Slade

Slade
Slade alkuperäisessä ja kuuluisimmassa kokoonpanossaan vuonna 1973. Vasemmalta Jim Lea, Don Powell, Noddy Holder ja Dave Hill.
Tiedot
Toiminnassa	1966–1991, 1993–
Tyylilaji	glam rock, hard rock, rock and roll, poprock
Kotipaikka	Wolverhampton, Britannia
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Russell Keefe – laulu, kosketinsoittimet Dave Hill – soolokitara, taustalaulu John Berry – bassokitara, taustalaulu, viulu Alex Bines – rummut
Entiset jäsenet	Noddy Holder – kitara, laulu (1966–1991) Jim Lea – bassokitara, kosketinsoittimet, viulu, taustalaulu (1966–1991) Don Powell – rummut (1966–2020) Steve Whalley – laulu, kitara (1993–2005) Steve Makin – kitara, laulu (1993–1997) Craig Fenney – bassokitara, laulu (1993–1997) Trevor Holliday – bassokitara, laulu (1998–2000) Dave Glover – bassokitara, laulu (2000–2003) Mal McNulty – laulu, komppikitara (2005–2009)
Levy-yhtiö	Fontana 1969–1970 Polydor Records 1970–1976/1991 Barn 1977–1979 Cheapskate 1980–1981 RCA Records 1981–1989
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

Slade on brittiläinen rockyhtye, jonka alkuperäinen ja tunnetuin kokoonpano vaikutti vuodesta 1966 vuoteen 1991. Yhtye on alun perin kotoisin Englannin Wolverhamptonista. Sladen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat muun muassa "Mama Weer All Crazee Now", "Gudbuy T’Jane", "Cum On Feel the Noize", "Merry Xmas Everybody", "Far Far Away", "My Oh My" ja "Run Runaway".

Yhtye aloitti toimintansa vuonna 1966 nimellä The ’N Betweens, joka vuonna 1969 muutettiin muotoon Ambrose Slade. Vuotta myöhemmin nimi vaihtui kuitenkin lopulliseen muotoonsa Slade. Slade nousi suureen suosioon 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla, jolloin se julkaisi useita hittejä ja kaupallisesti menestyneitä albumeja. Slade oli huippuaikanaan maailman kaupallisesti menestyneimpiä yhtyeitä. Menestys alkoi hiipua 1970-luvun puolivälissä, vaikka yhtye nousi listoille vielä myöhemminkin. Alkuperäinen Slade hajosi vuonna 1991.

Vuonna 1993 alkuperäisjäsenet Dave Hill ja Don Powell perustivat Slade II -yhtyeen. Vuonna 2002 se jätti järjestysluvun nimestään pois, ja nykyisin yhtye tunnetaan jälleen nimellä Slade.

Muun muassa yhdysvaltalainen Kiss-yhtye on ilmoittanut Sladen suureksi vaikuttajakseen.

Yhtye aloitti The ’N Betweens -nimellä vuonna 1966. Kitaristi Dave Hill ja rumpali Don Powell olivat soittaneet samassa yhtyeessä jo parin vuoden ajan. Yhtyeeseen liittyivät myös laulaja-kitaristi Noddy Holder ja basisti Jim Lea. Samalla muodostui kokoonpano seuraavaksi lähes 30 vuodeksi.

Myöhemmin samana vuonna 1966 Van Morrisonin johtama Them-yhtye oli hajonnut kesken Yhdysvaltain-kiertueensa, ja ’N Betweensiä pyydettiin sen tilalle, mistä yhtye kuitenkin kieltäytyi.^[1] Yhtye julkaisi saman vuoden joulukuussa myös singlen, mutta "You Better Run" ei ollut suuri menestys, vaikkakin se oli Wolverhamptonin oman singlelistan ykkösenä yli kuukauden ajan.^[2] Yhtye saavutti suosiota keikoillaan kotiseutunsa lisäksi myös Lounais-Englannissa, Walesissa ja etenkin Skotlannissa.^[3] Myös silloisessa Länsi-Saksassa yhtye esiintyi monien brittiyhtyeiden tapaan.^[3]

