Euro

Euro
Nykyisennäköiset toisen sarjan eurosetelit
ISO 4217 -koodi	EUR (nro 978)
Keskuspankki	Euroopan keskuspankki (EKP)
Symboli	€
Käyttäjät	Euroalue (Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Kreikka, Kroatia, Kypros, Latvia, Liettua, Luxemburg, Malta, Portugali, Ranska, Saksa, Slovakia, Slovenia, Suomi ja Viro) eli 20 EU:n 27:stä maasta, 7 EU:n ulkopuolista maata
Inflaatio	1,3 %, elokuu 2018
Jaettava yksikkö	sentti (snt, c)
Infobox OK

Euro (symboli €, lyhenne e, kansainvälinen valuuttatunnus EUR^[1]) on Euroopan unionin yhteinen valuutta, joka otettiin käyttöön tilivaluuttana 1. tammikuuta 1999 ja käteisvaluuttana kahdessatoista EU-maassa 1. tammikuuta 2002^[2]. Euro otettiin käyttöön Euroopan talous- ja rahaliiton maissa, joiden valuuttakurssit kiinnitettiin toisiinsa ja jotka sitoutuivat harjoittamaan yhteistä raha- ja valuuttakurssipolitiikkaa.^[3]

Euro korvasi 2002 kansallisen valuutan 12 Euroopan unionin jäsenvaltiossa, joihin kuuluvat Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Kreikka, Luxemburg, Portugali, Ranska, Suomi ja Saksa. Euroalueeseen ovat liittyneet Slovenia (2007), Kypros ja Malta (2008), Slovakia (2009), Viro (2011), Latvia (2014), Liettua (2015) ja Kroatia (2023)^[4]. Ennen euro-nimen vakiintumista yhteisestä valuutasta käytettiin lyhennettä ECU (European Currency Unit).^[3]

Viralliseen euroalueeseen kuuluu 20 EU-valtiota, neljä EU:n ulkopuolista Euroopan kääpiövaltiota sekä eräät Ranskan merentakaiset alueet. Euro on toinen maailman merkittävimmistä^[5] kansainvälisistä valuutoista Yhdysvaltain dollarin ohella. Euron sadasosa on nimeltään sentti (lyhenne snt tai c ^[6]).

Euro on monien muiden valuuttojen, esimerkiksi Yhdysvaltain dollarin, tavoin fiat-valuutta, jonka arvo perustuu säännöksiin tai lakeihin.^[7][8][9]

Suomen kielessä sana euro on yleisnimi. Sen vuoksi euro kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella paitsi virkkeen alussa. Kuten mikä tahansa suomen kielen substantiivi se taipuu sijoissa: yksi euro, kaksi euroa, kahden euron. Vaikka euroseteleihin ja kahden euron kolikkoon rahayksikön nimi on kirjoitettu vain perusmuodossa, suomen kielessä käytetään asianmukaista taivutusmuotoa. Muissa kielissä on erilaisia suosituksia, mutta usein rahayksikön nimeen lisätään tarvittaessa monikon tunnus tai kielen vaatimat sijamuodot.

Hintamerkinnöissä voidaan käyttää euron symbolia €. Se kirjoitetaan suomen kielessä lyhenteen tavoin aina rahamäärän perään ja erotetaan siitä sanavälillä, joka tietokoneella kirjoitetaan mieluiten sitovana välilyöntinä: "10 €". Symboli vastaa sellaisenaan nominatiivia (1 € ’yksi euro’) tai partitiivia (2 € ’kaksi euroa’). Jos rahayksikköä pitää taivuttaa muissa sijoissa, taivutuspääte liitetään symboliin kaksoispisteellä: "Sain tingittyä hinnan 10 €:oon." Usein yksinkertaisinta ja luontevinta on kuitenkin välttää symbolia ja kirjoittaa rahayksikön nimi sellaisenaan: "Sain tingittyä hinnan 10 euroon." Sitä vastoin englannin kielessä euron merkki kirjoitetaan rahamäärän eteen ilman sanaväliä, esimerkiksi €10.00.^[10]

Euron symboli on mukana Unicode-merkistössä (U+20AC EURO SIGN) ja myös suppeammassa Latin 9 ‑merkistössä, joka on Latin 1:n euroaikaan päivitetty versio. Nykyään euron merkin käyttö tietotekniikassa ei ole vaikeaa.

Suuraakkosin kirjoitettava kolmikirjaiminen valuuttatunnus EUR on kehitetty käytettäväksi kansainvälisessä rahaliikenteessä ja muissa vastaavissa tilanteissa, joissa valuutat on kyettävä yksiselitteisesti erottamaan toisistaan.^[11] Valuuttatunnuksen ja symbolin lisäksi eurolle ei ole virallista kansainvälistä lyhennettä, mutta numeroita ja merkkejä koskevan kansallisen standardin SFS 4175 mukaan Suomessa voidaan käyttää myös lyhennettä e. Tosin euro on niin lyhyt sana, että sitä ei yleiskielisessä tekstissä ole syytä lyhentää. Euron lyhenteeseen tai tunnukseen ei kuulu lyhennepistettä, kuten ei muihinkaan rahayksiköiden lyhenteisiin tai tunnuksiin.

Euron sadasosaa tarkoittavalle sentille ei EU:n tasolla ole määritelty mitään virallista lyhennettä tai symbolia. Suomen kielessä sentin lyhenteeksi kelpuutettiin ensin vain snt, mutta myöhemmin sen rinnalle hyväksyttiin myös muun muassa ruotsin kielessä käytettävä lyhenne c.^[12] Jälkimmäistä on kuitenkin arvosteltu siksi, että se voi sekaantua euron symboliin: useimmissa fonteissa € näyttää lähinnä C-kirjaimelta, jonka poikki on vedetty kaksi hentoa vaakaviivaa, ja erityisesti heikkonäköisten ihmisten voi olla vaikea erottaa, mistä merkistä kulloinkin on kyse. Esimerkiksi Espanjassa on käytetty myös monikkomuotoon céntimos perustuvia lyhenteitä cts ja ctms. Yleensä senttiä ei lyhennetä, vaan senttihinnat merkitään euron sadasosina: 0,75 €. Senttien erottamiseen käytetään suomen kielessä pilkkua, kuten muissakin desimaaliluvuissa.

Kun rahasummaan kirjoitetaan näkyviin myös sentit, summaa ei ole suotavaa kirjoittaa vain yhdellä desimaalilla (kymmenien senttien tarkkuudella) silloinkaan, kun toinen desimaali olisi nolla. Sentit on siis paras kirjoittaa kahdella desimaalilla (yksittäisten senttien tarkkuudella), esimerkiksi 12,30 € eikä 12,3 €, tai 8,00 € eikä 8,0 €. Tämä oli jo markka-aikana vakiintunut tapa merkitä rahasummia. Sen sijaan suurempia lukuarvoja käytettäessä desimaalien määrän voi valita halutun esitystarkkuuden mukaan (esim. 25,7 milj. euroa).^[13]

Eurosta on käytössä käteisrahana seteleitä ja kolikoita. Setelit ovat nimellisarvoiltaan yhtäläiset ja samannäköiset koko euroalueella, mutta kolikoissa vain klaava- eli arvopuoli on yhteinen ja kruunapuolen kuviointi vaihtelee.

