Suomi 1990-luvulla

Suomessa käytiin presidentinvaali vuonna 1994. Kaksi kautta istunut Mauno Koivisto ei ollut enää ehdokkaana, ja hänen seuraajakseen valittiin SDP:n ehdokas, vuosien ajan kansainvälisissä tehtävissä toiminut Martti Ahtisaari.^[1] Presidentinvaalissa oli mukana kaikkiaan ennätykselliset 11 ehdokasta, joista seitsemän oli puolueiden ja neljä eri valitsijayhdistysten asettamia. Yksi vaalin huomiota herättänyt piirre oli, ettei kukaan ehdokkaista ollut koskaan toiminut pääministerinä, eduskunnan puhemiehenä eikä Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä. Presidentinvaalissa ei enää valittu valitsijamiehiä, vaan se oli ensimmäinen suora kansanvaali.^[2]

Kaikki Suomen hallitukset istuivat 1990-luvulla koko nelivuotisen vaalikauden ajan. Pääministereinä toimivat Harri Holkeri (1987−1991), Esko Aho (1991−1995) ja Paavo Lipponen (1995−2003).

Suomessa järjestettiin vuosikymmenen aikana kolmet eduskuntavaalit vuosina 1991, 1995 ja 1999. Vuoden 1991 vaalien selkein voittaja oli Suomen Keskusta, kun taas hallitusvastuussa olleet Kokoomus ja SDP kärsivät ankarat tappiot. Vuoden 1995 vaaleissa SDP saavutti suurimman paikkamääränsä toisen maailmansodan jälkeen (63 kansanedustajaa). Kannatustaan menettänyt ja sisäisistä riidoista kärsinyt Suomen Maaseudun Puolue puolestaan koki kohtalonsa samoissa vaaleissa, jolloin se menetti miltei kaikki eduskuntapaikkansa. SMP ajautui vaalien jälkeen konkurssiin ja sen raunioille perustettiin syksyllä 1995 uusi puolue Perussuomalaiset. Liberaalinen Kansanpuolue oli eduskuntapuolueena viimeisen kerran vaalikauden 1991−1995 yhden kansanedustajan voimin. Nuorsuomalaiset-puolueen ja niin sanottu ”Eko-Vihreiden” ainoaksi eduskuntakaudeksi jäi vaalikausi 1995−1999, jolloin edellisellä oli kaksi kansanedustajaa ja jälkimmäisellä yksi.^[3][4][5]

Vuonna 1990 Suomeen perustettiin uusi puolue Vasemmistoliitto, jolle siirrettiin SKP:n poliittinen toiminta; samalla lakkautettiin SKDL.^[6] SKP päätettiin säilyttää puolueena, mutta se teki konkurssin syksyllä 1992 pääosin epäonnistuneiden kiinteistökauppojensa vuoksi.^[7] Vasemmistoliiton ulkopuolelle jättäytyneet kommunistit jatkoivat poliittista toimintaansa Kommunistisessa Työväenpuolueessa ja myöhemmin uudelleen perustetussa SKP:ssa, joiden keskinäiset välit ja suhteet Vasemmistoliittoon olivat huonot.^[8] Vasemmistoliitto oli hallituspuolueena eduskuntavaaleista 1995 alkaen, jolloin se oli mukana Lipposen ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa.^[9]

Kansanedustaja Risto Kuisma erosi SDP:sta vuonna 1997 ja asettui aluksi yhteistyöhön Nuorsuomalaisten kanssa, mutta perusti seuraavana vuonna uuden Remonttiryhmä-puolueen.^[10] Vuosikymmenen aikana Suomeen syntyi runsaasti muitakin puolueita, jotka eivät kuitenkaan missään vaaleissa nousseet eduskuntaan. Tällaisia olivat muun muassa Naisten puolue, Luonnonlain puolue ja Suomen EU-jäsenyyden vastustamisella kampanjoinut Vapaan Suomen Liitto. Suomen Eläkeläisten Puolue hajosi sisäisten kiistojensa vuoksi kahdeksi keskenään kilpailleeksi puolueeksi.

Sotien jälkeisen ajan huomattavimpiin poliitikkoihin kuulunut Johannes Virolainen jätti politiikan vuoden 1991 eduskuntavaaleissa. Syksyllä 1990 Virolainen oli noussut Suomen kaikkien aikojen pitkäaikaisimmaksi kansanedustajaksi.^[11]

Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus raukesi Neuvostoliiton romahtaessa vuonna 1991, jonka tilalle solmittiin Naapuruussopimus. Keskustelua Suomen jäsenyydestä silloisessa Euroopan yhteisössä virittivät vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen SDP:n ja Kokoomuksen puheenjohtajat Pertti Paasio ja Pertti Salolainen. Presidentti Mauno Koivisto torjui ajatuksen vielä kesäkuussa 1991 hallitukselle pitämässään ulkopoliittisessa katsauksessa, mutta tilanne muuttui Neuvostoliiton luhistuttua ja varsinkin Ruotsin jätettyä jäsenhakemuksen EY:lle keväällä 1992. Lokakuun 16. päivänä vuonna 1994 pidettiin Suomen EU-kansanäänestys, jossa niukahko enemmistö (56,9 %) äänestäneistä kannatti liittymistä Euroopan unioniin.

Vuoden 1995 alussa Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi ja erosi Euroopan vapaakauppajärjestöstä. Merkittävä ulkopoliittinen taustavaikuttaja ministeri Max Jakobson nostatti vuosikymmenen puolivälissä keskustelua Suomen liittymisestä sotilasliitto Natoon.

Syyskuuhun 1997 asti Suomessa oli käytössä niin sanotut vanhat läänit. Läänejä oli tuolloin kaksitoista. 1. syyskuuta 1997 toteutettiin lääniuudistus, joka vähensi läänien määrän kuuteen. Maakuntien merkitys kasvoi, kun aiemmat maakunnalliset läänit korvattiin hallinnollisilla suurlääneillä, minkä tarkoituksena olivat julkishallinnon keventäminen ja siitä saatavat säästöt hallintokuluissa. Uuteen Etelä-Suomen lääniin liitettiin Uudenmaan lääni, Kymen lääni, Hämeen läänistä Kanta-Häme ja Lahden seutukunta sekä Mikkelin läänistä Heinolan seutukunta. Uuteen Länsi-Suomen lääniin liitettiin Turun ja Porin lääni, Vaasan lääni, Keski-Suomen lääni sekä Hämeen lääniin kuuluneet Pirkanmaan kunnat. Uuteen Itä-Suomen lääniin liitettiin Kuopion lääni, Pohjois-Karjalan lääni sekä pääosa Mikkelin läänistä. Oulun lääni, Lapin lääni ja Ahvenanmaan lääni eivät muuttuneet uudistuksessa.^[12][13]

Ikaalisten ja Parkanon kaupungit sekä Hämeenkyrön, Kihniön, Mouhijärven ja Viljakkalan kunnat siirrettiin vuoden 1993 alussa Turun ja Porin läänistä Hämeen lääniin. Siirron merkitys jäi melko vähäiseksi molempien läänien tullessa lakkautetuiksi vuonna 1997.^[14]

1990-luvulla Suomessa oli jäljellä vain yksi virallinen kuntamuoto: kunta. Vuonna 1995 säädetyn kuntalain jälkeen mikä tahansa kunta sai käyttää itsestään kaupunki-nimitystä, mikäli piti sitä asianmukaisena. Kuntalaista säädettiin edeltäjäänsä vuoden 1976 kunnallislakia joustavampi. Siinä erotettiin poliittinen johtaminen ja hallinnon johtaminen toisistaan, säädettiin oikeussäännökset kunnallishallinnon yleisestä järjestämistavasta ja korostettiin kuntalaisten osallistumisoikeuden toteuttamista. Tosin aina vuoteen 1999 asti muun muassa rakennus- ja kaavoituslainsäädännössä oli säännöksiä, jotka koskivat vain kaupunkeja taikka vain muita kuntia ja vuoden 1976 jälkeen perustettuja kaupunkeja.^[15][16]

Vuosikymmenen aikana muuttuivat kaupungeiksi Kiteen, Nivalan ja Orimattilan kunnat vuoden 1992 alussa^[17], Kaarinan, Kiuruveden, Närpiön, Pyhäjärven ja Someron kunnat vuoden 1993 alussa^[18], Haapaveden ja Viitasaaren kunnat vuoden 1996 alussa^[19] sekä Paimion kunta vuoden 1997 alussa.^[20] Pyhäjärvi muutti nimensä Pyhäsalmeksi vuoden 1993 alussa, mutta palasi vuonna 1996 käyttämään vanhaa nimeään.^[21] Koski Hl muutti nimensä Hämeenkoskeksi vuoden 1995 alussa.^[22]

Kuntaliitokset eivät 1990-luvulla olleet kovin yleisiä. Vuosikymmenen aikana kuntien määrä väheni kahdeksalla; lakkautetuista kunnista peräti neljä käytti nimessään maalaiskunta- tai kunta-sanaa.^[23]

1990-luvulla Suomen väkiluku kasvoi maltillisesti, hieman alle neljä prosenttia. Vuoden 1989 lopussa Suomen väkiluku oli 4 974 383, ja vuoden 1999 lopussa se oli 5 171 302. Vuonna 1991 rikkoutui viiden miljoonan asukkaan raja. Syntyvyys laski hieman: vuosikymmenen alussa syntyi noin 65 000 lasta vuodessa ja vuosikymmenen lopulla noin 57 000. Kokonaiskuolleisuus muuttui vain vähän: vuosina 1986–1990 se oli 9,8 ja vuonna 1999 9,6 kuolemaa tuhatta asukasta kohden. Toisen maailmansodan jälkeiset suuret ikäluokat olivat vuosikymmenen aikana 40–55-vuotiaita.^[24]

Elinajanodote kasvoi hieman. Vuosina 1986–1990 syntyneiden poikien elinajanodote oli 70,7 vuotta ja tyttöjen 78,8 vuotta. Vastaavat luvut vuonna 1999 syntyneille pojille oli 73,3 vuotta ja tytöille 81,0 vuotta. Imeväiskuolleisuus laski vuoden 1990 5,6 promillesta vuoden 1999 3,6 promilleen, ja oli eräs maailman alhaisimmista.^[24] Itsemurhien määrä oli Suomessa huipussaan 1990-luvun alussa talouslaman keskellä, jolloin oman kätensä kautta kuoli noin 1 500 suomalaista vuodessa. Tämän jälkeen itsemurhat ovat alati vähentyneet: vuosikymmenen lopulla Suomessa tapahtui noin 1 200 ja 2010-luvulla noin 800 itsemurhaa vuodessa.^[25]

Maahanmuuttajien osuus väestöstä kasvoi noin kaksinkertaiseksi vuosina 1990–1999. Erityisesti lisääntyivät venäläiset tai neuvostoliittolaiset sekä aasialaiset ja afrikkalaiset maahanmuuttajat. Ensimmäiset somalipakolaiset saapuivat Suomeen 1990, ja vuosikymmenen lopussa Suomessa oli yli 4 000 Somaliassa syntynyttä. Suomen kansalaisuuden saaneiden ulkomaalaisten määrä nousi huomattavasti vuosikymmenen lopulla.^[24]

Väkilukuaan ovat 1990-luvulla kasvattaneet etenkin kasvukeskukset: Helsinki, Turku, Tampere ja Oulu lähiympäristöineen. Väkiluku on laskenut etenkin Itä-Suomessa.

