Megáli idéa

Pääartikkeli: Konstantinopolin valtaus

Keskiajalla nykyisen Kreikan ja Turkin alueita hallitsi Bysantin eli Itä-Rooman valtakunta. Se oli syntynyt Rooman valtakunnan jakautuessa kahtia ja sen asukkaat kutsuivat sitä vielä kauan kahtiajaon jälkeenkin ”Rooman valtakunnaksi”, varsinkin sen jälkeen kun lyhytikäiseksi jäänyt Länsi-Rooman keisarikunta oli luhistunut. Vuonna 610 keisari Herakleios kuitenkin teki kreikan kielestä valtakunnan virallisen kielen latinan sijasta, minkä jälkeen valtakuntaa alettiin pitää kreikkalaisena, vaikka se samalla yhä olikin myös Rooman valtakunnan seuraajavaltio. Toisin kuin Länsi-Rooma, tämä Itä-Rooman keisarikunta pysyi vuosisatoja elinvoimaisena ja pystyi menestyksellisesti puolustautumaan monia vihollisiaan kuten visi­gootteja, hunneja, arabeja, mongoleja ja lopulta turkkilaisiakin vastaan näiden yrittäessä ensimmäisen kerran valloittaa Bysantin; arabeille Itä-Rooma oli kyllä menettänyt laajoja ja tärkeitä alueita mutta pysynyt pienentyneenäkin itsenäisenä. Neljännellä risti­retkellä 1200-luvun alussa länsieurooppalaiset valloittivat valta­kunnan pää­kaupunginkin, Konstantinopolin, mutta jo saman vuosisadan lopulla valtakunta vielä palautettiin joksikin ajaksi. Pian sen jälkeen osmanit alkoivat kuitenkin laajentaa valtakuntaansa Bysantin kustannuksella, ja vuonna 1453 he valloittivat lopulta valtakunnan pääkaupunginkin, Konstantinopolin, jossa he muuttivat Hagia Sofian moskeijaksi. Tämän jälkeen heidän oli helppo valloittaa loputkin Bysantin alueista.

Osmanien valtakunnassa oli voimassa millet-järjestelmä, jonka mukaisesti valtakunnan väestö luokiteltiin uskonnon, ei kielen tai kansallisen alkuperän mukaisesti. Ortodoksiset kreikkalaiset luettiin osaksi millet-i Rûm –nimistä väestön osaa (sananmukaisesti Roomalainen yhteisö), johon heidän lisäkseen kuuluivat myös bulgarialaiset, serbit, valakit, makedonialaiset, georgialaiset, arabit, romanialaiset ja albanialaiset heidän välisistään etnisistä ja kielellistä eroista riippumatta ja siitä huolimatta, että uskonnollinen hierarkia oli kreikkalaisten johdossa. Ei ole selvää, missä määrin näinä aikoina voidaan puhua erityisestä kreikkalaisesta identiteetistä, joka erottuisi kristitystä tai ortodoksisesta identiteetistä.^[6] Sen sijaan ulkopuoliset kuten Venäjän Katariina Suuri ja Itävallan Joosef II ryhtyivät 1780-luvulta lähtien toimiin kiinnittääkseen kreikkalaisten huomion Bysantin perintöön, mikä kuului osana heidän ’’kreikkalaiseen hankkeeseensa’’.

Konstantinopolin Fanarin kaupunginosassa asuneilla kreikkalaisilla, fanariooteilla oli varsinkin 1700-luvulla niin suuri vaikutusvalta, että muutamien historioitsijoiden mukaan he olivat vähällä onnistua kaappaamaan vallan Osmanien valtakunnassa itselleen.^[7][8]

Pääartikkeli: Kreikan itsenäisyyssota

»Kreikan kuningaskunta ei ole Kreikka; se on vain pieni ja köyhin osa Kreikkaa. Kreikkalaisia eivät ole vain se, jotka asuvat tässä kuningas­kunnassa, vaan myös ne, jotka asuvat Janinassa, Salonikissa, Serresissä, Adrianopolissa, Konstantinopolissa, Smyrnassa, Trabzonissa, Kreetalla, Samoksella ja kaikilla muilla Kreikan historiaan ja Kreikan kansaan liittyvillä alueilla. … Hellenismillä on kaksi pääkeskusta: Ateena, Kreikan kuningas­kunnan pää­kaupunki, ja ”Kaupunki” (Konstantinopoli), kaikkien kreikkalaisten unelma ja toivo." »
( Kolettis Kreikan kansalliskokouksessa tammikuussa 1844.^[9][10])

