AC/DC

AC/DC
AC/DC esiintymässä Tacomassa, Yhdysvalloissa 2009.
Tiedot
Toiminnassa	1973–
Tyylilaji	hard rock, blues rock, rock and roll
Kotipaikka	Sydney, Australia
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Brian Johnson Angus Young Stevie Young Cliff Williams Phil Rudd
Entiset jäsenet	Dave Evans Bon Scott Mark Evans Malcolm Young Chris Slade Simon Wright Axl Rose katso lisää
Levy-yhtiö	Albert, EMI, Columbia, Epic, Atlantic, Atco, Elektra, East West
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

AC/DC (tyyliteltynä ACϟDC) on australialainen rockyhtye, jonka Skotlannista 1960-luvulla Australiaan muuttanut kitaristi Malcolm Young perusti vuonna 1973 veljensä, kitaristi Angus Youngin kanssa. Yhtye tunnetaan Angus Youngin koulupuvussa esiintymisen ohella myös lavaesiintymisestään sekä musiikistaan, joka pohjautuu yksinkertaisiin sointukulkuihin ja voimasointujen käyttöön ilman efektejä.

AC/DC:n on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä musiikkiartisteista ja -yhtyeistä. Pelkästään Yhdysvalloissa AC/DC:n albumeja oli myyty vuoteen 2007 mennessä 80 miljoonaa kappaletta.^[1] Arviot AC/DC:n maailmanlaajuisesta albumimyynnistä vaihtelevat noin 150 miljoonasta yli 200 miljoonaan kappaleeseen.^[2][3][4]

Yli neljäkymmentä vuotta toiminnassa ollut AC/DC on eräs maailman pitkäikäisimmistä ja suosituimmista rockyhtyeistä. Se on valittu Rock and Roll Hall of Famen jäseneksi ja yhtyeellä on oma laatta Hollywoodin Walk of Famella. VH1 on nimennyt AC/DC:n kautta aikojen neljänneksi parhaaksi hard rock -artistiksi vuonna 2000.^[5]

George Young sekä hänen kaksi nuorempaa veljeään, Malcolm ja Angus syntyivät kukin Glasgow’ssa, Skotlannissa, mutta vuonna 1963 veljekset muuttivat suurimmalti osin koko perheensä kanssa Australiaan. Kolmesta veljeksestä George aloitti kitaransoiton ensimmäisenä ja hän liittyi pian The Easybeatsiin, josta muodostui yksi 1960-luvun menestyneimpiä yhtyeitä Australiassa. Vuonna 1966 yhtyeestä tuli ensimmäinen Sydneyn kaupungista lähtöisin oleva yhtye, joka onnistui saamaan kansainvälisen hitin kappaleen ”Friday on My Mind” saavutettua huikean paljon radiosoittoa.^[6] Malcolm seurasi innokkaasti isoveljensä jalanjäljissä ja liittyi pian paikalliseen yhtyeeseen nimeltä Velvet Underground. Myös Youngin perheen vanhin poika Alex Young vaikutti lukuisissa yhtyeissä, mutta hän oli päättänyt jäädä Skotlantiin muun perheen muuttaessa Australiaan.

Malcolm ja Angus keksivät nimen AC/DC, kun heidän siskonsa oli huomannut ompelukoneen takaosassa kyseisen kirjainyhdistelmän, joka merkitsee vaihtovirtaa ja tasavirtaa. Veljesten mielestä nimessä yhdistyi heidän vastikään perustamansa yhtyeen energia ja vauhdikas musiikki.^[7] Yhtyeen nimi lausutaan yleisesti kirjain kerrallaan, mutta yhtyeen kotimaassa Australiassa yhtye on nimensä johdosta saanut itselleen lempinimen ”Acca Dacca”.^[8]

