Steve Howe

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Steve Howe
Steve Howe vuonna 1977.
Steve Howe vuonna 1977.
Henkilötiedot
Syntynyt8. huhtikuuta 1947 (ikä 77)
Ammatti muusikko, lauluntekijä, tuottaja
Muusikko
Aktiivisena 1964-
Tyylilajit progressiivinen rock, instrumentaalirock, hardrock, fuusiojazz
Soittimet kitara, mandoliini, bassokitara, banjo, kosketinsoittimet, laulu
Yhtyeet Yes, Asia, GTR, Anderson, Bruford, Wakeman, Howe, Bodast, Tomorrow, The Syndicats, Explorer's Club
Levy-yhtiöt Atlantic, Relativity, Eagle, InsideOut, Voiceprint, Caroline, HoweSound
Aiheesta muualla
www.stevehowe.com

Stephen James ”Steve” Howe (s. 8. huhtikuuta 1947 Lontoo[1]) on brittiläinen kitaristi.

Howe tunnetaan parhaiten progressiivisen rock -yhtyeen Yesin kitaristina ja hän on myös säveltänyt yhtyeen musiikkia sekä yksin että yhdessä muiden jäsenten kanssa.

Ensimmäisen kitaransa Howe sai 12-vuotiaana opetellen itse soittamaan levyjä kuuntelemalla. Hän ihaili Chet Atkinsia, Les Paulia sekä Frank Beecheria, joka oli Bill Haleyn taustayhtyeen His Cometsin kitaristi.

Howe on voittanut viisi kertaa peräkkäin Guitar Player -lehden äänestyksen sarjassa "Best Overall Guitarist". 1981 hänet valittiin ensimmäisenä lehden "Gallery Of Greats" -kunnialistaan.[2] Muut listalla ovat Steve Morse ja Eric Johnson.

Yhtyeet ennen Yesiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiseen yhtyeeseen The Syndicats hän liittyi vuonna 1963 ja oli siinä kaksi vuotta. 1965 Howesta tuli rhytm&blues-yhtye The In Crowdin kitaristi. Yhtyettä johti laulaja Keith West. Tämä yhtye teki kolme singleä, minkä jälkeen sen kokoonpano muuttui ja Steve Howe jäi ainoaksi kitaristiksi. Yhtyeen nimeksi muutettiin Tomorrow’ksi tyylin muuttuessa psykedeeliseksi. Yhtye teki vahvan singlen My White Bicycle ja edelleen albumin Tomorrow. Howe oli mukana Keith Westin soolohittisinglellä Excerpt from Teenage Opera. Tomorrow-yhtye esiintyi muutaman kerran nimellä Keith West & Tomorrow, koska promoottorit kiinnittivät huomionsa hittiin vaatien vastahakoista yhtyettä soittamaan sitä, vaikkakin esiintymispalkkiot nousivatkin 150 punnasta 400 puntaan.[3] Yhtye hajosi psykedelisen tyylin huippukauden mentyä.

Vuonna 1968 hän perusti ensimmäisen oman yhtyeensä The Bodast. Se sai managereikseen Deep Purplen asioita hoitaneet managerit Tony Edwardsin ja John Colettan. Tähän aikaan Howelle tarjottiin paikkaa yhtyeistä The Nice[4] ja Jethro Tull, mutta hän kieltäytyi, kuten myös rumpali Carl Palmerin ja kosketinsoittaja Vincent Cranen tarjouksesta liittyä perusteilla olleeseen Atomic Roosteriin, koska asiat näyttivät olevan vahvalla pohjalla. Jethro Tullista kieltäytymiseen vaikutti, että tarjolla oli nimenomaan kitaristin paikka ilman säveltämisen tarvetta tai mahdollisuutta.

Kesken albumin äänitysten tuli tieto, että yhdysvaltalainen MGM-levy-yhtiö lopettaa Englannin toimintansa, minkä johdosta yhtye hajosi.[5] Albumia ei alun perin julkaistu, mutta se ilmestyi ensin 1981 nimellä The Bodast Tapes ja uudelleen 2017 CD-versiona nimellä Towards Utopia.[6]

Howe soitti erilaisissa kiertueiden taustakokoonpanoissa, kunnes sai tarjouksen koesoittoon Yesin basistilta Chris Squirelta. Ensimmäisen konserttinsa yhtyeessä hän soitti heinäkuussa 1970 Lontoon Lyceum Ballroomissa. Hän esiintyy yhtyeen Time and a Word -albumin Yhdysvaltain-painoksen kannessa, vaikka ei soitakaan levyllä vaan kitaristina on vielä Peter Banks. Vuonna 1972 hän auttoi Stone the Crows -yhtyettä esiintymällä tapaturmaisesti kuolleen Leslie Harveyn tilalla jo sovituissa konserteissa.

