Kun kuningas Erik Emune kuoli vuonna 1137, Sven oli vielä liian nuori seuratakseen isäänsä valtaistuimella. Hänet lähetettiin Saksan kuninkaan Konrad III:n hoviin kasvatettavaksi. Siellä hän tutustui myös tulevaan Saksan kuninkaaseen, Fredrik I Barbarossaan.[1]
Kun Eerik III Lam luopui kruunusta vuonna 1146, Sven Grathe valittiin Sjellannin ja Skånen kuninkaaksi, mutta Jyllannin asukkaat valitsivat kuninkaaksi Knuut Maununpojan, joka oli kuningas Niilo Sveninpojan pojan, Ruotsin kuningas Maunu Niilonpoika Vahvan poika. Sven ja Knuut alkoivat taistella vallasta. Kumpikin haki tukea Saksasta, ja vuonna 1152 Saksan valtaistuimelle noussut Fredrik I Barbarossa myönsi Sven Grathelle koko Tanskan herruuden. Vastineeksi kuninkuudesta Svenin tuli antaa Knuut Maununpojalle sopivia läänityksiä kuningaskunnassa, ja lisäksi prinssi Knud Lavardin poika Valdemar saisi puolestaan isänsä herttuakunnan Schleswigissä.[1]
Sven ajautui kuitenkin pian erimielisyyksiin maan muiden mahtimiesten kanssa, ja Valdemar, joka oli aluksi tukenut Sveniä, liittoutui Knuutin kanssa. Molemmat julistautuivat kuninkaaksi vuonna 1154, ja Sven lähti samana vuonna Saksaan hakemaan apua. Sven palasi Tanskaan vuonna 1157 tukenaan muun muassa Henrik Leijonan joukot. Sven, Knuut ja Valdemar tekivät sovinnon, jossa valtakunta jaettiin kolmen kuninkaan kesken: Sven sai Skånen, Knuut Sjellannin ja Valdemar Jyllannin.[1]
Kun sovinto oli määrä sinetöidä Roskildessa 9. elokuuta 1157, Sven yritti tappaa kilpailijansa Roskilden verikiltana tunnetun tapahtuman aikana. Knuut sai surmansa, mutta haavoittunut Valdemar onnistui pakenemaan Jyllantiin. Lokakuussa Valdemar voitti Hedessä Svenin, joka tapettiin heti taistelun jälkeen.[1]
Tarujen mukaan Sven Grathe haudattiin sille paikalle, jossa hänet surmattiin, ja paikalle rakennettiin myöhemmin kappeli, joka on sittemmin purettu.[1]
