palvelukseenkutsuminen olisi ollut mahdollista. Lomauttamiset alkoivat vanhimmista ikäluokista 15. huhtikuuta ja päättyivät pääosin kesäkuun puoleenväliin mennessä.^[60]

• Katso myös: Talvisodan puolustusvoimien kotiuttaminen

5. divisioona kärsi talvisodan aikana noin 980 kaatuneen, noin 330 kadonneen ja noin 2 760 haavoittuneen tappiot. Kokonaistappiot olivat siis noin 4 070 miestä.^[61]

• Petri sarjanen: Valkoinen kuolema
• Kevyt osasto 5:sen kuuluneen Lääkintäkersantin sotilaspassi, sekä sen väliin nidotut litterat(joissa litteran käyttöoikeudeksi merkitään LKP).
• Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X
• Jorma Järventaus jne.: Suomi sodassa. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0
• Ensio Siilasvuo jne.: Talvisota kronikka. Jyväskylä: Atena Kustannus OY, 1989. ISBN 951-20-3446-8