Käyttösetelien ja -kolikkojen sarjassa toistuvat säännöllisesti arvojen 1, 2 ja 5 kerrannaiset: rahojen nimellisarvot ovat 0,01 €, 0,02 €, 0,05 €, 0,10 €, 0,20 €, 0,50 €, 1 €, 2 €, 5 €, 10 €, 20 €, 50 €, 100 €, 200 € ja 500 €.

500 euron setelien liikkeellelasku keskuspankeista lopetettiin vuonna 2019. Seteleitä voi yhä käyttää maksuvälineenä, mutta uusia eriä ei ole laskettu liikkeelle.^[14]

Pääartikkeli: Eurosetelit

Eurosetelien suunnittelemiseksi järjestettiin 1990-luvun puolivälissä EU-maissa kilpailu, johon kutsuttiin osallistumaan useita kuvataiteilijoita. Kilpailun voitti itävaltalainen setelitaiteilija Robert Kalina, jonka voittotyö päätettiin joulukuussa 1996 ottaa euroseteleiden ulkoasun pohjaksi.

Vuodesta 2013 alkaen vähitellen liikkeelle laskettavan toisen setelisarjan suunnittelija on saksalainen Reinhold Gerstetter.^[15]

Toisin kuin eurokolikoissa, euroseteleissä ei ole kansallisia kuva-aiheita eikä tekstejä, vaan niissä korostetaan eurooppalaisille yhteisiä arvoja. Pääasiasiallisena kuvituksena ovat eri aikakausien ja tyylisuuntien ikkunat, ovet ja sillat, jotka kuvastavat avautumista kohti muita ihmisiä ja yhteyksiä heihin. Sekä ensimmäisen että toisen setelisarjan setelien suuruudet eli nimellisarvot ja kuva-aiheiden tyylisuunnat ovat seuraavat^[15]:

• 5 euroa: klassinen aikakausi
• 10 euroa: romaaninen tyyli
• 20 euroa: goottilainen tyyli
• 50 euroa: renessanssi, 4. huhtikuuta 2017 uusi seteli, joka julkaistiin 5. heinäkuuta 2016.^[16]
• 100 euroa: barokki ja rokokoo
• 200 euroa: teräs- ja lasiarkkitehtuurin aikakausi
• 500 euroa: 1900-luvun moderni aika.

Seteleiden mitat heijastavat niiden arvoa, niin että 5 euron seteli on pienikokoisin ja koko on sitä suurempi, mitä arvokkaampi seteli on kyseessä. Tämä yhdessä setelien suurten numeroiden ja nimellisarvon mukaan vaihtelevien kohokuviointien kanssa tekee setelien tunnistamisen mahdolliseksi myös näkövammaisille.

Pääartikkeli: Eurokolikot

Kolikkojen nimellisarvot ovat 2 euroa, 1 euro sekä 50, 20, 10, 5, 2 senttiä ja 1 sentti. Kaikissa jäsenmaissa yhteisen klaava- eli arvopuolen kuvio muodostuu rahan nimellisarvosta sekä kartta-aiheesta, joka 1, 2 ja 5 sentin kolikoissa esittää Eurooppaa osana maapalloa ja suuremmissa kolikoissa yleisesti Eurooppaa. Ennen vuotta 2007^[17] (Italiassa, Itävallassa, Portugalissa, San Marinossa ja Vatikaanivaltiossa ennen vuotta 2008^[18]) lyötyihin kymmenen sentin ja sitä suurempiin kolikoihin oli merkitty vain euron käyttöönoton aikaiset 15 EU-maata. Kolikkojen yhteiset puolet on suunnitellut belgialainen Luc Luycx,^[19] jonka nimikirjaimet (”kaksois-L”) ovat pienellä kolikoiden arvopuolella.

Kruunapuolen eli niin sanotun kansallisen puolen aiheen päättää kukin kansallinen keskuspankki. Kansalliselle puolelle on kuitenkin aina lyötävä EU:n 12 tähteä sekä kolikon lyöntivuosi (poikkeuksena käteiseuron käyttöönottoa edeltänyt 3 vuoden siirtymäaika, jolloin kolikoihin sai lyödä joko lyöntivuoden tai käyttöönottovuoden 2002). Uusimpien päätösten mukaan ainakin euroalueeseen tulevaisuudessa liittyvien uusien jäsenmaiden kolikoissa on kansallisella puolella oltava myös valtion nimi tai sen lyhenne.

Pääartikkeli: 2 euron erikoisrahat

Useissa euromaissa on julkaistu kansallisia kahden euron erikoiskolikoita, jotka ovat laillisia maksuvälineitä koko euroalueella. Niiden yhteinen arvopuoli on samanlainen kuin kaikissa kahden euron kolikoissa, mutta kansallisen puolen aihe poikkeaa tavanomaisesta. Vain kahden euron kolikoista saa tehdä erikoisrahoja. Jokaisella euromaalla oli alkuaan oikeus laskea liikkeelle yksi aiheeltaan uusi erikoiskolikko vuodessa. Nykyisin määrä on kaksi vuodessa.^[20] Nämä erikoiskolikot liikkuvat yleisessä maksuliikenteessäkin, mutta suuri osa niistä voi päätyä ennemmin tai myöhemmin keräilijöiden kokoelmiin.

Alla lista Suomessa julkaistuista erikoiskolikoista aiheineen:

• 2004, kesä-/heinäkuu: Euroopan unionin laajentuminen kymmenellä uudella jäsenvaltiolla (ns. risuraha).^[21]
• 2005, lokakuu: Pala palalta, 60 vuotta Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisesta ja Suomen YK-jäsenyys 50 vuotta.^[22]
• 2006, lokakuu: Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus Suomessa 100 vuotta.^[23]
• 2007, maaliskuu: Rooman sopimus 50 vuotta (ks. alempaa). Rahaa ei lasketa vuosittaiseen yhden erikoiskolikon kiintiöön.^[24]
• 2007, joulukuu: Suomen itsenäisyys 90 vuotta.^[25]
• 2008, lokakuu: Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 60 vuotta.^[26]
• 2009, tammikuu: Euro 10 vuotta. Euromaiden yhteinen julkaisu.^[27]
• 2009, lokakuu: Suomen autonomian ja Porvoon valtiopäivien 200-vuotisraha.^[28]
• 2010, lokakuu: Suomalainen raha 150 vuotta.^[29]
• 2011, lokakuu: Suomen Pankki 200 vuotta.^[30]
• 2012, tammikuu: Kymmenen vuotta euroseteleitä ja ‑kolikoita. Euromaiden yhteinen julkaisu.^[31]
• 2012, syyskuu: 150 vuotta taiteilija Helene Schjerfbeckin syntymästä.^[31]
• 2013, syyskuu: Säännöllisen valtiopäivätoiminnan alkaminen Suomessa 150 vuotta sitten.^[32]
• 2013, marraskuu: 125 vuotta Nobel-kirjailija F. E. Sillanpään syntymästä.^[32]
• 2014, kesäkuu: 100 vuotta kirjailija Tove Janssonin syntymästä.^[33]
• 2014, marraskuu: 100 vuotta muotoilija, sisustusarkkitehti Ilmari Tapiovaaran syntymästä.^[33]
• 2015, tammikuu: Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhla.^[34]
• 2015, kolmas neljännes: EU:n lipun 30-vuotispäivä. Euromaiden yhteinen julkaisu.^[34]
• 2015, lokakuu: 150 vuotta taiteilija Akseli Gallen-Kallelan syntymästä.^[34]
• 2016, huhtikuu: Kirjailija Eino Leino.^[35]
• 2016, lokakuu: 100 vuotta suomalaisen filosofin Georg Henrik von Wrightin syntymästä.^[35]
• 2017, huhtikuu: Itsenäinen Suomi 100 vuotta.^[36]
• 2017, lokakuu: Suomalainen luonto.^[36]
• 2018, huhtikuu: Suomalaiset kansallismaisemat – Koli.^[37]
• 2018, lokakuu: Suomalainen saunakulttuuri.^[37]
• 2019, syys-lokakuu: Suomen perustuslaki.^[38]
• 2020, elokuu: Turun yliopisto 100 vuotta.^[39]
• 2020, syys-joulukuu: Väinö Linna 100 vuotta. ^[40]
• 2021, kevät: Journalismi ja avoin tiedonvälitys suomalaisen kansanvallan tukena. ^[41]
• 2021, syksy: Ahvenanmaan itsehallinto 100 vuotta. ^[41]
• 2022: Suomen kansallisbaletti 100 vuotta.^[42]
• 2022: Erasmus-ohjelma 35 vuotta.^[42]
• 2022: Ilmastotutkimus Suomessa.^[42]