Perustettuaan AC/DC:n virallisesti vuoden 1973 marraskuussa Youngin veljesten lisäksi yhtyeeseen liittyivät basisti Larry Van Kriedt, laulaja Dave Evans ja rumpali Colin Burgess. Australiassa monille yhtyeille roudarina toiminut Ray Arnold ja hänen ystävänsä Alan Kissack huomasivat yhtyeen potentiaalin välittömästi, ja he onnistuivat suostuttelemaan yhtyeelle esiintymisen Sydneyssä sijaitsevalle yökerholle uudenvuodenaattona. Yhtye soitti niin lujaa, että sai osakseen lukuisia valituksia, mutta esityksen nähnyt Gene Pierson jonka kanssa Arnold ja Kissack olivat keskustelleet, vaikuttui yhtyeen esiintymisestä niin että lupasi järjestää heille lisää esiintymisiä, joiden turvin yhtye voisi kehittään lavashow’taan.

Samaan aikaan Angus oli aloittanut kehittelemään esiintymisasuaan, ja idea australialaisessa koulupuvussa esiintymisestä tuli hänen siskoltaan Margaretilta. Aiemmin hän oli kokeillut esiintyä esimerkiksi Hämähäkkimiehenä, Zorrona, gorillapuvussa sekä Teräsmiestä parodioivassa asussa nimellä ”Teräs-Ang”. Muut yhtyeen jäsenet esiintyivät ensimmäisten keikkojen aikana glam rock -henkisissä asusteissa, mutta tästä tavasta luovuttiin, kun AC/DC:n muusikot näkivät paikallisen Skyhooks-yhtyeen tekevän samoin.

Vuonna 1974 Malcolm ja Angus olivat kyllästyneet laulaja Dave Evansin ylimieliseen asenteeseen ja siihen, ettei hän tullut toimeen yhtyeen manageri Dennis Laughlinin kanssa. He päättivät erottaa Evansin yhtyeestä, ja hänen tilalleen saapui Ronald Belford ”Bon” Scott, joka oli George Youngin hyvä ystävä ja liittyi AC/DC:n kokoonpanoon juuri Georgen ehdotuksesta. Scottin liityttyä yhtyeeseen vuoden 1974 syyskuussa AC/DC aloitti tuoreen levytyssopimuksensa myötä ensialbuminsa, ainoastaan Australiassa julkaistun High Voltagen nauhoittamisen. Albumin nauhoittaminen vei vain kymmenen päivää, koska albumi pohjautui pitkälti Youngin veljesten jo aiemmin kirjoittamiin instrumentaalikappaleisiin, joihin Scott kirjoitti sanoitukset. Muutamaa kuukautta myöhemmin albumin julkaisun jälkeen yhtyeen kokoonpano koki jälleen muutoksia, ja tällä erää Scottin ja Youngin veljesten mukaan yhtyeeseen liittyivät basisti Mark Evans ja rumpali Phil Rudd. Pian miehistönvaihdoksen jälkeen yhtye julkaisi uuden singlen ”It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock ’n’ Roll)”, josta muodostui yksi AC/DC:n suosituimpia kappaleita. Kappale päätyi myös yhtyeen tulevalle studioalbumille T.N.T., joka julkaistiin High Voltagen tapaisesti vain Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. T.N.T.:n myötä yhtyeen julkisuus ja suosio Australian ulkopuolella alkoi hiljalleen lisääntyä.

Vuonna 1976 yhtye allekirjoitti uuden levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa, ja yhtiön kansainvälisyys takasi myös AC/DC:n tuotannon leviämisen muualle maailmaan. Yhtye esiintyi ahkerasti Euroopassa ja saavutti myös kokemusta stadionluokan esiintymisissä toimien lämmittelijänä muun muassa Kissille lukuisilla loppuunmyyneillä urheilustadioneilla ja -areenoilla.

