Tämä on suositeltu artikkeli.

Radiohead

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Radiohead
Radiohead (vasemmalta oikealle): Thom Yorke, Jonny Greenwood, Colin Greenwood, Ed O'Brien ja Phil Selway
Radiohead (vasemmalta oikealle): Thom Yorke, Jonny Greenwood, Colin Greenwood, Ed O'Brien ja Phil Selway
Tiedot
Toiminnassa 1986–
Tyylilaji vaihtoehtorock
taiderock
elektroninen musiikki
Kotipaikka  Englanti
Laulukieli englanti
Jäsenet

Thom Yorke, laulu, kitara
Jonny Greenwood, kitara, kosketinsoittimet
Ed O'Brien, kitara
Colin Greenwood, basso
Phil Selway, rummut

Levy-yhtiö

Parlophone, Capitol, 1992 – 2005
XL, TBD, 2007 –

Aiheesta muualla
www.radiohead.co.uk

Radiohead on englantilainen vaihtoehtorock-yhtye Oxfordshirestä. Yhtye koostuu laulaja Thom Yorkesta, kitaristi Jonny Greenwoodista, kitaristi Ed O’Brienista, basisti Colin Greenwoodista ja rumpali Phil Selwaysta. Radiohead on julkaissut yhdeksän studioalbumia ja myynyt yli 25 miljoonaa äänitettä.[1]

Radiohead julkaisi ensimmäisen singlensä, ”Creep”, vuonna 1992. Debyyttialbumi, Pablo Honey, seurasi vuonna 1993. ”Creep” jäi aluksi tuntemattomaksi, mutta kun se julkaistiin vuoden päästä uudelleen, siitä tuli suuri hitti. Radioheadin suosio nousi seuraavan albumin, The Bendsin (1995), myötä. Radioheadin kolmas albumi, OK Computer (1997), nosti yhtyeen jo maailmankuuluksi. Albumia pidetään yleisesti 1990-luvun albumien virstanpylväänä.

Albumien Kid A (2000) ja Amnesiac (2001) julkaisun aikoihin Radiohead oli suosionsa huipulla, vaikkakin albumit jakoivat kuuntelijoiden mielipiteet. Noihin aikoihin yhtyeen tyyli muuttui kokeellisemmaksi ja elektronisemmaksi. Albumi Hail to the Thief (2003) oli yhtyeen viimeinen albumi EMI:lle. Radioheadin seitsemäs albumi, In Rainbows (2007), julkaistiin itsenäisesti digitaalisesti. Samaa linjaa jatkoi yhtyeen kahdeksas albumi The King of Limbs (2011).

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen kokoaminen ja ensimmäiset vuodet (1986–1991)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Abingdonin koulu, jossa yhtye muodostettiin.

Radioheadin jäsenet tutustuivat Abingdonin poikakoulussa Oxfordshiressä.[2] Yorke ja Colin Greenwood olivat samalla vuosiluokalla, O’Brien ja Selway vuotta ylemmällä ja Jonny Greenwood kaksi vuotta alemmalla luokalla. He perustivat vuonna 1986 yhtyeen, joka sai nimekseen On a Friday, koska se harjoitteli perjantaisin koulun musiikinluokassa.[3] Yhtye soitti ensimmäisen keikkansa loppuvuodesta 1986 Oxfordissa, Jericho Tavern -nimisessä pubissa.[4] Jonny Greenwood oli aluksi kosketinsoittaja mutta siirtyi pian kitaristiksi.[3]

Vaikka Yorke, O’Brien, Selway ja Colin Greenwood aloittivat vuonna 1987 opinnot yliopistossa, yhtye harjoitteli yhä viikonloppuisin ja loma-aikoina.[5] On a Friday perustettiin uudelleen vuonna 1991, kun kaikki muut paitsi Greenwood olivat suorittaneet yliopistotutkinnon. Yhtye äänitti demoja, kuten Manic Hedgehogin, ja esiintyi Oxfordissa. Vaikka Oxfordshiressä ja Thamesin laaksossa oli aktiivinen indiescene 1980-luvun lopussa, se keskittyi lähinnä shoegazing-yhtyeisiin, kuten Rideen ja Slowdiveen. On a Friday ei soittanut tämän tyylisuunnan musiikkia, joten se ei saanut vielä suosiota.[6]

Kun On a Friday alkoi esiintyä useammin, levy-yhtiöt ja tuottajat kiinnostuivat yhtyeestä. Oxfordin Courtyard-studioiden toinen omistaja Chris Hufford seurasi On a Fridayn esiintymistä Jericho Tavernissa. Yhtye teki Huffordiin vaikutuksen, ja hän tuotti kumppaninsa Bryce Edge kanssa yhtyeelle demon. He ovat siitä lähtien olleet yhtyeen managereita.[5] Pian Colin Greenwood ja EMI-levy-yhtiön edustaja Keith Wozencroft tapasivat levykaupassa, jossa Greenwood työskenteli. Tapaaminen johti siihen, että yhtye teki kuusi albumia käsittävän levytyssopimuksen loppuvuodesta 1991.[5] Yhtye vaihtoi EMI:n pyynnöstä nimensä Radioheadiksi Talking Headsin True Stories -albumilla olevan samannimisen kappaleen mukaan.[5]

Pablo Honey, The Bends ja alkuajan menestys (1992–1995)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radioheadin ensimmäinen EP, Drill julkaistiin maaliskuussa 1992. Se tehtiin Courtyard-studiossa, ja sen tuottivat Hufford ja Edge. EP:n listamenestys oli surkea, ja siksi yhtye palkkasi esikoisalbuminsa tuottajiksi Paul Kolderien ja Sean Sladen, jotka olivat aikaisemmin työskennelleet Pixiesin ja Dinosaur Jr:n kanssa. Albumi äänitettiin Oxford-studiossa loppuvuodesta 1992.[3] Radiohead alkoi saada huomiota brittiläisessä musiikkilehdistössä julkaistuaan ”Creep”-singlen loppuvuodesta 1992. Kaikki arvostelut eivät kuitenkaan olleet myönteisiä, vaan esimerkiksi NME moitti albumia[7] eikä BBC Radio 1 suostunut soittamaan ”Creepiä”, koska se oli ”liian masentava”.[8] Radioheadin ensimmäinen albumi, Pablo Honey, julkaistiin helmikuussa 1993. Sen musiikkityyliä verrattiin 1990-luvulla suosittuun grungeen.[9] Pablo Honey ei menestynyt Britannian albumilistoilla, kuten eivät myöskään albumin julkaisua seuranneet singlet ”Stop Whispering” ja ”Anyone Can Play Guitar”.

