Suriname

Suriname on Amerikan mantereen eteläosan pienin itsenäinen valtio. Sen pohjoispuolella on Atlantin valtameri, ja sen rajanaapurit ovat Ranskan Guayana idässä, Brasilia etelässä ja Guyana lännessä. Surinamella on kapea rantavyöhyke, joka on muodostunut hiekka- ja mutasärkistä, joita merivirrat ovat kuljettaneet Amazonjoen suulta. Sen takana on rannikkotasanko, joka on samaa ainesta ja jossa on paljon soita ja rannikonsuuntaisia hiekkarinteitä. Etelään päin mentäessä maasto kohoaa ja tasankojen jälkeen alkaa Zanderijin kukkulainen alue. Wilhelminagebergten vuoristossa on maan korkein kohta Julianatop (1 230 metriä merenpinnasta).^[6][1]

Maan läpi virtaa 480 kilometriä pitkä Surinamejoki.^[7] Muita merkittäviä jokia ovat Corantijn, Coppename ja Marowijne.^[8] Maan koillisosassa sijaitsee Brokopondon tekojärvi^[9], joka toteutettiin Brokopondo-projektissa rakennetun padon avulla vuonna 1964. Pato rakennettiin tuottamaan sähköä bauksiittikaivoksille (75 % sähköntuotannosta) sekä kansalliseen kulutukseen.^[10] Se tuottaa noin puolet maan energiantarpeesta^[11].

Suriname sijaitsee päiväntasaajan lähellä, ja sen ilmasto on trooppinen, eikä suuria lämpötilavaihteluja ole. Paramariboa ympäröivällä alankoalueella päivän ylin lämpötila on 29–33 astetta, yön alin 22–23 astetta.^[12] Rannikolla voidaan erottaa neljä vuodenaikaa. Joulukuun alusta helmikuun alkuun on pieni sadekausi, helmikuun alusta helmikuun lopulle pieni kuivakausi, helmikuun lopusta elokuun puoleenväliin varsinainen sadekausi ja elokuun puolestavälistä joulukuun alkuun varsinainen kuivakausi.^[6]

Suurin osa väestöstä asuu pohjoisella, viljellyllä alueella. Eteläinen osa on harvaan asuttua trooppista sademetsää.^[13] 93 prosenttia maan pinta-alasta on metsien peitossa.^[14]

Surinamessa on kaksi Unescon maailmanperintöluettelon kohdetta: Paramaribon historiallinen keskikaupunki ja Keski-Surinamen luontoreservaatti.^[15] Luontoreservaatissa elävät jaguaari, jättiläisvyötiäinen, jättiläissaukko, tapiiri, laiskiaiset ja kahdeksan eri apinalajia.^[16]

Surinamen Sipaliwinin piirin alueelta on löytynyt kivikautisia aseita, joista on päätelty, että alueella eli metsästäjä-keräilijäkansoja noin 10 000 vuotta sitten. Rannikon ja Karibian saarten asukkaat kävivät kauppaa ja muuttivat alueelta toiselle. Noin tuhat vuotta sitten Amazonian alueen sademetsien arawak-intiaanit asettuivat Surinamen alueelle. Heidän jälkeensä tulivat karibit samalta suunnalta. Surinenit väistyivät arawakien ja karibien tieltä, ja heidän kulttuurinsa katosi suunnilleen 1400-luvulla.^[17]

Espanjalaiset asettuivat Guayanan alueelle vuodesta 1593 alkaen, hollantilaiset vuonna 1616 ja britit 1630. Arawakit ja karibit hyökkäilivät eurooppalaisia vastaan, mutta eurooppalaisten tehokkaampien aseiden ja uusien tartuntatautien takia intiaaniasutus hiipui rannikolta. Alkuperäisasukkaita jäi kuitenkin edelleen syvemmälle sademetsään, missä eurooppalaiset liikkuivat vain satunnaisesti riistan, kullan ja juomaveden haussa.^[18]