Vuoden 1976 keväällä yhtye julkaisi ”uuden” studioalbuminsa, joka koostui sekä High Voltagen että T.N.T.:n kappaleista ja sai yhtyeen debyyttialbumin tavoin nimekseen High Voltage. Albumi oli ensimmäinen maailmanlaajuiseen levitykseen päätynyt AC/DC:n albumi, ja se on tähän päivään mennessä myynyt maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa kappaletta. Yhtyeen seuraava, kokonaan uutta materiaalia sisältänyt albumi Dirty Deeds Done Dirt Cheap julkaistiin niin ikään vuonna 1976. Atlantic Recordsin julkaisema kansainvälinen versio erosi jossain määrin Australiassa ilmestyneestä versiosta, eikä albumia julkaistu Yhdysvalloissa lainkaan ennen vuotta 1981 jolloin yhtye oli suosionsa huipulla.

Vuoden 1977 Let There Be Rockin nauhoittamisen jälkeen basisti Mark Evans riitaantui soolokitaristi Angus Youngin kanssa ja erosi yhtyeestä, mutta on myöhemmin väittänyt esimerkiksi omaelämäkerrassaan Dirt Deeds: My Life Inside/Outside of AC/DC, että muut yhtyeen jäsenet erottivat hänet vaikka hän olisi riidoista huolimatta halunnut jatkaa.^[9] Hänet korvasi yhtyeessä Cliff Williams, joka teki debyyttinsä yhtyeen kanssa seuraavalla studioalbumilla Powerage, jonka hittejä olivat ”Rock’n Roll Damnation”, ”Riff Raff” ja ”Sin City”. Samana vuonna yhtyeen Skotlannin Glasgow’ssa nauhoitettu konsertti julkaistiin livealbumina nimellä If You Want Blood You’ve Got It, joka sai Isossa-Britanniassa suuria kehuja. Tämä huomattiin Yhdysvalloissa ja yhtyeen maine jatkoi kasvuaan entisestään.

Yhtyeen lopullinen läpimurto tapahtui vuonna 1979 Robert John ”Mutt” Langen tuottaman Highway to Hellin ilmestyttyä. Highway to Hell toi yhtyeelle sen ensimmäisen kultalevyn Yhdysvalloissa ja oli myös yhtyeen ensimmäinen studioalbumi, joka nousi Yhdysvalloissa Billboardin albumilistalla sadan parhaan joukkoon noustessaan sijalle 17. Albumi oli Bon Scottin aikaisen AC/DCn suurin menestys ja albumin kenties tunnetuin kappale on nimiraita ”Highway to Hell”. Muita suosituiksi muodostuneita kappaleita yhtyeen fanien keskuudessa olivat ”Touch Too Much”, ”Girls Got Rhythm”, ”Shot Down in Flames” ja ”If You Want Blood (You’ve Got It)”. Kyseisen albumin nimi osoittautui kuitenkin ikävällä tavalla enteelliseksi Bon Scottille: hänet löydettiin 19. helmikuuta 1980 kuolleena tuttavansa autosta Lontoossa. Scottin kuolinsyyksi ilmoitettiin alkoholimyrkytys.^[10]

AC/DC:n viimeinen nauhoitettu esiintyminen Bon Scottin kanssa oli Espanjan televisiossa vain viikkoa ennen Scottin kuolemaa. Taltiointi kyseisestä esiintymisestä on muun muassa yhtyeen DVD:llä Family Jewels ja epävirallisella DVD-julkaisulla Let There Be Rock.

Scottin kuoltua yhtye harkitsi hetkellisesti jopa lopettamista, mutta Scottin vanhemmat ylipuhuivat yhtyeen muut jäsenet jatkamaan, sillä heidän mukaansa Scott olisi halunnut AC/DC:n jatkavan kaikesta huolimatta. Yhtye aloitti etsinnät Scottin korvaajan löytämiseksi, ja muun muassa Slade-yhtyeen Noddy Holder oli potentiaalinen vaihtoehto yhtyeen uudeksi laulajaksi. Angus Young kertoi myöhemmin Bonin innostuneen Brian Johnsonin esiintymistavasta nähtyään hänet esiintymässä Englannissa Geordie-yhtyeen laulajana. Bon oli maininnut Johnsonin ”olevan kaveri, joka tietää mistä rokissa on kyse”, ja hänen mukaansa Johnson muistutti Little Richardia jota Bon itse ihaili.^[11]