1960-luvun lopulla The ’N Betweensille tarjottiin kahden kuukauden pestiä Bahamalta. Yhtye suostui, koska kukaan yhtyeen jäsenistä ei ollut aikaisemmin vieraillut yhtä eksoottisessa paikassa.^[4] The ’N Betweensillä oli normaalisti kaksi pitkää settiä illassa paikallisissa pubeissa, minkä lisäksi yhtye säesti monia muita esiintyjiä. Vierailu Bahamalla venyi erilaisten rahallisten epäselvyyksien vuoksi lopulta neljän kuukauden pituiseksi.^[4]

Englantiin palattuaan yhtye hankki levytyssopimuksen Fontana-yhtiöltä ja ryhtyi työstämään esikoisalbumiaan. Fontanan johtaja Jack Baverstock antoi yhtyeelle viikon aikaa kappaleiden äänittämiseen. Baverstock piti yhtyeen musiikista mutta vihasi sen nimeä ja ehtona levyn julkaisemiselle käski vaihtamaan sen uuteen. Baverstock ehdotti uudeksi nimeksi Ambrose Slade, ja vaikka se kuulosti yhtyeen mielestä naurettavalta, se otettiin käyttöön. Kerrotaan, että Baverstock olisi keksinyt nimen sihteeriltään, jolla oli tapana antaa nimiä tavaroilleen. Erään esineen nimi olisi ollut Ambrose ja erään toisen nimi Slade.^[5] Toisen teorian mukaan nimi olisi tullut eräästä elokuvasta, jossa oli ollut Ambrose Slade -niminen henkilö. Debyyttialbumi Beginnings julkaistiin lopulta vuonna 1969. Se sisälsi useita lainakappaleita, kuten Beatlesin ”Martha My Dear” ja Steppenwolfin ”Born to Be Wild”.

Vuonna 1970 yhtyeen nimi lyhennettiin muotoon Slade, sillä aikaisempi ei ollut uuden managerin Chas Chandlerin mielestä tarpeeksi iskevä. Hän loi yhtyeelle myös skinhead-imagon, jotta Slade erottuisi pitkätukkaisista valtavirtayhtyeistä. Yhtyeen jäsenten hiukset leikattiin lyhyiksi ja he ryhtyivät pukeutumaan vanhanmallisiin vaatteisiin. Myös levy-yhtiötä vaihdettiin Polydorille. Samana vuonna julkaistiin toinen albumi Play It Loud, joka oli äänimaailmaltaan raskaampi kuin debyyttialbumi. Myöskään Play It Loud ei ollut suuri menestys, mutta yhtye sai haluamaansa huomiota uudella imagollaan.

Single "Get Down and Get With It" muodostui yhtyeen ensimmäiseksi hitiksi, kun se nousi Britannian listalla kuudenneksitoista. Myöhemmin samana vuonna julkaistu single "Coz I Luv You" nousi brittilistan kärkeen kolmen viikon ajaksi. Tässä vaiheessa yhtye halusi kasvattaa faniryhmäänsä, ja luopui skinhead-imagostaan.