Surinamen ensimmäisen eurooppalaisen siirtokunnan perustivat 1651 brittiläiset plantaasinomistajat.^[19] Toisen Englannin–Hollannin sodan lopettaneella Bredan rauhansopimuksessa Alankomaat ja Englanti sopivat vuonna 1667, että Englanti saa pitää valtaamansa Uudet-Alankomaat Pohjois-Amerikan itärannikolla ja Alankomaat saa Surinamen siirtokunnan. Siirtomaa-aikana se tunnettiin myös nimellä Alankomaiden Guayana.^[20][21][22] Hollantilaiset toivat Afrikasta orjia sokeriplantaasien työvoimaksi. Karanneet orjat perustivat jokien varsille omia kyliään, ja heidän jälkeläisiään alettiin kutsua marooneiksi (espanjan sanasta cimarrón, ’karkuri’). Orjuus lakkautettiin vuonna 1863, mutta orjat vapautettiin vasta kymmenen vuoden kuluttua.^[23]

Orjuuden lakkauttamisen jälkeen plantaaseilla oli työvoimapula, ja maahan tuotiin aasialaisia maatyöläisiä. Plantaasien kannattavuus alkoi laskea, koska työläisille piti maksaa palkkaa. 1900-luvun puolella monet tiloista hylättiin tai pilkottiin pienviljelmiksi. Sokerin, kahvin ja kaakaon sijasta pienviljelmillä kasvatettiin banaania, sitrushedelmiä ja riisiä. Myös puutavaraa alettiin viedä ulkomaille.^[23]

Bauksiitin kaivaminen alumiinin jalostamiseksi alkoi vuonna 1918 ensimmäisen maailmansodan nostettua alumiinin kysyntää rajusti. 1930-luvun aikana alumiiniteollisuus oli vaikeuksissa, mutta toisen maailmansodan aikana myynti – varsinkin Yhdysvaltoihin – kasvoi merkittävästi.^[24]

Surinamelaiset alkoivat toisen maailmansodan jälkeen aktivoitua poliittisesti, ja maassa perustettiin monia etnisiä rajalinjoja seuranneita puolueita.^[19] Alankomaat antoi vuonna 1954 itsehallinnon, mutta piti itsellään edelleen puolustus- ja ulkopolitiikan.^[25] 1970-luvulla itsenäisyyttä alettiin kannattaa laajasti Surinamessa ja myös emämaassa Alankomaissa. Surinamen eteläaasialaiset vastustivat, sillä he pelkäsivät kreolien vaikutusvallan kasvavan.^[19] Surinamelle myönnettiin itsenäisyys 25. marraskuuta 1975, minkä jälkeen noin kolmannes väestöstä muutti Alankomaihin.^[25]

Suriname oli demokratia itsenäistymisensä jälkeiset vuodet. Ensimmäiseksi pääministeriksi tuli Henck Arron.^[26] Maan talous oli kuitenkin seisahtunut ja työttömyys suurta, eikä kansa käytännössä vastustanut 25. helmikuuta 1980 tehtyä vallankaappausta.^[19] 16 aliupseerin ryhmä syöksi vallasta tehottomuudesta ja väärinkäytöksistä syytetyn hallituksen ja lakkautti perustuslain. Maassa oli siviilipresidentti, mutta sen todellinen johtaja oli Dési Bouterse.^[26]

Vuoden 1982 aikana paineet siviilivaltaan siirtymiseksi kasvoivat. Joulukuussa 1982 armeija pidätti ja surmasi 15 oppositiojohtajaa. Murhien jälkeen Alankomaat ja Yhdysvallat lakkauttivat taloudellisen ja sotilaallisen yhteistyön maan kanssa, mitä seurasi talouden alamäki. Vuosina 1984–1987 maassa oli siviilien johtamia hallituksia. Heinäkuussa 1986 alkoi myös entisen sotilaan Ronnie Brunswijkin johtama maroon-kapina, jonka vastineeksi armeija tuhosi kyliä ja tappoi Brunswijkin epäiltyjä tukijoita. Viimein vuonna 1987 armeija suostui uuteen perustuslakiin ja vapaisiin vaaleihin. Vuonna 1989 hallitus solmi rauhan Brunswijkin kanssa, mutta Bouterse ja muut sotilasjohtajat estivät sen toimeenpanon.^[26]