Välittömästi Johnsonin liittymisen jälkeen yhtye alkoi työstää seuraavaa albumiaan Back in Blackia, jonka kappalemateriaalin kirjoittamisen yhtye oli aloittanut jo Bonin kanssa. Highway to Hellin tapaisesti Mutt Lange tuotti myös Back in Blackin, joka ilmestyi vuonna 1980 ja muodostui lopulta yhtyeen menestyneimmäksi julkaisuksi. 42 miljoonan kappaleen myynnillään Back in Black on maailman toiseksi myydyin äänite, edellään vain Michael Jacksonin Thriller.^[12] Albumi sisältää useita tunnettuja kappaleita, kuten ”Hell’s Bells”, ”Back In Black”, ”You Shook Me All Night Long”, ”Rock And Roll Ain’t Noise Pollution” ja ”Shoot to Thrill”.

Seuraava albumi For Those About to Rock We Salute You ilmestyi jo vuonna 1981 ja menestyi edeltäjänsä tapaisesti erinomaisesti. Se nousi esimerkiksi ensimmäisenä AC/DC-levynä Yhdysvaltain Billboard-listan kärkeen.^[13] Albumin tunnetuimmaksi kappaleeksi kohosi sen nimikappale, jonka osaksi sovitetuista tykinlaukauksista on tullut AC/DC:n konserttien vakionumero. Albumi jäi kuitenkin Mutt Langen ja AC/DC:n viimeiseksi yhteiseksi tuotokseksi, sillä yhtye halusi tuottaa seuraavan albuminsa itse vangitakseen tulevalle albumilleen varhaisten vuosiensa raaemman musiikkimaailman.

For Those About to Rock We Salute You -albumin seuraajaa Flick of the Switchin nauhoittamisen aikaan rumpali Phil Rudd paini päihdeongelmiensa kanssa, mikä aiheutti kitkaa hänen ja rytmikitaristi Malcolm Youngin välille. Riitojen pahentuessa Rudd erotettiin yhtyeestä. Sessiomuusikkona ja Procol Harumissa aiemmin soittanut B. J. Wilson palkattiin täydentämään yhtyettä nauhoituksissa, mutta hänen rumpuosuutensa eivät päätyneet albumille, sillä Rudd oli jo ehtinyt soittaa kaikki albumin rumpuraidat ennen kuin oli joutunut jättämään yhtyeen. Vakituisen rumpalin hankkimiseksi yhtye järjesti yli 700 koe-esiintymistä Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa kunnes Simon Wright lunasti paikkansa yhtyeessä vuoden 1983 kesällä.

Monet pitävät vuoden 1983 syksyllä julkaistua Flick of the Switchiä yhtyeen heikoimpana studioalbumina.^[14] Kerrang! -musiikkilehden lukijaäänestyksessä vuonna 1984 AC/DC listattiin yhdeksi edellisvuoden suurimmista pettymyksistä, vaikka Flick of the Switch nousikin Britannian albumilistalla sijalle 4 ja singlejulkaisut ”Nervous Shakedown” ja ”Flick of the Switch” onnistuivat saavuttamaan pienimuotoista listamenestystä.^[15][16] Myös Flick of the Switchin seuraaja, vuoden 1985 Fly on the Wall osoittautui niin ikään hienoiseksi pettymykseksi.^[17] Britannian albumilistalla Fly on the Wall ei kokenut kovinkaan suurta notkahdusta verrattaessa edeltäjäänsä. Albumi nousi listalla sijalle 7,^[18] mutta Yhdysvalloissa yhtyeen ura oli kääntynyt entistä enemmän laskusuuntaan; vain vajaat neljä vuotta aiemmin yhtye oli pitänyt hallussaan Billboardin albumilistan kärkitilaa, mutta nyt yhtyeen tuorein studiotuotos löytyi vasta sijalta 32.