Vuonna 1829 päättyneen Kreikan itsenäisyyssodan jälkeen Etelä-Kreikkaan perustettiin Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Venäjän tuella uusi Kreikan valtio. Se oli kuitenkin tuohon aikaan Serbian ohella toinen niistä kahdesta valtiosta, joiden valtaväestö kuului sellaiseen kansallisuuteen, josta suurempi osa asui valtakunnan rajojen ulkopuolella; suurin osa etnisistä kreikkalaisista asui alueilla, jotka edelleen kuuluivat Osmanien valtakuntaan. Tämän saivat osaltaan aikaan suurvallat, jotka eivät halunneet, että laajempi Kreikka syrjäyttäisi Osmanien valtakunnan.

Suuri unelma kiteytti toiveet yhdistää kaikki etniset kreikkalaiset kreikkalaiseen valtioon ja täten herättää Bysantin valtakunta eloon. Silloisen Kreikan lisäksi siihen olisivat kuuluneet erityisesti Epeiros, Thessalia, Makedonia, Traakia, Egeanmeren saaret, Kreeta, Kypros, osa Anatoliaa ja Konstantinopoli, josta olisi tehty Suur-Kreikan pääkaupunki Ateenan sijaan.

Kun nuori tanskalainen prinssi Vilhelm Georg (Yrjö I) vuonna 1863 valittiin kuninkaaksi, Kreikan kansalliskokous päätti, ettei hänen arvonimensä ollut ”Kreikan kuningas” kuten hänen edeltäjänsä Oton vaan ”helleenien kuningas”. Tällä pyrittiin ilmaisemaan, että hänestä piti tulla kaikkien, myös valtakunnan silloisten rajojen ulkopuolella asuvien kreikkalaisten kuningas.^[11]

Ensimmäinen kuningaskuntaan liitetty lisäalue oli Joonian saaret vuonna 1864. Thessalia liitettiin Kreikkaan vuonna 1878 Turkin sodan päättäneellä Berliinin rauhansopimuksella.

Tammikuussa 1897 Kreetassa puhkesi levottomuuksia ja väkivaltaisuuksia, jotka jakoivat saaren väestön. Chaniássa ja Réthymnossa surmattiin joukoittain paikkakuntien kristittyä väestöä. Yleisen mielipiteen ja tinkimättömien äärinationalististen poliittisten liikkeiden kuten Ethnikí Etaireían painostuksesta, ja kun suurvallat olivat haluttomia puuttumaan tapahtumiin, Kreikan hallitus päätti lähettää sotalaivoja ja sotaväkeä auttamaan kreetalaisia. Suurvalloille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää miehittää Kreikka, mutta se miehitysjoukot saapuivat lian myöhään. Kreikkalainen 1500-miehinen sotilasosasto nousi maihin Kolymvárissa 1. helmikuuta 1897, ja sitä johtanut eversti Timoléon Vássos julisti, että hän aikoi ottaa saareen haltuunsa ”helleenien kuninkaan nimessä” ja että saari oli liitetty Kreikkaan. Tämä johti kansannousuun, joka levisi välittömästi kaikkialle Kreetaan. Lopulta suurvallat päättivät suorittaa siellä maihinnousun, joka sulki Kreikan joukoilta pääsyn Chaniáan. Samaan aikaan niiden laivastot saartoivat Kreetan, niin että sen enempää Kreikka kuin Turkkikaan ei voinut lähettää sinne enempää sotajoukkoja.