Seuraava single, vuoden 1972 tammikuussa julkaistu "Look Wot You Dun" oli jälleen suuri hitti nousten Britanniassa neljänneksi. Manageri Chas Chandlerin idea oli, kuten aikoinaan Beatlesilla, myös Sladella olisi aina hitti singlelistalla – kun aikaisempi putoaa sieltä pois, nousee seuraava tilalle. Yhtyeen mielestä kaksi edellistä hittiä olivat olleet kuitenkin liian kaupallisia, eivätkä sopineet konsertteihin. Näin ollen kesäkuussa julkaistu single "Take Me Bak ’Ome" oli tyyliltään rockimpi ja single nousi jälleen brittilistan kärkeen. Vuonna 1972 ilmestyi myös seitsemän kappaleen livelevy Slade Alive!, joka oli Sladen ensimmäinen menestysalbumi. Se nousi Britanniassa listan sijalle 2 ja menestyi hyvin ympäri Eurooppaa. "Mama Weer All Crazee Now" -singlen noustessa jälleen Britannian ykköseksi, alettiin yhtyettä kutsua jo uudeksi Beatlesiksi.^[6] Kyseisen singlejulkaisun aikoihin Slade aloitti ensimmäisen Amerikan-kiertueensa. Seuraava single "Gudbuy T’Jane" nousi brittilistan kakkoseksi marraskuussa 1972. Samassa kuussa aloitti yhtye vuorostaan Britannian-kiertueen lämmittelijöinään Thin Lizzy ja Suzi Quatro. Menestyksekkään vuoden kruunasi usein yhtyeen parhaaksi albumiksi kehuttu Slayed?, joka ylsi Britannian albumilistan kärkeen. Levy sisälsi Sladen viimeisimmät hitit "Mama Weer All Crazee Now" ja "Gudbuy T’Jane", sekä muun muassa Janis Joplin -coverin "Move Over". Tyyliltään albumi oli raskasta perusrockia, jolla solisti Noddy Holderin raspikurkkuääni oli vahvasti esillä. Slayed? pysyi Britannian albumilistalla pitkälle seuraavaan vuoteen.

Tammikuussa 1973 julkaistiin singlenä kappale "Cum On Feel the Noize", joka saavutti jälleen kärkisijan Britanniassa. Kappale on yksi yhtyeen tunnetuimmista ja siitä on tullut eräänlainen Sladen "tunnuslaulu". Myöhemmin 1980-luvulla yhdysvaltalainen Quiet Riot -yhtye levytti siitä menestyksekkäästi oman versionsa. "Cum On Feel the Noizen" julkaisun aikoihin aloitettiin uusi Amerikan-kiertue, jonka jälkeen järjestettiin ensimmäinen Australian-kiertue. Australiassa yhtye esiintyi suurilla ulkoilmalavoilla, joissa oli yleisöä useita kymmeniä tuhansia. Lämmittelijöinä yhtyeelle toimivat yhtyeet Status Quo, Lindisfarne, sekä Caravan. Yhtyeen imago oli hieman muuttunut, ja yhtye parodioi silloin suosittua glam rock -muotia kiiltävillä vaatteillaan. Myös Noddy Holderin tavaramerkki oli vaihtunut lippalakista silinterihattuun, johon hän kiinnitti peilejä, jotka synnyttivät valokiilan valonheittimen osuessa niihin. Slade osti vaatteensa liikkeestä, jonka omisti Freddie Bulsara -niminen henkilö. Hän löi itsensä hieman myöhemmin läpi Queen-yhtyeen laulajana, nimellä Freddie Mercury.^[7] Kesäkuussa 1973 julkaistu single "Skweeze Me, Pleeze Me" nousi Britannian listaykköseksi. Tyyliltään se oli hyvin samankaltainen kuin aikaisempi single "Cum on Feel the Noize".

4. heinäkuuta 1973 rumpali Don Powell joutui vakavaan auto-onnettomuuteen törmättyään tyttöystävänsä kanssa talon seinään, jolloin molemmat lensivät auton tuulilasin läpi. Tyttöystävä Angela Morris kuoli matkalla sairaalaan ja Powell itse vaipui koomaan usean päivän ajaksi. Powellin herättyä kolme viikkoa onnettomuuden jälkeen, hän ei muistanut onnettomuudesta mitään, ei edes kuollutta tyttöystäväänsä ja Powell kärsii muistihäiriöistä edelleen.^[8] Tragediasta huolimatta yhtye ei joutunut perumaan konserttejaan, sillä Powellin kuntoutuessa rumpuja soitti parilla heinäkuun 1973 keikalla yhtyeen basisti Jim Lean veli Frank Lea. Don toipui onnettomuudesta odotettua nopeammin ja uutta albumia ryhdyttiin äänittämään.

