Liitepartikkeli

Liitepartikkelit ovat varsin irrallisia sanan loppuun liitettäviä morfeemeja, jotka luetaan sanaluokkansa perusteella partikkeleihin. Niillä on lauseessa samantapaisia tehtäviä kuin muillakin partikkeleilla, mutta ne eivät ole itsenäisiä sanoja vaan liittyvät aina johonkin sanaan. Suomessa on seuraavat liitepartikkelit: ‑kO (‑ko ~ ‑kö), ‑kA (‑ka ~ ‑kä), ‑kin, ‑kAAn (‑kaan ~ ‑kään), ‑pA (‑pa ~ ‑pä), ‑hAn (‑han ~ ‑hän) ja ‑s. Liitepartikkelit antavat sanalle sävyä ja painokkuutta, tai ne antavat koko lauseelle eri luonteen.

Liitepartikkeli saattaa alkuperältään olla itsenäisen sanan sananmuoto, mutta ei ainakaan enää ole sellainen. Useat liitepartikkelit ovat syntyneet pronomineista: esimerkiksi ‑hAn on kehittynyt yksikön 3. persoonan pronominista hän, ja ‑s on kehittynyt pronominista sinä tai se.^[1] Liitepartikkelit muistuttavat kuitenkin itsenäisiä sanoja siinä mielessä, että niiden alkukonsonantti voi osallistua rajakahdennukseen. Samalla tavalla kuin sanotaan älä ostak kalaa, sanotaan myös älä ostakkaan. Sekä itsenäinen sana kalaa että liitepartikkeli ‑kaan osallistuvat rajakahdennukseen.^[2]

Liitepartikkeli ‑kO merkitsee kysymystä: Tuleeko hän tänne? Siksi sitä kutsutaan myös kysymysliitteeksi^[3]. Se mukautuu sen sanan vokaalisointuun, johon se liittyy. Takavokaalisissa sanoissa sen äänneasu on ‑ko, esimerkiksi Onko se tullut? Etuvokaalisissa sanoissa äänneasu on ‑kö, esimerkiksi Sekö se oli? Kysymysliite liittyy tavallisesti lauseen ensimmäisen jäsenen loppuun, mutta voi puheessa esiintyä muuallakin: Ajatus oli sekö, että aloitetaan kysymyksistä?^[4]. Kysymyspartikkelin vastineita voidaan löytää kaikista itämerensuomalaisista kielistä^[5].

Liitekonjunktio ‑kA mukautuu sen sanan vokaalisointuun, johon se kiinnittyy (takavokaalisissa sanoissa ‑ka, etuvokaalisissa sanoissa ‑kä). ‑kA kiinnittyy tavallisesti lauseen ensimmäisen jäsenen loppuun. Se on tehostava liite, joka liittyy vain harvoihin sanoihin. Se ei muuta isäntäsanansa merkitystä, vaan antaa sille puhekielen sävyn, esimerkiksi sanassa mitenkä^[6]. Kun ‑kA liittyy kieltoverbin muotoihin, se vastaa ja-sanaa: esimerkiksi enkä (= ja en), eikä (= ja ei), äläkä (= ja älä). Useimmiten se esiintyy yhteydessä ei – eikä.^[7]

‑kin on fokuspartikkeli, joka voi liittyä melkein mihin sanaan tahansa ja merkitsee tavallisesti samaa kuin ’myös, myöskään, sittenkin, edes’. Se voi sijaita muuallakin kuin lauseen ensimmäisessä lausekkeessa, mutta se esiintyy vain kerran samassa lauseessa: Minäkin kävin kotona. Minä kävinkin kotona. Minä kävin kotonakin. Substantiiveihin liitettynä partikkeli ilmaisee rinnasteista fokusta (kuten aiemmin mainittu X, niin myös tämä Y‑kin); verbeihin liitettynä partikkeli taas ilmaisee kontrastiivista fokusta (sen sijaan että X teki A, niin tässä tapauksessa Y teki-kin B). Fokuspartikkelia ‑kin käytetään vain sellaisissa lauseissa, jotka ovat sisällykseltään myöntäviä. Muutamiin sanoihin ‑kin kuuluu kiinteänä osana, kuten jokin, jossakin, kumpikin, ainakin, kuitenkin ja sittenkin.^[8] Aikaisempi äänneasu on todennäköisesti ollut *‑kik, *‑ɣik, jossa on soinnillinen palataalispirantti, ja partikkelilla on vastineita kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä^[9].