Musiikkinäytteet
"Creep", albumilta Pablo Honey, oli yhtyeen ensimmäinen hitti. Tässä näytteessä kuuluu Jonny Greenwoodin särökitaraefekti ennen kertosäettä; särö saattaa olla yritys sabotoida kappaletta, josta hän ei pitänyt.[10]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

”Creepin” uudelleenjulkaisu alkoi kuitenkin yllättäen menestyä ulkomailla, ja sitä soitettiin paljon myös radiossa.[5] Kun Radiohead lähti Yhdysvaltoihin kiertueelle alkuvuodesta 1993, ”Creepin” musiikkivideota oli esitetty usein MTV:ssä.[11] Kappaleen uudelleenjulkaisu nousi toiseksi Billboard modern rock -listalla ja seitsemänneksi Britannian singlelistalla. Radiohead kuitenkin lähes hajosi, koska menestyksen takia heidän kiertueensa piteni ja kesti lopulta toista vuotta.[12] Yhtye sanoi kiertueen olleen ”surullinen kokemus”, koska kiertueen lopulla se soitti yhä samoja kappaleita, jotka se oli nauhoittanut kaksi vuotta aikaisemmin.[13]

Amerikan-kiertueen jälkeen Radiohead alkoi tehdä toista albumiaan ja palkkasi tuottajakseen John Leckien, Abbey Road -studioiden veteraanin. Paineet olivat kovat, koska ”Creepin” suosion takia albumilta odotettiin paljon.[14] Yhtye teki kiertueen Australaasiassa ja Lähi-idässä vaihtaakseen maisemaa ja vähentääkseen paineita. Silti Yorke koki tilanteen ahdistavaksi.[15] Vuoden 1994 EP My Iron Lung, joka sisälsi samannimisen singlen, oli Radioheadin reaktio toiseen albumiinsa kohdistettuihin odotuksiin. Yhtye oli pyrkinyt tekemään syvällisempiä kappaleita.[16] Singleä markkinoitiin valtavirran ulkopuolisilla radiokanavilla, ja lopulta myynti oli parempaa kuin odotettiin, sillä yhtyeellä oli jo uskollisia ihailijoita.[17] Radiohead kehitti paljon uusia kappaleita kiertueella. Yhtye sai toisen albuminsa, The Bendsin, valmiiksi loppuvuodesta 1994, ja se julkaistiin toukokuussa 1995.

Radioheadia ei pidetty brittipop-yhtyeenä, joten tuosta tyylisuunnasta kiinnostunut media ei kiinnittänyt yhtyeeseen kovin paljon huomiota. Toisen albumin jälkeen yhtyeestä tuli kuitenkin viimein suosittu kotimaassaan.[6] Albumia hallitsevat tiheät riffit ja eteerinen ilmapiiri, jotka syntyivät yhtyeen kolmen kitaristin takia. Albumilla käytetään myös enemmän koskettimia kuin yhtyeen debyyttialbumilla.[3] Singlet ”Fake Plastic Trees”, ”Just” ja ”Street Spirit (Fade Out)” menestyivät Britannian listoilla. ”Street Spirit (Fade Out)” oli ensimmäinen Radioheadin kappale, joka nousi singlelistalla viiden parhaan joukkoon. Radiohead teki kiertueen R.E.M:n lämmittely-yhtyeenä vuoden 1995 puolivälissä. R.E.M. on yksi Radioheadin esikuvista, ja se oli tuolloin yksi maailman suosituimmista aktiivisista rock-yhtyeistä.[13] Michael Stipe esitteli lämmittely-yhtyeen sanoen: ”Radiohead on niin hyvä, että he pelottavat minua”.[18] Yhtyeen kuuluisat fanit ja erikoiset musiikkivideot kappaleille ”Just” ja ”Street Spirit (Fade Out)” levittivät Radioheadin mainetta Britannian ulkopuolelle. Jonny Greenwoodin mielestä yhtyeen suosion käännekohta tapahtui noin yhdeksän tai 12 kuukautta The Bendsin julkaisun jälkeen.

»Silloin alkoi tuntua, että teimme oikein kun perustimme yhtyeen»
(Jonny Greenwood[19])

The Bends ei kuitenkaan ollut Britannian ulkopuolella niin suosittu kuin ”Creep”; vain muutamat sen singleistä pääsivät soittolistoille maailmalla, ja se sijoittui Amerikan listoilla vain 88:nneksi, mikä on Radioheadin huonoin sijoitus.[20] The Bends-albumin kiertueen aikana Radiohead kävi esiintymässä toistaiseksi ainoan kerran Suomessa Helsingin Huvilateltassa elokuun 29.8.1995.[21]

OK Computer, kuuluisuus ja myönteinen kritiikki (1996–1998)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Musiikkinäytteet
"Paranoid Android", OK Computerin ensimmäinen single, koostuu kolmesta osasta, tietokoneella muokatuista äänistä ja karkeista kitarasooloista. Se nousi suoraan korkeammalle listoilla kuin mikään muu yhtyeen single siihen mennessä. Se on edelleen yhtyeen pisin kappale.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Radioheadin seuraavalle albumille oli jo nauhoitettu kaksi uutta kappaletta: ”Lucky”, joka julkaistiin hyväntekeväisyyssinglenä sotalapsien hyväksi,[22] ja ”Exit Music (For a Film)”, jota kuultiin myöhemmin Baz Luhrmannin vuoden 1996 elokuvassa William Shakespearen Romeo ja Julia. Radiohead aloitti tuottaja Nigel Godrichin kanssa uuden albumin työstön vuonna 1996. Godrich oli tuottanut aikaisemmin ”Lucky”-singlen ja sen b-puolen ”Talk Show Host”. Heinäkuuhun mennessä yhtye oli äänittänyt neljä kappaletta harjoitustilassaan maaseudulla, lähellä Didcotia.[23] Yhtye päätti viimeistellä kappaleet kiertueella, jonka se teki Alanis Morissetten lämmittelijänä. Loput albumista äänitettiin St Catherine’s Courtin kartanossa Bathin lähellä.[24] Nauhoitukset olivat rauhallisia. Yhtye soitti koko päivän, käytti eri huoneita ja kuunteli The Beatlesia, DJ Shadow’ta, Ennio Morriconea ja Miles Davisia.[19][3] Äänitykset saatiin valmiiksi vuoden 1996 lopulla, ja maaliskuussa 1997 albumi oli myös miksattu ja masteroitu.

Thom Yorke esiintymässä Yhdysvalloissa vuonna 1998.

Radioheadin kolmas albumi, OK Computer, julkaistiin kesäkuussa 1997. Uudella albumillaan yhtye kokeili uusia kappalerakenteita ja eri musiikkityylejä, kuten ambientia, avant gardea ja elektronista musiikkia.[25] OK Computer oli yhtyeen ensimmäinen albumi, joka nousi suoraan ensimmäiseksi Britannian albumilistalla. Vaikka albumi oli Yhdysvaltojen Billboard 200 -listalla vain 21. sijalla, siitä tuli hyvin suosittu ja se sai Grammy-palkinnon parhaana vaihtoehtoalbumina. Se oli myös ehdolla vuoden albumiksi.[26] ”Paranoid Android”, ”Karma Police” ja ”No Surprises” julkaistiin singleinä. Niistä ”Karma Police” menestyi parhaiten Yhdysvalloissa ja nousi 41. sijalle Modern Rock -listalla.[27]

OK Computer sai lopulta loistavat arviot kriitikoilta, ja yhtye yllättyi sen saamasta suosiosta.[28] Albumin julkaisua seurasi ”Against Demons” -maailmankiertue. ”No Surprises” -singlen musiikkivideon ohjaaja Grant Gee oli mukana ja kuvasi yhtyettä kiertueella. Materiaalista tehtiin dokumentti Meeting People Is Easy, joka julkaistiin vuonna 1998.[29] Dokumentissa nähdään yhtyeen yleinen kyllästyminen musiikkiteollisuuteen ja lehdistöön, mikä vie yhtyeen lähelle hajoamista.[3] Noihin aikoihin yhtye julkaisi musiikkivideokokoelman 7 Television Commercials ja kaksi EP:tä, jotka koostuivat OK Computerin b-puolista.

Kid A, Amnesiac ja tyylinmuutos (1999–2001)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jonny Greenwood on käyttänyt levytyksissä ja konserteissa useita erilaisia elektronisia instrumentteja Kid A:n ja Amnesiacin aikana.