1980-luku ja eteenpäin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yesin hajottua 1981 Howe oli mukana Asia-superyhtyeessä yhdessä basisti-laulaja John Wettonin, rumpali Carl Palmerin ja kosketinsoittaja Geoff Downesin kanssa. Yhtyeen ensimmäinen albumi Asia oli suuri menestys erityisesti Yhdysvaltojen suurimpana hittinään ”Heat of The Moment”. Pian erilaiset näkemykset sekä Wettonin alkoholiongelmat turhauttivat Howen ja hän erosi yhtyeestä Alpha-albumin ja kiertueen jälkeen. Hän vieraili siinä satunnaisesti, kunnes yhtye kokoontui 2006 alkuperäisessä kokoonpanossaan.

Vuonna 1982 Howe soitti Dixie Dregs -yhtyeen albumilla Industrial Standard Steve Morsen kanssa tämän säveltämän akustisen kitaradueton "Up In The Air". Hän soitti akustista kitaraa Yesissäkin vaikuttaneen Trevor Hornin tuottaman Frankie Goes to Hollywoodin albumin Welcome to The Pleasuredome (1984) nimikappaleella.

Howen yhdessä entisen Genesis-kitaristi Steve Hackettin kanssa perustaman GTR-yhtyeen tuotanto jäi yhteen albumiin (GTR, 1986) Hackettin halutessa jatkaa soolouraansa. Queen-yhtyeen albumilla Innuendo (1991) Howe soittaa nimikappaleen akustiset kitaraosuudet.

Howe on ollut sittemmin mukana uudelleenkootussa Yesissä sekä erilaisissa sen musiikkiin liittyvissä kokoonpanoissa ja projekteissa kuten Anderson-Bruford-Wakeman-Howe sekä yhteistyössä Renaissance-yhtyeen laulajan Annie Haslamin kanssa tehdyssä uusintaversiossa Going for the One -albumin kappaleesta "Turn of The Century".[7] Vuonna 1992 Howen akustinen soolokappale "Masquerade" Yesin Union-albumilta oli ehdolla Grammy-palkinnon saajaksi parhaana instrumentaaliesityksenä.[8] Asia-yhtyeestä Howe erosi lopullisesti 2013 voidakseen keskittyä paremmin Yesiin sekä sooloprojekteihinsa. Howe esittää akustisia soolokonsertteja, joihin kuuluu sekä Yesin aikaisia kappaleita että soolouran sävellyksiä. Hänellä on merkittävä kitaroiden ja sukulaissoittimien kokoelma.

Kitaroita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levytyksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeiden ohella Howe on julkaissut lukuisia soololevyjä. Lisäksi hän on tehnyt yhteistyötä sekä yksittäisillä kappaleilla että albumeilla ja sessiomuusikkona.[6] Tunnetuimpia ovat Yes ja Asia.

Syndicats

Yhtye teki kolme singleä 1964 - 1965

  • "Maybelline" 1964
  • "True To Me"
  • "On The Horizon" 1965

The In Crowd singlet

  • "Stop! Wait A Minute" 1965
  • "Why Must They Criticise" 1965
  • "You're On Your Own" 1965

Tästä kokoonpanosta kehittyi Tomorrow.

Steve Howe Trio

  • The Haunted Melody 2008
  • Travelin' 2009
  • New Frontier 2019

Paul Sutin featuring Steve Howe

  • Seraphim 1989
  • Voyagers 1995

Esimerkkejä soololevytyksistä

  • Beginnings 1975
  • The Steve Howe Album 1979
  • Quantum Guitar 1998
  • Natural Timbre 2001
  • Motif 2008
  • Anthology 2 Groups And Collaborations 2017
  • Love Is 2020

Lisäksi Howe on julkaissut Homebrew - sarjaa, joka koostuu vuosien varrelta erilaisista demo-versioista ja niiden sovituksista pääosin yksin esitettyinä mm. rumpukoneiden avulla. Kappaleiden nimet poikkeavat julkaistuista versioista.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Tyler, Sean: International Who's Who in Music, s. 248. Cambridge: International Biographical Centre, 1996. Kirja skannattuna Internet Archivessa (viitattu 2.6.2021). (englanniksi)
  2. ↑ Steve Howen kotisivut
  3. ↑ Wells s. 74.
  4. ↑ Emerson
  5. ↑ Heino s. 34.
  6. ↑ a b c Steve Howe - All My Yesterdays, Discography p.310-316, p 82, 88,
  7. ↑ Albumi Tales from Yesterday: Yes Tribute - Magna Carta 9003 1995
  8. ↑ Heino s. 155.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Steve_Howe&oldid=22238375”