Syyskuussa 1973 julkaistu pianovoittoinen "My Friend Stan" -single, joka oli totuttua kevyempää musiikkia Sladelta, sijoittui Britannian singlelistalla toiseksi. Samoihin aikoihin "My Friend Stan" -singlejulkaisun kanssa julkaistiin yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi Sladest, joka nousi jo totutusti listaykköseksi. Albumi sisälsi yhtyeen kaikki siihenastiset hittisinglet. Sillä on myös muutama kappale yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä albumilta. Vuoden lopulla Slade esiintyi ensimmäisen kerran Suomessa, 5. marraskuuta Helsingin Messuhallissa. Konsertti oli vähällä peruuntua yhtyeen tiukan aikataulun vuoksi.

Vuoden lopulla joululaulu "Merry Xmas Everybody" nousi listaykköseksi ja kappaleesta muodostui suuri Slade-klassiko. Kappaleen iloinen ja optimistinen sävy loi uskoa noihin aikoihin syvässä lamassa painiskeleviin britteihin. Solisti Noddy Holder oli kirjoittanut kappaleen alun perin jo vuonna 1967, tuolloin tosin eri sanoilla. Slade julkaisi "Merry Xmas Everybodyn" useana jouluna vuoden 1973 jälkeenkin, kuten muun muassa peräkkäisinä vuosina 1980–1984.

Seuraavan vuoden 1974 alussa julkaistu albumi Old, New, Borrowed and Blue nousi jälleen Britannian listaykköseksi. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin nimellä Stomp Your Hands, Clap Your Feet. Levyllä Holderin raspin käyttö lauluissa oli suurimmillaan ja levy sisälsi useita raskaita kappaleita, kuten avausraita "Just A Little Bit" ja "We’re Really Gonna Raise the Roof". Vastapainoksi albumilta löytyi myös kevyempää materiaalia, kuten "Everyday", jota on kutsuttu "Sladen Yesterdayksi". Se julkaistiin myös singlenä, jolloin kappale nousi brittilistan kolmanneksi. Kesällä ilmestyi single "The Bangin' Man", joka nousi myös Britanniassa listan kolmanneksi.

Kesällä 1974 yhtye ryhtyi kuvaamaan elokuvaansa Flame, joka tuli elokuvateattereihin myöhemmin samana vuonna. Elokuva kertoi Flame-nimisestä yhtyeestä 1960-luvulla. Alun perin elokuvan piti olla parodia 1950-luvun brittiläisestä elokuvasta "The Quatermass Experiment", ja Noddy Holder olisi ollut pääosassa näytellen hullua tiedemiestä. Dave Hill asettui kuitenkin tätä vastaan, koska hirviö olisi syönyt hänet heti elokuvan alussa ja näin ajatuksesta luovuttiin. Sladen jäsenet huomasivat näyttelemisen olevan kovaa työtä. Erityisen vaikeaa näytteleminen oli muistiongelmista kärsineelle Don Powellille. Flamen ensi-ilta järjestettiin vuoden lopulla 1974 Lontoossa. Elokuva oli pienoinen pettymys Slade-faneille, jotka odottivat siitä The Beatles -tyylistä huumorielokuvaa. Flame sisälsi muun muassa väkivaltaa, minkä vuoksi se aluksi kiellettiin Britanniassa alle 18-vuotiailta. Flame on sittemmin saavuttanut kulttimainetta ja sitä pidetään jopa yhtenä kaikkien aikojen parhaista rock-elokuvista.^[9]

Flame-elokuvan soundtrack Slade in Flame julkaistiin samoihin aikoihin elokuvan ensi-illan kanssa, ja albumi oli parhaimmillaan -Britannian albumilistan sijalla kuusi. Tällä levyllä Sladen uusi aluevaltaus oli puhaltimien ja jousien käyttö, mikä aiheutti mielipiteiden vaihtelua fanien keskuudessa. Singlenä julkaistu, monien mielestä yhtyeen parhaisiin lauluihin kuuluva "Far Far Away" nousi singlelistan toiseksi.

Vuonna 1975 tuli markkinoille uusi single "Thanks for the Memory". Samana vuonna yhtye muutti Yhdysvaltoihin Amerikan-valloituksen toivossa. Loppuvuodesta julkaistu single "In for a Penny" antoi maistiaisia tulevasta levystä.