Taulukossa on esitetty Suomen maakuntien väkiluku 1980-luvun ja 1990-luvun viimeisenä päivänä Tilastokeskuksen mukaan.^[24] Aluejako on 1990-luvun mukainen; Itä-Uudenmaan maakunta liitettiin Uudenmaan maakuntaan vuonna 2011.

1990-luvun alussa Suomi alkoi suuntautua enemmän länsimaihin, kun idänkauppa romahti Neuvostoliiton hajottua. Suomi syöksyi pankkikriisiin ja historiansa syvimpään lamaan. Idänkaupan romahtamisen ohella merkittävimpiä lamaan johtaneita tekijöitä olivat muun muassa edellisen vuosikymmenen rahamarkkinoiden liian nopea vapauttaminen sekä vahvan markan politiikka.

Talouskriisin syventyminen, devalvaatio-odotukset ja markan liian korkea kurssi johtivat vuoden 1991 puolivälissä valuuttapakoon. Saman vuoden marraskuussa markka jouduttiin devalvoimaan noin 12 prosentilla. Yritysten maksukyky joutui koetukselle ja ne joutuivat turvautumaan ulkomaisiin halpakorkoisiin lainoihin. Valuuttapaon jatkuessa vuonna 1992 Suomen luottokelpoisuus vaarantui ja lainojen korot nousivat. Markka oli päästettävä kellumaan, jolloin sen arvo aleni aluksi noin 13 prosenttia, mutta sen jälkeen valuuttakriisi saatiin lopulta hallintaan.^[26]

Lama-aikana monet yritykset ajautuivat konkurssiin ja Suomesta katosi runsaasti työpaikkoja. Pahimmillaan työttömyysaste oli lähes 19 prosenttia, rakennusteollisuudessa jopa 37 prosenttia. Työttömyydestä seurannut köyhyys synnytti leipäjonoja. Suomen bruttokansantuote laski 13 prosenttia. Asuntomarkkinat romahtivat jo vuonna 1990, ja monet kotitaloudet ylivelkaantuivat ja ajautuivat merkittäviin taloudellisiin vaikeuksiin. Talouden on katsottu alkaneen elpyä loppuvuonna 1993, ja yhtäjaksoinen taloudellinen nousukausi jatkui vuoteen 2008.^[27]

Vuonna 1995 Suomen Yhdyspankki ja Kansallis-Osake-Pankki yhdistyivät muodostaen Meritan, joka myöhemmin yhdistyi ruotsalaisen Nordbankenin kanssa Nordeaksi.

Suomalainen radio- ja televisiovalmistaja Salora Oy oli fuusioitunut Nokiaan 1980-luvun lopulla. 1990-luvulla Nokia Oyj alkoi keskittyä vahvasti mobiiliteknologiaan ja matkapuhelimiin. Jorma Ollila oli Nokian toimitusjohtaja vuosina 1992–2006 ja yksi sen ajan tärkeimmistä suomalaisista talousvaikuttajista. Nokia käytti resurssinsa hyvin pitkälle pelkästään matkapuhelimiin, niiden verkkotuotteisiin ja muihin tietoliikennealan järjestelmiin. Tällöin se luopui televisio- ja tietokonetoiminnoistaan. Puunjalostus myytiin 1989–1991, kumiteollisuus 1988–1995, tietokoneet ICL:lle 1991, kaapelituotanto 1995 NKF:lle ja televisiot 1996 Semi-Techille. Vuosikymmenen lopulla Nokiasta tuli maailman johtava matkapuhelinten valmistaja.

Vähittäiskaupassa merkittävimpiä tapahtumia ovat olleet Tuko-kaupparyhmittymän lakkauttaminen sekä Suomen ensimmäisen Ikea-tavaratalon avaaminen Espooseen vuonna 1996. Kanta-asiakasohjelmat tekivät läpimurron 1990-luvulla. S-ryhmän asiakasomistajaohjelman kehittäminen aloitettiin jo 1980-luvun lopulla, mutta valtakunnalliseksi se tuli vuonna 1994.^[28] Keskon K-Plussa-ohjelma aloitti toimintansa 1997, ja se saavutti nopeasti yli kaksi miljoonaa kanta-asiakasta.^[29]

Vuoden 1999 alusta alkaen Suomen markka liittyi upouuteen Euroopan unionin yhteisvaluutta euroon ja lakkasi siten käytännössä olemasta itsenäisenä valuuttana. Käteisvaluuttana markkaa käytettiin kuitenkin aina helmikuun loppuun 2002 asti.

Suomen bruttokansantuotteen vuosimuutos 1990-luvulla:^[30]

Koko vuosikymmenen bruttokansantuote oli noin 1,27 biljoonaa euroa (viitevuoden 2010 hintoihin). Lukema on noin 20 prosenttia korkeampi kuin edellisen vuosikymmenen bruttokansantuote ja noin 28 prosenttia alempi kuin seuraavan vuosikymmenen bruttokansantuote.^[27]

Inflaatio laukkasi vielä vuosikymmenen alussa, kunnes hidastui lamavuonna 1992 alle kolmeen prosenttiin. Kuluttajahinnat eivät ampaisseet nousuun enää nousukaudenkaan alettua vuosikymmenen puolivälissä.^[31]

Pankkikriisin ohella huomattavimpia 1990-luvun talousskandaaleja oli Sundqvist-jupakka, jossa toinen valtiovarainministeri Arja Alho hyväksyi STS-pankin entisen pääjohtajalle Ulf Sundqvistille langetettujen vahingonkorvausvelvoitteiden tuntuvan vähentämisen. Tapaus johti Alhon eroon, ja vuonna 2000 Sundqvist tuomittiin törkeästä velallisen epärehellisyydestä ehdolliseen vankeuteen ja korvauksiin.

Rikoslakia vastaan tehtyjä rikoksia kirjattiin kaiken kaikkiaan vuosittain noin 380 000 kappaletta. Henkirikoksia tilastoitiin vuosittain 113–155, eli lähestulkoon saman verran kuin 1970-, 1980- ja 2000-luvulla. Huumausainerikollisuus nelinkertaistui vuosikymmenen aikana.^[24]

Pankkiryöstöjä tapahtui vuosina 1991, 1992 ja 1993 kunakin yli sata – yksi ryöstö lähes joka kolmas päivä –, mistä niiden määrä väheni jyrkästi vuosikymmenen loppua kohti. Vähenemiseen vaikuttivat toisaalta pankkien turvatekniikan kehittyminen, toisaalta konttorien lukumäärän vähentyminen. Ryöstöjen yhteydessä sai surmansa kaksi ihmistä. Vuosina 1991–1993 tehdyissä pankkiryöstöissä saalis oli arvoltaan keskimäärin 30 000–40 000 markkaa. Osa ryöstöistä jäi selvittämättä ja ryöstösaalis kateisiin. Tunnetuin selvittämättä jäänyt pankkiryöstö lienee niin kutsutun kakkuryöstäjän tapaus Helsingissä vuonna 1992.^[32]

Yhdyskuntapalvelurangaistus tuli vaihtoehdoksi lyhyille ehdottomille vankeusrangaistuksille vuosikymmenen alussa.^[33]

Joensuu sai 1990-luvun aikana huomiota kaupungissa riehuneiden skinheadien vuoksi. Liike syntyi tilanteessa, jolloin Suomeen iski vaikea talouslama ja kaupunkiin sijoitettiin Suomeen saapuneita somalipakolaisia. Joensuun skinheadien ydinryhmän muodosti kymmenkunta poikaa, joilla oli jo aiempaa häiriökäyttäytymistä. Ensimmäiset syytetoimiin johtaneet tappelut skinheadien ja somalien välillä sattuivat keväällä 1991. Ilmiötä tutkineen Vesa Puurosen mukaan valtaosa skinheadeista oli kotoisin rikkinäisistä perheistä, joissa kärsittiin työttömyydestä, alkoholismista ja mielenterveysongelmista.^[34]

Helmikuusta huhtikuuhun 1994 Suomessa koettiin poikkeuksellinen vakavien väkivaltarikosten aalto. Niin kutsutusta Jollaksen palkkamurhasta vuonna 1992 elinkautiseen vankeuteen tuomittu Ilpo Larha pakeni Helsingin keskusvankilasta ja ampui itsensä Lahdessa kolme päivää kestäneen piirityksen päätteeksi. Huhtikuussa 1994 varusmieskarkuri Mika Muranen surmasi kolme ihmistä Kotkassa. Kolmesta Ruotsissa tekemästään murhasta elinkautista vankeusrangaistusta kärsinyt Juha Valjakkala karkasi Riihimäen vankilasta huhtikuun lopulla ja otti pakomatkansa aikana panttivangin, mutta hänet saatiin nopeasti kiinni. Oulussa, Sodankylässä ja Kajaanissa tapahtui ampumavälikohtauksia, joissa sivullisia oli vaarassa. Lisäksi Kotkan ja Loviisan oikeustalot joutuivat pommi-iskujen kohteiksi. Viranomaiset arvelivat tapausten ruokkineen toisiaan niiden saaman julkisuuden vuoksi.^[35]

Pasilan poliisitalon vieressä Helsingissä 25. elokuuta 1995 räjähtänyt autopommi aiheutti miljoonien markkojen aineelliset vahingot poliisitalolle, oikeustalolle ja Yleisradion rakennukselle. Yksi poliisi loukkaantui räjähdyksessä lievästi. Pommin räjäyttäjää ei koskaan saatu selville.^[36] Tanskalainen vankikarkuri Steen Christensen ampui 22. lokakuuta 1997 Helsingin Ullanlinnassa kaksi poliisia, jotka yrittivät pidättää hänet.^[37] Hyvinkäällä paljastui marraskuussa 1998 raaka paloittelusurma, jonka taustalta löytyi yhteyksiä saatananpalvontaan.^[38] ATK-suunnittelija Sanna Sillanpää ampui kolme miestä ja haavoitti vakavasti neljättä Helsingin keskustassa sijainneella ampumaradalla 21. helmikuuta 1999.^[39] Vuosikymmenen ilmiö olivat myös eläinaktivistien iskut turkistarhoille eri puolilla maata.^[40]

Vielä 1990-luvun alkupuolella monet merkittävät rautatiet olivat vailla sähköistystä. Tampereen ja Jyväskylän välisen radan sähköistys valmistui 1994, ja Kirkkonummen ja Turun välisen rantaradan sähköistys valmistui vaiheittain vasta 1993–1995. Tampere-Pori-radan sähköistys valmistui vuonna 1998. Yhteensä sähköistetyn rataverkon pituus kasvoi noin 800 kilometriä. Siniset pikajunat olivat koko vuosikymmenen ajan yleisimpiä kaukojunia. Ensimmäiset Pendolinot otettiin käyttöön 1995 ja ensimmäiset kaksikerroksiset InterCity-vaunut 1998.