Osmanien valtakunta vastasi kreetalaisten kapinaan ja Kreikan sille antamaan tukeen siirtämällä suuren osan sotajoukoistaan Balkanille Thessalian pohjoispuolelle lähelle Kreikan rajaa. Kreikka taas vahvisti joukkojaan Thessaliassa. Kuitenkin kurittomat kreikkalaiset joukot ja Megáli idéan kannattajat ryhtyivät toimintaan käskyjä saamatta ja hyökkäsivät Turkin rajavartioita vastaan, minkä vuoksi Osmanien valtakunta julisti sodan Kreikalle. Turkilla oli paljon suurempi armeija kuin Kreikalla, ja se oli saksalaisen Colmar von der Goltzin johdolla toteutettujen uudistusten ansiosta myös paremmin valmistautunut. Kreikan armeija joutui perääntymään. Muut suurvallat puuttuivat asiaan, ja toukokuussa 1897 solmittiin aselepo. Sota kuitenkin päättyi vasta saman vuoden joulukuussa.

Tässä Kreikan–Turkin sodassa kärsimänsä sotilaallisen tappion vuoksi Kreikka joutui luovuttamaan pieniä alueita pohjoisrajaltaan Thessaliassa sekä maksamaan suuret sotakorvaukset, jotka raunioittivat Kreikan talouden useaksi vuodeksi. Kreetan kysymyksellekään ei saatu kestävää ratkaisua. Jotta ei enää syntyisi uusia selkkauksia ja jotteivät kreikkalaiset hautoisi revanssia, suurvallat (Britannia, Ranska, Venäjä ja Italia) päätyivät ratkaisuun, jota ne pitivät lopullisena: Kreeta julistettiin autonomiseksi Kreetan valtioksi. Neljä suurvaltaa ottivat siellä haltuunsa ylimmän hallitusvallan. Kreikka sai ratkaisevan diplomaattisen voiton, kun prinssi Georgios, kuningas Yrjö I:n toinen poika, nimitettiin valtion ylikomissaariksi.

Megáli idéan huomattavimpia kannattajia oli kreetalaissyntyinen Elefthérios Venizélos, jonka johdolla Kreikka onnistui kaksinkertaistamaan maa-alueensa Balkanin sodissa 1912–1913. Vuonna 1909 hän oli Kreetassa jo huomattavassa asemassa, ja hänellä oli vaikutusvaltaa manner-Kreikassakin. Hänet valittiinkin Kreikan pääministeriksi Goudín vallan­kaappauksen jälkeen vuonna 1909. Megáli idéan kannattajana Venizelos pani toimeen joukon yhteiskunnallisia, sotilaallisia ja hallinnollisia uudistuksia, jotka auttoivat Kreikkaa sen yrittäessä saavuttaa tavoitteensa Balkanin sodissa.

Ensimmäinen Balkanin sota päättyi toukokuussa 1913 Lontoon sopimukseen. Siinä Turkki luopui melkein kaikista Euroopan-puoleisista alueistaan lukuun ottamatta Istanbulia ja kapeaa maakaistaletta sen länsipuolella. Voittajavaltiot (Kreikka, Bulgaria ja Serbia) eivät kuitenkaan päässeet sopimukseen siitä, miten Turkin luovuttamat alueet jaettaisiin niiden kesken, ja pian syttyikin toinen Balkanin sota, jossa Kreikka ja Serbia taistelivat Bulgariaa ja Turkkia vastaan. Elokuussa sota päättyi Bukarestin rauhan­sopimukseen, jossa Kreikkaan liitettiin Etelä-Epeiros, Etelä-Makedonia Thessaloniki mukaan luettuna, osa Länsi-Traakiaa, Sámos ja Kreeta.^[12] Näiden aluelisäysten myötä Kreikan pinta-ala lähes kaksinkertaistui, ja maan väkiluku nousi 2,75 miljoonasta 4,75 miljoonaan.^[12] Toisaalta Turkki sai takaisin osan Itä-Traakiasta Évros-jokeen saakka, jolloin Euroopan puoleinen Turkki sai nykyiset rajansa. Osa Länsi-Traakiaa joutui kuitenkin Bulgarialle, joka täten sai lyhyen osuuden Egeanmeren pohjoisrantaa.