Maaliskuussa 1976 julkaistiin Sladen uusi albumi Nobody’s Fools, joka sisälsi selvästi kokeilevampaa materiaalia, sillä albumi oli tehty enemmän amerikkalaisten musiikkimaulle. Levy sisältää reggae-, gospel- ja soul-vaikutteita, Sladelle tyypillisen rockin ollessa enemmän taka-alalla. Levyllä Slade käytti myös naispuolista taustalaulajaa. Ironisesti Nobody's Fools menestyi Yhdysvalloissa huonommin kuin aiemmat Slade-albumit. Britanniassa levy oli korkeimmillaan sijalla 14 ja yhtyeen suosio alkoi laskea. Nobody's Fools oli samalla viimeinen albumi, jonka julkaisi Polydor Records.

Slade palasi Englantiin vuonna 1977. Samana vuonna julkaistu heavy rock -vaikutteinen Whatever Happened to Slade? -albumi ei noussut Britanniassa listoille lainkaan. Punk ja disko olivat vallanneet musiikkimaailman, ja kuten monen muunkin vanhemman rockyhtyeen kohdalla, myös Sladen suosio romahti. Vuoden lopulla Elvis Presleyn muistolle omistettu sikermä "My Baby Left Me/That’s All Right" -single ylsi Britannian listan häntäpäähän. Albumin ja singlen julkaisi manageri Chas Chandlerin oma Barn-levymerkki. Samana vuonna kitaristi Dave Hill kohautti ajamalla päänsä kaljuksi.

Vuonna 1978 manageri Chas Chandler ehdotti Noddy Holderille ja Jim Lealle kitaristi Dave Hillin erottamista ja uuden yhtyeen perustamista, mutta Holder ja Lea tyrmäsivät idean. Samana vuonna julkaistiin livealbumi Slade Alive Volume Two. Myös kaksi singleä tehtiin; jalkapalloteemainen "Give Us a Goal", sekä diskovaikutteinen "Rock ’n’ Roll Bolero", mutta menestys tuntui karkaavan yhä kauemmas. Yhtye esiintyi Puolassa, mikä oli hyvin harvinaista länsimaiselta yhtyeeltä sosialistisessa maassa.

Seuraavana vuonna 1979 julkaistu albumi Return to Base epäonnistui täysin taloudellisesti. Jotta yhtye ei olisi mennyt vararikkoon, heidän täytyi taloussyistä sulattaa myymättä jääneitä Return to Base -levyjä. Slade oli myös muodostunut lähes vitsiksi radioasemille, minkä vuoksi sen musiikkia ei juurikaan niillä soitettu. Yhtye oli turhautunut tilanteeseen, ja manageri Chas Chandler, joka ei ollut keksinyt ongelmaan ratkaisua, sai osansa kiukusta.

Syksyllä 1980 hajoamispisteessä olleelle yhtyeelle tarjottiin yllättäen paikkaa Readingin rockfestivaaleilta. Ozzy Osbourne oli joutunut peruuttamaan esiintymisensä, ja paikkaa tarjottiin Sladelle, sillä he olivat jo vuonna 1978 ilmaisseet halunsa esiintyä festivaaleilla. Konserttipäivänä yhtye joutui pysäköimään autonsa yleiselle pysäköintialueelle ja kuljettamaan soittimensa yleisön läpi lavan taakse, sillä heillä ei ollut paikalle kulkulupia. Yleisö otti kuitenkin Sladen hyvin vastaan, ja keikan jälkeen yhtyettä lähestyttiin lukuisilla konserttipyynnöillä. BBC kuvasi ja äänitti esiintymisen, ja kyseisistä nauhoista julkaistiin EP-levy, joka nousi listoille. Myös kokoelma-albumi Slade Smashes nousi brittilistan sijalle 21.