Martinlaakson radan jatko Vantaankoskelle valmistui vuonna 1991.^[41] Turun seudulla Naantalin radalla henkilöliikenne lopetettiin vuonna 1990 ja Uudenkaupungin radalla vuonna 1993.^[42]

Vuosikymmenen vakavin raideliikenneonnettomuus oli Jokelan junaturma Tuusulassa 21. huhtikuuta 1996. Onnettomuudessa kuoli neljä ja loukkaantui 47 ihmistä.^[43]

Uusien henkilöautojen rekisteröinnit romahtivat 1990-luvun alkuuosina alle kolmasosaan 1980-luvun lopun huipusta. Kun vuonna 1989 Suomessa oli rekisteröity 176 771 uutta henkilöautoa, mikä oli kaikkien aikojen ennätys, vastaava luku vuonna 1993 oli vain 55 836. Muutamana vuonna autojen kokonaismäärä jopa väheni, sillä uusia autoja rekisteröitiin vähemmän kuin vanhoja poistettiin käytöstä. Autojen myynnin raju vähentyminen laman vuoksi merkitsi tarjolla olleen merkki- ja mallivalikoiman tuntuvaa supistumista ja monen autoliikkeen ajautumista konkurssiin.^[44] Autokauppa elpyi jälleen vuosikymmenen loppua kohti; vuonna 1997 uusien henkilöautojen rekisteröinnit ylittivät taas 100 000:n rajan.^[45] Rekisterissä olevien henkilöautojen määrä rikkoi kahden miljoonan rajan vuonna 1998.^[46]

Henkilöautojen ensirekisteröintejä tilastoitiin vuosikymmenen aikana noin 970 000, eli melko vähän verrattuna 1980- ja 2000-lukuihin. Vuosina 1994 ja 1995 eniten ensirekisteröityjä automerkkejä olivat Opel, Volkswagen, Toyota ja Nissan. Rekisteröidyimmät automallit olivat tuolloin Opel Astra, Toyota Corolla, Volkswagen Golf ja Ford Escort. Vuosikymmenen alussa henkilöautoja oli noin 1,9 miljoonaa ja vuosikymmenen lopussa noin 2,1 miljoonaa. Vuonna 1995 Suomessa oli noin 1,9 miljoonaa henkilöautoa, 200 000 pakettiautoa, 48 000 kuorma-autoa ja 8 000 linja-autoa. Henkilöautojen määrä asukasta kohden oli suunnilleen Euroopan keskiluokkaa. Vuonna 1999 henkilöautojen määrä tuhatta asukasta kohden ylitti 400 rajan.^[24]

Yleisimmät henkilöautomerkit vuoden 1995 lopulla olivat Toyota (234 000 kappaletta), Nissan/Datsun (205 000), Opel (194 000) ja Ford (170 000). Yleisimmät automallit olivat tuolloin Toyota Corolla (140 000 kappaletta), Nissan Sunny (90 000), Opel Kadett (78 000) ja Ford Escort (60 000). Henkilöautokannan keski-ikä oli hieman alle kymmenen vuotta.^[47]

Automarkkinoilta 1990-luvun aikana poistuneita merkkejä olivat puolalainen FSO ja japanilainen Daihatsu. 1970- ja 1980-lukujen suursuosikin, Ladan takavetoisen mallisarjan tuonti Suomeen päättyi vuonna 1997, eivätkä Lada Samara ja uusi Lada 110 pystyneet paikkaamaan sen jättämää aukkoa. Vuosikymmenen aikana vietiin suuret määrät käytettyjä Ladoja takaisin Venäjälle, jossa niiden jälleenmyyntiarvo oli parempi kuin Suomessa.^[48] Vastaavasti kokonaan uusi tulokas oli eteläkorealainen Hyundai aivan vuosikymmenen alussa.^[49] Saabin valmistus, lukuun ottamatta avoautoja, siirrettiin Uudenkaupungin autotehtaalta Ruotsiin heti 1990-luvun alussa. Uudessakaupungissa koottiin Opel Calibraa vuosina 1991–1997, niin kutsuttua Euro-Samaraa vuosina 1996–1998 sekä Porsche Boxsteria vuodesta 1997.^[50]

Linja-autoliikenne koki 1990-luvun aikana suuria uudistuksia ja muutoksia. Linja-autoliitto ja tärkeimpiä pikavuoroja ajaneet linja-autoyritykset perustivat vuonna 1991 ExpressBus-järjestelmän, joka kattoi koko Suomen, joskaan ei aukottomasti. Matkustajien kannalta näkyvin osa uutta järjestelmää olivat kaikkien siihen liittyneiden yritysten autojen yhtenäinen ulkoasu ja varustetaso sekä autoemäntien ja kuljettajien työasut.^[51] Uuden henkilöliikennelain astuttua voimaan vuoden 1991 alussa paikallisliikennettä alettiin kilpailuttaa. Helsingin seudun ensimmäinen kilpailutus käytiin vuonna 1993, ja vuosina 1994–1996 Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) kilpailutti koko Helsingin, Espoon ja Vantaan seudullisen linja-autoliikenteen.^[52]

Vaatimus linjaliikenteen harjoittamisesta ehtona tilausajo-oikeuksien saamiseksi poistui vuonna 1995, minkä ansiosta varsinkin monet pienehköt yritykset saattoivat luopua kannattamattomien linjojen ajamisesta ja siirtyä harjoittamaan pelkästään tilausliikennettä.^[53] Käytöstä poistuneita linja-autoja alettiin viedä suuria määriä Suomesta varsinkin Baltian maihin, Venäjälle ja muualle entisen Neuvostoliiton alueelle.^[54]

Moottoriteiden rakentaminen, joka oli alkanut jälleen 1980-luvun hyvän taloustilanteen aikana, jatkui 1990-luvulla. Valtatie 3 valmistui moottoritieksi koko Helsingin ja Hämeenlinnan väliseltä osuudeltaan vuonna 1992, ja rakennustyöt Tampereen suuntaan jatkuivat heti tämän jälkeen. Hämeenlinna–Tampere-osuus saatiin tien suunnasta käytyjen kiistojen vuoksi valmiiksi vasta syksyllä 2000. Valtatie 4 valmistui moottoritieksi Helsingin ja Lahden välillä saman vuosikymmenen aikana yksityisen Tieyhtiö Nelostie Oy:n toteuttamana.^[55]

Suomen suurin maantiesilta, yli kilometrin pituinen Raippaluodon silta, joka korvasi mantereen ja Raippaluodon välisen lauttayhteyden, avattiin liikenteelle kesällä 1997. Vuosikymmenen aikana valmistui myös kolme muuta Suomen pisintä siltaa: Tähtiniemen silta Heinolassa vuonna 1993, Puumalansalmen silta Puumalassa vuonna 1995 ja Kärkisten silta Korpilahdella vuonna 1997.^[56]

Helsingin ja Tukholman välisessä laivaliikenteessä 1990-luvun alun uutuus olivat suuret Silja Linen autolautat kävelykatuineen: Silja Serenade ja Silja Symphony. Suomen ja Viron välinen viisumivapaus astui voimaan vuonna 1997, minkä jälkeen matkustajavirrat Suomenlahden yli Viroon kasvoivat nopeasti ja Viro ohitti Ruotsin suomalaisten suosituimpana matkailumaana.^[57]

Risteilyalus M/S Sally Albatross ajoi karille Porkkalanselällä 4. maaliskuuta 1994 ja vajosi osittain, mutta onnettomuudesta selvittiin ilman henkilövahinkoja. Alus saatiin irrotetuksi karilta vasta kuusi viikkoa myöhemmin ja se myytiin korjauksen jälkeen ulkomaille.^[58] Matkustaja-autolautta M/S Estonia upposi Suomen aluevesillä keskiviikkona 28. syyskuuta 1994 sen ollessa matkalla reitillään Tallinnasta Tukholmaan.

Lama sekä öljyn hintoja nostanut Persianlahden sota näkyivät 1990-luvun alkupuolella lentoliikenteen matkustajamäärien vähenemisessä. Vuonna 1990 Suomen lentoasemien matkustajamäärä oli noin 11,2 miljoonaa, vuonna 1993 puolestaan vain noin 8,6 miljoonaa. Tämän jälkeen matkustajamäärät kääntyivät uuden nousukauden myötä taas nousuun, ja vuonna 1999 Suomen lentoasemien matkustajamäärä oli jopa 13,1 miljoonaa. Vuonna 1999 Helsinki-Vantaan lentoaseman matkustajamääräksi tilastoitiin noin 9,6 miljoonaa.^[24]

Finnairin tytäryhtiö Karair sulautui emoyhtiöönsä vuonna 1996. Vuonna 1998 aloitti toimintansa Finncomm Airlines, joka lensi pääasiassa syöttöliikennettä Finnairille aina vuoteen 2011 asti.