Muissa euromaissa kahden euron erikoiskolikoiden aiheina on ollut muun muassa merkittäviä tapahtumia ja henkilöitä. Saksassa on monien vuosien päähän ulottuva ohjelma, jonka mukaan joka vuosi julkaistaan yhtä Saksan osavaltiota ja sen historiallista rakennusta tai rakennelmaa kuvaava erikoiskolikko.^[43]

Lisäksi jokaisella euromaalla on kansallinen juhlarahaohjelma. Useimmiten juhlarahat lyödään jostakin jalometallista, tavallisimmin hopeasta ja eräät kullasta. Juhlarahat ovat euroarvoisia, mutta ne ovat laillisia maksuvälineitä vain liikkeellelaskumaissaan. Juhlarahan nimellisarvo ei saa olla mikään tavallisten käyttökolikoiden nimellisarvoista. Juhlarahojen myyntihinta on kuitenkin yleensä korkeampi kuin niiden nimellisarvo, ja sen vuoksi ne eivät käytännössä liiku maksuliikenteessä, vaan päätyvät suoraan keräilijöille.

Huolimatta siitä, että juhlarahat ovat laillisia maksuvälineitä, liikkeiden ei ole pakko hyväksyä niitä maksuksi kaupankäynnissä.^[44]

Suomessa lyötiin vuosina 2010–2011 yhdeksän erilaista viiden euron arvoista juhlarahaa, yksi kutakin historiallista maakuntaa kohden (Ahvenanmaa, Häme, Karjala, Lappi, Pohjanmaa, Satakunta, Savo, Uusimaa ja Varsinais-Suomi). Rahat ovat kaksimetallisia, alumiinipronssia (CuAlNi) ja kuparinikkeliä (CuNi).^[45]

Sen jälkeen vastaavia viiden euron erikoisjuhlarahasarjoja on lyöty myös seuraavista aiheista^[46]:

• Suomalaiset kansallismaisemat
• Suomen presidentit
• urheilulajit
• maakuntien eläimet
• Pohjolan luonto.

Viiden euron kolikot ovat muiden juhlarahojen tapaan käypää rahaa vain Suomessa, eikä liikkeiden täälläkään ole pakko ottaa niitä maksuksi vastaan.^[44]

Suomen Rahapaja valmisti vahingossa noin 55 000 kappaleen erän virheellisiä kahden euron kolikoita loppuvuonna 2006. Kolikossa oli uusi, vuonna 2007 käyttöön otettavaksi tarkoitettu arvopuoli, mutta vuoden 2006 kansallinen puoli.^[47] Tällainen virhe on syntynyt ilmeisesti siten, että kun Suomen Rahapaja löi vuoden 2007 alusta eurot käyttöön ottaneen Slovenian kolikot ja niihin kaikkiin tuli uuden mallinen arvopuoli, niin sen jälkeen alettiin lyödä Suomen vuoden 2006 kolikoita, mutta arvopuolen meisti unohdettiin vaihtaa vanhan malliseksi. Virhelyönnin keräilyarvo oli alkuvuonna 2007 noin 120–150 €, mutta kesän aikana hintataso laski 70 euron tietämille.

Muita, pienempiä virheitä kolikoissa on ollut paljonkin. Tunnetuimpia ovat erilaiset ylimääräiset pahkurat kolikoiden kuvioissa. Esimerkiksi vuosiluvulla 1999 olevissa kolikoissa jonkin yhdeksikön renkaan sisäpuoli saattaa olla umpimetallia. Tällainen lyöntivirhe on johtunut meistin vaurioitumisesta siten, että siitä on kulunut tai murtunut pois palanen, ja tällainen kohta on jäänyt kolikon pinnassa siten koholle. Virhetyyppiä näkee joskus ulkonäkönsä vuoksi kutsuttavan virheellisesti valuviaksi, vaikkei kolikoiden kuvioita muodostetakaan valamalla kolikko muottiin vaan lyömällä kaiverretulla meistillä suurella voimalla sileän kolikkoaihion pintaan kuvio. Näistäkin virhelyönneistä on toisinaan maksettu suurempi keräilyhinta kuin kolikon nimellisarvo.

Suomessa päätettiin alusta alkaen olla käyttämättä yhden ja kahden sentin kolikoita. Syynä on pikkukolikoiden epäkäytännöllisyys käteisellä maksettaessa. Tähän oli Suomessa totuttu jo markka-ajan viimeisinä vuosina, jolloin pienin käytetty kolikko oli kymmenpenninen. Yhden ja kahden sentin kolikot ovat silti Suomessakin laillisia maksuvälineitä, joskin kauppaliikkeet voivat kieltäytyä hyväksymästä niitä maksuksi, jos ilmoittavat tästä näkyvästi esimerkiksi liikkeen ovella.

Suomessa noudatetaan pyöristyssääntöä, jonka mukaan maksettava summa pyöristetään lähimpään viiteen senttiin^[48]. Säästösyistä syyskuusta 2004 alkaen Hollannin vähittäiskaupoissa käteisostosten loppusummat alettiin pyöristää lähimpään viiteen senttiin. Yhden ja kahden sentin kolikot kuitenkin säilyttivät asemansa laillisina maksuvälineinä.^[49]

Rahaliitto (valuuttaunioni, yhteinen raha) ei ajatuksena ole uusi, vaan erilaisia usean kansan käyttämiä yhteisiä rahoja on käytetty historian saatossa usein, levinneisyydeltään ja kestoltaan vaihdellen. Useimmiten kyse on ollut valloittajien mukanaan tuomasta käytännöstä tai pakosta, mutta toisinaan myös vapaaehtoisesta yhteistoiminnasta. Rahojen käypyys valtakuntien rajojen ulkopuolellakin oli varsin luonnollista, sillä kolikkorahojen arvo oli käytännössä niiden valmistamiseen käytetyssä metallissa (kuten kulta, hopea, kupari).