Radiohead ei keikkailut aktiivisesti vuosien 1997–1998 kiertueensa jälkeen. Ainoa konsertti oli vuonna 1998, jolloin yhtye esiintyi Amnesty Internationalin konsertissa Pariisissa.[30] Yorke myönsi myöhemmin, että yhtye oli tuolloin lähellä hajoamista ja että hän kärsi masennuksesta.[31] Radiohead alkoi tehdä OK Computerin seuraajaa alkuvuodesta 1999. Vaikka levy-yhtiö ei enää painostanut yhtyettä eikä heillä ollut määräaikaa levyn valmistumiselle, paineet olivat silti kovat. Kaikilla yhtyeen jäsenillä oli erilaiset näkemykset Radioheadin tulevaisuudesta, ja Yorke kamppaili laulujen tekemisen kanssa.[31] Lopulta yhtyeen jäsenet sopivat uudesta tyylistä ja määrittivät paikkansa yhtyeessä uudelleen.[9] Radiohead sulkeutui tuottaja Nigel Godrichin kanssa studioihin Pariisissa, Kööpenhaminassa ja Gloucesterissa sekä lopuksi omaan vastavalmistuneeseen studioonsa Oxfordissa. Nauhoitukset kestivät lähes 18 kuukautta ja päättyivät huhtikuussa vuonna 2000.[31]

Radiohead julkaisi neljännen albuminsa, Kid A:n, vuoden 2000 lokakuussa. Samalla nauhoitetusta materiaalista julkaistiin myöhemmin myös toinen albumi. Kid A ei jatka OK Computerin tyyliä. Se on musiikiltaan ja sanoituksiltaan minimalistinen, ja siinä on aikaisempaa vähemmän kitaroita mutta enemmän erilaisia elektronisia instrumentteja (kuten ondes martenot), ohjelmoituja elektronisia rytmejä ja jazztorvia.[31] Se oli Radioheadin suurin kaupallinen menestys ja nousi suoraan listaykköseksi monissa maissa, kuten Yhdysvalloissa.[32] Menestystä on selitetty hypellä: albumi levisi Napsteriin jo muutamia kuukausia ennen julkaisuaan ja sitä odotettiin hartaasti OK Computerin jälkeen.[33][34] Vaikka Kid A:lta ei julkaistu singlejä, ”Optimisticin” ja ”Idiotequen” promoversioita soitettiin radiossa. Lyhytvideoita, ”blipejä”, oli vapaassa jakelussa Internetissä, ja niitä soitettiin myös musiikkikanavilla. ”Blipien” taustalla soi katkelmia kappaleista.[35]

Musiikkinäytteet
Radioheadin neljännen albumin, Kid A:n, aloituskappaleessa ”Everything In Its Right Place” tulee ilmi yhtyeen innostus elektroniseen musiikkiin ja Thom Yorken laulun muokkaaminen.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Kid A sai vuonna 2001 Grammy-palkinnon parhaana vaihtoehtoalbumina, ja se oli myös ehdokkaana vuoden albumiksi. Kid A:ta sekä ylistettiin että kritisoitiin. Sitä kehuttiin paljon, mutta valtavirran kriitikot sanoivat myös albumin olevan vaikea, ”kaupallinen itsemurha”, ja toivoivat yhtyeen palaavan aiempaan tyyliinsä.[7][6] Radioheadin fanit jakautuivat samaan tapaan: toiset olivat tyrmistyneitä ja toiset pitivät albumia yhtyeen parhaana.[15][36] Yorke oli kuitenkin yllättynyt siitä, että albumia pidettiin vaikeana ja epäkaupallisena. Hänen mielestään levyn ei ollut tarkoitus olla vaikea eikä radikaali.[6] Radiohead teki Euroopan keikkansa erikoisvalmisteisessa teltassa, jossa ei ollut mainoksia, ja Pohjois-Amerikassa se soitti pienemmissä teattereissa.[35]

Seuraava albumi Amnesiac julkaistiin vuoden 2001 kesäkuussa. Se koostuu Kid A:n nauhoitussessioissa tehdyistä kappaleista, joten se on samantyylinen kuin Kid A, mutta sen kappaleissa on enemmän jazzvaikutteita. Amnesiac oli musiikillinen ja kaupallinen menestys kautta maailman. Se nousi toiseksi Yhdysvaltojen albumilistalla ja oli ehdolla Grammy- ja Mercury-palkintoihin.[37][7] Albumilta julkaistut singlet ”Pyramid Song” ja ”Knives Out”, Radioheadin ensimmäiset singlet sitten vuoden 1997, eivät menestyneet hyvin. Myös kappale ”I Might Be Wrong” piti ensin julkaista singlenä, mutta lopulta sen sijasta julkaistiin marraskuussa 2001 livelevy I Might Be Wrong: Live Recordings. Se sisältää liveversioita Kid A:n ja Amnesiacin kappaleista sekä akustisen, ennenjulkaisemattoman kappaleen ”True Love Waits”. Amnesiacin julkaisun jälkeen yhtye aloitti maailmankiertueen ja kiersi Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Japanissa.

Hail to the Thief ja tauko (2002–2004)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Musiikkinäytteet
Kitaravoittoinen "2 + 2 = 5" on albumin Hail to the Thief aloituskappale. Yhtye on palannut yksinkertaisempaan tyyliin, mutta mukana on yhä elektronisiakin soittimia.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Radiohead oli vuoden 2002 heinä- ja elokuun kiertueella Portugalissa ja Espanjassa ja soitti kiertueella monia uusia kappaleita. Yhtyeen kuudes albumi viimeisteltiin kahdessa viikossa studiossa Los Angelesissa. Muutama kappale tosin lisättiin levylle myöhemmin Oxfordissa. Yhtyeen jäsenet pitivät nauhoituksien tunnelmaa rentona verrattuna siihen, miten kireitä Kid A:n ja Amnesiacin nauhoitukset olivat.[2] Uusi albumi, Hail to the Thief, julkaistiin kesäkuussa 2003. Albumilla Radiohead sekoittaa uransa eri vaikutteita, ja siinä yhdistyvät kitararock, elektroninen tyyli ja ajankohtaiset sanoitukset.[38] Vaikka albumia kiitettiin, monien kriitikoiden mielestä yhtye ei ollut enää niin kekseliäs kuin aiemmilla levyillään.[39] Hail to the Thief menestyi silti kaupallisesti ja nousi suoraan kolmanneksi Yhdysvaltojen Billboard-listalla. Albumi myi Britanniassa platina- ja Yhdysvalloissa kultalevyyn oikeuttavan määrän. Albumin singlejä ”There There”, ”Go to Sleep” ja ”2+2=5” soitettiin paljon modern rock -radioasemilla. Vuoden 2003 Grammy-palkintogaalassa albumi oli ehdolla parhaaksi vaihtoehtoalbumiksi ja sen tuottajat Nigel Godrich ja Darrell Thorp voittivat teknisesti parhaiten toteutetun albumin palkinnon.[40]

Yorke on kertonut, että nimi Hail to the Thief viittaa Yhdysvaltain vuoden 2000 presidentinvaaleihin. Hän kuuli sanonnan ensimmäistä kertaa BBC Radio 4:n John Quincy Adamsin haastattelussa.[2] Yorke selitti, että vaikka albumiin vaikuttivatkin vuosien 2001 ja 2002 maailmantapahtumat, se ei ole poliittinen tai protestialbumi.[2] Hail to the Thiefin julkaisun jälkeen Radiohead lähti maailmanlaajuiselle kiertueelle, joka alkoi toukokuussa 2003 ja päättyi toukokuussa 2004 Coachella-festivaalille. Yhtye julkaisi EP:n COM LAG (2plus2isfive) kiertueen aikana. Se koostuu Hail to the Thiefin nauhoitussessioiden aikaisista b-puolista. Kiertueensa jälkeen Radiohead alkoi kirjoittaa uusia kappaleita ja harjoitella studiossaan Oxfordissa, mutta meni jo pian tauolle. Yhtyeellä ei ollut enää levytyssopimusta, ja jäsenet kuluttivat loppuvuoden 2004 leväten ja sooloprojekteissa.[41]

In Rainbows ja uusi julkaisumenetelmä (2005–2008)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yorke konsertissa Lontoon Brixtonissa vuonna 2006.