Vuonna 1986 Stephen Kingin ohjaaman kauhuelokuva Maximum Overdriven soundtrack-albumiksi julkaistu Who Made Who sisälsi vain kolme uutta kappaletta, eikä se onnistunut vieläkään nostamaan yhtyettä takaisin nousujohteiselle tielle Yhdysvalloissa: Who Made Who putosi jälleen yhden sijan verran alemmas Billboardin albumilistalla,^[19] ja myös Britanniassa yhtyeen ura vaikutti olevan laskusuunnassa albumin päädyttyä listalla korkeimmillaan sijalle 11.^[20]

Vuonna 1987 AC/DC oli tuskallisessa tilanteessa: yhtyeen kolme edellistä studiotuotosta eivät olleet menestyneet ja yhtye oli käynyt läpi vaikean miehistönvaihdoksen Phil Ruddin tultua erotetuksi. Seuraava albumi Blow Up Your Video sai harteilleen kovat paineet ja odotukset. Albumi ilmestyi vuoden 1988 alkupuolella, ja se toi yhtyeelle kaivattua menestystä nousten Billboardin albumilistalla sijalle 12 ja tuottaen myös singlehitit ”That’s the Way I Wanna Rock ’n’ Roll” ja ”Heatseeker”.^[21] Vaikka albumia on myöhemmin arvosteltu täytemateriaalista koostuvana julkaisuna, se oli kaikesta huolimatta kaupallinen menestys ja myi enemmän kuin yhtyeen kaksi edellistä studioalbumia yhteensä. Britanniassa Blow Up Your Video nousi albumilistan toiselle sijalle, mikä oli yhtyeelle sen korkein listasijoitus sitten vuoden 1980 Back in Blackin.^[22] Albumia seuranneella kiertueella Malcolm Young ilmoitti jättävänsä kiertueen kesken omalta osaltaan päästäkseen eroon alkoholiriippuvuudestaan, ja Youngin veljesten veljenpoika Stevie Young tuurasi Malcolmia kiertueen Yhdysvaltain-osion ajan. Koska Stevie ja Malcolm olivat ulkonäöltään täydellisesti toisiaan muistuttavia, eivät useimmat yhtyeen konsertteihin saapuneet fanit edes huomanneet Malcolmin poissaoloa.^[23]

Blow Up Your Videoa seuranneen kiertueen päätyttyä rumpali Simon Wright erosi yhtyeestä liittyäkseen Dio-yhtyeeseen vuonna 1990 julkaistun Lock Up the Wolves -studioalbumin ajaksi. Yhtye joutui jälleen aloittamaan etsinnät uuden rumpalin löytämiseksi, kunnes Wrightin korvaajaksi palkattiin niin ikään aiemmin sessiomuusikkona mittavan uran luonut Chris Slade.

Blow Up Your Video onnistui kääntämään yhtyeen uran kurssin nousuun 1980-luvun lopulla, ja Chris Sladen liityttyä yhtyeen uudeksi rumpaliksi yhtye vetäytyi takaisin studioon uuden albumin työstämiseksi. Koska Brian Johnson kävi albumin esituotantovaiheen aikoihin läpi vaikean avioeron, Youngin veljekset kirjoittivat poikkeuksellisesti kaiken kappalemateriaalin yhtyeen seuraavalle studioalbumille, vuoden 1990 The Razors Edgelle. Aiemmin muun muassa Bon Jovin tuottajana työskennelleen Bruce Fairbairnin kanssa tehty The Razors Edge oli entistä radioystävällisempää rockmusiikkia, ja se tuotti yhtyeelle myös radiossa suuriksi hiteiksi nousseet menestyssinglet ”Thunderstruck” ja ”Moneytalks”. Albumi nousi Yhdysvalloissa albumilistan kakkossijalle,^[24] ja albumia seuranneella kiertueella yhtye jatkoi työskentelyä Fairbairnin kanssa tulevaa livealbumia valmistellen. Lopulta vuoden 1992 syksyllä ilmestynyt Live muodostui huikeaksi menestykseksi, ja sitä pidetään edelleenkin yhtenä koko 1990-luvun parhaista livealbumeista.^[25] Niin ikään vuoden 1992 syksyllä ilmestyi myös yhtyeen 26 kameralla kuvattu konserttitaltiointi AC/DC Live at Donington, joka sisälsi yhtyeen täysimittaisen esiintymisen Monsters of Rock-festivaalitapahtuman pääesiintyjänä vuodelta 1991.