Vuonna 1994 kotimaanliikenteen henkilökuljetussuoritteesta henkilöautoliikenteen osuus oli 80,5 %, linja-autoliikenteen 13,0 %, junaliikenteen 5,0 %, lentoliikenteen 1,3 % ja laivaliikenteen 0,2 %. Tavarankuljetussuoritteesta kuorma- ja pakettiautoliikenteen osuus oli 65,5 %, junaliikenteen 25,3 %, laivaliikenteen 8,4 %, uiton 0,8 % ja lentoliikenteen vain 0,01 %.^[47]

Liikenneturvallisuus jatkoi kohenemistaan 1990-luvulla. Vuosikymmenen alussa tieliikennekuolemia oli vuodessa yli 600 ja vuosikymmenen lopulla alle 450.^[24] Raideliikenteessä tapahtui kuitenkin kaksi vakavaa onnettomuutta: Jokelan junaturma 21. huhtikuuta 1996 ja Jyväskylän junaturma 6. maaliskuuta 1998.

Merkittäviä 1990-luvulla valmistuneita rakennuksia ovat muiden muassa Tampere-talo (1990), Joensuun kaupunginkirjasto (1992), Suomen kansallisooppera (1993), Oulunsalo-talo (1993), Terassitalo (1994), Hartwall Areena (1997), Kiasma (1998) ja Promenadikeskus (1999).

1990-luvulla valmistuneita kauppakeskuksia ovat ainakin Rewell Center (1990), IsoKarhu (1991), Zeppelin (1992), Lippulaiva (1993, purettu 2017), Myyrmanni (1994), Columbus (1996) ja Jumbo (1999). Itiksen mittava laajennusosa Bulevardi valmistui 1992, jolloin Itiksestä tuli Pohjoismaiden suurin kauppakeskus.

Vuosikymmenen loppupuolella moderni ja näyttävä lasipintainen rakentaminen tuli yleiseksi: tällaisia rakennuksia ovat muun muassa Microsoft-talo (ent. Nokian pääkonttori, 1997) ja Sanomatalo (1999). Aivan vuosikymmenen lopulla valmistunut, yli 70 metriä korkea Meritorni Espoon Espoonlahdessa oli aikanaan Suomen korkein asuinrakennus.

Vuonna 1990 Suomessa rakennettiin yli 26 000 asuinrakennusta, enemmän kuin koskaan muulloin vuosina 1970–1999. Monia teollisuusalueita alettiin muuttaa asuinalueiksi etenkin Helsingissä, esimerkkejä tällaisista alueista ovat Ruoholahti, Pikku Huopalahti ja Meri-Rastila. Vuonna 1996 uusia asuintaloja valmistui vain noin 7 500, mikä taas on vähiten kyseisenä ajanjaksona. Vuodet 1993–1999 olivat asuintalojen rakentamisen kannalta varsin hiljaista aikaa verrattuna 1970- ja 1980-lukuihin sekä 1990-luvun alkuun.^[24] 1990-luvulla rakennetuissa asuintaloissa oli yleensä jo paksut ja korkealaatuiset lämmöneristeet. Asbestin käyttö kiellettiin kokonaan vuonna 1994. Vesikiertoinen lattialämmitys alkoi yleistyä vuosikymmenen puolivälissä.^[59]

1990-luvulla matkapuhelinteknologiassa siirryttiin ”toiseen sukupolveen” (2G), kun digitaalinen GSM-järjestelmä alkoi vähitellen syrjäyttää analogista NMT-tekniikkaa. Vuonna 1991 Nokia esitteli ensimmäisenä maailmassa tuotantovalmiin digitaalisen GSM-puhelimen. Maailman ensimmäinen GSM-puhelu soitettiin Nokian Radiolinjalle toimittamassa verkossa.

Nokian ensimmäinen sarjavalmisteinen GSM-puhelin oli Nokia 1011 (1992), joka oli vielä huomattavasti kookas. Sitä seurasivat Nokia 2010 ja 2110, joista etenkin jälkimmäinen oli menestys. Jälkimmäinen oli myös ensimmäinen puhelin, jossa oli Nokia tune -soittoääni.^[60] Vuonna 1996 markkinoille tuli Nokia 9000 Communicator, joka oli ensimmäinen Euroopassa laajasti myyty älypuhelin. Vuonna 1999 markkinoille tullut Nokia 3210 on kaikkien aikojen toiseksi myydyin matkapuhelin. Tekstiviestit tekivät läpimurtonsa 1990-luvulla.

Lankapuhelimet olivat vielä yleisiä, ja yleisöpuhelin oli vielä yleinen näky kadunkulmassa. Kiinteitä puhelinliittymiä oli Suomessa koko 1990-luvun ajan vajaat kolme miljoonaa. Niiden määrä jopa kasvoi marginaalisesti vuosikymmenen aikana ja kääntyi laskuun vasta 2000-luvulla. Matkapuhelinliittymien määrä nousi vuoden 1990 noin 300 000:sta vuoden 1999 yli kolmeen miljoonaan. Niiden määrä ohitti kiinteiden puhelinliittymien määrän vuonna 1998.^[61] 1990-luvulla matkapuhelimet olivat sangen yksinkertaisia, mutta silti hyvin kalliita: esimerkiksi Nokia 2110:n hinta oli jopa 5 250 markkaa.^[60]

Sekä lanka- että matkapuhelimiin liittynyt ilmiö 1990-luvulla olivat maksulliset puhelinpalvelut, joista suosituimmiksi ja eniten keskustelua herättäneiksi muodostuivat treffi- ja seksilinjat. Treffipalvelunumeroissa eli ”senssipuhelimessa” saattoi keskustella isommassa ryhmässä tai kaksin tuntemattomien kesken^[62]. Puhelinseksiä tarjoavat linjat perustuivat puheluille, joissa palvelun tarjoaja pyrki kiihottamaan soittajaa ääntelyn ja keskustelun avulla ja samalla pitkittämään aikahinnoiteltua puhelua parhaan tuoton saamiseksi.^[63] Palveluja markkinoitiin näkyvästi sanomalehtien pikkuilmoituksilla.^[64]

Valtion omistama Posti- ja telelaitos eriytettiin omiksi yhtiöiksi, joka johti lopulta Postin ja Soneran (nykyinen Telia) syntymisiin.

Internet teki läpimurtonsa 1990-luvulla. Tietokoneet oli normaalisti liitetty lankapuhelinverkkoon (BBS); laajakaistayhteydet tekivät läpimurtonsa vasta vuosituhannen vaihteessa. Vuonna 1991 suomalaisopiskelija Linus Torvalds alkoi kehittää Linux-käyttöjärjestelmää. Vuosikymmenen puolivälissä Internet ylitti median uutiskynnyksen.^[65] Tästä alkoi Internetin nopea kehittyminen. Internetin laajempi leviäminen alkoi 1993, kun EUnet Finland alkoi tarjota nettiyhteyksiä yrityksille ja kotitalouksille.^[66] Samana vuonna yhteyksiä alkoivat tarjota myös Tele (nykyinen Telia) ja HPY (nykyinen Elisa). Vuosikymmenen puolivälissä alettiin puhua esimerkiksi ”tiedon valtatiestä”, ”netti-surffailusta” ja ”interaktiivisuudesta”. Vuosikymmenen lopulla tapahtui niin sanottu IT-kupla, kun Internet mobiiliteknologian ohella synnytti sijoittajissa epärealistisia tuotto-odotuksia.

Vuonna 1995 muun muassa Yle, MTV3 ja Iltalehti avasivat nettisivunsa. Seuraavana vuonna Veikkaus avasi pelisivunsa nettiin. TeleSampo ja Infotel -tietoverkkopalvelut olivat suosionsa huipulla vuosikymmenen lopulla. Suomi24:n edeltäjät Sirkus.com ja Evreka.fi perustettiin 1998 ja Muropaketti 1999.

Vuosikymmenen puolivälissä noin joka viidennessä kotitaloudessa oli tietokone. Kotitalouksien tietoliikenteeseen käyttämät kulutusmenot kasvoivat noin 48 prosentilla vuosina 1990–1995 ja jopa 157 prosentilla vuosina 1995–2001.^[67] Tietokoneen ja nettiyhteyden omaavien osuus kaikista kotitalouksista nousi puoleen vasta vuosituhannen vaihtumisen jälkeen. Keväällä 2001 tietokone oli noin 51 prosentilla kotitalouksista ja Internet-yhteys 34 prosentilla.^[68]

Sanomalehti Uuden Suomen ilmestyminen loppui 29. marraskuuta 1991. Viimeisten kahden kuukauden ajan lehteä oli julkaistu viikkolehtenä.^[69] Tamperelainen SDP:n äänenkannattaja Kansan Lehti puolestaan ilmestyi viimeisen kerran 4. joulukuuta 1991.^[70]

Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjänä yli 40 vuotta toiminut Kari Suomalainen erosi lehden palveluksesta kesällä 1991, kun HS oli edellisenä keväänä kieltäytynyt julkaisemasta erästä hänen somaliaiheista piirrostaan. Eron taustalla olivat myös Suomalaisen ja Sanoma Oy:n johdon vastakkaiset näkemykset Euroopan yhdentymisestä.^[71]

1990-luvun uudissanoja tai vuosikymmenen aikana runsaasti tiedostusvälineissä käytettyjä sanoja. Lähteenä 1990-lukuun sijoittuneiden Mitä missä milloin -kirjojen luettelot vuoden sanoista:

1990-luvulla kaunokirjallinen proosa oli runsasta, ja nimekkeitä tuli jatkuvasti lisää. Lukijakunnat kuitenkin erikoistuivat enenevissä määrin tiettyyn kirjallisuudenalaan, esimerkiksi fantasiaan tai dekkareihin.

Näkyviä ilmiöitä 1990-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa olivat esimerkiksi minä-kerronta ja proosan yleisillä käytänteillä leikittely. Muistelmasta tuli moninainen kirjallisuuden laji. Minä-kerronta näkyi muun muassa Irja Ranen romaanissa Talvipuutarha (1998) ja Harri Tapperin muistelmaromaanissa Missä kurkien aura on (1998). Monet kirjailijat leikittelivät proosan yleisillä käytänteillä, muun muassa Kari Hotakainen romaaneissaan Buster Keaton (1991) ja Klassikko (1997).

