Nuotinnus

Nuotinnus eli nuotintaminen tarkoittaa nuottikirjoituksen eli notaation tekemistä.

Suurin osa länsimaisesta taidemusiikista on säilynyt näihin päiviin ainoastaan nuotinnettuina dokumentteina. Vasta 1900-luvulta lähtien musiikkia on voitu tallentaa muullakin tavoin. Nuottikirjoituksen historia on monivaiheinen. Keskiajalta 1600-luvulle nuotinnustapa vaihtui monin tavoin (neumit, mensuraalinuottikirjoitus jne.), mutta viimeiset 300 vuotta notaatio on ollut suhteellisen samannäköistä.^[1] Toisen maailmansodan jälkeen on yleistynyt myös graafinen nuottikirjoitus, joka saattaa olla jopa teoskohtaista.^[2]

Nuotinnuksen alkeita opiskellaan musiikinteorian tunneilla musiikkiopistoissa ja konservatorioissa. Sävellyksen akateemisiin pääaineopintoihin nuotinnuksen opiskelu kuuluu luonnollisena osana. Nuotinnuksen itseopiskelua voi harjoittaa esimerkiksi partituureja lukemalla.

Nuottigraafikot tekevät ammatikseen nuotinnusta esimerkiksi painettuihin sävellyksiin.^[3] Nykyään julkaistavat nuotit kirjoitetaan nuotinkirjoitusohjelmilla (esim. Finale, Sibelius, Dorico), joiden avulla säveltäjä voi myös itse kirjoittaa julkaisukelpoisia nuotteja.

Nuottikirjoituksen "kielioppi" ja käytettävät symbolit ovat epäyhtenäisiä, sillä nuottikirjoitus on syntynyt pitkän ajan kuluessa ja eri kielialueilla. Merkittävä osa kehityksestä tapahtui renessanssiajan Italiassa, mistä syystä italia on yhä tärkeä kieli nuotinkirjoituksessa.^[4] Monivaiheinen historia on myös ollut este nuottikirjoituksen myöhemmälle yhtenäistämiselle.

• Oksala, Yrjö: Musiikin perusteet I: Nuottikirjoitus. Helsinki: Musiikki Fazer, 1984. ISBN 951-757-006-6

• Ryynänen, Matti: Automatic Transcription of Pitch Content in Music and Selected Applications (Arkistoitu – Internet Archive) (nuotinnus- ja sovellusesimerkkejä).