Vuonna 1993 yhtye nauhoitti uuden kappaleen ”Big Gun” Arnold Schwarzeneggerin Last Action Hero -elokuvaan.^[26] Vaikka elokuva ei menestynyt, ”Big Gun” muodostui hitiksi saaden paljon soittoaikaa radiossa ja siitä muodostui yksi suosituimpia AC/DC:n kappaleita. Tästä huolimatta yhtye ei ole esittänyt kappaletta kertaakaan virallisesti konsertissaan.

Vuonna 1994 Angus ja Malcolm kutsuivat yhtyeen alkuperäisrumpali Phil Ruddin useaan otteeseen soittelemaan heidän kanssaan, mikä johti vanhojen kaunojen unohtamiseen joka taas merkitsi sitä, että Rudd palasi yhtyeeseen korvaten Chris Sladen. Brian Johnson, Youngin veljekset, Cliff Williams ja Rudd kokoontuivat ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen yhdessä nauhoittamaan uutta albumia, ja vuoden 1995 loppusyksyllä ilmestynyt Rick Rubinin kanssa tuotettu Ballbreaker nousi hittikappaleensa ”Hard as a Rock” johdolla onnistuneeksi paluualbumiksi.

Vuonna 1997 yhtye julkaisi neljän levyn Bonfire-kokoelman, joka sisälsi kaksi livealbumia Bon Scottin aikakaudelta, täysin uudelleenmasteroidun Back in Blackin sekä ennen julkaisemattomia live- ja studiopätkiä.^[27]

Helmikuussa 2000 AC/DC julkaisi uuden studioalbumin Stiff Upper Lip, jota seurasi pitkä maailmankiertue. Albumi oli AC/DC:n 14. julkaistu studioalbumi Australiassa ja 13. muualla maailmassa. Albumilta julkaistiin kolme singleä, ”Stiff Upper Lip”, ”Safe in New York” ja ”Satellite Blues”. Albumilta ei noussut yhtään kappaletta pysyvästi AC/DC:n konserttiohjelmistoon, ja se sai myös jonkun verran arvostelua. Seuraava albumi antoi odottaa itseään peräti kahdeksan vuotta.

Vuonna 2002 AC/DC teki sopimuksen Sony Musicin kanssa, minkä ansiosta Sony julkaisi AC/DC Remasters -sarjassa koko yhtyeen tuotannon uudestaan lisämateriaalein. Kunkin albumin mukana tuli uudelleen painettu lehtinen höystettynä harvinaisilla valokuvilla ja nippelitiedolla.

AC/DC nimettiin Rock and Roll Hall of Famen jäseneksi maaliskuussa 2003. Seremonian yhteydessä yhtye esitti kappaleet ”Highway to Hell” ja ”You Shook Me All Night Long”. Juontaja Steven Tyler liittyi esitykseen mukaan. Hän kuvaili seremoniassa yhtyeen voimasointujen mestarillista käyttöä ”Australian ukkoseksi, joka saa aikaan toiseksi voimakkaimman virtauksen ihmisen kehossa”.^[28]

Kiitospuheessa laulaja Brian Johnson siteerasi Bon Scottin vuonna 1977 kirjoittamaa kappaletta ”Let There Be Rock”:

»”In the beginning, back in 1955, man didn’t know about the rock ’n roll show and all that jive. The white man had the schmaltz, the black man had the blues, but no one knew what they was gonna do but Tchaikovsky had the news, he said: ’let there be rock’.” Bon Scott wrote that. And it’s a real privilege to accept these awards tonight.»
(^[29])

AC/DC:ltä ilmestyi syksyllä 2007 tupla-DVD Plug Me In, jonka toisella levyllä on materiaalia Bon Scottin ajoilta ja toisella Brian Johnsonin aikakaudelta.