Novellitaiturit Rosa Liksom ja Juha Seppälä ironisoivat todellisuutta ja parodioivat vanhempaa kirjallisuutta. Monille kirjailijoille historia oli yhä tärkeä aihe (muun muassa Leena Lander, Olli Jalonen, Erno Paasilinna ja Antti Tuuri), mutta 1990-luvun kirjallisuudessa painotettiin jo enemmän tulevaisuutta ja menneisyyden vaikutusta ihmisten mietteisiin. Ihmisen tulevaisuutta käsiteltiin muun muassa Leena Krohnin novellikokoelmassa Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (1992) ja Kari Hotakaisen romaanissa Bronks (1993).

1990-luvulla aloittaneet runoilijat hylkäsivät modernistisen perinteen, ja runouden maailmankuva muuttui moniarvoiseksi. Yhden ehyen selitysmallin tilalle tuli rinnakkaisia selityksiä, ja yksilöllisyys nousi yhteisöllisyyden edelle. Runokuvia ei tulkittu enää kokemustiedon pohjalta, koska runo saattoi koostua monenlaisista elementeistä, vaikkapa intertekstuaalisista suhteista. Vuosikymmenen merkittävimpiä runoilijoita olivat esimerkiksi Jyrki Kiiskinen, Tomi Kontio ja Helena Sinervo.

Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa vallitsi melkoinen romaanibuumi, ja merkittäviä suomenruotsalaisia kirjailijoita olivat esimerkiksi Helsinkiin sijoittuvia romaaneja kirjoittanut Kjell Westö, naispainotteisia romaaneja kirjoittanut Monika Fagerholm ja kertomakirjailija Bo Carpelan.^[83]

Finlandia-palkinnon on 1990-luvulla voittaneet seuraavat suomalaiset teokset:

• Isäksi ja tyttäreksi (Olli Jalonen, 1990)
• Elävien kirjoissa (Arto Melleri, 1991)
• Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (Leena Krohn, 1992)
• Urwind, suom. Alkutuuli (Bo Carpelan, 1993)
• Tuomari Müller, hieno mies (Eeva Joenpelto, 1994)
• Mestari (Hannu Mäkelä, 1995)
• Naurava neitsyt (Irja Rane, 1996)
• Lakeuden kutsu (Antti Tuuri, 1997)
• Ystävän muotokuva (Pentti Holappa, 1998)
• Maan ääreen (Kristina Carlson, 1999)

Yhdeksänkymmentäluvun alun lama näkyi myös teatterialalla. Lama-aikana pääsylipputulojen merkitys kasvoi entisestään, joten teatterit joutuivat osin palaamaan vanhaan aikaan ja esittämään reilusti komediaa, farssia ja musikaalia. Freelance-näyttelijöiden tilanne heikkeni lama-aikana.^[84]

Improvisaatioteatteri löysi paikkansa Suomessa jo vuosikymmenen alussa. Stella Polaris -teatteri perustettiin vuonna 1990. Improvisaatioteatterin ensimmäisiä kotimaisia edustajia on myös Ryhmäteatterin esittämä, Neil Hardwickin vetämänä televisiossakin esitetty Nyhjää tyhjästä (1991).^[85]

Pahimpien lamavuosien jälkeen kotimainen draama nousi eri puolilla Suomea. Sen keskeisimpiä nimiä olivat muun muassa Reko Lundán ja Sirkku Peltola. 1990-luvun teatterin keskeisiä nimiä on tietysti myös Esa Kirkkopelto, joka toimi Ylioppilasteatterin ohjaajana. Vuosikymmenen aikana debytoi useita ulkomaillakin menestyneitä ohjaajia, kuten Kristian Smeds, Mikko Roiha ja Mika Myllyaho.^[86] Naisten tekemä teatteri vahvistui ja monipuolistui huomattavasti. Ohjaajista naisten eturivissä olivat Sirkku Peltolan ohella etenkin Eija-Elina Bergholm, Laura Jäntti ja Maarit Ruikka.^[87]

Stand up- eli lavakomiikka rantautui Suomeen 1990-luvulla. Sen alkusysäyksenä pidetään usein Stan Saanilan ensimmäistä, ruotsinkielistä stand up -esitystä Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä marraskuussa 1991. Ensimmäiset suomenkieliset stand up -klubit avattiin vuosikymmenen puolivälissä. Pysyvämpi ilmiö stand up -komiikasta tuli vasta 2000-luvulla, jolloin se levisi televisioonkin.^[88]

Yleisradio uudisti kanavatoimintansa vuonna 1990. Kesäkuun alussa perinteisten yleis- ja rinnakkaisohjelmien tilalla aloittivat kanavat Ylen Ykkönen, Radio Suomi sekä nuorille suunnattu Radiomafia. Uuden radiojohtajan Olli Alhon sommittelemassa uudistuksessa Ylen Ykköselle keskitettiin klassinen musiikki, puheohjelmat ja kuunnelmat, kun taas Radio Suomi varattiin alueellisille ohjelmille, valtakunnallisille uutis- ja ajankohtaisohjelmille sekä kevyelle musiikille. Radiomafia, jolla pyrittiin saamaan nuoria ja nuorekkaita aikuisia kaupallisilta kanavilta takaisin Yleisradion kuuntelijoiksi, oli profiililtaan lähetysvirtaa, ei varsinaisia erillisiä ohjelmia.^[89]

MTV sai monopolin valtakunnalliselle mainosradiolle, joka aloitti lähetyksensä vuonna 1997 nimellä Radio Nova. Samalla sallittiin myös liuta osavaltakunnallisia mainosradioita (mm. Kiss FM ja NRJ), kun aiemmin radioiden ketjuuntumista oli torjuttu.^[90] Vuosikymmenen lopulla suomalainen radio alkoi digitalisoitua: ensimmäinen kotimainen digitaalinen radiokanava Radio Peili aloitti toimintansa vuonna 1998, ja seuraavana vuonna aloittivat digitaaliset radiokanavat Ylen Klassinen ja Radio Aino. Aikansa suosittuja radioääniä ollut pääkuuluttaja Pentti Fagerholm jäi eläkkeelle tammikuun lopulla 1998.^[91]

Vuosina 1986–1992 toiminut Kolmoskanava muuttui MTV3:ksi, kanava aloitti vuonna 1993 omana valtakunnallisena televisiokanavanaan. Aiemmin MTV oli lähettänyt ohjelmiaan Yleisradion ykkös- ja kakkosverkoissa Ylen oman ohjelmiston lomassa. Vuosikymmenen ensimmäisenä päivänä PTV4-kanava aloitti lähetyksensä. Kesäkuussa 1997 Nelonen korvasi PTV4:n.

Televisiolähetysten tekniikka oli vielä lähes täysin analoginen, mutta käytännössä lähes aina värillinen. Lokakuussa 1997 Yle aloitti kahdelta lähettimeltä Suomen ensimmäiset digitaaliset koelähetykset lähettäen kanavia TV1 ja TV2.^[92] Virallisesti digitaaliset lähetykset otettiin Suomessa käyttöön vasta vuonna 2001. Vastaanottimet olivat vielä lähes aina tilaa vieviä kuvaputkitelevisioita. Vuonna 1995 mustavalkoluvan hinta oli 468 markkaa ja väriluvan hinta 868 markkaa. PTV4:n näkyvyysalueella hinnat olivat 492 markkaa ja 892 markkaa.^[93]

Todellinen 1990-luvun televisiolegenda on tamperelaisen Kummeli-koomikkoryhmän tekemät samannimiset sketsisarjat. Kummeli julkaisi vuosikymmenen aikana myös pari elokuvaa. Muita suosittuja sketsisarjoja olivat muun muassa Vintiöt ja Herra 47. Ajalta on ehkä jäänyt monen mieleen myös helsinkiläisen huumorimusiikkiyhtyeen Lapinlahden Lintujen tekemät sketsisarjat. Useat sketsisarjat levittivät varsinkin nuorison käyttöön uusia hokemia, kuten Vintiöiden ”Asiaa!” ja Kummelin ”Kyllä lähtee!”. 1990-luvun draamasarjoista muistetaan etenkin Ruusun aika, Metsolat, Kotikatu, Puhtaat valkeat lakanat ja Ihmeidentekijät. Vuosikymmenen alkupuolella esitetty Hynttyyt yhteen oli yksi ensimmäisistä kotimaisista naispainotteisista komediasarjoista. Salattujen Elämien ensimmäinen jakso näytettiin tammikuussa 1999, ja sitä näytettiin alusta alkaen useasti viikossa, mikä oli varsin uutta.

Vuosikymmenen poliittisia tapahtumia käsiteltiin satiirisarjoissa, joista suosittuja oli muun muassa Iltalypsy. Ekoisti-ohjelma opetti suomalaisia toimimaan ympäristöystävällisemmin jämäköin mutta humoristisin keinoin.

Edellisellä vuosikymmenellä aloitetun Napakymppi-parisuhdevisailuohjelman rinnalle tuli vuonna 1992 Tuttu Juttu Show. 1990-luvulla esitettiin myös useita talk show -ohjelmia, kuten Frank Pappa Show, Hyvät, pahat ja rumat.

Suosittuja visailuohjelmia olivat ainakin Megavisa, Suomen Tietoviisas, Onnenpyörä, Passi ja hammasharja sekä jo 1980-luvulla aloittanut Kymppitonni. Vuonna 1999 esitettiin Haluatko miljonääriksi? -tietovisailua ensimmäistä kertaa Suomessa. Speden Spelit oli hyvin suosittu kilpailuohjelma. Toinen kilpailuohjelma oli maatalousläheinen Talonpojan ralli.

Suosittuja musiikkiohjelmia olivat muun muassa Ei itketä lauantaina sekä yhteislauluohjelma Tammerkosken sillalla ja nuorten musiikkiohjelmista ainakin NoTV ja Rockstop! vuosikymmenen alusta sekä myöhäisempi Jyrki, joka toi julkisuuteen useita uusia kasvoja.

1990-luvun televisiokasvoja olivat muun muassa Timo Koivusalo, Baba Lybeck, Simo Rantalainen, Spede Pasanen ja Jari Sarasvuo.