Euroopassa yhdeksi yhteisvaluutan ajaksi voidaan laskea antiikin Rooman valtakunnan rahan käyttö maantieteellisesti laajalla valtakunnan alueella ja myös sen ulkopuolella käypänä maksuvälineenä. Vuonna 1865 Ranska, Sveitsi, Italia ja Belgia perustivat latinalaiseksi rahaunioniksi kutsutun liiton. Näiden maiden kulta- ja hopearahat määrättiin pitoisuudeltaan, läpimitaltaan ja painoltaan samansuuruisiksi. Kuva-aiheet olivat kolikoissa kullakin maalla omansa. Samoin jäivät käyttöön kunkin maan omat rahayksikön nimet, siis siten, että esimerkiksi italialainen 5 liiran kolikko oli kooltaan ja hopeapitoisuudeltaan samansuuruinen belgialaisen 5 frangin kolikon kanssa. Myöhemmin latinalaiseen rahaunioniin liittyi Kreikka, ja monet muutkin maat alkoivat käyttää samoja standardeja. Rahaunioni oli virallisesti voimassa vuoden 1926 loppuun saakka. Käytännössä sen olemassaolo päättyi ensimmäisen maailmansodan aikana. Kultakanta-ajan loppuun sijoittuva erilaisia taloudellisia alueita sisältänyt yhteisvaluutta-alue oli Itävalta-Unkari.

Nykyiseen yhteisvaluuttaan, euroon, johtaneen kehityksen voi niin ikään sanoa olevan jo melko vanhaa perua, sillä ajatus on esiintynyt jo ennen 1900-lukua. Varsinaisesti on kuitenkin kysymys toisen maailmansodan vuoksi syntyneestä tarpeesta: Euroopan maiden päättäjät halusivat yhdistää aiemmin keskenään verisesti sotineiden maiden kohtalot toisiinsa niin kiintein taloudellisin sitein, että Euroopan resurssien hallinnasta sotimiselle ei olisi enää mitään sijaa eikä tarvetta. Tämä yleistynyt perustelu on koskenut alun perin Saksan ja Ranskan talouksien yhdistämistä Euroopan yhteisöin, minkä huipentuma rahaunioni on.

Yhteisvaluutta liittyi kiinteästi näihin Euroopan unionin, sitä edeltäneen EEC:n ja vielä varhaisemman Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustavoitteisiin, kuten pääomien ja resurssien (työvoima, raaka-aineet yms.) vapaaseen liikkuvuuteen ja maiden talouksien yhdentämiseen.

Realistiset mahdollisuudet yhteisvaluutan synnyttämiseen olivat kuitenkin pitkään heikot. Maiden taloustilanteet vaihtelivat eri tahtiin. Tarvittiin laajan poliittisen tahdon lisäksi suotuisia taloudellisia oloja sekä yhteiskunnallisia ja lainsäädännöllisiä uudistuksia kunkin maan kansantalouden ja rahapolitiikan lähentämiseksi toisten maiden kanssa. Tätä tapahtuikin vähitellen, ja yksi euron esivaihe syntyi 1979, kun luotiin Euroopan valuuttayksikkö ecu. Tämä ei vielä kuitenkaan ollut varsinainen yhteinen raha, vaan laskennallinen yksikkö budjetointikäyttöön.

Vasta 1990-luvun alussa todellinen yhteisvaluutta alkoi näyttää yhdentymiskehityksen saavutusten puolesta mahdolliselta. Vuoden 1990 puolivälistä lasketaan käynnistyneen Euroopan talous- ja rahaliiton, EMU:n, ensimmäisen vaiheen, sillä tuolloin silloisen EU:n alueella oli saatu poistettua lähes kaikki entiset pääoman vapaan liikkuvuuden esteet. 1980- ja 1990-lukujen vaihteen tietämiltä 1990-luvun alkuvuosiin jatkunut finanssimaailmassa levoton aika kuitenkin sisälsi muun muassa lamakausia eri maissa ja voimakkaita kansallisten valuuttojen kurssien vaihteluja, joista osa johtui valuuttakeinottelijoiden toimista. Tämä myllerrys toisaalta lykkäsi yhteisvaluutan luomista, mutta toisaalta vahvisti tahtoa saada yhteisvaluutta aikaan: monen maan yhteinen raha nähtiin mahdollisuutena suojautua sellaisilta globalisoituvan maailmantalouden voimilta, joita vastaan Euroopan minkään maan kansallinen raha ei enää yksinään ollut riittävän suuri ja vahva.

Levottomasta taloustilanteesta huolimatta – ja samalla sen ansiosta – kehitystä jatkettiin. Vuonna 1992 allekirjoitetussa Maastrichtin sopimuksessa sovittiin EMU:n toimintatapa ja niin sanotut lähentymiskriteerit. EMU:n toinen vaihe alkoi vuoden 1994 alusta, jolloin aloitti toimintansa Euroopan rahapoliittinen instituutti, EMI, joka oli Euroopan keskuspankin edeltäjä. EMU:n kolmanteen vaiheeseen eli yhteisvaluuttaan (silloin vielä nimettömään) siirtymiseksi tarvittavat käytännön valmistelut alkoivat toden teolla. Tulevan yhteisvaluutan nimeksi päätettiin myöhemmin euro.

Vuoden 1998 toukokuussa päätettiin, mitkä valtiot olivat kelpoisia osallistumaan euroalueeseen. Päätöstä oli edeltänyt vähintään kahden vuoden pituinen ERM II ‑vaihe, jonka aikana kelpoisuus eli taloudellisten ehtojen täyttyminen kunkin maan osalta mitattiin. Kelpuutettuja valtioita oli yksitoista: Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Luxemburg, Portugali, Ranska, Saksa ja Suomi. Samalla kaikkien euroalueeseen osallistuvien maiden valuuttakurssit sidottiin euroon kiinteällä, peruuttamattomalla kurssilla, jota ei enää kutsuttu valuuttakurssiksi vaan muuntokertoimeksi. Nämä muuntokertoimet päätettiin määritellä virallisesti kuudella merkitsevällä numerolla. Taulukko niistä on jäljempänä.

Kreikka sai luvan liittyä euroalueeseen vasta myöhemmin, vuonna 2001.

Eurosta tehtiin varsin suuriarvoinen rahayksikkö: yhden euron arvo oli korkeampi kuin minkään euroon osallistuvan maan rahayksikön, Irlannin puntaa lukuun ottamatta. Kun kyse oli kokonaan uuden rahayksikön luomisesta, niin periaatteessa euron arvo olisi voitu määrätä millaiseksi tahansa. Käytännössä arvoksi kuitenkin päätettiin ottaa jo edellä mainitun, maiden valuutoista muodostetun korivaluutan ecun silloinen arvo siten, että 1 eurosta tuli 1 ecun suuruinen.