Radiohead alkoi helmikuussa 2005 tehdä seitsemättä studioalbumiaan.[41] Yhtye äänitti syyskuussa 2005 pianokappaleen ”I Want None of This”, joka meni sotalapsien hyväksi tehdylle albumille Help: A Day in the Life. Albumia myytiin internetissä, ja "I Want None of This" oli ladatuin kappale, vaikkei sitä julkaistukaan singlenä.[42] Yhtyeellä ei ollut tuolloin levytyssopimusta, koska se oli täyttänyt sopimuksensa EMI:n kanssa vuonna 2004 COM LAG:in julkaisulla. Yorke kertoi Time-lehden haastattelussa:

»Pidän ihmisistä levy-yhtiössämme, mutta on aika kysyä, miksi kukaan tarvitsisi levy-yhtiötä. Ja kyllä, se luultavasti antaisi meille perverssiä mielihyvää, kun saisimme sanoa ’Haista vittu’ tälle eläköityvälle liiketoiminnalle.»
(Thom Yorke[43])

Radiohead oli aloittanut uuden albuminsa nauhoittamisen omin avuin ja tuottaja Mark Stentin kanssa. Loppuvuodesta 2006, Euroopan ja Pohjois-Amerikan kiertueen jälkeen, jolla he soittivat ensimmäistä kertaa 13:a uutta kappaletta, he palasivat nauhoittamaan Nigel Godrichin kanssa Englannin maaseudulle.[44] Albumi valmistui kesäkuussa vuonna 2007, ja se masteroitiin seuraavan kuun aikana New Yorkissa.[45]

Radioheadin seitsemäs albumi, In Rainbows, julkaistiin digitaalisessa muodossa lokakuussa 2007, jolloin se oli ladattavana yhtyeen kotisivuilta ostajan valitsemalla hinnalla. Mahdollinen hinta vaihteli ilmaisesta 99,99:ään puntaan. Vaikka onkin raportoitu, että albumia ladattiin 1,2 miljoonaa kertaa julkaisupäivänä,[46] Radioheadin manageri ei ole paljastanut virallisia latauslukuja. Hän väitti, että Internetjakelun oli tarkoitus lisätä fyysisen albumin myyntiä.[46]"[47] Samassa raportissa kerrottiin myös, että lataajista 38 prosenttia myös maksoi levystä ja keskimääräinen hinta oli ollut kuutisen dollaria.[48] Yorken mukaan Radioheadin tulot In Rainbowsin digitaalisesta latauksesta olivat suuremmat kuin kaikkien muiden albumien digitaalisista latauksista yhteensä. Runsaan kuukauden kuluttua tiedotettiin, että Radiohead oli varovaisestikin arvioiden ansainnut useita miljoonia euroja nettimyynnillä.[48][49]

Albumista julkaistiin joulukuun alussa discbox-versio, joka sisälsi bonus-CD:n, kaksilevyisen vinyyliversion ja kovakantisen lehtisen, jossa oli kansitaidetta.[50] In Rainbows julkaistiin Euroopassa normaalina CD:nä joulukuun viimeisenä päivänä ja Pohjois-Amerikassa tammikuun ensimmäisenä päivänä. Euroopassa levy-yhtiönä toimi XL Recordings ja Pohjois-Amerikassa TBD Records.[50] Albumi nousi suoraan ensimmäiseksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa.[51][52] Albumin listasijoitus Yhdysvalloissa oli Radioheadin paras sitten Kid A:n, Britanniassa ykkössija oli yhtyeen viides. Albumin ensimmäinen single ”Jigsaw Falling into Place” julkaistiin Britanniassa tammikuussa 2008.[53] Toinen single albumilta oli ”Nude”, joka julkaistiin 31.3.2008.[54] ”Nuden” sijoitus Billboard Hot 100 -listalla oli 37:s, joka on yhtyeen ensimmäinen kappale listalla sitten vuoden 1996 ”High and Dryn” ja yhtyeen ensimmäinen 40 parhaan joukossa sitten ”Creepin”.[55]

Yhtye lähti kiertueelle Pohjois-Amerikkaan, Eurooppaan, Etelä-Amerikkaan ja Japaniin toukokuussa 2008. Kiertue jatkui vuoden loppuun saakka.[46][56]

In Rainbows sai erittäin hyvät arviot kriitikoilta, yhdet parhaista Radioheadin uralla. Kriitikot kiittivät, että albumilla on helpommin lähestyttävä äänimaailma ja persoonallisemmat sanoitukset kuin aikaisemmin.[57] Jonny Greenwood kertoi albumin julkaisun olleen koe, joka kannatti tehdä. ”Ihmiset jäivät miettimään hetkeksi, minkä arvoista musiikki on.”[58] In Rainbows oli ehdokkaana Mercury Music Prize -palkinnon saajaksi vuonna 2008.[59][60]

EMI julkaisi vuoden 2008 kesäkuussa Radioheadin Greatest Hits -kokoelman Radiohead: The Best of. Kokoelmalla ei ole kappaleita In Rainbowsilta, koska levy-yhtiön levytyssopimus ei kata sitä. Yhtye ei ole ollut mukana kokoelman teossa.[61] Yhtye on jatkanut singlejen ja musiikkivideoiden julkaisemista In Rainbowsilta. Radiohead julkaisi huhtikuussa 2008 musiikkivideon kappaleelle ”All I Need” promotoidakseen MTV:n EXIT-kampanjaa.[62][63] Kappaleen ”House of Cards” digitaalisesti tehty video julkaistiin heinäkuussa 2008 Creative Commons -lisenssin alaisena.[64] ”House of Cards” julkaistiin ”Bodysnatchersin” kanssa radiosinglenä. Neljäntenä singlenä albumilta julkaistiin syyskuussa 2008 ”Reckoner”, jolle organisoitiin samantyyppinen remix-kilpailu kuin ”Nudelle”.[65]

Itsenäistä työskentelyä ja The King of Limbs (2009-2012)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Radiohead esiintymässä King of Limbs -kiertueella vuonna 2012.