Suomen ensimmäinen kaupallinen klassista musiikkia 24 tuntia vuorokaudessa soittava paikallisradio, Classic Radio, aloitti lähetyksensä Helsingissä tammikuussa 1992.^[94]

Aulis Sallisen ooppera Kullervo kantaesitettiin suomalaisvoimin Los Angelesissa helmikuussa 1992.^[95] Suomen Kansallisoopperan pitkään odotettu uusi ooppera0talo valmistui Helsingin Töölönlahden rantaan vuonna 1993, ja sen avajaisnäytäntönä oli Kullervo-oopperan Suomen-ensisesitys 30. marraskuuta.^[96]

Kuhmon kamarimusiikkitapahtuma vietti 25-vuotisjuhliaan kesällä 1994.^[97]

Esa-Pekka Salonen valittiin Los Angelesin filharmonikkojen ylikapellimestariksi ja taiteelliseksi johtajaksi.^[98]

Yhdeksänkymmentäluvulla vallitsevia musiikin tyylisuuntia olivat etenkin pop ja eurodance. Tunnettuja yhtyeitä ovat muun muassa Kolmas Nainen, Hausmylly, Aikakone, Movetron, Neon 2, Ultra Bra, Waldo’s People ja CatCat. Menestyskappaleita olivat muun muassa Kolmannen Naisen Tästä asti aikaa (1990), Neon 2:n Tässä talossa (1992), vuoden 1995 kesähitti Aikakoneen Odota sekä Ultra Bran Sinä lähdit pois (1997). Vuosikymmenen jälkipuoliskolla tyttöbändit tulivat suureen suosioon: niistä suosituimpia olivat Nylon Beat, Taikapeili ja Tiktak. Nylon Beatille oli ominainen nasaali ääni ja tarttuvat kappaleet, kuten olivat muun muassa Teflon love (1996) ja Viimeinen (1998). Myös suomirap alkoi saada muutamien esittäjien muodossa suosiota vuosikymmenen aikana, mutta siitä tuli pysyvämpi ilmiö vasta vuosituhannen vaihduttua. 1990-luvun raphitteihin lukeutuivat ainakin Raptorin Oi beibi (1990) ja Bomfunk MC’sin Freestyler (1999).

Kansainvälistä menestystä saivat rock-yhtyeet Waltari ja 22-Pistepirkko. Rock-yhtye HIMin kansainvälinen suosio alkoi vuosikymmenen lopulla muun muassa hiteillään Your Sweet 666 (1998) ja Join Me in Death (1999). Samoihin aikoihin aloitti ulkomaillakin maineikas metalliyhtye Children of Bodom. Suomalaisen rockin näkyväksi vientituotteeksi muodostui sellokvartetti Apocalyptica, jonka Metallica-esikoisalbumin myynti ylitti vuonna 1998 kansainvälisesti 300 000 kappaleen rajan.^[99] Suomen menestyminen Euroviisuissa jäi varsin heikoksi.

Vuosikymmenen sooloartistien suuria nimiä olivat muun muassa Samuli Edelmann, jonka suuria hittejä olivat muun muassa Peggy (1991) sekä Aikakoneen Sanin kanssa duetoitu Tuhat yötä (1995). Myös Mikko Kuustonen ja Aki Sirkesalo kuuluivat vuosikymmenen sooloartistien kärkikaartiin. 1990-luvun huumorimusiikin kasvoja on Sepi Kumpulainen, jonka suosikkikappaleita on Armotonta menoa (1991).

Useat pitkän linjan artistit ja yhtyeet olivat suosiossa 1990-luvullakin. J. Karjalainen jatkoi suosiotaan, vaikkakin 1980-luvulla toiminut Mustat Lasit -kokoonpano oli jo lopettanut. Hänen hittejään 1990-luvulta ovat muun muassa Telepatiaa (1992) ja Missä se Väinö on? (1996). Leevi and the Leavings oli suosionsa huipulla ja levytti muun muassa ikihitit Itkisitkö onnesta? (1995) ja Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen (1996). Eppu Normaali levytti vuosikymmenen alkupuolella muutamia hittejä, kuten Tahroja paperilla (1990) ja Näinhän täällä käy (1993), mutta yhtye jäi vuonna 1994 noin kymmenen vuoden pituiselle tauolle. Niin Leevi and the Leavings kuin Eppu Normaali julkaisivat vuosikymmenen aikana suureksi myyntimenestykseksi nousseen tuplakokoelmalevyn: Keskiviikko... 40 ensimmäistä hittiä ja Repullinen hittejä.

1970-luvun maineikkaan Hurriganes-yhtyeen jäsenet, basisti Cisse Häkkinen ja kitaristi Albert Järvinen menehtyivät kolmen kuukauden välein vuosikymmenen alussa.^[100]

Suomalaisen iskelmän vaikeat 1980-luvun ajat olivat 1990-luvulle siirryttäessä taakse jäänyttä elämää.^[101] Uudella vuosikymmenellä iskelmämusiikki alkoi yhä enemmän muistuttaa nykyaikaista populaarimusiikkia, ja aiempia vuosikymmeniä vahvasti leimannut iskelmän ja rockin vastakkainasettelu haluttiin unohtaa.^[90] Iskelmämusiikin suuria nimiä ovat muun muassa Joel Hallikainen, jonka esikois- ja nimikkoalbumi (1992) on Suomen kaikkien aikojen viidenneksi myydyin levy. Levyllä on muun muassa Tuttu Juttu Show -ohjelman myötä suosituksi noussut kappale Kuurankukka. Saman vuoden myyntimenestyksiä ovat myös Katri Helenan albumi Anna mulle tähtitaivas ja Anna Hanskin albumi Jos et sä soita. Kaija Koon albumi Tuulten viemää vuodelta 1993 on Suomen kaikkien aikojen seitsemänneksi myydyin levy, ja sillä on muun muassa hittikappale Kuka keksi rakkauden. Runsaasti ovat myyneet myös Laura Voutilaisen esikois- ja nimikkoalbumi (1994) sekä Kari Tapion albumi Myrskyn jälkeen (1996).

Tangokuninkaallisista tunnetaan vuoden 1995 tangokuningas Jari Sillanpää ja saman vuoden tangokuningatar Marita Taavitsainen. Jari Sillanpään esikois- ja nimikkoalbumi (1995) on myynyt 272 000 kappaletta, ja se on myydyin suomalainen musiikkialbumi. Albumin suosittuja kappaleita ovat muun muassa Satulinna ja Kaduilla tuulee. Myös Sillanpään vuoden 1997 albumi Auringonnousu on myyntimenestys. Taavitsaisen suosittuja kappaleita on vuonna 1998 Syksyn sävelen voittanut André. Myös vuoden 1994 tangokuningas Sauli Lehtonen, joka kuoli seuraavana vuonna hirvikolarissa, oli lahjakas ja luonnollinen laulaja.^lähde?

Uudenlainen menestys oli Mestarit, neljästä pitkän linjan mieslaulajasta koostuva kokoonpano, joka veti vuosikymmenen lopulla konsertteihin monia tuhansia katsojia. Mestarit-kokoonpanoon kuuluivat Kirka, Hector, Pave Maijanen ja Pepe Willberg. Muista konkariesiintyjistä keikkailivat ja levyttivät edelleen esimerkiksi Erkki Junkkarinen, Eino Grön, Reijo Taipale ja Esko Rahkonen. 80-vuotias Veikko Lavi voitti keväällä 1992 television Levyraadin kappaleellaan Ota löysin rantein, josta tuli myös suuri yleisön suosikki.^[102]

1990-luvulla edesmenneitä suomalaisen musiikin legendoja olivat muun muassa iskelmämusiikin monitoimimies Juha Vainio (1938–1990), reteistä ralleistaan tunnettu Irwin Goodman (1943–1991), säveltäjä, kapellimestari ja tuotantopäällikkö Toivo Kärki (1915–1992), viimeinen vanhimman polven muusikko Eugen Malmstén (1907–1993), säveltäjä ja kapellimestari George de Godzinsky (1914–1994), omia polkujaan kulkenut laulaja ja lauluntekijä Veikko Lavi (1912–1996) sekä jazzahtavia iskelmiä esittänyt Carola (1941–1997). Iskelmälaulaja Jamppa Tuominen kuoli traagisen tapahtumasarjan päätteeksi Kanariansaarilla marraskuussa 1998 epäselvissä olosuhteissa.^[103]

CD-levyjen myynti ohitti vinyylilevyjen myynnin vuonna 1992. Autoissa ja kannettavissa soittimissa C-kasetti piti vielä pintaansa. Alun perin Japanista lähtöisin ollut karaoke alkoi kotiutua suomalaiseen baarikulttuuriin 1990-luvulla. Hartwall Areenan valmistuttua vuonna 1997 megakonsertit yleistyivät ja monet maailmantähdet innostuivat tulemaan Suomeen.^[90]

Suomalainen kansanmusiikki murtautui jälleen suuren yleisön tietoisuuteen vuosikymmenen alussa Värttinä-yhtyeen ansiosta. Värttinän vanavedessä nousivat uudenlaisen kansanmusiikin tulkeiksi muiden muassa Angelin tytöt, Slobo Horo ja harmonikansoittaja Maria Kalaniemi. Julkisuutta sai myös Tenavatähti-kilpailu, jonka osallistujien tulkinnat aikuisten kappaleista sulattivat monien kuulijoiden sydämet. Toisaalta esiintyi kritiikkiä lasten hyväksikäytöstä musiikkibisneksessä. Tenavatähti-kilpailun osallistujia olivat esimerkiksi Leif Lindgren ja Matias Sassali.^[104][105]

Suomalaisen jazzmusiikin keskeisiin nimiin kuulunut, Uuden Musiikin Orkesterin (UMO) kapellimestarina sen perustamisesta saakka toiminut Esko Linnavalli kuoli joulukuussa 1991.^[106]

Vuosikymmenen puolivälissä herättivät huomiota laulaja Laura Voutilaisen käräjöinti managerinsa Hannele Laurilan kanssa ja Laurilan puolison Ari Laurilan levy-yhtiöön Unirecordsiin kohdistuneet plagiointisyytökset. Ulkomusiikillisia ilmiöitä olivat Pertti ”Veltto” Virtasen presidenttiehdokkuus vuoden 1994 vaalissa ja hänen nousunsa eduskuntaan seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa.^[107] Vuosikymmenen jälkipuoliskon kohutuimpia nimiä oli viulisti Linda Lampenius, jonka yksityiselämän käänteitä, menestystä vuoden 1996 kunnallisvaaleissa ja mahdollisia ulkomaisia sopimuksia puitiin julkisuudessa enemmän kuin hänen musiikillisia ansioitaan.^[108]

1990-luvun alussa elokuva-ala vajosi muun maan tavoin lamaan, ja elokuvissa kävi vähemmän ihmisiä kuin koskaan. Tuotannon määrä pysyi kuitenkin korkeana koko vuosikymmenen. 1990-luvun alkupuolella yleisö karttoi kotimaista elokuvaa, ja ajan menestyneimpiä elokuvia olivat kansanomaiset komediat, kuten vanha tuttu Uuno Turhapuro sekä sen rinnalle syntyneet Ere Kokkosen Vääpeli Körmy -sotilasfarssit ja Timo Koivusalon Pekko Aikamiespoika -maalaiskomediat. Kotimaisen elokuvan ”katastrofivuotena” voidaan pitää vuotta 1994, jolloin kotimaisten elokuvan katsojaosuus oli vain noin neljä prosenttia, ja myös edellä mainittujen komedioiden suosio oli laskenut. Tuon vuoden parhaiksi yleisömenestyksiksi jäivät Koivusalon Pekko ja poika vain hieman yli 60 000 katsojalla, sekä vuoden Turhapuro, Hannu Seikkulan Uuno Turhapuron veli ainoastaan 20 000 katsojallaan.

