Pitkien puukkojen yö

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Natsi-Saksan tapahtumia. Pitkien puukkojen yö (1962) oli Britannian hallituskriisi.
Sturmabteilungin johtaja Ernst Röhm (vas.) ja entinen valtakunnankansleri Kurt von Schleicher kuuluivat pitkien puukkojen yön merkittävimpiin uhreihin.

Pitkien puukkojen yö (saks. Reichsmordwoche, Röhm-Putsch tai Nacht der langen Messer) oli Adolf Hitlerin kesällä 1934 toimeenpanema poliittinen puhdistus, jonka yhteydessä surmattiin hänen tunnettuja vastustajiaan.

Pitkien puukkojen yöksi sanotaan 30. kesäkuuta ja 1. heinäkuuta 1934 välistä yötä. Hitler itse ilmoitti 13. heinäkuuta valtiopäivillä, että kuolleita olisi ollut 77, mutta uhrien todellisen määrän epäillään nousseen yli tuhannen.[1] Puhdistuksen kohteiksi joutuivat johtavat strasserismin kannattajat natsipuolueessa, useat Hitleriä vastustaneet konservatiiviset poliitikot sekä erityisesti Sturmabteilungin eli SA:n johto.

NSDAP:ssä oli vasemmistosiipi, mutta Hitler murhautti pitkien puukkojen yössä sen tärkeimmät edustajat 1934, minkä jälkeen vähäisetkin sosialismin rippeet katosivat puolueen sallimasta ajattelusta.[2]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sturmabteilung oli kesällä 1933 saavuttanut natsipuolueen sisällä merkittävän aseman. Siinä oli 2,5 miljoonaa miestä.[3] Monet SA:n jäsenet ottivat vakavasti puolueen nimeen sisältyvät sanat sosialismi ja kansallissosialismi ja paheksuivat Adolf Hitleriä ja muita puolueen johtohahmoja näiden toisenlaisista ajatuksista. Tuloksena oli, että SA alkoi erkaantua puoluejohdosta. Se halusi muutoksia puolueeseen tavoitteenaan merkittävät sosiaaliset ja taloudelliset muutokset. Tavoitteena oli myös Reichswehrin ja SA:n sulauttaminen siten, että SA:n johtaja Ernst Röhmistä tulisi sotaministeri.[4]

Vuonna 1934 Hitlerillä oli jo Saksassa kaikki valta käsissään, mutta hän pelkäsi vallankaappausta ja asemansa menettämistä. Salaliittoja koskevat huhut lisäsivät jännitteitä[5] tilanteessa, jossa Hermann Göring, Joseph Goebbels, Heinrich Himmler ja Reinhard Heydrich muodostivat toisen puolen ja Ernst Röhm toisen. SA oli siten Hitlerin vallalle ainoa jäljellä ollut uhka.

Uhka ei ollut aiheeton. Röhm oli kutsunut Hitleriä "petturiksi", joka pitäisi lähettää ”pitkälle lomalle”. Röhm oli ollut tyytymätön Hitlerin politiikkaan, joka ei ollut hänelle ja muille SA:n johtajille tarpeeksi lojaalia kansallisosialistisille ihanteille. Hitler oli joutunut käytännön syistä tekemään myönnytyksiä konservatiiveille saadakseen teollisuuspomojen ja armeijan kenraaleiden tuen. Lisäksi Röhm aiheutti Hitlerille ongelmia sen vuoksi, että teollisuusjohtajat eivät suostuisi yhteistyöhön Hitlerin hallituksen kanssa niin kauan kuin Röhm puhui vallankumouksesta ja SA-joukot aiheuttaisivat levottomuuksia kaduilla.[6]

Röhmin ja hänen väkivaltaisen järjestönsä voima pelotti muita. Göring ja Himmler pyysivät Heydrichia väärentämään todisteet, joiden mukaan Röhm olisi saanut Ranskasta 12 miljoonaa D-markkaa Hitlerin syrjäyttämiseksi.lähde? Himmler esitti ”todisteet” Hitlerille ja lisäsi oman epäilynsä, että Röhmillä olisi aikomus käyttää SA:ta apunaan Hitlerin syrjäyttämisessä.