Jouluaattona 1990 sotilaat pakottivat siviilipresidentin ja varapresidentin eroamaan, ja tämän jälkeen parlamentti hyväksyi hätäisesti tilalle määrätyt henkilöt. Amerikan valtioiden järjestön ja ulkovaltojen painostuksen vuoksi toukokuussa 1991 järjestettiin uudet vaalit. Kreolitaustaisen kansallispuolueen (NPS) Ronald Venetiaan valittiin syyskuussa presidentiksi. Venetiaanin hallinto sai aikaan rauhansopimuksen maroonien ja intiaanikapinallisten kanssa. Huhtikuussa 1993 Dési Bouterse jätti armeijan komentajan tehtävät, ja hänen tilalleen tuli Arthy Gorre, joka pyrki siirtämään asevoimat siviilien hallintaan.^[26]

Dési Boutersen perustama kansallisdemokraattinen puolue (NDP) nousi suurimmaksi toukokuun 1996 vaaleissa ja sai syrjäytettyä Venetiaanin. Muiden puolueiden tuella sen varapuhemies Jules Wijdenbosch valittiin presidentiksi. Toukokuun 1999 talousongelmien aiheuttamien levottomuuksien vuoksi hallitus järjesti uudet vaalit, joissa Venetiaan palasi presidentiksi.^[26] Venetiaanin kaudella Suriname onnistui neuvottelemaan Alankomaiden ja Latinalaisen Amerikan kehityspankin kanssa lainoista terveys-, koulutus- ja sosiaaliohjelmia varten.^[19]

Entisen sotilasjohtajan Dési Bouterse ja 24 muun oikeudenkäynti vuoden 1982 poliittisista murhista alkoi heinäkuussa 2008. Bouterse tunnustaa poliittisen vastuunsa, mutta kieltää olleensa suorassa vastuussa murhista. Oikeusjutusta huolimatta Bouterse valittiin elokuussa 2010 presidentiksi, ja kaksi vuotta myöhemmin hän sai parlamentilta armahduksen.^[25] Boutersen hallitus pystyi kehittämään valtiontaloutta, ja hän olikin ulkomaalaisten tarkkailijoiden yllätykseksi varsin suosittu. Hän lupasi vuoden 2015 vaaleissa nostaa muun muassa minimipalkkaa, ja hänet valittiinkin uudelleen presidentiksi.^[19]

Boutersen oikeudenkäynti oli käynnissä koko ajan taustalla, ja marraskuussa 2019 tuomioistuin totesi presidentin syylliseksi 15 poliittisen vastustajansa murhan järjestämiseen vuonna 1982 ja määräsi tälle 20 vuoden vankeustuomion.^[27][28] Bouterse valitti tuomiosta ja jatkoi presidentinä toukokuun 2020 vaaleihin, joissa presidentiksi valittiin Chan Santokhi.^[19]

Surinamen hallinto pohjautuu vuoden 1987 perustuslakiin, jonka mukaan Surinamen presidentti on sekä valtionpäämies että hallituksen päämies. Lakeja säätää puolestaan 51-jäseninen kansalliskokous, jonka jäsenet valitaan joka viides vuosi. Kansalliskokous valitsee presidentin kahden kolmasosan enemmistöllä. Mikäli kukaan ehdokas ei saa näin suurta enemmistökannatusta, presidentin valitsee yksinkertaisella enemmistöllä kansankokous, joka on 340-jäseninen järjestö, johon kuuluu kansalliskokouksen lisäksi paikallisia edustajia.^[29]