Radiohead ilmoitti 14.2.2011 julkaisevansa kahdeksannen pitkäsoittonsa The King of Limbs (2011).[66] Viikkoa myöhemmin albumi oli saatavilla yhtyeen nettisivuilta. Albumin työstäminen oli alkanut jo toukokuussa vuonna 2009. Albumia myytiin Yhdysvalloissa 300 000 kappaletta ja suoraan yhtyeen oman sivuston kautta 300 000 - 400 000 kappaletta. Se oli yhtyeen ensimmäinen albumi, joka ei myynyyt Yhdysvalloissa kultalevyyn vaadittavaa määrää. Toisaalta manageri Chris Hufford sanoo albumin olleen kenties tuottoisin Radioheadin julkaisu, koska perinteisesti valtaosa levymyynnin tuloista päätyy levy-yhtiölle.[67]

Tauko, lisää soolotyöskentelyä ja A Moon Shaped Pool (2012–)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The King of Limbs -albumin ja kiertueen jälkeen yhtye ei julkaissut viiteen vuoteen uutta albumia.[68] Thom Yorke jatkoi työskentelyä sivuprojektinsa Atoms for Peace kanssa ja sai julkisuutta arvostelemalla musiikkijakopalvelu Spotifyn tulonjakoa. Hän veti omat tuotteensa pois Spotifystä, mutta boikotti ei ulottunut Radioheadin albumeihin.[69]

Vuoden 2014 alussa Radiohead julkaisi yhdessä brittiläisen digitaalitaidestudion kanssa PolyFauna-nimisen appsin.[70]

Yorken lisäksi myös kitaristi Jonny Greenwoodilla oli sooloprojekti: intialaisvaikutteinen albumi ilmestyi vuonna 2015.[71]

Vuonna 2016 yhtyeeltä ilmestyi vihdoin uusi albumi, A Moon Shaped Pool, jonka julkaisi levy-yhtiö XL Recordings.[68] Yhtiö osti oikeudet myös Radioheadin EMI:lle vuosina 1993–2003 levyttämiin albumeihin.[72] Juuri ennen levyn julkistusta yhtye tyhjensi kaikki sosiaalisen median kanavansa.[73] Yhtye tilasi indieohjaajilta lyhyitä videoita albumin kappaleiden osista.[74] Sen jälkeen yhtye kutsui harrastajia tekemään omia videoitaan albumin ”Daydreaming”-kappaleesta.[75]

Vuonna 2018 yhtye, levy-yhtiö tai lakimiehet uhkasivat viedä Lana Del Reyn oikeuteen, koska Reyn kappaleella "Get Free" on samanlainen sointikulku kuin Radioheadin Creep - singlellä. [76]

Tyyli ja säveltäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikilliset vaikutteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Musiikkinäytteet
Kappaleeseen "Pyramid Song", joka on albumilla Amnesiac, on vaikuttanut voimakkaasti jazz-muusikko Charles Mingusin kappale "Freedom".[6] Tässä katkelmassa kuullaan elektronisia ääniä, jousiorkesteria ja pianon ja rumpujen epäsäännöllistä ajoitusta.

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Radioheadin jäsenten varhaisia vaikuttajia olivat Queen, Elvis Costello, post-punk -yhtyeet, kuten Joy Division,[77] Siouxsie and the Banshees[77] ja Magazine, ja 1980-luvun alternative rock -yhtyeet, kuten R.E.M., Pixies, The Smiths ja Sonic Youth.[5][3][15] Radiohead alkoi kiinnostua elektronisesta musiikista 1990-luvun puolessavälissä, erityisesti trip-hop-yhtye Massive Attackista ja DJ Shadow’n instrumentaalisesta hip hopista.[78] DJ Shadow onkin mainittu yhtenä vaikutteiden antajana OK Computerille, Miles Davisin, Ennio Morriconen, Beatlesin ja Beach Boysin lisäksi.[19][3] Jonny Greenwood on kertonut myös säveltäjää Krzysztof Pendereckin inspiroineen OK Computerin äänimaailmaa.[19] Noihin aikoihin yhtyettä verrattiin progressiivisen rockin yhtyeisiin, kuten Pink Floydiin, mutta yhtyeen oman käsityksen mukaan progressiivinen rock ei ollut vaikuttanut siihen.[79]

Kid A:n ja Amnesiacin elektroninen tyyli oli tulosta Yorken kiinnostuksesta glitch-, ambient techno- ja IDM- musiikkia kohtaan. Yorke kuunteli Warp Recordsin artisteja, kuten Autechrea, Aphex Twiniä, Boards of Canadaa ja Squarepusheria.[9] Charles Mingusin ja Alice Coltranen jazz sekä 1970-luvun Krautrock-yhtyeet, kuten Can ja Neu!, antoivat myös tärkeitä vaikutteita noihin aikoihin.[80] Jonny Greenwood oli edelleen kiinnostunut 1900-luvun taidemusiikista, ja Pendereckin ja Olivier Messiaenin vaikutus oli ilmeinen. Jonny soittaa monissa Kid A:n ja sitä seuraavien albumien kappaleissa ondes Martenot’a, elektronista soitinta, jota edellä mainitut säveltäjät olivat käyttäneet.[5]

Yhtye sai edelleen vaikutteita elektronisesta musiikista seuraavalle albumilleen, Hail to the Thiefille, vaikkakin kiinnostui uudelleen myös kitararockista.[38] Yhtyeen jäsenet jatkoivat klassisen musiikin säveltäjien ja Canin kuuntelua, ja uusina inspiraation lähteinä toimivat The Beatles ja Neil Young.[81][82] Vuodesta 2005 lähtien, In Rainbowsin kanssa työskennellessään, yhtye on maininnut saaneensa vaikutteita experimental rockista, hip hopista ja elektronisesta musiikista, kuten Liarsilta, glitch-yhtye Modeselektorilta, Spank Rockilta ja M.I.A:lta.[83][84] Yhtyeen jäsenet ovat myös korostaneet olevansa kiinnostuneita reggaesta ja dub-musiikista,[85] mistä osoituksena on Jonny Greenwoodin vuoden 2007 albumi Jonny Greenwood Is the Controller, jolle Greenwood on kerännyt eri dub-artistien esittämiä suosikkejaan.lähde?

Roolien vaihto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radioheadin musiikkityylin kehittymisen taustalla ovat olleet sen jäsenien erilaiset musiikkimaut ja vahvuudet. Kitaristi Jonny Greenwood on ainoa, joka on opiskellut musiikin teoriaa, ja hän on myös työskennellyt BBC:ssä.[86] Greenwood on multi-instrumentalisti, joka soittaa kitaran ja koskettimien lisäksi ondes Martenot’a, banjoa, viulua ja huuliharppua. Hän on myös muokannut musiikkia elektronisesti ja digitaalisesti viime vuosina. Kaikkia soittimia hän ei ole kuitenkaan soittanut levyllä. Greenwood on tehnyt Radioheadille myös jousisovituksia, esimerkiksi kappaleisiin ”Climbing Up the Walls”, ”How to Disappear Completely” ja ”Pyramid Song”. Yorke soittaa kitaraa ja pianoa ja on ollut joskus DJ:nä Flickernoise-nimisessä techno-yhtyeessä.[9] Hän on keskittynyt 2000-luvulla myös musiikin digitaaliseen manipulointiin. Hän väitti vuonna 2003, että jos hänen olisi pakko päättää, tekisikö hän musiikkia vain tietokoneella tai kitaralla, hän valitsisi tietokoneen.[87]

Yhtyeen perustamisesta saakka Yorke on johtanut Radioheadia. Vuoden 2000 haastattelussa hän sanoi, että yhtye toimii kuin ”YK, ja Yorke on Yhdysvallat”.[9] Poikkeus tähän on laulujen tekeminen. Vaikka Yorke on vastuussa lähes kaikkien kappaleiden sanoituksista, säveltäminen ja sovittaminen on yhteistyötä. Haastatteluissa on selvinnyt, että kaikki jäsenet ovat vastuussa niistä.[31] Kaikkien yhtyeen kappaleiden tekijänä onkin virallisesti Radiohead. Kid A:n ja Amnesiacin nauhoitukset toivat muutoksia Radioheadin musiikkityyliin, mutta yhtyeen työskentelytavat muuttuivat vielä enemmän.[31] Ed O’Brien kuvaili tilannetta vuonna 2000:

»Jos aikoo tehdä erilaiselta kuulostavan levyn, pitää muuttaa työskentelytapoja... kaikki tuntevat itsensä epävarmoiksi. Olen kitaristi, ja yhtäkkiä minulle sanotaankin, että tässä kappaleessa ei ole kitaraa, tai rumpuja. Jonnyn, minun, Cozin ja Philin piti tottua siihen.»
(Ed O'Brien[31])

Tyylinmuutoksen jälkeen yhtyeen jäsenet ovat olleet joustavampia eri soittimien suhteen, ja nykyään he vaihtavat soittimia eri kappaleiden vaatimuksien mukaan.[31] Albumeilla Kid A ja Amnesiac Yorke soitti koskettimia ja bassoa, Jonny Greenwood soitti enemmän ondes Martenot’a kuin kitaraa, basisti Colin Greenwood samplasi paljon ja O’Brien ja Selway tekivät rumpukomppeja rumpukoneilla ja muokkasivat kappaleita digitaalisesti. He löysivät myös uuden tavan soittaa omia soittimiaan, kun olivat kokeilleet välillä muita.[31] Hail to the Thiefin rennoissa nauhoituksissa vuonna 2003 syntyi uusi johtamistapa, eikä Yorke ollut enää niin selvä johtaja kuin aikaisemmin.[88]

Avustajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Stanley Donwood ja Thom Yorke suunnittelivat yhtyeelle tämän karhulogon albumin Kid A mainoskampanjaa varten.

Yhtyeellä on läheiset suhteet tuottajiinsa ja insinööreihinsä, erityisesti Nigel Godrichiin ja graafiseen suunnittelijaansa Stanley Donwoodiin. Godrich on työskennellyt Radioheadin kanssa The Bendsistä lähtien ja tullut kuuluisaksi yhtyeen ansiosta.[89] Godrichia on jopa pidetty yhtyeen ”kuudentena jäsenenä”, samaan tapaan kuin George Martinia The Beatlesissä.[89] Donwood on tehnyt kaikkien albumien ja muun tuotannon kansitaiteen vuodesta 1994 lähtien.[90] Hän työskentelee usein yhdessä Yorken kanssa, jonka hän tapasi jo taidekoulussa, ja Yorke onkin merkitty usein kansien toiseksi tekijäksi pseudonyymeillä ”Tchock” tai ”The White Chocolate Farm”.[91] Donwoodin tekemissä teoksissa on öljyvärimaalauksia, tietokoneella tehtyjä kuvia, kollaaseja ja antiikkisia julisteita. Haastatteluissa hän on sanonut työskentelevänsä lähellä paikkaa, missä yhtye nauhoittaa, jotta löytäisi musiikille sopivan tyylin.[92] Donwood voitti vuonna 2002 Yorken kanssa Grammy-palkinnon Amnesiacin erikoisversion pakkauksesta.[90]

Muita yhtyeen avustajia ovat olleet Graeme Stewart, Dilly Gent ja Peter Clemens. Stewart on ollut Radioheadin äänitysinsinööri Kid A:sta ja Amnesiacista lähtien. Hän on myös tehnyt insinöörityön Jonny Greenwoodin ja Yorken sooloalbumeilla Bodysong ja The Eraser. Gent on taas vastannut yhtyeen musiikkivideoista OK Computerista lähtien. Hän ei ole itse tehnyt kaikkia videoita vaan auttanut löytämään sopivan ohjaajan.[93] Yhtyeen esiintymisissä teknikkona toimii Peter ”Plank” Clemens, joka on työskennellyt yhtyeen kanssa The Bendsistä lähtien. Hän laittaa yhtyeen soittimet valmiiksi sekä studiosoittoa että esiintymisiä varten.[3]

Vaikuttajana muille yhtyeille

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Radioheadin suosio nousi Kid A:n ja Amnesiacin ansiosta,[37] myös The Bends ja OK Computer ovat olleet jatkuvasti suosittuja, minkä vuoksi Radioheadin varhaisempi tyyli on vaikuttanut brittiläiseen rock-musiikkiin. Monet kriitikot vertasivat 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alkupuolella eri yhtyeitä Radioheadiin. Joissakin tapauksissa nämä yhtyeet olivat jopa käyttäneet yhtyeen ”omia” tuottajia Nigel Godrichia tai John Leckietä. MTV kysyikin Yorkelta vuonna 2001 mielipidettä siitä, että monet yhtyeet, kuten Travis ja Coldplay yrittävät luoda uraa kuulostamalla vuoden 1997 Radioheadilta. Yorke kehotti niitä yrittämään samaa Kid A:n kanssa.[5] Toiset yhtyeet, kuten Bloc Party, taas ovat sanoneet saaneensa vaikutteita Radioheadin myöhäisemmistä albumeista.[94][95] Myös monia eri musiikkityylejä edustavat yhtyeet ovat kertoneet esikuvakseen Radioheadin myöhäisemmän tyylin, kuten The Roots,[96] Hanson[97] ja John Mayer.[98] Myös jotkut jazzia tai klassista musiikkia soittavat muusikot[99] ovat tehneet omia versioitaan tai samplanneet Radioheadin Kid A- ja Amnesiac-albumien kappaleita. Radiohead sijoittui vuonna 2005 73:nneksi Rolling Stone -lehden listalla kaikkien aikojen parhaista artisteista.[100]

Kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Radioheadin diskografia
  1. Pablo Honey (1993)
  2. The Bends (1995)
  3. OK Computer (1997)
  4. Kid A (2000)
  5. Amnesiac (2001)
  6. Hail to the Thief (2003)
  7. In Rainbows (2007)
  8. The King of Limbs (2011)
  9. A Moon Shaped Pool (2016)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Sherwin, Adam: EMI accuses Radiohead after group’s demands for more fell on deaf ears The Times. 28.12.2007. Arkistoitu 16.6.2011. Viitattu 3.10.2008. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d McLean, Craig: "Don't worry, be happy" The Sydney Morning Herald. 14.7.2003. Viitattu 25.12.2007. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g h i Randall, Mac: The Golden Age of Radiohead. Guitar World, 1.4.1998. (englanniksi)
  4. ↑ Clarke, Martin: Radiohead: Hysterical and Useless. Plexus, 5.5.2006. ISBN 0859653838 (englanniksi)
  5. ↑ a b c d e f g h Ross, Alex: "The Searchers" The New Yorker. 20.8.2001. Viitattu 24.12.2007. (englanniksi)
  6. ↑ a b c d e Kent, Nick: "Happy now?". Mojo, 1.6.2001. (englanniksi)
  7. ↑ a b c Radiohead: Oikea taajuus. BBC News, 22.2.2001. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 24.11.2007. (englanniksi)
  8. ↑ BBC Musiikkiprofiilit: Radiohead. BBC. Viitattu 11.3.2007. (englanniksi)
  9. ↑ a b c d e Smith, Andrew: Sound and Fury. The Observer, 1.10.2000. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 17.3.2007. (englanniksi)
  10. ↑ Randall, Mac: Exit Music: The Radiohead Story, s. 71–73. Delta, 12.9.2000. 0385333935 (englanniksi)
  11. ↑ Creepshow. Melody Maker], 19.12.2992. (englanniksi)
  12. ↑ Richardson, Andy: Boom! Shake The Gloom!. NME, 9.12.2995. (englanniksi)
  13. ↑ a b Harding, Nigel: Radioheadin Phil Selway consumable.com. 1995. Arkistoitu 10.8.2007. Viitattu 28.5.2007. (englanniksi)
  14. ↑ Black, Johnny: The Greatest Songs Ever! Fake Plastic Trees Blender. 1.6.2003. Viitattu 15.4.2007. (englanniksi)
  15. ↑ a b c Walking on Thin Ice. The Wire, kesäkuu 2001. (englanniksi)
  16. ↑ Mallins, Steve: Scuba Do. Vox-lehti, 1.4.1995. (englanniksi)
  17. ↑ Randall, Mac: Exit Music: The Radiohead Story, s. 98–99. Delta, 12.9.2000. ISBN 0385333935 (englanniksi)
  18. ↑ Randall, s. 127
  19. ↑ a b c d DiMartino, Dave: Give Radiohead Your Computer LAUNCH. 2.5.1997. Viitattu 21.12.2007. (englanniksi)
  20. ↑ Radiohead: Biografia Rolling Stone. Arkistoitu 2.1.2008. Viitattu 16.2.2008. (englanniksi)
  21. ↑ Radiohead Setlist at Helsingin juhlaviikot 1995 setlist.fm. Viitattu 15.2.2020. (englanniksi)
  22. ↑ Courtney, Kevin: Radiohead calling Irish Times. 17.5.1997. Arkistoitu 13.3.2008. Viitattu 24.12.2007. (englanniksi)
  23. ↑ Glover, Adrian: Radiohead - Getting More Respect. Circus, 1.8.1997. (englanniksi)
  24. ↑ Kaikkien aikojen 100 parasta albumia Time. 13.11.2006. Arkistoitu 7.3.2007. Viitattu 11.3.2007. (englanniksi)
  25. ↑ Subterranean Aliens. Request Magazine, 1.9.1997. (englanniksi)
  26. ↑ Screen Source presents: The 40th Annual Grammy Awards Screen Source. 27.2.1998. amug.com. Viitattu 20.11.2007. (englanniksi)
  27. ↑ Radiohead: Artistin listahistoria Billboard. Viitattu 9.11.2007. (englanniksi)
  28. ↑ Renaissance Men. Select, joulukuu 1997. (englanniksi)
  29. ↑ Deming, Mark: Meeting People is Easy (1999) New York Times. 20.11.2007. Viitattu 20.11.2007. (englanniksi)
  30. ↑ Taidetta Amnestylle artforamnesty.org. Arkistoitu 30.10.2007. Viitattu 22.12.2007. (englanniksi)
  31. ↑ a b c d e f g h i Eccleston, Danny: Radiohead. Q, 1.10.2000. (englanniksi)
  32. ↑ Evangelista, Benny: CD Soars After Net Release: Radiohead's 'Kid A' premieres in No. 1 slot. San Francisco Chronicle, 12.10.2000. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 17.3.2007. (englanniksi)
  33. ↑ Menta, Richard: Did Napster Take Radiohead's New Album to Number 1? MP3 Newswire, 28.10.2000. (englanniksi)
  34. ↑ Oldham, James: Radiohead - Their Stupendous Return. NME, 24.6.2000. (englanniksi)
  35. ↑ a b Zoric, Lauren: I think I'm meant to be dead. The Guardian, 22.9.2000. (englanniksi)
  36. ↑ Kid A by Radiohead Metacritic. Arkistoitu 9.6.2007. Viitattu 20.5.2007. (englanniksi)
  37. ↑ a b Radioheadilla menestystä Yhdysvalloissa. BBC News, 14.6.2001. (englanniksi)
  38. ↑ a b Radiohead: Hail to the Thief (2003): Arvostelut Metacritic. Arkistoitu 26.9.2007. Viitattu 17.3.2007. (englanniksi)
  39. ↑ Petridis, Alexis: Radiohead: Hail to the Thief The Guardian. 6.6.2003. Viitattu 22.11.2007. (englanniksi)
  40. ↑ Rock on the Net: 45th Annual Grammy Awards rockonthenet.com. 23.2.2003. Viitattu 22.11.2007. (englanniksi)
  41. ↑ a b O'Brien, Ed: Here we go 21.8.2005. Dead Air Space. Arkistoitu 31.10.2005. Viitattu 23.12.2007. (englanniksi)
  42. ↑ Rush to download War Child album BBC News. 12.9.2005. Viitattu 19.10.2007. (englanniksi)
  43. ↑ Tyrangiel, Josh: Radiohead Says: Pay What You Want Time. 1.10.2007. Arkistoitu 24.8.2013. Viitattu 16.10.2007. (englanniksi)
  44. ↑ Marshall, Julian: Radiohead: Erikoishaastattelu. NME, 2.10.2007. (englanniksi)
  45. ↑ Radiohead masteroi seitsemättä albumiaan New Yorkissa NME. 16.7.2007. Viitattu 18.4.2008. (englanniksi)
  46. ↑ a b c Brandle, Lars: Radiohead palaa tielle päälle vuonna 2008. Billboard]], 18.10.2007. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 21.12.2007. (englanniksi)
  47. ↑ Edgecliffe-Johnson, Andrew: Radioheadin MP3 julkaisu on taktiikka CD:n myynnin nostamiseksi. Financial Times, 11.10.2007. (englanniksi)
  48. ↑ a b Ahlroth, Jussi: Radiohead nettosi verkossa julkaistulla levyllä Helsingin Sanomat. 7.11.2007. hs.fi. Viitattu 7.3.2008.
  49. ↑ Byrne, David: David Byrne ja Thom Yorke keskustevat musiikin aidosta arvosta. Wired, 18.11.2007. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 6.1.2008. (englanniksi)
  50. ↑ a b Grossberg, Josh: Fans Shortchanging Radiohead's Rainbows? Yahoo! News, 6.11.2007. (englanniksi)
  51. ↑ Griffiths, Peter: Radiohead albumistojen huipulla. Reuters, 6.1.2008. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 7.1.2008. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  52. ↑ Cohen, Jonathan: Radiohead Nudges Blige From Atop Album Chart. Billboard, 9.1.2008. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.1.2008. (englanniksi)
  53. ↑ Radioheadin 'In Rainbows' julkaistaan CD:nä tänä vuonna. NME, 8.11.2007. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.11.2007. (englanniksi)
  54. ↑ Radiohead ilmoittaa uuden singlen tiedot NME. 12.3.2008. Viitattu 13.3.2008. (englanniksi)
  55. ↑ Van Buskirk, Eliot: Radiohead's 'Nude' Charted Due to Remix Tracks on iTunes (Updated) Wired. 10.4.2008. Viitattu 29.9.2008. (englanniksi)
  56. ↑ Alker, Elizabeth: New Radiohead Details BBC 6 Music. 11.9.2008. Viitattu 11.9.2008. (englanniksi)
  57. ↑ Radiohead: In Rainbows (2007): Arvostelut Metacritic. Arkistoitu 10.5.2010. Viitattu 6.11.2007. (englanniksi)