Hitler oli aina pitänyt Röhmistä, olihan tämä ensimmäisiä natsipuolueen jäseniä ja osallistunut Hitlerin kanssa muun muassa vuonna 1923 oluttupavallankaappaukseen. Mutta Hitler oli kasvavan paineen alla, ja siksi SA:n valtaa oli vähennettävä. Saksalaiset sotilasjohtajat eivät pitäneet Röhmin ehdotuksista, joiden mukaan armeija pitäisi sulauttaa suurempaan SA:han, ja Hitleriä kannattaneet teollisuusjohtajat olivat huolissaan SA:n sosialistisista ajatuksista. Armeija oli myös huolissaan SA:n koosta: alkuvuodesta 1934 sen jäsenmäärä oli 2,5 miljoonaa, kun taas armeijan koko oli rajoitettu Versailles’n rauhansopimuksessa 100 000 mieheen. Kansallissosialistisen puolueen jäsenet eivät myöskään pitäneet Röhmistä ja muutamasta muusta SA:n johtajasta näistä esitettyjen homoseksuaalisuusväitteiden vuoksi.[7]

Yö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska nämä kaikki ryhmät olivat Röhmiä vastaan, Hitler päätti toimia. Hän määräsi kaikki SA:n johtajat osallistumaan Bad Wiesseessä Münchenin ulkopuolella olevassa Hanselbauer-nimisessä täysihoitolassa järjestettävään kokoukseen. Hitler määräsi 30. kesäkuuta henkilökohtaisesti Röhmin pidätyksestä, minkä Alfred Rosenbergin päiväkirjat todistavat. Hitler itse osallistui Bad Wiesseen operaatioon.[8]

Seuraavien tuntien aikana myös muut SA:n johtajat pidätettiin, ja monet heistä ammuttiin heti. Todennäköisesti Hitlerin alkuperäinen tarkoitus oli tuomita Röhm oikeudessa, mutta hän päätti kuitenkin, että Röhmin on kuoltava. Hitler käski, että Röhmille on tarjottava mahdollisuutta itsemurhaan, mutta loppujen lopuksi hänet ammuttiin.[8] Hitler selvitti puhdistuksella välinsä moneen vanhaan vastustajaansa, joista Gregor Strasser, Gustav Ritter von Kahr, kenraali Kurt von Schleicher ja Edgar Julius Jung murhattiin, Franz von Papen määrättiin kotiarestiin.

Jälkimainingit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

3. heinäkuuta annettiin lakiesitys Gesetz über Maßnahmen zur Staatsnotwehr, joka oikeutti tehdyt toimet jälkikäteen ”laillisen valtion itsepuolustuksen” nimissä.

Hitler ilmoitti puhdistuksesta 13. heinäkuuta väittäen, että 61 oli teloitettu, 13 ammuttu heidän vastustaessaan pidätystä ja kolme oli tehnyt itsemurhan. Ilmoituksessa hän sanoi: ”Jos joku moittii minua ja kysyy, miksi en vienyt asiaa normaaliin tuomioistuimeen, en voi sanoa muuta kuin, että sillä hetkellä olin vastuussa Saksan kansan kohtalosta ja siksi minusta tuli Saksan kansan korkein tuomiovallan haltija (saks. oberster Gerichtsherr).”[9]

Puhdistuksen seurauksena Hitler vahvisti kannatuksensa Reichswehrissa. SS-joukot irrotettiin SA:sta 26. heinäkuuta, ja Reichsführer-SS Himmleristä tuli Saksan poliisin ylin johtaja (Chef der Deutschen Polizei), joka oli vastuussa ainoastaan Hitlerille. Viktor Lutzesta tuli SA:n uusi johtaja, ja SA menetti pian merkityksensä natsien hallintokoneistossa. SA:lta vaadittiin nyt täydellistä lojaaliutta hierarkian ylimmästä miehestä viimeiseen mieheen.

Puhdistus sinetöikin Hitlerin vallan. Hänen vihollisensa oli eliminoitu. Kukaan ei enää uskaltanut vastustaa Hitleriä nousemasta armeijan ylipäälliköksi, kun presidentti Paul von Hindenburg kuoli kuukautta myöhemmin. Lippuvalaa myös muutettiin siten, että nyt jokainen sotilas ja virkamies vannoivat lojaaliutta myös Hitlerille henkilökohtaisesti. Monet upseerit suhtautuivatkin valaansa niin vakavasti, että välttivät Hitlerin arvostelemista 2. maailmansodan häviön edessäkin.[10]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Shirer, William L.: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho I. Jyväskylä: Gummerus, 2001. ISBN 951-20-4601-6
  • Danielsen, Hanne-Luise: Maailma sodassa: Valmiina sotaan 1933–38. Bonnier Publications International AS, 2015. ISBN 978-82-535-3451-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Shirer 2001, s. 261
  2. ↑ Ray, Michael: Were the Nazis Socialists? Demystified, Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.7.2021. (englanniksi)
  3. ↑ Shirer 2001, s. 250
  4. ↑ Shirer 2001, s. 251
  5. ↑ Shirer 2001, s. 253
  6. ↑ Danielsen (toim.) 2015, s. 38
  7. ↑ Else Christensen: Pitkien puukkojen yö. Tieteen Kuvalehti Historia, 2009, nro 11, s. 64–71. Oslo: Bonnier. ISSN 0806-5209
  8. ↑ a b Shirer 2001, s. 259
  9. ↑ Shirer 2001, s. 264
  10. ↑ Danielsen (toim.) 2015, s. 44–46

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pitkien_puukkojen_yö&oldid=22483094”