Vuoden 1998 kesäkuun alusta Euroopan keskuspankki aloitti toimintansa ja korvasi sitä edeltäneen EMI:n.^[50]

EMU:n kolmas vaihe eli yhteisvaluutan aika alkoi, kun euro otettiin tilivaluuttana käyttöön 1. tammikuuta 1999 edellä mainituissa 11 maassa. Kukin maa kuitenkin jatkoi oman valuuttansa käyttämistä käteisrahana, joita tästä eteenpäin pidettiin euron kansallisina ilmentyminä siihen asti, kunnes käteiseurot tulisivat käyttöön. Tämän jälkeen kansallisten valuuttojen ja euron välinen muuntosuhde, jota ei enää sanottu valuuttakurssiksi, oli kiinteä.

Käteiseurojen käyttöönottopäiväksi päätettiin 1. tammikuuta 2002. Näin euroalueen maille jäi kolmen vuoden siirtymäaika euroon valmistautumiseksi. Siirtymäaika oli tarpeen ainakin seuraavista syistä:

• Euroseteleitä ja -kolikoita tarvittiin valtava määrä korvaamaan liikkeellä olleet kansalliset valuutat, ja eurojen valmistaminen setelipainoissa ja rahapajoissa vaati useamman vuoden.
• Niin julkisen kuin yksityisen sektorin taloushallinnoissa tarvittiin aikaa toimintatapojen ja tietokonejärjestelmien muuttamiseksi mahdollistamaan euron käytön. Tämä koski niin suuria taloushallintokokonaisuuksia (valtiontaloudet, pankit, suuryritykset) kuin aivan pienimpiä kioskejakin, sillä muun muassa kassakoneiden, lippuautomaattien ja pysäköintimittareiden muuttaminen eurokuntoon oli suunniteltava. Kolmen vuoden siirtymäaikana taloushallinnoissa sai siirtyä käyttämään euroa kirjanpitovaluuttana (”Ei estettä, ei pakkoa” ‑periaate).
• Kansalaisille haluttiin antaa aikaa totutella tulevaan uuteen rahaan. Eurosta laadittiin tiedotemateriaalia, ja useimmat kaupat alkoivat näyttää hintalappunsa sekä kansallisessa valuutassa että euroina.

Muutamaa viikkoa ennen varsinaista käteiseurojen käyttöönottoa yleisö sai ostaa niin sanottuja aloituspaketteja, joissa oli muutamia eurokolikoita tutustumista varten. Samoin vähittäiskaupoille jaettiin tietyt määrät käteiseuroja sisältäviä paketteja, jotta ne pystyivät aloittamaan jo 1. tammikuuta 2002 vaihtorahojen antamisen asiakkaille euroina.

Eurokolikot ja -setelit otettiin suunnitelman mukaisesti käyttöön 1. tammikuuta 2002, aikavyöhykkeiden takia aivan ensimmäisenä Ranskan merentakaisella alueella Réunionilla^[51], itse Euroopan osalta ensiksi Kreikassa ja Suomessa, tuntia myöhemmin kahdeksassa euromaassa sekä viimeisenä Espanjaan kuuluvilla Kanariansaarilla, Irlannissa ja Portugalissa. Tätä seurasi eri maissa vaihtelevan pituinen vaihtojakso, jonka aikana euroa ja kansallista valuuttaa sai käyttää yhtä aikaa. Suomessa tämä vaihe kesti maaliskuun alkuun 2002. Tarkoituksena oli, että kun maksoi vielä kansallisella valuutalla, niin vaihtorahat sai euroina, ja siten vanha raha vaihtuisi uuteen luonnollisella tavalla päivittäisessä maksuliikenteessä. Tämä onnistuikin erittäin hyvin, sillä jo viikon parin kuluttua vuodenvaihteesta huomattava osa kansallisista rahoista oli vaihtunut euroiksi.

Kun rahojen vaihtojakso virallisesti päättyi, eurosta tuli yksinomainen maksuväline. Tästä kuitenkin useamman kuukauden ajan liikepankeilla oli velvollisuus ottaa vastaan ja vaihtaa asiakkailta saadut vanhat rahat euroiksi. Kun tämäkin jakso päättyi, kunkin maan keskuspankit jatkoivat edelleen maansa vanhan rahan vaihtamista euroiksi. Useimmissa maissa on vuosien tai vuosikymmenten pituiset ajat, joina varsinkin vanhoja seteleitä saa käydä vaihtamassa euroiksi. Lisäksi eräillä vähittäiskaupoilla on ollut tempauksia, joiden aikana asiakkaat ovat saaneet maksaa vanhalla rahalla.

Nykyisin vanhoja kansallisia käteisrahoja on edelleen vaihtamatta euroiksi miljardien eurojen arvosta, yksin Suomessakin yli 200 miljoonaa euroa vastaava määrä.^[52] Syitä tähän on useita: rahoja on muisto- ja keräilykappaleina, lojumaan jääneinä (esim. pikkukolikoina, joita ei ole viitsitty lähteä vaihtamaan), unohtuneissa kätköissä, tuhoutuneina, ja myös rikollisten käsiin jääneenä pimeänä rahana, jota ei rahanpesukontrollin tiukennuttua ole saatu vaihdettua euroiksi. On jopa ihmisiä, jotka eivät hyväksyneet euroon siirtymistä ja ovat säästäneet vanhaa rahaa siinä toivossa, että se palautettaisiin vielä uudelleen käyttöön.

Valtio	Valuutta ennen euroa	Tunnus	Muuntokurssi	Euro valuutaksi	Lähde
Alankomaat	Alankomaiden guldeni	NLG	&&&&&&&&&&&&&&02.02037102,20371	1999
Belgia	Belgian frangi	BEF	&&&&&&&&&&&&&040.033990040,3399
Espanja	Espanjan peseta	ESP	&&&&&&&&&&&&0166.0386000166,386
Irlanti	Irlannin punta	IEP	&&&&&&&&&&&&&&00.07875640,787564
Italia	Italian liira	ITL	&&&&&&&&&&&01936.02700001 936,27
Itävalta	Itävallan šillinki	ATS	&&&&&&&&&&&&&013.076030013,7603
Luxemburg	Luxemburgin frangi	LUF	&&&&&&&&&&&&&040.033990040,3399
Portugali	Portugalin escudo	PTE	&&&&&&&&&&&&0200.0482000200,482
Ranska	Ranskan frangi	FRF	&&&&&&&&&&&&&&06.05595706,55957
Saksa	Saksan markka	DEM	&&&&&&&&&&&&&&01.09558301,95583
Suomi	Suomen markka	FIM	&&&&&&&&&&&&&&05.09457305,94573
Kreikka	Kreikan drakma	GRD	&&&&&&&&&&&&0340.0750000340,750	2001	[53]
Slovenia	Slovenian tolar	SIT	&&&&&&&&&&&&0239.0640000239,640	2007	[54]
Kypros	Kyproksen punta	CYP	&&&&&&&&&&&&&&00.05852740,585274	2008	[55]
Malta	Maltan liira	MTL	&&&&&&&&&&&&&&00.04293000,429300
Slovakia	Slovakian koruna	SKK	&&&&&&&&&&&&&030.012600030,1260	2009
Viro	Viron kruunu	EEK	&&&&&&&&&&&&&015.064660015,6466	2011
Latvia	Latvian lati	LVL	&&&&&&&&&&&&&&00.07028040,702804	2014
Liettua	Liettuan liti	LIT	&&&&&&&&&&&&&&03.04528003,45280	2015
Kroatia	Kroatian kuna	HRK	&&&&&&&&&&&&&&07.05345007,53450	2023	[4][56]