  58. ↑ Hiatt, Brian: Radioheadin Jonny Greenwood "In Rainbowsista": "On hauskaa laittaa ihmiset miettimään, minkä arvoista musiikki on". Rolling Stone, 16.10.2007. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 21.12.2007. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  59. ↑ Radiohead News - 2008 Mercury Music Prize Nominees Announced Radiohead, Adele & Estelle 24.7.2008. idiomag. Viitattu 12.8.2008. (englanniksi)
  60. ↑ Shortlists Nation Wide Mercury. Viitattu 29.9.2008. (englanniksi)
  61. ↑ Radiohead to release 'Best Of' compilation 3.4.2008. NME. Viitattu 3.4.2008. (englanniksi)
  62. ↑ Montgomery, James: Radiohead Join Forces With MTV's Campaign Against Human Trafficking For 'All I Need' Video MTV.com. 30.4.2008. MTV. Arkistoitu 21.5.2009. Viitattu 27.9.2008. (englanniksi)
  63. ↑ Radiohead Joins USAID/MTV Campaign to Raise Awareness and Help Prevent Human Trafficking US Agency for International Development. 30.4.2008. Reuters. Viitattu 27.9.2008. (englanniksi)
  64. ↑ Dodson, Sean: Is Radiohead the latest band to go open source? 17.7.2008. The Guardian. Viitattu 27.9.2008. (englanniksi)
  65. ↑ Dead Air Space: Reckoner remix 23.9.2008. Radiohead.com. Arkistoitu 25.9.2008. Viitattu 27.9.2008. (englanniksi)
  66. ↑ Adam Bychawski: Radiohead releasing new album 'The King Of Limbs' on Saturday (Feb 19) nme.com. 14.02.2012. Viitattu 17.06.2016. (englanniksi)
  67. ↑ How the most experimental band in music learned to rock again rollingstone.com. 26.4.2012. Viitattu 17.6.2016. (englanniksi)
  68. ↑ a b Discography all music guide. Viitattu 6.8.2016.
  69. ↑ Thom Yorke pulls albums from Spotify BBC. 15.7.2013. Viitattu 6.8.2016.
  70. ↑ Carrie Battan: Radiohead Release PolyFauna App Pitchfork. 11.2.2014. Viitattu 6.8.2016.
  71. ↑ Radiohead-velhon eeppinen intialaislevy ilmestyi streamattavaksi ennakkoon – hullua vai silkkaa nerokkuutta? Rumba. 2015. Viitattu 6.8.2016.
  72. ↑ Radiohead’s back catalog purchased by XL Recordings: Report Consequences of Sound. Viitattu 6.8.2016.
  73. ↑ Why have Radiohead deleted themselves from the internet? The Telegraph. Viitattu 6.8.2016.
  74. ↑ Joukko indie-ohjaajia teki omat tulkintansa Radioheadin uuden levyn kappaleista – Katso koko sarja Rumba. 10.7.2016. Viitattu 6.8.2016.
  75. ↑ Videotaiturit, huomio! – Radiohead kutsuu fanit tekemään lyhytvideoita kappaleelleen rumba. Viitattu 6.8.2016.
  76. ↑ Radiohead haastoi Lana Del Reyn oikeuteen: Syyttävät Creep-jättihitin kopioinnista (8.1.2018) (englanniksi)
  77. ↑ a b Jeff Klingman: 10 Bullet Points from the Thom Yorke Interview on WTF with Marc Maron 22.06.2013. TheLmagazine.com. Arkistoitu 14.10.2013. Viitattu 23 July 2013. (englanniksi)
  78. ↑ Gillespie, Ian: "It all got very surreal". London Free Press, 17.8.1997. (englanniksi)
  79. ↑ Questions and Answers Spin With a Grin. Viitattu 11.5.2007. (englanniksi)
  80. ↑ Zoric, Lauren: Fitter, Happier, More Productive. Juice, 1.10.2000. (englanniksi)
  81. ↑ Duno, Borja: Edin & Thomin haastattelu. Mondosonoro, 30.5.2003. (englanniksi)
  82. ↑ Albumin Hail to the Thief lehtinen, 2003.
  83. ↑ Solarski, Matthew: "Yorke Pimps Liars, Spank Rock, Malkmus on iTunes". Pitchfork Media, 23.1.2007. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 15.4.2007. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  84. ↑ Radioheadin salaiset vaikutteet Fleetwood Macista Thomas Pynchoniin. Rolling Stone, 24.1.2008. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 6.2.2008. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  85. ↑ Greenwood, Jonny: Dead Air Space: Clocking on again 23.9.2005. Radiohead.com. Arkistoitu 8.6.2015. Viitattu 15.4.2007. (englanniksi)
  86. ↑ Radiohead-tähti säveltää BBC:lle. BBC News, 18.5.2004. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.5.2007. (englanniksi)
  87. ↑ Esiintyminen Jo Whileyn radio-ohjelmassa, BBC Radio 1, kesäkuu 2003
  88. ↑ Dalton, Stephen: "Are we having fun yet?". The Age, 1.4.2004. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 26.3.2007. (englanniksi)
  89. ↑ a b McKinnon, Matthew: Everything In Its Right Place. CBC, 24.7.2006. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 11.3.2007. (englanniksi)
  90. ↑ a b Stanley Donwood 29.5.2007. Eyestorm. Viitattu 16.4.2008. (englanniksi)
  91. ↑ Thom Yorke to exhibit Radiohead artwork? NME, 13.11.2006. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.6.2007. (englanniksi)
  92. ↑ Haastattelu Stanley Donwoodin kanssa Latest Art. 2006. Arkistoitu 22.3.2016. Viitattu 11.3.2007. (englanniksi)
  93. ↑ Dilly Gentin videografia mvdbase.com. Arkistoitu 18.1.2013. Viitattu 18.6.2007. (englanniksi)
  94. ↑ Lash, Jolie: Bloc Party Get Experimental. Rolling Stone, 23.2.2006. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.1.2008. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  95. ↑ Cripps, Charlotte: Bloc Party: Rock around the Bloc. The Independent, 27.4.2005. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 30.1.2008. (englanniksi)
  96. ↑ Relic, Peter: Game Theory. Rolling Stone, 23.8.2006. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 27.1.2008. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  97. ↑ Hanson Wraps a Decade into a Complete Sound. NPR, 30.9.2007. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 28.1.2008. (englanniksi)
  98. ↑ D'Angelo, Joe: John Mayer Covers Radiohead, Shares Sting Fantasy VH1. 17.3.2004. Arkistoitu 20.2.2008. Viitattu 26.1.2008. (englanniksi)
  99. ↑ Baca, Ricardo: Connections, under the covers 28.12.2007. Denver Post. Viitattu 26.1.2008. (englanniksi)
  100. ↑ Matthews, Dave: 73) Radiohead. Rolling Stone, 22.4.2005. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.11.2007. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Randall, Mac: Exit Music: The Radiohead Story. New York: Plexus, 2000. ISBN 0-385-33393-5 (englanniksi)
  • Clarke, Martin: Radiohead: Hysterical and Useless. Lontoo: Delta Trade Paperbacks, 2000. ISBN 0-85965-332-3 (englanniksi)
  • The Music and Art of Radiohead. Ashgate Publishing, 2005. ISBN 0-7546-3979-7 (englanniksi)
  • Doheny, James: Radiohead: Back to Save the Universe. New York. Määritä julkaisija! ISBN 0-82641-663-2 (englanniksi)
  • Footman, Tim: Welcome to the Machine: OK Computer and the Death of the Classic Album. New Malden : Chrome Dreams, 2007. ISBN 1-8424-03885 (englanniksi)
  • Griffiths, Dai: Radiohead's OK Computer. New York: Thunder's Mouth Press, 2004. ISBN 1-56025-398-3 (englanniksi)
  • Johnstone, Nick: Radiohead: An Illustrated Biography. Lontoo: Omnibus Press, 1997. ISBN 0-7119-6581-1 (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Radiohead
Studioalbumit
EP:t
Kokoelmat
Singlet
Videotallenteet
Muut artikkelit
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Radiohead&oldid=22828834”