Kreikka ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan sen alkuvaiheessa, mutta liittyi vuonna 1917 sotaan ympärysvaltojen puolelle. Näiden voitto näytti merkitsevän entistä parempia mahdollisuuksia Megáli idéan toteuttamiseksi. Elokuussa 1920 allekirjoitettiin Sèvresin rauhansopimus, jossa Kreikka sai lähes koko Traakian, jossa raja kulki vain muutaman kilometrin päässä Istanbulin vanhasta kaupunginmuurista länteen, sekä Gallipolin niemimaan, Marmaranmeren pohjoisrannan ja Imbroksen ja Tenedoksen saaret. Myös Smyrnan alue Vähässä-Aasiassa luovutettiin viideksi vuodeksi Kreikan hallintaan, minkä jälkeen alueen tulevasta asemasta oli määrä järjestää kansanäänestys.^[13]

Kreikka kärsi kuitenkin ratkaisevan tappion vuosien 1919–1922 Kreikan–Turkin sodassa. Lausannen rauhansopimuksessa Kreikka joutui palauttamaan Turkille Itä-Traakian, Imbroksen, Tenedoksen ja Smyrnan alueen, jolloin sille ei jäänyt lainkaan alueita Anatoliassa. Jotta uusiin aluevaatimuksiin ei olisi enää aihetta, Kreikka ja Turkki toteuttivat pakollisen väestönvaihdoksen. Sodan aikana 151 892 kreikkalaista oli jo paennut Vähästä-Aasiasta. Lausannen rauhansopimuksen mukaisesti 1 104 216 kreikkalaista joutui poistumaan Turkista,^[14] kun taas 380 000 Kreikan turkkilaista joutui muuttamaan Turkkiin. Samoihin aikoihin Kreikkaan siirtyi myös 40 027 Bulgarian ja 58 252 Venäjän kreikkalaista, kun taas noin 60 000 Kreikan Makedonian ja Traakian bulgarialaista muutti Bulgariaan.

Pakolaisten vastaanottaminen maksoi Kreikalle 45 miljoonaa frangia, ja niinpä Kansainliitto järjesti pakolaiskysymyksen hoitamiseksi Kreikalle 150 miljoonan frangin lainan. Vuonna 1930 Venizelos jopa matkusti viralliselle vierailulle Turkkiin, jossa hän ehdotti, että Kemal Atatürkille olisi myönnetty Nobelin rauhanpalkinto.

Vaikka Suuri unelma ei enää hallinnut Kreikan ulkopolitiikkaa, sen jälkivaikutukset tuntuivat koko 1900-luvun ajan.

Tehtyään 4. elokuuta 1936 vallankaappauksen Ioánnis Metaxás julisti tulevaksi ”kolmannen helleeninen sivilisaation”, mikä oli vastaava käsite kuin Hitlerin ”Kolmas valtakunta”.^[15] Kun Italia oli miehittänyt Albanian ja hyökännyt sen kautta Kreikkaan lokakuussa 1940, Kreikka valloitti vastahyökkäyksessään talvella 1940–1941 osan Etelä-Albaniaa, jota kreikkalaiset käyttivät nimitystä Pohjois-Epeiros. Sitä hallittiin lyhyen aikaa Kreikan maakuntana, kunnes Saksa huhtikuussa 1941 miehitti Kreikan.

Miehitysvalta, vastarinta ja Kreikan sisällissota painoivat Megáli idéan taka-alalle. Kuitenkin Kreikka saavutti vuonna 1946 Pariisin rauhanneuvotteluissa diplomaattisin keinoin huomattavan voiton, kun Dodekanesian saaret luovutettiin Kreikalle Molotovin ja Neuvostoliiton edustajien ankarista vastalauseista huolimatta.^[16] Neuvostoliiton vastustus oli myös tärkein syy siihen, että Pohjois-Epeiros ei jäänyt Kreikalle, sillä Albaniassa hallitsivat toisen maailmansodan jälkeen kommunistit.