Myös ‑kAAn on fokuspartikkeli, ja se vastaa ‑kin-partikkelia sisällykseltään kieltävissä tai epäilevissä lauseissa. Kuten ‑kin, myös ‑kAAn voi sijaita muuallakin kuin lauseen ensimmäisessä lausekkeessa ja se esiintyy vain kerran samassa lauseessa: Et ollutkaan kotona. Et ollut kotonakaan. Ainoa verbi, johon ‑kAAn ei voi liittyä, on kieltoverbi. ‑kAAn mukautuu sen sanan vokaalisointuun, johon se kiinnittyy: takavokaalisissa sanoissa ‑kaan, etuvokaalisissa sanoissa ‑kään. Runokielessä on tunnettu myös asut ‑kahan ~ ‑kähän, kansanrunoissa ‑kana ~ ‑känä ^[10]. Kiinteitä ja vakiintuneita yhtymiä, joissa käytetään ‑kAAn-partikkelia, on paljon. Ne käsitetään eri sanoiksi. Esimerkkejä: kukaan, mikään, ainakaan, koskaan, kuitenkaan, ollenkaan. Merkitys on tällöin melkein sama kuin itsenäisellä adverbilla.

‑kin ja ‑kAAn kiinnittyvät yleensä yhdyssanan loppuun. Kuitenkin ne voivat genetiivialkuisissa (i)nen-yhdysadjektiiveissa kiinnittyä joko sanan loppuun tai määriteosan perään: toisenlaisiakin ~ toisenkinlaisia, muunlaisiakin ~ muunkinlaisia, tämänkertainenkaan ~ tämänkäänkertainen.^[8] ‑kin ja ‑kaan -partikkeleilla on tarkahko vastineensa mordvassa^[10].

‑pA on sävypartikkeli, merkitystä tehostava liite, jolla on inttävä tai vahvistava merkitys. Se mukautuu sen sanan vokaalisointuun, johon se kiinnittyy: takavokaalisissa sanoissa ‑pa, etuvokaalisissa ‑pä. Partikkeli ‑pA voi kiinnittyä melkein mihin sanaan tahansa, ja tavallisesti tämä sana on lauseen ensimmäinen jäsen : Mattipa sen teki. Senpä Matti teki. Tekipä Matti sen. ‑pA kuuluu myös osana sanoihin jopa, vieläpä, jospa ja kunpa, mutta niissä se on katsottava johtimeksi eikä liitepartikkeliksi.

‑pA-partikkelia voi käyttää tilanteissa, jossa se vahvistaa vastakohtaista merkitystä, esimerkiksi Minä menen ensin – Minäpäs. ~ Etpäs. Kun ‑pA liittyy verbiin, lausuma voi merkitä päivittelyä tai toivomusta (Onpa täällä kuuma! Saisipa ruokaa!), tai se saa ehdottavan sävyn: Kokeilkaapa vaikka näitä. ‑pA sävyttää koko lausumaa eikä vain sitä sanaa, johon se on kiinnittynyt, mutta se esiintyy tavallisesti päälauseessa. Epäsymmetrisissä vuorovaikutustilanteissa ‑pA esiintyy sosiaalisesti katsoen ylhäältä alaspäin. Ikä-, ammatti- tms. hierarkiassa ylempänä oleva käyttää partikkelia kehotuksensa merkitsemiseen sellaiseksi, että sen voi toteuttaa ongelmitta.^[11]

‑hAn on sävypartikkeli, joka on merkitykseltään tavallisesti lieventävä. ‑hAn mukautuu sen sanan vokaalisointuun, johon se kiinnittyy (takavokaalisissa sanoissa ‑han, etuvokaalisissa ‑hän). Partikkeli voi kiinnittyä melkein mihin sanaan tahansa, mutta tavallisesti se liittyy lauseen ensimmäisen jäsenen loppuun: Menehän siitä. Ilmoituslauseissa sillä usein on merkitys "kuten arvelinkin" tai "kuten oli odotettavissa", kuten lauseessa Tuossahan se on. ‑hAn-partikkelia käytetään myös kysymyksissä ja käskyissä. Kysymyslauseissa ‑hAn tekee kysymyksen kohteliaammaksi, vähemmän vastausta tiukkaavaksi, esimerkiksi Onkohan herra Salo tavattavissa? Käskylauseissa se pehmentää käskyn äärimmäisyyttä, kuten lauseessa Tulehan tänne. ‑hAn voi antaa lauseelle myös edellä sanottua selittävän luonteen, kuten Hän tuntee minut, onhan hän minun opettajani. Väitelauseessa ‑hAn merkitsee lauseen sisältämän väitteen tunnetuksi, itsestään selväksi tosiasiaksi. Toisaalta lause voi ilmaista hämmästystä tai äkillistä oivallusta, esimerkiksi Mikkohan se siinä. ‑hAn sävyttää koko lausumaa, ei vain sitä yhtä sanaa, johon se on kiinnittynyt. Se esiintyy usein lauseissa, jotka vaikuttavat sivulauseilta.^[12]) Suomen ja karjalan aunukselaismurteiden ulkopuolella ‑hAn tavataan vain vepsässä.^[13]