Surinamen vuoden 2020 vaaleissa progressiivinen reformipuolue VHP sai 20 paikkaa, ja sen johtaja Chan Santokhi valittiin presidentiksi. Toiseksi eniten paikkoja sai kansallisdemokraattinen puolue NDP ja kolmanneksi eniten ABOP. NDP:lla paikkamäärä oli 16 ja ABOP:n 8. Loput pakat jakautuivat kolmen puolueen kesken.^[29] Suriname on etnisesti ja uskonnollisesti varsin hajanainen valtio, ja puolueet ovatkin perinteisesti syntyneet etnisten jakolinjojen ympärille.^[30] VHP on esimerkiksi hindujen johtava puolue ja NDP:n perustivat kreolit.^[31]

Surinamea pidetään vapaana demokratiana, mutta sen politiikan ongelmia ovat korruptio ja klientelismi. Korruptio on vaivannut varsin laaja-alaisesti koko hallintoa. Vuonna 2017 uudisti korruptionvastaisia lakeja, jotka olivat pahasti vanhentuneet. Niitä ei kuitenkaan ollut vielä vuonna 2020 otettu käyttöön, mutta Santokhin hallitus on asettanut komission tutkimaan uudistusten toteutusta.^[29]

Surinamella on siirtomaa-ajalta periytyvät rajariidat sekä Guyanan että Ranskan Guayanan kanssa. Suriname vaatii itselleen Guyanaan kuuluvaa noin 15 600 neliökilometrin laajuista Tigrin aluetta.^[6] Riita perustuu brittiläisten ja hollantilaisten siirtomaaisäntien näkemyseroon Courantynejoen lähteestä. Suriname on ottanut aiemman hollantilaisen kannan, jonka mukaan raja pitäisi kulkea New Riveriä pitkin, kun taas Guyana pitää oikeana rajajokena Kutaria.^[32] Surinamen ja Ranska välillä on myös riita rajajoesta. Surinamen mukaan rajan pitäisi kulkea pitkin Maronia eikä Litania pitkin.^[6]

Suriname on jaettu hallinnollisesti 10 piiriin (distrikt) ja 62 alapiiriin (ressort).^[33] Piirien ja alapiirien valtuustot valitaan viiden vuoden välein yleisvaaleissa.^[31]

Surinamen piirit:^[34]

1. Brokopondo
2. Commewijne
3. Coronie
4. Marowijne
5. Nickerie
6. Para
7. Paramaribo
8. Saramacca
9. Sipaliwini
10. Wanica

Suriname on ylemmän keskitulotason maa, jonka talous keskittyy luonnonvarojen hyödyntämiseen.^[2] Raaka-aineiden maailmanmarkkinahintojen vaikutus talouteen on suuri. Maan talous kasvoi voimakkaasti vuosien 2001–2014 välillä, Latinalaisen Amerikan kehityspankin mukaan 65 prosenttia. Kullan ja öljyn hinta alkoivat kuitenkin laskea, ja maan bauksiittikaivokset suljettiin vuonna 2015. Talouskasvu kääntyi negatiiviseksi, ja vuonna 2016 talous supistui 9 prosenttia.^[35][2]

Surinamen talous on varsin riippuvainen ulkomaankaupasta, joka vastaa 130 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Tärkeimmät vientituotteet ovat kulta (78,4 %), puutavara (5 %), jalostettu öljy (3,8 %), pakastettu kala (1,9 %) ja savukkeet (1,7 %). Tärkeimmät kauppakumppanit ovat Sveitsi, Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Yhdysvallat, Alankomaat, Kiina, Belgia, Trinidad ja Tobago sekä Japani.^[36]

Surinamen valtion työllistää yli puolet kaikista työntekijöistä, ja valtio-omisteiset yritykset hallitsevat kaikkia teollisuudenaloja. Talouden monipuolistamista ja yksityistämistä ovat hidastaneet valtionvelan kasvu, alikehittynyt rahapolitiikka, heikko pankkisektori, heikot verotulot, korruptio ja korkea inflaatio.^[37]

Vuoden 2017 tilastojen mukaan yli 26 prosenttia väestöstä eli köyhyydessä. Tuon jälkeen osuuden uskotaan kasvaneen. Köyhyys on selvästi yleisempää maaseudulla, sillä sisämaan maaseudulla yli puolet asukkaista elää köyhyydessä. Pääkaupunki Paramaribon ympärillä köyhyys on huomattavasti harvinaisempaa.^[2]