Vuonna 1981 julkaistiin LP We'll Bring The House Down, joka palautti Sladen lopullisesti huipulle. Myös albumin nimikappale muodostui hitiksi yltäen Britannian sijalle 11. Albumi oli soundiltaan melko raskas ja rokkaava. Levyn julkaisi jälleen Jim Lean oma Cheapskate-niminen yhtiö. Yhteistyö pitkäaikaisen managerin Chas Chandlerin kanssa päättyi tähän albumiin, ja viimeisenä työnään hän hankki yhtyeelle levytyssopimuksen RCA Records -yhtiöltä.

Myöhemmin samana vuonna 1981 julkaistiin seuraava albumi Till Deaf Do Us Part, joka oli musiikillisesti edeltäjäänsäkin raskaampi, ja sitä on usein verrattu AC/DC-yhtyeen hard rockiin. Itse albumi jäi Britanniassa listojen ulkopuolelle, mutta siltä julkaistu single "Lock Up Your Daughters" nousi sijalle 29. Joulukuussa 1982 julkaistiin Slade on Stage -livealbumi.

Vuonna 1983 julkaistut singlet, "My Oh My" ja seuraavana vuonna julkaistu "Run Runaway" olivat molemmat suuria hittejä nousten Britannian top 10:een. Singlet olivat peräisin vuoden 1983 The Amazing Kamikaze Syndrome -albumilta, jolla Slade oli valinnut uuden, pop-vaikutteisemman tyylin.^[10] Yhtyeen jäsenten ystävä Ozzy Osbourne pyysi Sladea Yhdysvaltain-kiertueelleen, ja hänen vaimonsa Sharon Osbourne tarjoutui uudeksi manageriksi. Yhtye suostui mielellään, sillä se sai näin uuden tilaisuuden yrittää Amerikan valloitusta. Ensimmäisen konsertin jälkeen basisti Jim Lea tunsi itsensä kuitenkin sairaaksi. Hänellä todettiin hepatiitti, ja Sladen loput esiintymiset jouduttiin peruuttamaan. Lean toivuttua yhtye palasi Englantiin. Yhtyeelle suunniteltiin kiertuetta Britanniassa, mutta Holder oli väsynyt kiertämiseen, joten keskeytynyt Yhdysvaltain-kiertue jäi alkuperäisen Slade-kokoonpanon viimeiseksi. Rumpali Don Powell puolestaan kärsi alkoholiongelmasta. Lopulta hän meni samaan vieroitukseen, jota kävi myös Ozzy Osbourne. Powell onnistui lopettamaan juomisen kokonaan.^[11]

Vuonna 1985 julkaistiin albumi Rogues Gallery, joka sisälsi hittikappaleen "All Join Hands". Samana vuonna julkaistiin myös "joululevy" Crackers. Molemmat albumit nousivat listoille Britanniassa.

Alkuperäisen Sladen viimeiseksi jäänyt studioalbumi You Boyz Make Big Noize julkaistiin vuonna 1987. Näihin aikoihin yhtyeen yhteistyö alkoi takkuilla ja syntyi riitoja. Dave Hilliä suututti, kun hänen kappaleitaan ei päästetty albumeille, eikä hän siten saanut rahaa levynmyynnistä yhtä paljon kuin Jim Lea ja Noddy Holder. Albumi jäi listojen ulkopuolelle eikä myynyt hyvin. Myöskään albumilta julkaistut singlet eivät menestyneet. Vuoden 1988 loppuun mennessä Sladen toiminta oli käytännössä hiipunut kokonaan, mutta virallista tiedotetta yhtyeen hajoamisesta ei annettu. Tällä välin rumpali Don Powell ryhtyi vaimonsa kanssa antiikkikauppiaaksi ja kirjoitti lastenkirjan.^[12]

Vuonna 1991 Slade palasi vielä listoille kappaleella "Radio Wall of Sound", joka ylsi Britannian top 20:n tuntumaan. Saman vuoden 1. huhtikuuta Slade teki viimeisen keikkansa alkuperäisellä kokoonpanollaan Walsallissa Englannissa fanclubin järjestämässä tilaisuudessa. Alun perin tarkoituksena oli järjestää ainoastaan juhlatilaisuus, mutta yleisön vaatimuksesta yhtye kuitenkin nousi lavalle. Tasan 25 vuotta sitten, 1. huhtikuuta 1966, Noddy Holder, Dave Hill, Jim Lea ja Don Powell olivat esiintyneet ensimmäisen kerran yhdessä.