‑s on sävypartikkeli, joka on nykykielessä myös luettava liitepartikkelien joukkoon. Sitäkin käytetään jonkinlaisena lieventävänä, pehmentävänä liitteenä kysymyksissä ja käskyissä, ja se antaa usein tuttavallisen sävyn: Sinäkös siellä olet? Mitäs tämä on? Tulepas tänne. Kysymyksissä s-partikkeli tuo lausumaan lisämerkityksen "oikein" tai "oikeastaan": paljonkos kello on? Verbeillä ‑s voi liittyä imperatiivin yksikön ja monikon 2. persoonan esiintymiin (tules, tulkaas) ja passiivin preesensiin, jolloin se tulee passiivin loppu-n:n tilalle (mennääs). Se voidaan liittää myös useimpiin kysymyssanoihin (esimerkiksi mitäs, missäs), mutta ei aina suoraan, kuten sanassa miksikäs. Lisäksi ‑s esiintyy partikkelissa ettäs. Partikkeli ‑s liittyy tavallisesti lauseen ensimmäisen jäsenen loppuun ja esiintyy tavallisesti päälauseessa. Se sävyttää koko lausumaa, ei vain sitä sanaa, johon se on kiinnittynyt. Partikkeli ‑s sisältyy myös eräisiin leksikaalistumiin: eikös, entäs, kerrankos.^[14]

Samaan sananmuotoon voi liittyä useampi liitepartikkeli peräkkäin. Liitteet muodostavat näin yhtymiä, joista tavallisimmat ovat ‑kOhAn, ‑kOs, ‑pAhAn ja ‑pAs, esimerkiksi: Kukakohan sen sanoi? Meinaakos noi lähteä? Eipähän tule riitaa. Olipas äkäinen! Eräissä tapauksissa ‑s ja ‑hAn-partikkelien edellä voi esiintyä ‑kO-partikkelin sijasta ‑kA, kuten keneksikäs ~ keneksikös, mitenkähän ~ mitenköhän.

Ensimmäisenä jäsenenä olevat liitepartikkelit ‑kO, ‑pA ja ‑kA kuuluvat samaan morfotaktiseen asemaan, eivätkä ne yleensä voi esiintyä samassa sanassa. Samalla tavoin toisiaan hylkiviä ovat niiden perään sijoittuvat ‑hAn ja ‑s. Kuitenkin, jos sana on leksikaalistunut, siihen voi liittyä toinen samaan morfotaktiseen asemaan kuuluva liitepartikkeli: mitenkä-pä.

Fokuspartikkelina toimivat ‑kin ja ‑kAAn sijoittuvat normaalisti muiden liitepartikkeleiden edelle. Mitkään kin- tai kAAn-partikkelin sisältävät yhtymät eivät kuitenkaan ole yleisiä, ja osa niistä esiintyy pelkästään joissain murteissa. Tavallisimpia ovat ‑kin + ‑hAn, ‑kin + ‑kO, ‑kAAn + ‑kO, esimerkiksi rahatkinhan, nekinhän, kesälläkinkö, sitäkäänkö. Silloin kun ‑kin ja ‑kO esiintyvät yhdessä, niillä voi olla myös päinvastainen järjestys: kesälläkökin, hänkökin.^[15]

Kun loppuliitteellisessä sanassa liitepartikkeli on pakollinen osa, tai merkitys on vakiintunut, siitä on tullut eri sana. Silloin puhutaan leksikaalistumisesta. Suuri osa niistä on pronomineja, adverbeja tai partikkeleita. Esimerkiksi vakiintuneita sanoja ovat etenkin, jotenkin, ainakin, kerrankin, sittenkin; kumminkaan, koskaan, milloinkaan; kunhan, tottahan; jopa, vaikkapa, vieläpä. Monet vakiintuneet ‑kin ja ‑kAAn ‑sanat ovat pareja, esimerkiksi ainakin ~ ainakaan, kuitenkin ~ kuitenkaan, tietenkin ~ tietenkään, varsinkin ~ varsinkaan. ^[16]

• Ahlqvist, August: Suomen kielen rakennus. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1877.

• Hakulinen, Auli et al.: Iso suomen kielioppi. (SKS:n toimituksia (SKST) 950) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2

• Penttilä, Aarni: Suomen kielioppi. Porvoo: WSOY, 1963.