Vaikka Surinamen huumerikollisuus on keskittynyt pääasiassa muualla Etelä-Amerikassa tuotettujen huumeiden kauttakulkuun Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, myös kotimainen ekstaasin ja kokaiinin kulutus on kasvussa.^[38]

Surinamen liikenneverkko keskittyy maan rannikkoalueelle, mutta sisämaassa tiet ovat harvassa.^[39] Tärkein valtatie yhdistää Paramaribon itärajan Albinaan ja länsirajan Nieuw Nickerieen. Paramaribosta on tie myös Afobakaan Brokopondon padon lähelle. Suuren jokien alajuoksuilla on mahdollisuus purjehtia merikelpoisilla aluksilla. Johan Adolf Pengelin kansainvälinen lentoasema sijaitsee Zanderijissa.^[40]

Surinamen tilastokeskuksen arvion mukaan maassa asui vuoden 2019 puolivälissä 598 000 ihmistä.^[41] Vuoden 2012 väestönlaskennan mukaan asukasluku on 541 638.^[42] Surinamen syntyvyys on laskenut selvästi itsenäisyyden aikana, vuosien 1970 ja 2007 välisenä aikana se puolittui. Surinamen syntyvyys onkin 2000-luvulla pienempi kuin maailman keskiarvo. Surinamesta on itsenäisyyden aikana muuttanut paljon osaavaa työvoimaa Alankomaihin, vaikka 2000-luvulla muuttoliike on selvästi hidastunut ja monet eläkeläiset ovat palanneet Surinameen. Kiinalaisia on puolestaan muuttanut maahan 1900-luvun lopun jälkeen ja brasilialaisia 2000-luvulla kultakaivoksille.^[43]

Surinamen suurin väestöryhmä on Intian niemimaalta tuotujen siirtotyöläisten jälkeläiset, joiden osuus vuonna 2012 oli 27,4 prosenttia. Karannaiden afrikkalaisten orjien jälkeläisiä kutsutaan marooneiksi, ja heidän osuutensa on 21,7 prosenttia. Pääosin afrikkalaistaustaisia kreoleja on 15,7 prosenttia ja Jaavalta tuotujen työläisten jälkeläisiä 13,7 prosenttia. Alkuperäisasukkaiden osuus on pieni, karibieja ja awawakeja asuu rannikolla sekä tiriyója, wayanoita ja akurioja sisämaassa. Surinamessa asuu myös pieniä ryhmiä muita eurooppalaisia, aasialaisia, Karibian alueen kreoleja ja yhdysvaltalaisia.^[43]

Vaikka maan virallinen kieli onkin hollanti, lingua franca maassa on sranantongo, joka on alkujaan kreolikieli. Aasialaista alkuperää olevat surinamelaiset puhuvat tavallisesti alkuperäistä kieltänsä.^[44]

Surinamen suurin uskonto on kristinusko, jota kannatti vuonna 2012 noin 48,4 prosenttia väestöstä. Suurimmat kristilliset kirkkokunnat ovat katolisuus ja herrnhutilaisuus. Pääosa Intiasta tulleista on hindulaisia ja Jaavalta tulleista muslimeita. Lisäksi maassa on jonkin verran juutalaisia, kungfutselaisia sekä afrikkalaisia ja paikallisia uskontoja harjoittavia. Hindujen osuus väestöstä on 22,3 prosenttia ja muslimien 13,9 prosenttia. Ateisteja on 7,5 prosenttia.^[43]

Sisämaan asukkaista 90 prosenttia on afrikkalaisten orjien jälkeläisiä eli marooneja ja 10 prosenttia intiaaneja. He asuvat yleensä 100–4 000 hengen kylissä, joissa viemäröinti sekä juomaveden tai sähkön saatavuus on puutteellista tai olematonta.^[45]