Lamavuosien elokuvatuotannossa korostuivat yksilö- ja perhetragediat. Esimerkkejä tästä ovat Pekka Lehdon melodraama Kaivo (1992) ja Veikko Aaltosen Tuhlaajapoika (1992) ja Isä meidän (1993) sekä jo nousukauden puolella tehty Auli Mantilan esikoisohjaus Neitoperho (1997). Nuorten elämää käsiteltiin laajasti esimerkiksi Kari Paljakan elokuvassa Veturimiehet heiluttaa (1992), Jarmo Lampelan esikoisohjauksessa Sairaan kaunis maailma (1997) ja Claes Olssonin elokuvassa Ihanat naiset rannalla (1998).^[109]

Nuorten elokuvaohjaajien tekemien esikoiselokuvien tuotanto kiihtyi. Vuosina 1990-1996 toteutettiin Sparrausrinki, jossa Suomen elokuvasäätiö, Yleisradio, MTV ja Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskus rahoittivat 12 esikoisohjaajan elokuvaa. Niistä kahdeksan pääsi teatterilevitykseen, muun muassa Tero Jartin Aapo (1994), Kaija Juurikkalan Rosa Was Here (1994) ja Heikki Kujanpään Jäänmurtaja (1997).

Markku Pölönen oli 1990-luvun näkyvin debytantti, jonka Sparrausringin rahoittama esikoiselokuva Onnen maa (1993) herätti huomiota nostalgian ja huumorin sävyttämällä maalaiskuvauksella. Pölösen seuraava elokuva, Heikki Turusen romaaniin perustuva Kivenpyörittäjän kylä oli vuoden 1995 suurin katsojamenestys ulkomaiset elokuvat mukaan lukien.

Nuoret ohjaajat tarttuivat ennakkoluulottomasti kansainvälisiin genreihin. Aleksi Mäkelä viritteli suomalaista action-elokuvaa teoksissaan Romanovin kivet (1993) ja Esa ja Vesa – auringonlaskun ratsastajat (1994). 1990-luvun kotimaisia kauhuelokuvia ovat esimerkiksi Olli Soinion jatko-osa Kuutamosonaatti 2 – Kadunlakaisijat (1991) ja Atro Lahtelan Silmä silmästä (1999). Jari Halonen taas sekoitti eri lajityyppejä ja ”roskaelokuvan” tyylikeinoja ilkikuriseksi cocktailiksi esimerkiksi teoksissaan Back to the USSR – Takaisin Ryssiin (1992) ja Joulubileet (1996).^[109]

Aki Kaurismäen asema kansainvälisenä art house -nimenä vahvistui. Hän ohjasi elokuvia tiuhaan tahtiin niin Suomessa kuin ulkomailla. Hänen teoksiaan ovat muun muassa kotimaassa ohjatut Tulitikkutehtaan tyttö (1990) ja Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994), Englannissa ohjattu I Hired a Contract Killer (1990) sekä Ranskassa ohjattu Boheemielämää (1992). Leningrad Cowboys -yhtyeen saaga jatkui komediassa Leningrad Cowboys Meet Moses (1994) ja samana vuonna ilmestyneessä konserttielokuvassa Total Balalaika Show. Vuonna 1996 Kaurismäki palasi työläiselokuvaan ja työttömyyden teemaan teoksellaan Kauas pilvet karkaavat, josta tuli kansainvälinen menestys.^[109]

1990-luku oli suomalaisen dokumenttielokuvan murroskausi, jolta usean tekijän, esimerkiksi Peter von Baghinin, Arto Halosen, Virpi Suutarin, Anu Kuivalaisen, Kiti Luostarisen, Taru Mäkelän, Marja Pensalan ja John Websterin, tuotannosta on filmografiakäsittelyn saanut varsin satunnainen valikoima elokuvia. Pirjo Honkasalon "pyhän ja pahan trilogia" herätti paljon huomiota, esimerkkinä elokuvat Tanjuska ja 7 perkelettä (1993) ja Atman (1997).^[109]

1990-luvun lopulla käynnistynyt uusi nousukausi sai aikaan elokuvateattereissa äkillisen menestyspiikin, ”suomalaisen elokuvan buumin”, jota laman aallonpohjassa tuskin osattiin ennakoida. Tähän johtivat muun muassa nousset tuotantotuet, uuden tekijäpolven läpimurto ja uudenlainen panostus markkinointiin. Tärkein yksittäinen tekijä oli ehkä tuottajien roolin kasvu ja tuotantoprosessin ammattimaistuminen. Uutta tuottajapolvea edustivat muun muassa Marko Röhr, Lasse Saarinen ja Markus Selin. Kotimaisten menestyselokuvien kirjo monipuolistui huomattavasti.

Monissa vuosikymmenen lopun elokuvissa palattiin kansalliseen perinteeseen ja historiaan, esimerkkeinä Kaisa Rastimon Säädyllinen murhenäytelmä (1998) ja Aki Kaurismäen Juha (1999). Elokuvissa käsiteltiin usein myös uuden sukupolven näkemyksiä Suomen historian käännekohdista, kuten Taru Mäkelän Lotat (1995) sekä Olli Saarelan Rukajärven tie (1999). Matti Grönberg ohjasi humoristisia, televisiosta tutun Kummeli-koomikkoryhmän elokuvia, kuten Kummeli Stories (1995) ja Kummeli Kultakuume (1997).

Elokuvateatterien yleisöluvut kohosivat pilviin vuonna 1998, jolloin ensin Markku Pölösen tukkilaiselokuva Kuningasjätkä ja sitten Raimo O. Niemen koko perheen seikkailuelokuva Poika ja ilves keräsivät suuryleisöt. Vuonna 1999 elokuvissakäyntien määrä ylitti seitsemän miljoonan rajan ensi kertaa kymmeneen vuoteen ja kotimaisten elokuvien katsojaosuus nousi jopa 25 prosenttiin. Koko vuosikymmenen katsotuin kotimainen elokuva lienee Olli Saarelan sotaelokuva Rukajärven tie vuodelta 1999, jota seuraavat samana vuonna julkaistut Aleksi Mäkelän modernisoitu pohjalaiselokuva Häjyt, Timo Koivusalon Helismaa ja Rautavaara -kuvaus Kulkuri ja joutsen sekä Åke Lindmanin kullankaivajaelokuva Lapin kullan kimallus. Elokuvabuumi jatkui 2000-luvulla.^[109]

Kotona katsottavat elokuvat olivat läpi vuosikymmenen useimmiten tallennettu videokaseteille. DVD-laitteet tulivat Suomeen vuosikymmenen lopulla.^[90]

Parhaan elokuvan Jussi -palkintoja on jaettu vuodesta 1993 alkaen, ja palkinnon on 1990-luvulla voittanut seuraavat kotimaiset elokuvat:

• Tuhlaajapoika (Veikko Aaltonen)
• Onnen maa (Markku Pölönen)
• Pidä huivista kiinni, Tatjana (Aki Kaurismäki)
• Kivenpyörittäjän kylä (Markku Pölönen)
• Kauas pilvet karkaavat (Aki Kaurismäki)
• Sairaan kaunis maailma (Jarmo Lampela)
• Kuningasjätkä (Markku Pölönen)

Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1990–1999 (Suomen elokuvateattereissa):^[110]

• Rukajärven tie (Olli Saarela, 1999) katsojia 426 414
• Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (Ere Kokkonen, 1991) katsojia 383 706
• Poika ja ilves (Raimo O. Niemi, 1998) katsojia 376 262
• Häjyt (Aleksi Mäkelä, 1999) katsojia 328 138
• Kivenpyörittäjän kylä (Markku Pölönen, 1995) katsojia 292 330
• Uuno Turhapuro - Suomen tasavallan herra presidentti (Ere Kokkonen, 1992) katsojia 283 118
• Kuningasjätkä (Markku Pölönen, 1998) katsojia 277 407
• Kulkuri ja joutsen (Timo Koivusalo, 1999) katsojia 234 691
• Uunon huikeat poikamiesvuodet maaseudulla (Pertti Melasniemi, 1990) katsojia 233 715
• Lapin kullan kimallus (Åke Lindman, 1999) katsojia 204 661.

Katso myös: Luettelo 1990-luvun suomalaisista elokuvista

Suomi menestyi 1990-luvulla useissa urheilulajeissa, etenkin talvi- ja moottoriurheilussa. Edellisellä vuosikymmenellä mäkihypyssä useita kultamitaleja voittanut Matti Nykänen sai vielä vuonna 1990 yhden lentomäen MM-hopeamitalin,^[111] mutta lopetti huippu-uransa jo samana vuonna.^[112] Vuonna 1992 vasta 16-vuotias Toni Nieminen voitti kaksi mäkihypyn olympiakultamitalia, joista toisen joukkuemäessä ja toisen suurmäessä.^[113][114] Myöhemmin vuosikymmenen aikana lupaava tulokas oli nuori Janne Ahonen, joka voitti kolme mäkihypyn MM-kultamitalia.^[115]

Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti historiansa ensimmäisen MM-kultamitalinsa toukokuussa 1995. Loppuottelussa Suomi kaatoi Ruotsin lukemin 4–1, minkä jälkeen kymmenet tuhannet ihmiset kerääntyivät juhlimaan mestaruutta Helsingin kauppatorille, jonne maajoukkue saapui avoautosaattueessa.^[116] Vuosikymmenen parhaita pelaajia olivat etenkin Ville Peltonen, Timo Jutila, Saku Koivu, Mika Strömberg ja Jere Lehtinen^{[117][118][119]} sekä NHL-uralla menestynyt Teemu Selänne.^[120] Vuosikymmenen aikana Suomen jääkiekkomaajoukkue on saanut myös neljä MM-hopeaa: 1992, 1994, 1998 ja 1999.