Ensimmäisissä euromaissa eurosta tuli todellinen rahayksikkö ja tilivaluutta 1. tammikuuta 1999, mutta käteisrahana euro tuli käyttöön esimerkiksi Suomessa vasta 1. tammikuuta 2002. Tätä myöhemmin euroon liittyneissä maissa euron käyttöönotto sekä tili- että käteisrahana on tapahtunut yhtäaikaisesti. Neljännessä sarakkeessa on valuutan muuntokurssi (esim. 1 euro vastaa 5,94573 Suomen markkaa).^[57]

Euro on kelluva valuutta, eli sen kurssi suhteessa maailman muihin valtavaluuttoihin määräytyy kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla. Euron arvon tärkein mittari on sen valuuttakurssi Yhdysvaltain dollariin nähden. Euron dollarikurssi on euron olemassaolon aikana vaihdellut voimakkaasti: vuoden 1999 alussa 1 euro oli hiukan alle 1,20 dollaria, mutta vuoden 2000 lokakuun lopulla 1 euro heikkeni tähänastisen historiansa alimpaan arvoon, noin 0,83 dollariin. Sen jälkeen euro vahvistui vähitellen (väliaikaisista laskukausista huolimatta) niin, että 15. heinäkuuta 2008 yhden euron arvo oli tähänastisen historiansa korkein, lähes 1,60 dollaria. Vuoden 2012 alkuun tultaessa euron arvo oli jälleen heikentynyt noin 1,30 dollariin.^[58]

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Myös dollari on kelluva. Sen vuoksi on tarkasteltava valuuttamarkkinoiden muitakin suhdannetekijöitä kuin euron ja dollarin keskinäistä kurssia, jotta voi arvioida kurssinmuutosten syitä: euron vahvistuminen tai heikkeneminen ei välttämättä ole vain euron tai euroalueen talouden omaa ansiota tai syytä, vaan se voi johtua enemmän dollariin kohdistuvien tekijöiden aiheuttamasta dollarin heikkenemisestä tai vahvistumisesta.

Euroopan keskuspankki harjoittaa jäsenmaista riippumatonta rahapolitiikkaa ja määrää peruskoron, joka on sama kaikissa euromaissa. Korkotaso vaikuttaa rahan hintaan eli lainojen kustannuksiin markkinoilla, ja sitä kautta sillä on vaikutusta myös euron arvoon suhteessa muihin valuuttoihin.

Euron kansainvälinen asema valuuttana on vahvistunut vähitellen. Siitä on tullut maailman toiseksi merkittävin kansainvälinen valuutta Yhdysvaltain dollarin jälkeen. Monet valtiot pitävät osan valuuttavarannostaan euroina. Eräät Yhdysvaltojen politiikkaa vastustavat valtiot, muun muassa Iran, ovat poliittisistakin syistä vaihtaneet dollarivarantojaan eurovarannoiksi. Eurosta on siten tullut dollarin kilpailija, vaikkei Euroopan keskuspankin virallisena tavoitteena olekaan muodostaa eurosta maailmanvaluuttaa tai muiden valuuttojen kilpailijaa.

Kansainvälisen asemansa vuoksi euro käy dollarin tapaan usein vähittäiskaupoissa käteisenä maksuvälineenä monissa euroalueen ulkopuolisissakin maissa, varsinkin turistien suosimilla alueilla. Tosin tällöin ostoksen hinta voi usein muodostua jonkin verran tai paljonkin kalliimmaksi kuin maan omalla valuutalla maksettaessa – kauppiaiden valuutanvaihtokulujen ja ehkä myös voitontavoittelun vuoksi.

Valuutan %-osuus valuuttavarannoista

	1995	1996	1997	1998	1999	2000	2001	2002	2003	2004	2005	2006	2007	2008
Yhdysvaltain dollari	59,0	62,1	65,2	69,3	70,9	70,5	70,7	66,5	65,8	65,9	66,4	65,7	64,1	64,0
Euro					17,9	18,8	19,8	24,2	25,3	24,9	24,3	25,2	26,3	26,5
Saksan markka	15,8	14,7	14,5	13,8
Englannin punta	2,1	2,7	2,6	2,7	2,9	2,8	2,7	2,9	2,6	3,3	3,6	4,2	4,7	4,1
Japanin jeni	6,8	6,7	5,8	6,2	6,4	6,3	5,2	4,5	4,1	3,9	3,7	3,2	2,9	3,3
Ranskan frangi	2,4	1,8	1,4	1,6
Sveitsin frangi	0,3	0,2	0,4	0,3	0,2	0,3	0,3	0,4	0,2	0,2	0,1	0,2	0,2	0,1
Muut	13,6	11,7	10,2	6,1	1,6	1,4	1,2	1,4	1,9	1,8	1,9	1,5	1,8	2,0
	Lähteet: [59][60]

Pääartikkeli: Euroalueen velkakriisi

Euro ajautui vuodesta 2010 alkaen syvään useamman vuoden kestäneeseen velkakriisiin. Kriisi oli osin seurausta vuosien 2008–2009 taantumasta. Chartalistit ennustivat euron ajautumisen kriisiin jo euron syntyvaiheissa, esimerkiksi ekonomisti Warren Mosler kirjoitti vuonna 2001:

»Vesi jäätyy nollapisteessä. Mutta todella puhtaaksi tislattu vesi voi säilyä nestemäisenä alle nollapisteen kunnes joku tapahtuma laukaisee välittömän jäätymisen. Samalla tavalla olosuhteet kansallisille velkakriiseille euro-12 järjestelmässä ovat vakaasti paikallaan. Kaikki mitä tarvitaan on taloustaantuma joka uhkaa joko verokertymää tai pankkisektorin vakavaraisuutta.^[61]»

Chartalismi on taloustieteen teoria joka tutkii fiat-rahajärjestelmien toimintaa. Se on ollut kriittinen euron rakenteelle. Sen mukaan eurolta puuttuu mm. Yhdysvaltojen liittovaltion hallituksen tapainen julkaisija ja euron rakenne jossa ollaan liian riippuvaisia liikepankeista on kestämätön.^[62]

Taloustieteilijä Martin Feldstein julisti vuonna 2012 että euro on epäonnistunut kokeilu.^[63]

Taloustieteen Nobelilla palkitun ekonomisti Joseph Stiglitzin mukaan talouskriisin siemenet kylvettiin, kun Euroopan unionin jäsenmaat ottivat käyttöön euron ja hylkäsivät omat valuuttansa. Ensinnäkin euro vei jäsenmailta pois mukautumismekanismeina korot ja valuuttakurssin eikä tuonut mitään niiden tilalle. Toiseksi, euron takia jäsenmaat joutuivat lainaamaan valuutassa, jota ne eivät kontrolloi. ^[64]