Vuoden 2006 alusta lähtien AC/DC työskenteli uuden materiaalin parissa, ja viimein uusi albumi Black Ice ilmestyi 20. lokakuuta 2008. Brian Johnson on sanonut albumia yhtyeen merkittävimmäksi sitten Back In Blackin. Black Ice -albumin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat sen nimikkokappale, sekä ”Rock’n Roll Train”, joka oli Black Ice -kiertueen konserttien avauskappale. Albumia seurasi vuonna 2009 Black Ice -maailmankiertue.

Marraskuussa 2009 AC/DC julkaisi Backtracks Box Setin. Se sisältää live- ja studioharvinaisuuksia ja kaksi DVD:tä sekä LP:n ja oheistuotteita. Boxista on myös perusversio, jossa on 2 cd:tä, DVD ja vihko.

AC/DC:n Black Ice Tour kesti kolme vuotta, jonka aikana yhtye esiintyi myös kahdesti Suomessa, 2009 ja 2010. Maailmankiertueen viimeisen konserttinsa yhtye soitti Argentiinan River Platessa 28. kesäkuuta 2010. Malcolm Young esiintyi tuolloin viimeistä kertaa yhtyeen riveissä.

Vuonna 2011 Angus Young kertoi yhtyeen kaavailevan uuden maailmankiertueen käynnistyvän parin seuraavan vuoden sisällä. Yhtyeen Live at River Plate -DVD:n julkaisemisen yhteydessä hän mainitsi myös yhtyeen suunnitelmissa olevan uuden studioalbumin, jonka työstäminen veisi kuitenkin vielä aikaa. Brian Johnson ehti lupailla uutta albumia jo vuoden 2013 puolivaiheilla. Myöhemmin hän kertoi albumin viivästyvän erään yhtyeen jäsenen terveysongelman vuoksi, mutta haastattelussaan hän ei halunnut kertoa, ketä jäsentä hän tarkoitti ja millaisesta ongelmasta tämä kärsii. Myös Malcolm Young kertoi albumin vievän vielä enemmän aikaa, ja ettei sitä todennäköisesti julkaista vuoden 2013 aikana.

Huhtikuussa 2014 Malcolm Young ilmoitti, että hän aikoo pitää taukoa yhtyeestä terveydellisistä syistä. Syyskuussa yhtye vahvisti, ettei hän palaa kokoonpanoon. Rock or Bust -albumista ja sen kiertueesta tuli näin ensimmäiset, joilla hän ei ole mukana. Malcolmin tilalle yhtyeeseen tuli hänen veljenpoikansa Stevie Young.^[30]

Yhtye julkaisi lokakuussa 2014 singlen ”Play Ball” viimeisimmältä studioalbumiltaan Rock or Bust, joka julkaistiin marraskuussa 2014.

Joulukuussa 2014 yhtye ilmoitti tulevansa heinäkuussa 2015 Hämeenlinnaan konsertoimaan Rock or Bust -maailmankiertueellaan ja samalla avaamaan Hämeenlinnaan juuri valmistuneen Kantolan tapahtumapuiston.

Murhan suunnittelusta ja tilaamisesta syytteet saaneen rumpali Phil Ruddin korvasi Rock or Bust -maailmankiertueen ajaksi vuosina 1989–1994 yhtyeessä soittanut Chris Slade.^[31][32]

Maaliskuussa 2016 yhtye ilmoitti, että Brian Johnson vetäytyy yhtyeestä kesken Rock or Bust -kiertueen. Syynä olivat kuulo-ongelma sekä riski kuuroutua kokonaan.

