Taqiyya

Tämän artikkelin tai sen osan neutraalius on kyseenalaistettu. Asiasta keskustellaan keskustelusivulla. Voit auttaa Wikipediaa muokkaamalla artikkelin näkökulmaa neutraalimmaksi. Mallineen saa poistaa vasta kun asiasta on saavutettu konsensus keskustelusivulla. Tarkennus: Artikkeliin on valikoitu tietoa paljolti Islam-kriittistä näkökulmaa tukemaan

Taqiyya (arab. تقیة‎) tarkoittaa muslimin lupaa poiketa totuudesta etenkin ollessaan uhattuna tai pakon alla (ikrah).^[1] Se on usein rajattu vain oman uskon kieltämiseen itsesuojeluna,^[2][3] mutta periaatetta on pidetty myös tätä laajempana.^[4][5]

Totuudesta poikkeaminen on islamissa joskus velvollisuus. Imaami Fakhr al-Din al-Razi (k. 1209) pitää taqiyyaa sunnalaisen islamin yleisperiaatteena. Sen noudattaminen ei kuitenkaan saa johtaa islamilaisen lain kieltämiin synteihin.^[6] 900-luvulla elänyt imaami Ibn Hajar al-Haytami toteaa, että on synti paljastaa vääräuskoisille muslimien heikkouksia.^[7] Taqiyya ei rajoitu šiialaisuuteen,^[8][4] kuten usein väitetään.^[4][9] Professori Sami Mukaram katsoo, että taqiyya on kaikissa islamin suuntauksissa esiintyvä perustavan tärkeä periaate.^[5]

Arabian kielessä taqiyya tarkoittaa kirjaimellisesti pelkoa^[10] tai varovaisuutta^[4][9] mutta myös tietynlaista uskonnollista päähinettä.^[11][12]

Jos muslimi on pakotettu kieltämään uskonsa, hän voi tehdä niin, jos usko hänen sydämessään säilyy ennallaan.^[13] Menneisyydessä etenkin sunnien alaisuudessa eläneet šiialaiset ovat käyttäneet tätä oikeuteen kieltää šiialaisuutensa silloin, kun heitä on uhattu.^[4] Šiiojen mukaan taqiyya sisältää eri tyyppejä. Joskus sitä tarvitaan, kun torjutaan välitöntä vaaraa (ḵawfiya), joskus se on tarpeen, kun kätketään salaisuuksia (ketmāniya). Taqiyya on välttämätön, jos totuus aiheuttaisi huomattavaa vahinkoa.^[9]

Taqiyya on osa islamiin kuuluvaa laajempaa erivapausperiaatetta (rukhsa).^[14] Sen mukaisesti šaria hyväksyy normaalisti kielletyt asiat, jos siihen on hyväksyttävä syy. Nälkäinen saa hengenpitimikseen rikkoa halal -sääntöjä, ja sairaat saavat helpotuksia rukousvaatimuksiin. Janoon nääntyvä saa juoda viiniä kaikkien muiden koulukuntien mielestä paitsi shafi'i - koulukunnan. Matkalla oleva tai sairas voi jättää paaston väliin, ja matkalla oleva voi rukoilla vain kaksi rakaa eli liikesarjaa, kun muulloin vaaditaan neljä.^[13]

Ruksha -periaate sallii poikkeamisen šarian määräyksistä myös siinä tapauksessa, että vallitsevat lait langettavat siitä rangaistuksia. Jos maalliset lait ovat ristiriidassa islamin kanssa, muslimin tulee noudattaa Jumalan lakia, paitsi jos hän voi sen takia joutua vaikeuksiin, kuten vankilaan tai kidutetuksi. ^[15]

Muslimit katsovat, että lupa valehdella uskosta löytyy Koraanin seuraavista säkeistä: "Uskovat älkööt ottako uskottomia suojelijoikseen toisten uskovien sijasta. Joka näin tekee on sanoutunut irti Jumalasta, paitsi jos pelkäätte heitä." (Koraani 3:28)^[16] sekä: "Joka luopuu uskostaan, paitsi jos hänet pakotetaan siihen... saa Jumalan vihan päälleen." (Koraani 16:106).^[17][18] Myös haditheista löytyy tukea valehtelulle. Jami at-Tirmidhi sisältää seuraavan hadithin:

"Asma bint Yazid kertoi, että Jumalan lähettiläs sanoi: "Valehteleminen on laitonta paitsi kolmessa tapauksessa: kun mies sanoo jotain vaimolleen miellyttääkseen tätä, kun valehdellaan sodassa, ja kun valehdellaan tarkoituksella luoda sopua ihmisten välille." ^[19]