Stiglitzin mukaan omassa kelluvassa valuutassaan velkaantuvilla mailla ei voi koskaan olla kreikkalaistyylistä velkakriisiä, koska ne voivat aina luoda omaa rahaansa ja maksaa sillä velkojaan pois. Sen sijaan euro toi mukanaan velkakriisit, joissa maat lainaavat liikaa vieraassa valuutassa ja ajautuvat lopulta maksukyvyttömiksi. ^[64]

Euro olisi kuitenkin voinut toimia, jos samaan aikaan olisi luotu asiaankuuluvat instituutiot. Stiglitzin mukaan näitä olisi todellinen pankkiunioni, johon kuuluisi yhteinen talletusvakuutus ja riittävän tehokas kriisinratkaisumekanismi. Sen lisäksi tarvittaisiin riittävän suuri fiskaalinen unioni eli jonkinlainen yhteisvoimin toteutettu lainajärjestely. Se olisi Stiglitzin mukaan laskenut jäsenmaiden korkoja ja mahdollistanut niiden velkataakan hoidon.^[64]

Helsingin Sanomien teetti vuonna 2016 ekonomistikyselyn. Siinä enemmistö vastaajista totesi, että eurosta on ollut Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä verrattuna siihen, että Suomella olisi ollut oma vapaasti kelluva valuutta.^[65]

Pääartikkeli: Euroalue

Euroopan unioniin kuuluvat euromaat ovat Alankomaat, Belgia, Espanja, Irlanti, Italia, Itävalta, Kreikka, Kroatia, Kypros, Latvia, Liettua, Luxemburg, Malta, Portugali, Ranska, Saksa, Slovakia, Slovenia, Suomi ja Viro. Joissakin Ruotsin kunnissa euro tosin on käytössä kruunun rinnalla, vaikkei Ruotsi muutoin euromaa olekaan.^[66]

Ennen vuotta 2004 EU:hun liittyneistä jäsenmaista euroa käytetään kaikissa paitsi Tanskassa ja Ruotsissa. Vuonna 2004 EU:hun liittyneistä maista ensimmäisenä euron otti käyttöön Slovenia 1. tammikuuta 2007 Slovenian tolarin tilalle, ja maasta tuli EU:n 13. euromaa. Seuraavaksi 1. tammikuuta 2008 alkaen Malta ja Kypros siirtyivät käyttämään euroa Maltan liiran (MTL) ja Kyproksen punnan (CYP) sijaan, mihin ne saivat luvan EU:n ministerineuvostolta 10. heinäkuuta 2007. Tämä oli odotettavissa Euroopan unionin komission suositeltua toukokuussa 2007 siirtymistä, kun maat täyttivät tuolloin julkaistun lähentymisraportin mukaan lähentymiskriteerit.^[67][68] Toukokuussa 2008 varmistui Slovakian liittyminen euroalueeseen 1. tammikuuta 2009. Slovakiasta tuli 16. euroa käyttävä EU-valtio. Viro liittyi euroalueeseen 1. tammikuuta 2011 17. EU-valtiona^[69] Latviasta tuli osa euroaluetta 1. tammikuuta 2014 ja eurot otettiin saman tien käyttöön.^[70] Latviasta tuli 18. EU:n jäsenvaltio, joka otti euron käyttöön.^[71] 1. tammikuuta 2015 Liettuasta tuli 19. euroja valuuttana käyttävä maa.^[72] Kroatiasta tuli 20. euroa valuuttanaan käyttävä maa 1. tammikuuta 2023 alkaen.^[73]

Euroja käytetään myös neljässä EU:n ulkopuolisessa kääpiövaltiossa eli Monacossa, San Marinossa, Vatikaanissa ja Andorrassa.^[74] Kolmella ensin mainitulla oli jo euron käyttöä koskevat rahaliittosopimukset euroalueen kanssa. Andorra käytti alkuun ilman sopimusta yksipuolisella päätöksellään euroa, mutta solmi 30. kesäkuuta 2011 käytöstä sopimuksen EU:n kanssa^[75]. Nämä käytännöt ovat jatkoa euroa edeltäneen ajan järjestelyille, joiden mukaan kääpiövaltioissa käytettiin ympäröivien maiden valuuttoja:

• Monacossa käytettiin Ranskan frangia
• San Marinossa käytettiin Italian liiraa
• Vatikaanissa käytettiin Italian liiraa
• Andorrassa käytettiin Ranskan frangia ja Espanjan pesetaa.

Tämä johtui siitä, että kääpiövaltioiden olisi ollut tarpeettoman kallista ylläpitää omaa valuuttaa ja siihen liittyvää rahapolitiikkaa sekä setelipainoja ja rahapajoja. Kun ympäröivät maat vaihtoivat euroon, myös kääpiövaltioiden valuutaksi oli luonnollista ottaa euro. Mailla on myös oikeus lyöttää jonkin verran niiden omilla kansallisilla kuva-aiheilla varustettuja eurokolikoita, jotka ovat käypää rahaa siinä missä EU:hun kuuluvienkin euromaiden kolikot^[76], mutta päätyvät vähäisen lyöntimääränsä vuoksi nimellisarvojaan kalliimmalla hinnalla lähes yksinomaan keräilijöiden kokoelmiin. Andorran kolikoidenlyöntioikeus alkoi kolmea muuta maata myöhemmin, 1. heinäkuuta 2013.^[75]

Lisäksi euroa käytetään eräissä muissa EU:n ulkopuolisissa maissa, kuten Montenegrossa ja Kosovossa (katso tarkemmin Euroalue). Tämä käyttö, jota on kutsuttu euroistumiseksi, on vastaavan tyyppistä kuin eräissä muissa maissa tapahtunut niin sanottu dollarisoituminen eli maan oma-aloitteinen päätös lopettaa oman valuuttansa käyttö ja alkaa käyttää sen sijaan Yhdysvaltain dollaria. Edellä mainitun kaltaisia kääpiövaltioiden tapauksia lukuun ottamatta euroistuminen ja dollarisoituminen ovat yleensä merkki maan talousongelmista: maan oma valuutta on hylätty sen arvon jatkuvan nopean heikkenemisen vuoksi ja alettu käyttää arvoltaan luotettavaa maailmanvaluuttaa. Euroistuminen ei millään muotoa tee maasta virallisesti eurokelpoista eikä euroalueeseen kuuluvaa, eikä euroistuminen avaa tietä myöhempään viralliseen euroalueeseen liittymiseen – yleensä päinvastoin, koska vieraan valuutan käyttö kertoo maan talouden olevan tilassa, jossa omaan valuuttaan ei voisi luottaa. Toisaalta mikään kansainvälinen tai euroalueen säännöstö ei estä itsenäistä mutta EU:hun kuulumatonta valtiota ottamasta viralliseksi rahakseen euroa. Euroistunut valtio ei ole mukana Euroopan keskuspankin eikä Euroopan keskuspankkijärjestelmän toiminnassa.

Useat EU-jäsenvaltioista eivät käytä euroa vaan kansallisia valuuttojaan. Nämä maat voidaan jakaa kolmeen luokkaan sen mukaan, mistä syystä ne eivät käytä euroa:

1. Maa, jolla on oikeus olla ottamatta euroa käyttöön: Tanska

Tanska oli EU:n jäsen jo ennen Maastrichtin sopimusta ja neuvotteli itselleen oikeuden olla ottamatta yhteisvaluuttaa käyttöön. Vuoden 2000 kansanäänestyksessä 53,2 % vastusti liittymistä yhteisvaluuttaan. Toisin kuin Ruotsi, Tanska on kuitenkin kiinnittänyt kruununsa arvon euroon ja on ERM II -vaiheessa. Voidaan siis sanoa, että Tanska on muodollisesti askelta lähempänä euron käyttöönottoa kuin Ruotsi.