Kiertueelle laulajaksi vahvistettiin Guns N’ Roses -yhtyeen keulahahmo Axl Rose, joka esiintyi bändin kanssa ensimmäistä kertaa 7. toukokuuta 2016 Lissabonissa.^[33]

Heinäkuussa 2016 yhtyeessä vuodesta 1978 soittanut basisti Cliff Williams ilmoitti lopettavansa uransa Rock or Bust -kiertueen jälkeen. Hän totesi, että perustajajäsen Malcolm Youngin menetys, Brian Johnsonin lähtö ja Phil Ruddin tapaus vaikuttivat päätökseen. Williams koki yhtyeen olemuksen muuttuneen näistä syistä, mikä vahvisti päätöstä.^[34]

Useita vuosia dementiaa sairastanut Malcolm Young kuoli 18. marraskuuta 2017, 64 vuoden ikäisenä.^[35]

Syyskuun 2020 lopussa AC/DC julkisti sosiaalisessa mediassa tiedon Brian Johnsonin, Phil Ruddin ja Cliff Williamsin paluusta yhtyeen riveihin.^[36] Yhtye julkaisi singlen ”Shot in the Dark” 7. lokakuuta 2020,^[37] ennen albumin Power Up julkaisua 13. marraskuuta 2020.^[38] Albumin kiertueelle kesällä 2024 Chris Chaney tulee olemaan bassossa ja Matt Laug rummuissa.^[39]

Yhtyeen nimi AC/DC on herättänyt keskustelua alusta asti. Eräitä vahvistamattomia tulkintoja ovat muun muassa ”Antichrist/Devil’s Children” (suom. Antikristus/Paholaisen lapset), jota monet kristilliset järjestöt alkoivat korostaa, tai biseksuaalisuutta tarkoittava slangitermi. Logossa oleva salama puoltaisi kuitenkin yleisintä tulkintaa sähkövirtamerkinnästä (vaihtovirta/tasavirta – AC/DC). Yhtyeen nimi on otettu Youngin sisaren ompelukoneen takaa merkinnästä AC/DC. Merkintää käytetään kojeessa, kun se käyttää tai muuttaa vaihtovirtaa tasavirraksi.

• Brian Johnson – laulu (1980–2016, 2020–)
• Angus Young – soolokitara (1973–)
• Stevie Young – rytmikitara (1988, 2014–)
• Cliff Williams – basso (1977–2016, 2020–)
• Phil Rudd – rummut (1975–1983, 1994–2015, 2020–)

^[36]

Pääartikkelit: AC/DC:n diskografia ja luettelo kappaleista

• AC/DC To Release New Album By 2013.
• AC/DC Planning 40th Anniversary World Tour In 2013.
• AC/DC:n Jyrä ei hyydy 2013 Big Bang.

• Bozza, Anthony: AC/DC. Tulkoon rock. (Why AC/DC Matters, 2009.) Suomentanut Männistö, K.. Helsinki: Like, 2010. ISBN 978-952-01-0488-7
• Engleheart, Murray & Durieux, Arnaud: AC/DC. Maximum rock & roll. (AC/DC. Maximum Rock & Roll, 2007.) Suomentanut Tiirinen, Mika. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23829-4
• Putterford, Mark: AC/DC: Shock to the System. Omnibus, 1992. ISBN 978-0-7119-2823-7 (englanniksi)
• Sutcliffe, Phil: AC/DC. High-voltage rock ’n’ roll. Kuvitettu bändihistoria. Koko ura. (High-Voltage Rock ’n’ Roll: The Ultimate Illustrated History, 2010.) Suomentanut Saarinen, Marko. Helsinki: Minerva, 2011. ISBN 978-952-492-516-7

• AC/DC:n Kotisivut (englanniksi)
• Fanisivusto AC/DC Rocks Finland. Arkistoitu 31.10.2013.
• Tuotanto ruodinnassa – Bon Scottin aikainen AC/DC KaaosZine.