Vuosituhannen vaihteessa tärkeimmät kuolinsyyt olivat sydän- ja verisuonitaudit, onnettomuudet ja erilaiset syöpätaudit. AIDSin osuus kuolemansyynä oli kasvussa.^[45]

Vuonna 2007 arvioitiin, että HIV:n kantajia oli noin 2,4 prosenttia aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 6 800 henkeä. Määrä oli lähes kaksinkertaistunut vuodesta 2001. Antiretroviraalilääkitystä olisi tarvinnut noin 1 600 henkeä, mutta sitä sai alle puolet heistä, noin 700 henkeä.^[46]

Wayana-heimolla on säilynyt perinteinen kertova laulu, kalau, jota säestetään bambuhuiluilla, helistimillä ja lyömäsoittimilla. Arawakien musiikkityyli kawina on saanut vaikutteita kreolimusiikin kautta länsiafrikkalaisesta musiikista. Surinamessa on kehittynyt myös oma musiikkityyli, kaseko, jossa yhdistyy eurooppalaisia, afrikkalaisia ja Amerikan alkuperäisasukkaiden musiikin aineksia. Sen rytmit ovat monimutkaisia ja lauluosuudet tyypillisesti kysymys-vastaus-muodossa. Soittimiin kuuluvat rummut, saksofoni, trumpetti ja kitara. Myös aasialaiset ovat osallistunet Surinamen musiikkimaailman monimuotoisuuteen. Ramdew Chaitoe yhdistää afrokaribialaisia vaikutteita hindujen uskonnolliseen musiikkiin.^[47]

Surinamen eri väestöryhmät ovat säilyttäneet omia ruokaperinteitään. Ainoat kansalliseksi mainittavat ruokalajit ovat kana ja riisi. Aamiaiseksi syödään riisiä, rotia tai leipää. Päivän pääateria syödään virka-ajan jälkeen noin kello 15. Siestan jälkeen syödään tyypillisesti voileipiä ja ruoantähteitä.^[44] Myös curryä syödään usein. Surinamelainen ruoka on karibialaistyylistä, ja siinä yhdistyvät afrikkalaiset ja intialaiset vaikutteet. Myös Jaavalta tulleiden indonesialaisten siirtotyöläisten ruokaperinteiden vaikutus näkyy surinamelaisessa keittiössä.^[48]

Suriname on osallistunut olympialaisiin vuodesta 1968. Maan ainoa olympiamitalisti on Anthony Nesty, joka voitti kultaa miesten 100 metrin perhosuinnissa vuonna 1988 ja pronssia 1992.^[49] Hän on myös vuoden 1991 maailmanmestari samassa lajissa. Letitia Vriesde on saavuttanut naisten 800 metrin juoksussa MM-hopeaa vuonna 1995 ja MM-pronssia 2001.^[50]

Surinamen jalkapallomaajoukkue oli tammikuussa 2011 Fifan rankingissa sijalla 115.^[51] Hollannin jalkapallomaajoukkueessa on pelannut lukuisia surinamelaisperäisiä pelaajia, muun muassa Ruud Gullit,^[52] Frank Rijkaard,^[52] Patrick Kluivert,^[52] Clarence Seedorf,^[53] Edgar Davids,^[52] Aron Winter,^[54] Winston Bogarde,^[54] Jimmy Floyd Hasselbaink,^[54] Romeo Castelen^[54] ja Nigel de Jong^[54].

• Menke, Jack K. & Chin, Henk E: Suriname Encyclopedia Britannica. 10.3.2021. Viitattu 16.9.2021. (englanniksi)
• Statistical Yearbook 2019–2020 6/2021. Algemeen Bureau voor de Statistiek. Viitattu 26.9.2021. (englanniksi)(hollanniksi)
• Streissguth, Tom: Suriname in Pictures. Twenty-First Century Books, 2009. ISBN 9781575059648 Google Books. (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suriname Wikimedia Commonsissa

• ANDA Suriname – Surinamelainen portaali (hollanniksi)
• Opas Surinameen (englanniksi)