Al-Bukharin hadithissa Muhammed toteaa: "jos vannon, ja myöhemmin huomaan jonkun muun asian paremmaksi, silloin teen sen ja kumoan (expiate) valani". ^[20]

Valehtelu on luvallista tai jopa pakollista islamissa tietyissä tilanteissa. Sääntönä on, että valehtelu on luvallista, jos se tuottaa parempia tuloksia kuin totuus.^[21]

Imaami al-Dhahabi (1274–1348) toteaa kirjassaan Suuret synnit, että valehtelu kuuluu suuriin synteihin silloin, kun valehdellaan profeetta Muhammedista tai annetaan väärä todistus oikeudessa.^[22] Suurista synneistä seuraa kirous, maallinen rangaistus tai rangaistus tuonpuoleisessa.^[23] Imaami al-Nawawi (1233–1277) kirjoittaa, että Koraani ja sunna tuomitsevat valehtelun synniksi. Valehtelu on rumimpia syntejä ja vastenmielisimpiä vikoja.^[24] Al-Nawawi toteaa kirjassa Puhdas sydän: "Kerro totuus, kun puhut. Yksi pahimmista petoksista on kertoa veljellesi jotain, kun veljesi luulee, että olet rehellinen, vaikka asia ei ole niin".^[25]

Poikkeustapauksia, joissa valehtelu on luvallista tai pakollista on runsaasti. Taqiyya -periaate antaa luvan valehdella uskontoa koskevista asioista, jotka voivat aiheuttaa vihaa muslimeja kohtaan. Laajemmin taqiyya tarkoittaa, että jos tavoite on luvallinen tai pakollinen, mutta voidaan saavuttaa vain valehtelemalla, myös valehtelu on luvallista tai jopa pakollista. Imaami al-Ghazali (1057–1111) tiivisti periaatteen seuraavasti: ^[26]

"Puhumisen tarkoitus on saada aikaan tuloksia. Jos kiitettävä tulos saadaan aikaan joko valehtelemalla tai puhumalla totta, on laitonta valehdella, koska siihen ei ole tarvetta. Jos tavoite voidaan saada ainoastaan valehtelemalla, mutta ei puhumalla totta, on luvallista valehdella, jos tavoite on luvallinen. Valehtelu on pakollista, jos tavoite on pakollinen."

Ghazali antaa esimerkkinä pakollisesta valehtelusta tilanteen, jossa muslimiveli autetaan piiloon tämän sortajilta.^[26] Ghazalin mainitsema "pakollinen teko" (fard, wajib) tarkoittaa šariassa tekoa, joka tuo ansioita ja tekemättömyydestä on määrätty rangaistus.^[23] Imaami al-Nawawi (1233–1277) ja hanafi -oppinut Khalil Nahlawi tiivistävät luvallisen valehtelun yhtenevästi Ghazalin kanssa:

"On verrattava valehtelemisesta koituvia pahoja seuraamuksia totuuden puhumisen seurauksiin. Jos totuudesta koituu pahempia seuraamuksia kuin valheesta, on oikeutettua valehdella. Jos valheesta on pahempia seuraamuksia tai ei tiedetä kummasta on pahempia seuraamuksia, on laitonta valehdella." ^[21]

Vuonna 2012 annettu fatwa käsittelee kafiirille (uskottomalle) valehtelua. Ohjeen mukaan valehtelu vääräuskoiselle ei ole väärin itsessään, vaan sen seurausten takia. Valehtelua tulee välttää, koska valheen paljastuessa annetaan kielteinen kuva islamista. ^[27]

Fakhr al-Din al-Razin mukaan taqiyya -periaate koskee yhtä lailla suhdetta toisiin muslimeihin kuin ei-muslimeihinkin.^[6] Erityisen paljon periaatetta ovatkin käyttäneet šiialaismuslimit ollessaan sunnimuslimien vainon kohteena.^[4] Al-Nawawi tuomitsee valehtelun vain, kun kyse on "veljelle" eli toiselle muslimille valehtelusta.^[25]

Raymond Ibrahimin mukaan ei-muslimien on vaikea ymmärtää muslimeja, koska nämä voivat esittää ristiriitaisia mielipiteitä. Ristiriitaisuus tulee kuitenkin ymmärrettäväksi, kun otetaan huomioon taqiyya-periaate.^[28] Suomessa perustuslain mukaan ylin toimeenpanovalta kuuluu eduskunnan luottamusta nauttivalle valtioneuvostolle.^[29] Sen sijaan islamilaisen lain mukaan ylin toimeenpanovalta kuuluu quraiš-heimoon kuuluvalle kalifille, joka valvoo Jumalan lain noudattamista.^[30][31] Muslimit voivat silti sanoa, että "Suomen lain ja islamilaisen lain säädösten kunnioittaminen onnistuu Suomessa hyvin, toisin sanoen niiden velvoitteet eivät ole ristiriidassa toistensa kanssa ja hartaana muslimina eläminen onnistuu Suomessa hyvin."^[32]