2. Maa, jonka pitäisi EU-sitoumustensa mukaan siirtyä euron käyttöön, mutta joka ei ainakaan vielä ole halunnut tehdä niin: Ruotsi

Ruotsissa pidettiin kansanäänestys vuonna 2003 kruunujen vaihtamisesta euroihin. 55,9 % vastusti euron käyttöönottoa ja 42,0 % kannatti. Toisin kuin Tanska, Ruotsi liittyi mukaan EU:hun Maastrichtin sopimuksen ollessa voimassa, mikä periaatteessa velvoittaa sen vaihtamaan yhteisvaluuttaan. Ruotsi on pyytänyt EU:lta, että se saisi säilyttää oman valuuttansa. Muodollisena syynä on, että ERM-vaiheeseen liittyminen on vapaaehtoista ja sen tulee edeltää euron käyttöönottoa. Ruotsissa keskustelu euroista oli kansanäänestyksen aikoihin hyvinkin kiivasta.

3. Maat, jotka eivät vielä ole täyttäneet euron käyttöönottokriteereitä: Bulgaria, Puola, Romania, Tšekki ja Unkari

Euron käyttöönotto EU-maassa edellyttää tiettyjen taloudellisten kriteerien täyttymistä (lähentymiskriteerit ja Maastrichtin sopimus). Lähentymiskriteerien tarkoituksena on ohjata uudet euroa tavoittelevat maat laittamaan taloutensa riittävän hyvään kuntoon sekä maiden itsensä hyvinvoinnin kannalta että euroalueen suojaamiseksi.

EU:hun liittyi vuonna 2004 kymmenen uutta jäsenmaata, joista Slovenia siirtyi käyttämään euroa vuonna 2007, Kypros ja Malta 2008, Slovakia 2009, Viro 2011, Latvia 2014 ja Liettua vuonna 2015.^[77][78][79]

Vanhoja kansallisia valuuttojaan käyttävät toistaiseksi Puola, Tšekki ja Unkari. Näillä mailla ei ole EU-liittymissopimuksessaan neuvoteltuna oikeutta pidättäytyä euron käyttöönotosta, joten niillä on velvoite pyrkiä saattamaan taloutensa eurokuntoon ja ottamaan euro käyttöön niin pian kuin mahdollista. Puolan, Tšekin ja Unkarin valuuttojen vaihtaminen euroksi on vielä määrittelemättömässä tulevaisuudessa, koska maiden talous ei täytä euron käyttöönottokriteerejä.

Osa maista haluaisi euron käyttöön heti kun mahdollista. Eräissä muissa uusissa jäsenmaissa, kuten Puolassa, hallitusvallassa olevien poliitikkojen kanta on ollut vähemmän euromyönteinen tai jopa eurovastainen. Tällaisessa tilanteessa maassa ei ole aktiivisesti pyritty kohti euron käyttöönottoa.

Vuonna 2007 EU:hun liittyivät Bulgaria ja Romania ja vuonna 2013 Kroatia. Liittymissopimusten mukaan niiden tulee liittyä euroon, kun ne täyttävät yhteisvaluutan kriteerit. Kroatia on täyttänyt kriteerit ja liittyi euroalueeseen 1. tammikuuta 2023.^[80][81]

Valtio	valuutta	Tunnus	Sidottu kurssi
Bosnia ja Hertsegovina	Bosnian ja Hertsegovinan vaihdettava markka	BAM	1 € = 1,95583 markkaa
Bulgaria	Bulgarian leva	BGN	1 € = 1,95583 levaa
Kap Verde	Kap Verden escudo	CVE	1 € = 110,265 escudoa
Länsi-Afrikan maat:  Benin  Burkina Faso  Norsunluurannikko  Guinea-Bissau  Mali  Niger  Senegal  Togo	CFA-frangi	XOF	1 € = 655,957 CFA-frangia
Keski-Afrikan maat:  Kamerun  Keski-Afrikan tasavalta  Tšad  Kongon tasavalta  Päiväntasaajan Guinea  Gabon	CFA-frangi	XAF	1 € = 655,957 CFA-frangia
Polynesian alueet: Ranskan Polynesia Uusi-Kaledonia  Wallis ja Futuna.	CFP-frangi	XPF	1 € = 119,3 CFP-frangia
Komorit	Komorien frangi	KMF	1 € = 491,96775 frangia
Tanska	Tanskan kruunu	DKK	1 € = 7,46038 kruunua (mutta kurssi voi vaihdella 2,25 % kumpaankin suuntaan)

Katso myös: Pyrkimykset yhteisvaluutta eurosta eroamiseen Suomessa

Yksikään maa ei ole eronnut eurosta eikä eurosta eroamiseksi ole säädöksiä.^[82]

Euroopan keskuspankin entisen pääjohtajan Mario Draghin kanta on, että euro on peruuttamaton.^[83] Euroopan komission entisen puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin mukaan yhteinen valuutta on sidottu vapaaseen liikkuvuuteen, minkä vuoksi toisen loppuminen tuhoaisi myös toisen.^[84]

Euromailla on yhteinen maksujärjestelmä, jonka kautta maksut siirretään EKP:n alaisuudessa olevan yhtenäisen euromaksujärjestelmän kautta SEPA-tilinsiirtoina. Suomalaistutkimuksen mukaan eurosta eroavan maan tulisi perustaa uusi maksujärjestelmä. Suomen kaltaiselle maalle, joka on luopunut kokonaan omasta maksujärjestelmästään ja joutuisi perustamaan uuden tyhjästä, maksujärjestelmän perustamiseen menisi aikaa puolesta vuodesta vuoteen.^[85]

Toisaalta EU-jäsenmaa voi erota Euroopan unionista, kuten Iso-Britannia vuonna 2020. Iso-Britannia ei kuitenkaan ole ollut euromaa. Jos euroa käyttävä EU-maa päättää erota unionista, maa joutuu poistumaan myös euroalueelta.

• Digitaalinen euro

• Euroopan keskuspankki
• Euroopan komissio: Euron edut
• Kolikot.com: Eurokolikot
• Suomen Rahapaja Oy
• Suomen Moneta Oy
• Ajankohtaiset valuuttakurssit EKP:ssa
• EuroBillTracker (ks. EuroBillTracker)
• Suomen rahanarvonkerroin 1860 - 2013
• Euroopan komission verkkolehti: Kansalliset kahden euron kolikot
• Yle Elävä arkisto: Eurooppa velkakriisin kourissa
• Keraily.info Eurokolikot
• Euroseteleiden historia ja muuntotaulukko (saksaksi) (englanniksi)

Tämänhetkiset EUR-vaihtokurssit
XE.com:sta:	AUD CAD CHF GBP HKD JPY USD
OANDA.com:sta:	AUD CAD CHF GBP HKD JPY USD