Dave Hill ja Don Powell perustivat nopeasti hajoamisen jälkeen Slade II -yhtyeen, joka on esiintynyt myös Suomessa useaan otteeseen. Vuonna 2002 Jim Lea ja Noddy Holder antoivat yhtyeelle luvan pudottaa nimestä järjestysluvun pois, ja nykyisin yhtye tunnetaan jälleen nimellä Slade.

Noddy Holderia on usein pyydetty palaamaan Sladeen, mutta hän ei ole lämmennyt ajatukselle. Jim Lea on sanonut, että hän on valmis palaamaan Sladeen, jos Holderkin palaa. Holder itse on kuitenkin sanonut, että alkuperäisen Sladen paluu on erittäin epätodennäköistä.

Vuonna 2006 Salvo Records aloitti vanhojen Slade-albumien julkaisun remasteroituina versioina. Levyt sisältävät alkuperäisten kappaleiden lisäksi myös bonusmateriaalia. Salvo julkaisi myös neljän CD-levyn boksin Sladen tuotannosta vuosilta 1969–1991.

Sladen alkuperäinen rumpali Don Powell erotettiin yhtyeestä vuonna 2020.^[13] Hänet korvasi muun muassa Wilko Johnsonin ja The Rubettesin kanssa soittanut Alex Bines.^[14]

Slade 1966–1991	Noddy Holder – laulu, kitara Dave Hill – kitara, laulu Jim Lea – basso, viulu, piano, taustalaulu Don Powell – rummut
Slade II 1993–1997	Steve Whalley – laulu, kitara Dave Hill – kitara, laulu Steve Makin – kitara, laulu Craig Fenney – basso, laulu Don Powell – rummut
Slade 1998–2000	Steve Whalley – laulu, kitara Dave Hill – kitara, laulu Trevor Holliday – basso, laulu Don Powell – rummut
Slade 2000–2003	Steve Whalley – laulu, kitara Dave Hill – kitara, laulu Dave Glover – basso, laulu Don Powell – rummut
Slade 2003–2005	Steve Whalley – laulu, kitara Dave Hill – kitara, laulu John Berry – basso, laulu, viulu Don Powell – rummut
Slade 2005–2019	Mal McNulty – laulu, komppikitara Dave Hill – soolokitara, taustalaulu John Berry – basso, taustalaulu, viulu Don Powell – rummut
Slade 2019–2020	Russell Keefe – laulu, kosketinsoittimet Dave Hill – soolokitara, taustalaulu John Berry – basso, taustalaulu, viulu Don Powell – rummut
Slade 2019–2020	Russell Keefe – laulu, kosketinsoittimet Dave Hill – soolokitara, taustalaulu John Berry – basso, taustalaulu, viulu Alex Bines – rummut

• Beginnings (1969)
• Play It Loud (1970)
• Slayed? (1972)
• Old, New, Borrowed and Blue (1974)
• Slade in Flame (1974)
• Nobody's Fools (1976)
• Whatever Happened to Slade? (1977)
• Return to Base (1979)
• We'll Bring the House Down (1981)
• Till Deaf Do Us Part (1981)
• The Amazing Kamikaze Syndrome (1983)
• Keep Your Hands Off My Power Supply (1984) (The Amazing Kamikaze Syndrome -albumin yhdysvaltalainen julkaisu)
• Rogues Gallery (1985)
• Crackers (1985)
• You Boyz Make Big Noize (1987)

• Slade Alive! (1972)
• Slade Alive Vol II (1978)
• Alive at Reading (EP, 1980)
• Slade on Stage (1982)
• The Slade Live Anthology (2006)
• Live at the BBC (2009)