Länsimaisessa kristillisessä moraalissa valehtelua on pidetty luvattomana olipa sen syy mikä hyvänsä. Kirkkoisä Augustinus (354–430) katsoi, että valhe on aina synti.^[33] Tuomas Akvinolainen (1225–1274) pohti valehtelun oikeutusta kirjassa Summa Theologica ja päätyi samaan tulokseen. Oli kuitenkin luvallista joissakin tilanteissa kätkeä totuus järkevällä tavalla.^[34] Edvard Westermarck kirjoitti kristinuskon suhteesta valehteluun teoksessaan Kristinusko ja moraali.^[33] Hän totesi, että Uusi Testamentti tuomitsi valheen, mutta roomalais-katolinen kirkko ainakin välillä hyväksyi sen, jos kyseessä oli Jumalan kunnian puolustaminen. Sen sijaan protestantit ovat aina tuominneet valheen. Puritaanit ajautuivat jopa eräänlaiseen fanatismiin kieltäessään myös metaforien käytön ("Julia on aurinko"), koska ne ovat harhaanjohtavia.^[35] Kristinuskon suhde valheeseen ei ole ollut täysin yksiselitteinen, sillä kristillinen etiikka ei sisällä suoria lakeja, vaan yleisperiaatteita, kuten rakkauden kaksoiskäskyn.^[36]

• Islamilainen etiikka

• Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8
• Ibrahim, Raymond: Taqiyya: War and Deceit in Islam.Teoksessa: Patterson, E.D., Gallagher, J. (toim.) Debating the War of Ideas, s. 67-81. New York: Palgrave Macmillan, 2008. doi:https://doi.org/10.1057/9780230101982_5 ISBN 978-1-349-38209-5 Uudelleenjulkaisu.
• Ibrahim, Raymond: Islam's doctrines of deception Middle East Forum. 2008. Viitattu 11.11.2023.
• Ibrahim, Raymond: Taqiyya Revisited: A Response to the Critics Middle East Forum. 2009. Viitattu 11.11.2023.
• Latvio, Riitta, Satu Mustonen & Ilari Rantakari (toim.): Imaamit Suomessa. Imaamikoulutusselvitys 2013. Kulttuuri- ja uskontofoorumi Fokus ry., 2013. Teoksen verkkoversio.
• Medoff, Louis: Taqiya. i in shi'ism Encyclopaedia Iranica. 25.4.2015. Viitattu 12.11.2023.
• Salzman, Philip Carl: Culture and Conflict in the Middle East. Humanity Books, 2008. ISBN 978-1-59102-587-0 Teoksen verkkoversio.
• Devin Stewart: Dissimulation in Sunni Islam and Morisco Taqiyya. Al-Qantara, 2013, 2. vsk, nro 34, s. 439-490. doi:10.3989/alqantara.2013.016
• Westermarck, Edvard: Kristinusko ja moraali. ((Christianity and Morals, 1939.) Suomentanut Väinö Meltti) Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-07752-X

• Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller (Umdat al-Salik). A Classic Manual of Islamic Sacred Law. In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Al-Dhahabi: Suuret synnit (Kitâb al-Kabâ'ir). Satara Establishment Oy, 2012. ISBN 978-952-67772-0-7 Teoksen verkkoversio.
• Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta. Helsinki: Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9
• Shaikh Muhammad Saalih al-Munajjid (General supervisor): Is it permissible to lie to kaafirs? IslamQA. 16.5.2012. Viitattu 5.1.2021.
• Keller, Nuh Ha Mim (toim.): Reliance of the Traveller. Revised Edition. The Classic Manual of Islamic Sacred Law "Umdat al-Salik" by Ahmad ibn Naqib al-Misri (d. 769/1368) In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. ISBN 0-915957-72-8 Teoksen verkkoversio. (englanniksi) (arabiaksi)
• Koraani - opastus ja johdatus pahan hylkäämiseen ja hyvän valitsemiseen. Z.I. Ahsen Böre, 1942. Teoksen verkkoversio.
• Koraani (suom. Jaakko Hämeen-Anttila). Basam Books, 1995. ISBN 978-952-5534-22-1
• The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips Sunnah.com. Viitattu 22.1.2021.