1990-luvun menestyneimpiä ralliautoilijoita olivat Juha Kankkunen, joka voitti maailmanmestaruuden 1991 ja 1993, sekä Tommi Mäkinen, joka voitti maailmanmestaruuden 1996, 1997, 1998 ja 1999. Mika Häkkinen voitti Formula 1 -maailmanmestaruuden kahdesti, vuosina 1998 ja 1999. Hän ajoi tuolloin McLaren-tallissa. Niin ikään vuonna 1999 Suomen menestynein miesalppihiihtäjä Kalle Palander voitti pujottelun maailmanmestaruuden. Vuosikymmenen loppupuolella Mika Myllylä voitti maastohiihdossa yhden olympiakullan ja neljä MM-kultaa.

Suomen menestyneimpiin jalkapalloilijoihin kuuluva Jari Litmanen pelasi 1990-luvulla Ajaxissa. Naisurheilijoista menestyneimpiä on ainakin Sari Essayah (mm. kilpakävelyn maailmanmestari 1993) ja Heli Rantanen (keihäänheiton olympiakultamitalisti 1996).

Elokuussa 1998 paljastui pesäpallon sopupeliskandaali. Kolmen eri puolilla Suomea 13. elokuuta pelatun pesäpallo-ottelun lopputulosten todettiin olleen ennalta sovittuja, mistä aiheutui Veikkaus Oy:lle suuret taloudelliset vahingot. Skandaali aiheutti pesäpallolle urheilulajina vakavaa mainehaittaa.^[121]

1990-luvun pukeutumis- tai muoti-ilmiöitä olivat baseball-lippikset (lippaa saattoi pitää myös takana tai sivulla), leveälahkeiset farkut ja trumpettihousut, lappuhaalarit, pitkät nahkatakit, hupparit, napapaidat, vyölaukut, Adidaksen sivunappiverkkarit, kalastajahatut, bandanat ja paksupohjakengät. Kaikille vartalotyypeille sopivat salihousut rantautuivat Suomeen, ja niistä tuli nopeasti hyvin suosittuja.^[122] Nuorten hip hop -tyylissä herätti huomiota ainakin hyvin alhaalla olevat baggy-housut, joista saattoi näkyä alushousun yläosa ja jopa takapuolen yläosan alkua.

Tavaroita kuljetettiin usein JanSport- tai Eastpak-repussa; tytöillä yleinen näky olivat selässä roikkuvat minireput. Naisten hiustyylissä ajalle tyypillisiä olivat saparot, ja kampauksen viimeistelyssä käytettiin usein pantoja, kreppejä ja donitseja.^[123] Muotitrendit vaihtuivat nopeasti ja yksilöllisyyttä haluttiin korostaa, siksi lista aikakauden muotivillityksistä on pitkä.^[124][125]

1990-luvun ruokasuosikkeja olivat jauheliha- ja makkararuoat, kalaruoat, pastaruoat (esimerkiksi lasagne) sekä broileriruoat (etenkin hunajamarinoidut broilerisuikaleet, jotka tulivat myyntiin vuonna 1992^[126]). Hiteiksi nousivat myös muutamat suomalaisille uudet eksoottiset ruoat, kuten curry, vokki ja texmex. Ruokailmiöitä olivat muun muassa monenlaiset valmisruoat, Valion Viilis-viilit ja Nami Nami -vanukkaat sekä Muumi- ja Frisco -limonadit. Myös tuoreyrttien käyttö yleistyi 1990-luvulla. Ruokakauppojen valikoimat laajenivat paljon. Euroopan unioniin liittyminen vapautti elintarvikkeiden tuonnin, ja kauppojen hyllyille ilmestyi monenlaisia tuontituotteita.^[127]

Ruokailu jakautui selkeästi arki- ja viikonloppuruokailuun. Arkiruoka oli laajalti edullisesti, nopeasti ja helposti valmistettua perusruokaa, varsinkin lamavuosina. Viikonloppuruoalla perhe koottiin yhteen ja syötiin paremmin. Viikonlopputunnelmaa nostattavia ruokajuttuja ilmestyi myös aikakauslehtiin.^[128]

Edelliseltä vuosikymmeneltä alkaen yleistynyt mikroaaltouuni löytyi vuonna 1998 jo 78 prosentista suomalaistalouksista.^[129]

Laman aikana kotiviinin juominen oli hyvin yleistä: vuosina 1993 ja 1994 jopa neljännes kaikesta viinin kulutuksesta oli kotiviiniä.^[130] Vuoden 1995 alussa voimaan tullut alkoholilaki toi ruokakauppoihin ja kioskeihin muutkin käymisteitse valmistetut enintään 4,7-prosenttiset alkoholijuomat kuin oluet.^[131] Tämän myötä siideristä tuli muotijuoma, koska sen makea maku oli enemmän monien nuorten ja naisten mieleen. Baarien suosituimpia drinkkejä olivat muun muassa hot shotit ja Ville Vallaton, ja kotimaisia juomia ryhdyttiin korvaamaan kansainvälisillä.^[132] Alaikäisten alkoholinkäyttö oli 1990-luvulla huomattavasti yleisempää kuin nykypäivänä.^[133][134]

Suomi oli ratifioinut Unescon yleissopimuksen kulttuuri- ja luonnonperinnön säilyttämisestä vuonna 1987.^[135][136] Valtaosa suomalaisista maailmanperintökohteista lisättiin maailmanperintöluetteloon 1990-luvulla. Ensimmäisenä maailmanperintöluetteloon lisättiin Suomenlinna ja Vanha Rauma vuonna 1991. Petäjäveden vanha kirkko lisättiin maailmanperintöluetteloon 1994, Verlan puuhiomo ja pahvitehdas 1996 ja Sammallahdenmäen pronssikautinen röykkiöalue 1999.

Suomessa kuolivat 1990-luvulla muun muassa seuraavat merkkihenkilöt:

• Oskari Jauhiainen (1913–1990), kuvanveistäjä, professori ja akateemikko
• Ahti Karjalainen (1923–1990), maalaisliittolainen ja keskustalainen poliitikko, pääministeri ja ulkoministeri
• Juha Vainio (1938–1990), suomalaisen iskelmämusiikin monitoimimies
• Mikko Niskanen (1929–1990), elokuvaohjaaja ja näyttelijä
• Irwin Goodman (1943–1991), reteiden rallien laulaja ja säveltäjä
• Albert Järvinen (1950–1991), rock- ja blueskitaristi
• Tom of Finland (1920–1991), kansainvälisesti tunnettu homoeroottinen kuvataiteilija ja homokulttuurin vaikuttaja
• Hannes Häyrinen (1914–1991), näyttelijä ja eräs Suomen arvostetuimpia koomikoita
• Arvo Ylppö (1887–1992), kansainvälisesti tunnettu lastenlääkäri
• Risto Mäkelä (1924–1992), näyttelijä
• Väinö Linna (1920–1992), kirjailija (Tuntematon sotilas)
• Toivo Kärki (1915–1992), säveltäjä, muusikko, pianotaiteilija, tuotantopäällikkö ja sovittaja
• Reino Palmroth (1906–1992), sanoittaja, radiotoimittaja, kirjailija ja majuri
• Sara Hildén (1905–1993), taiteenkerääjä ja –edistäjä
• Reima Pietilä (1923–1993), arkkitehti ja akateemikko
• Eila Pennanen (1916–1994), kirjailija ja suomentaja
• Usko Kemppi (1907–1994), säveltäjä, sanoittaja, kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja
• Otto-Iivari Meurman (1890–1994), arkkitehti
• Elissa Aalto (1922–1994), arkkitehti
• Regina Linnanheimo (1915–1995), näyttelijä ja käsikirjoittaja
• Kalevi Keihänen (1924–1995), seuramatkailun uranuurtaja
• Väinö Valve (1895–1995), jääkärikenraali ja viimeinen elossa ollut suomalainen jääkäri
• V. J. Sukselainen (1906–1995), maalaisliittolainen ja keskustalainen poliitikko, pääministeri ja valtiovarainministeri
• Eeva-Liisa Manner (1921–1995), kirjailija
• Sauli Lehtonen (1975–1995), vuoden 1994 tangokuningas
• Hanna Taini (1911–1996), näyttelijä
• Veikko Lavi (1912–1996), kansanlaulupoljentoisista kupleteistaan tunnettu laulaja-lauluntekijä
• Erik Blomberg (1913–1996), elokuvaohjaaja ja elokuvaaja
• Ernst Mether-Borgström (1911–1996), taidemaalari ja akateemikko
• Elsa Sylvestersson (1924–1996), balettitanssija
• Veikko Vennamo (1913–1997), Suomen maaseudun puolueen perustaja ja pitkäaikainen kansanedustaja
• Carola (1941–1997), jazzahtavista iskelmistään tunnettu laulaja
• Heikki Savolainen (1907–1997), menestynyt telinevoimistelija
• Hannu Leminen (1910–1997), elokuvaohjaaja
• Matti A. Pitkänen (1930–1997), valokuvaaja ja akateemikko
• Aale Tynni (1913–1997), runoilija ja akateemikko
• Helinä Rautavaara (1928–1998), tutkimusmatkailija, seikkailija ja keräilijä
• Eeva-Kaarina Volanen (1921–1999), näyttelijä ja akateemikko
• Walton Grönroos (1939–1999), oopperalaulaja ja oopperanjohtaja
• Tarmo Manni (1921–1999), näyttelijä
• Paavo Rintala (1939–1999), kirjailija
• Tommi Rinne (1925–1999), näyttelijä, ohjaaja ja teatterinjohtaja.

• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuodikirja 1991. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11421-2.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1992. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11839-0.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1993. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12269-X.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1994. Helsinki: Otava, 1993. ISBN 951-1-12765-9.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1995. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13254-7.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1996. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13788-3.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1997. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-14219-4.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1998. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14838-9.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 1999. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-15488-5.
• Mitä missä milloin, Kansalaisen vuosikirja 2000. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15503-2.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomi 1990-luvulla Wikimedia Commonsissa