• Coz I Luv You (1972)
• Sladest (1973)
• The Story of Slade (1977)
• Slade Smashes (1980)
• Slades Greats (1984)
• The Slade Collection 81–87 (1991)
• Wall of Hits (1991)
• The Slade Collection vol. 2 – 79–87 (1993)
• The Genesis of Slade (1996)
• Feel the Noize – Greatest Hits (1997)
• Get Yer Boots On – The Best of Slade (2004)
• The Very Best of Slade (2005)
• The Slade Box – A 4 CD Anthology 1969–1991 (2006)
• B-Sides (2007)
• In for a Penny – Raves & Faves (2007)
• Rockers (2007)
• The Collection 79–87 (2007)
• Merry Xmas Everybody: Party Hits (2009)
• When Slade Rocked the World (2015)
• Feel the Noize – The Singlez Box! (2019)
• Cum On Feel the Hitz – The Best of Slade (2020)

^[15]

Nimi	Vuosi	Iso-Britannia	Suomi	Yhdysvallat
You Better Run	1966	-	-	-
Genesis	1969	-	-	-
Wild Winds Are Blowin'	1969	-	-	-
The Shape of Things to Come	1970	-	-	-
Know Who You Are	1970	-	-	-
Get Down and Get With It	1971	#16	-	-
Coz I Luv You	1971	#1	-	-
Look Wot You Dun	1972	#4	-	-
Take Me Bak ’Ome	1972	#1	-	#97
Mama Weer All Crazee Now	1972	#1	#11	#76
Gudbuy T’Jane	1972	#2	#7	#68
Cum On Feel the Noize	1973	#1	#11	#98
Skweeze Me, Pleeze Me	1973	#1	#4	-
My Friend Stan	1973	#2	#10	-
Merry Xmas Everybody	1973	#1	#19	-
Everyday	1974	#3	#7	-
The Bangin’ Man	1974	#3	-	-
Far Far Away	1974	#2	#12	-
How Does It Feel?	1975	#15	-	-
Thanks for the Memory	1975	#7	#18	-
In for a Penny	1975	#11	-	-
Let’s Call It Quits	1976	#11	-	-
Nobody's Fool	1976	-	-	-
Gypsy Roadhog	1977	-	-	-
Burning in the Heat of Love	1977	-	-
My Baby Left Me / That’s All Right	1977	#32	-	-
Give Us a Goal	1978	-	-	-
Rock ’n’ Roll Bolero	1978	-	-	-
Ginny, Ginny	1979	-	-	-
Okey Cokey	1979	-	-	-
Sign of the Times	1979	-	-	-
We’ll Bring the House Down	1981	#10	-	-
Wheel’s Ain’t Coming Down	1981	-	-	-
Knuckle Sandwich Nancy	1981	-	-	-
Lock Up Your Daughters	1981	#29	-	-
Rock ’n’ Roll Preacher	1981	-	-	-
Ruby Red	1982	-	-	-
(And Now the Waltz) C’est La Vie	1982	-	-	-
My Oh My	1983	#2	-	#37
Run Runaway	1984	#7	-	#20
All Join Hands	1984	#15	-	-
Little Sheila	1985	-	-	#86
7 Year Bitch	1985	#60	-	-
Myzsterious Mizster Jones	1985	#50	-	-
Do You Believe in Miracles	1985	#54
Hi Ho Silver Lining	1985	-	-	-
Still the Same	1987	#73	-	-
That's What Friends Are For	1987	#94	-	-
You Boyz Make Big Noize	1987	#95	-	-
We Won’t Give In	1988	-	-	-
Let’s Dance (1988 Remix)	1988	-	-	-
Radio Wall of Sound	1991	#21	-	-
Universe	1991	-	-	-

• Noddy Holder: Who's Crazee Now? Ebury Press, 1999.

• Keijo Väistö & Jukka Perttunen: Slade – Hämmästyttävä rock’n’roll syndrooma, POP-lehti 2004 ISBN 952-5546-03-9
• Timo Pennanen: Sisältää hitin : Levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, Otava 2006 ISBN 978-951-1-21053-5

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Slade Wikimedia Commonsissa

• Virallinen kotisivu (englanniksi)
• Diskografiasivusto (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Kasarin lapset -podcast osa 257: Slade yhdisti tarttuvat kertosäkeet voima-rockiin (Supla.fi)