Brittiläisestä kruununsiirtomaasta Kyproksesta tuli huomattavin Kreikan ja Turkin välinen kiistakapula. Vuonna 1955 Kreikan armeijan kyproslaissyntyinen eversti Geórgios Grívas ryhtyi yllyttämään kyproslaisia kansalaistottelemattomuuteen, jonka ensisijaisena tarkoituksena oli saada britit poistumaan saarelta, minkä jälkeen Kypros olisi voitu liittää Kreikkaan (Énosis). Myös Kreikan pääministeri Aléxandros Papágos kannatti ajatusta. Britit yllyttivät Kyproksen turkkilaisen vähemmistön vastustamaan kreikkalaisten pyrkimyksiä, minkä vuoksi saaren eri väestönosat joutuivat pahoin riitaan keskenään.

Kyproksen ongelmilla oli vaikutuksensa manterellakin. Syyskuussa 1955 Istanbulissa järjestettiin laajoja kreikkalaisvastaisia mielenosoituksia, joissa vastustettiin ennen kaikkea Énosista. Ne johtivat väkivaltaisuuksiin, joissa 4000 kauppaliikettä, 100 hotellia ja ravintolaa sekä 70 kirkkoa tuhoutui tai vahingoittui.^[17] Tämä johti viimeiseen laajaan massamuuttoon Turkista Kreikkaan.

Zürichin sopimuksella 1959 Kyproksesta päätettiin muodostaa Brittiläiseen kansainyhteisöön kuuluva itsenäinen valtio. Väestönosien välillä vuodesta 1960 lähtien jatkuneiden selkkausten vuoksi YK:n rauhanturvajoukot saapuivat saarelle vuonna 1964 (UNFICYP).

Kyproksen kysymys sai uutta ajankohtaisuutta Kreikan sotilasjuntan hallitessa vuosina 1967–1974. Vallan kaapanneet everstit selittivät 21. huhtikuuta 1967 suorittamansa vallan­kaappauksen olleen ainoa keino ”helleenis-kristillisen sivilisaation” puolustamiseksi.

Heinäkuussa 1974 prikaatinkenraali Dimítrios Ioannídis yritti syrjäyttää Kyproksen presidentin, arkkipiispa Makarioksen ja toteuttaa Énosiksen.^[18] Turkki ryhtyi välittömästi vastatoimiin ja miehitti saaren pohjoisosan. Sekä Kreikka että Turkki panivat toimeen yleisen liikekannallepanon, ja maiden välisen sodan vaara oli ilmeisen lähellä.

Seuraavat Kreikan aluelisäykset ovat jääneet pysyviksi:

• Vuonna 1864 Iso-Britannia luovutti Kreikalle Joonian saaret, joita se oli hallinnut Napoleonin sodista lähtien
• Vuonna 1881 Turkki luovutti Kreikalle Thessalian
• Vuonna 1913, Toisen Balkanin sodan päättäneessä Bukarestin rauhansopimuksessa Kreikkaan liitettiin Etelä-Makedonia, Kreeta, Epeiros ja monet itäiset Egeanmeren saaret
• Vuonna 1920 Bulgaria luovutti Kreikalle Länsi-Traakian
• Vuonna 1947 Kreikkaan liitettiin välillä Italialle kuuluneet Dodekanesian saaret.

Nykyisin, Pontoksessa ensimmäisen maailmansodan aikana toteutetun kansanmurhan sekä Kreikan ja Turkin väestönvaihdon jälkeen, Turkissa ei enää ole mainittavaa kreikkalaisväestöä. Rajakiistoja maiden välillä on silti ajoittain käyty, varsinkin Ímian eli Kardakin saaresta (1995) sekä Kyproksesta.

Kreikan ja Turkin välit ovat jatkuvasti olleet kireät, vaikka molemmat maat kuuluvatkin Natoon. Suhteet ovat kuitenkin alkaneet parantua sen jälkeen, kun Kreikka vuonna 1999 İzmitin maanjäristyksen jälkeen toimitti Turkkiin avustuksia samoin kuin vastaavasti Turkki Kreikkaan Ateenan maanjäristyksen jälkeen.

Kreikkalainen äärioikeistolainen Kultainen aamunkoitto -puolue kannattaa yhä Megáli idéaa.^[19]

• Timothy Boatswain, Colin Nicolson: Matkaopas historiaan, Kreikka. Suomentanut Kaisa Koskinen, Sirkka Virnes. UNIPress AB, 2003. ISBN 951-579-150-2