Georg Edvard Ramsay
Georg Edvard Ramsay (19. syyskuuta 1834 Viipuri – 5. heinäkuuta 1918 Helsingin pitäjä)[1] oli Venäjän keisarikunnan armeijassa palvellut suomalainen vapaaherra ja jalkaväenkenraali (1902). Hän toimi vuosina 1874–1877 Suomen kaartin komentajana, ansioitui vuosien 1877–1878 Turkin sodassa ja oli vuosina 1880–1902 Suomen asevelvollisen sotaväen päällikkö.
Suku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]G. E. Ramsay kuului suomalaiseen, skotlantilaistaustaiseen Ramsayn aatelissukuun ja hänen isänsä oli jalkaväenkenraali Anders Edvard Ramsay (1799–1877), joka oli yksi pisimmälle Venäjän armeijassa edenneistä suomalaisista upseereista ja jonka keisari Aleksanteri II korotti vapaaherraksi vuonna 1856. Ramsayn äiti oli keisarillinen hovineiti Constance Wilhelmina Reuterskjöld (1815–1839), joka kuoli lapsivuoteeseen Georgin ollessa vain viisivuotias. Ramsayn suvussa oli paljon kenraaleita ja myös äidinpuoleinen isoisä Heribert Conrad Reuterskjöld oli kenraalimajuri.[2][1]
Sotilasura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Georg Edvard lähetettiin 14-vuotiaana vuonna 1848 Haminan kadettikouluun, josta hänet viisi vuotta myöhemmin siirrettiin Henkivartioväen junkkarikouluun Pietariin. Hän valmistui sieltä vuonna 1855 vänrikiksi ja aloitti palveluksensa Henkivartioväen Preobraženskin rykmentissä, jota hänen isänsä oli aikanaan komentanut. Vuonna 1861 Ramsay siirrettiin aliluutnanttina Suomeen, jossa hän toimi vuoteen 1868 Suomen kenraalikuvernöörin adjutanttina ehtien palvella kolmea kenraalikuvernööriä. Adjutanttikautenaan ja sen jälkeen hän oli kahteenkin otteeseen merkittynä Henkikaartin Suomen tarkk’ampujapataljoonan eli niin sanotun Suomen kaartin upseeriluetteloihin. Ramsay ylennettiin vuonna 1862 luutnantiksi, vuonna 1864 aliratsumestariksi, vuonna 1866 ratsumestariksi, vuonna 1868 everstiluutnantiksi ja vuonna 1869 everstiksi.[1][3]
Ramsayn pitkäaikaisena toiveena oli ollut päästä isänsä tavoin Suomen kaartin johtoon, mutta vuonna 1870 hänet kommenettiin vasten tahtoaan kolmannen krenatööritarkk’ampujapataljoonan komentajaksi. Hän sai vuonna 1871 keisarin sivuadjutantin kunniatoimen ja vuonna 1874 hänestä tuli keisarin suosiossa olleen Suomen kaartin komentaja. Kun Venäjän ja Turkin välinen sota syttyi huhtikuussa 1877, Ramsay sai komentaa kaartiaan taistelukentällä. Sodan alussa Suomessa vallinnut suuri innostus laimeni syksyllä vastustajan osoittauduttua luultua sitkeämmäksi. Keisari Aleksanteri II kuitenkin vakuuttui pataljoonan ja Ramsayn suorituksesta Gornyi Dubnjakin linnakkeen valtauksessa lokakuussa 1877 siinä määrin, että nimitti Ramsayn parin viikon kuluttua arvostetun Henkivartioväen Semjonovin rykmentin vt. komentajaksi. Ramsayn johdolla rykmentti taisteli Balkanin vuorten solien hallinnasta, tuki pitkään kestänyttä Plevnan piiritystä ja osallistui Pravecin taisteluun, Shandornikin pommitukseen ja Balkanin vuorten ylityksen jälkeen Sofian valtaukseen sekä Filippopolin taisteluun. Ratkaisevan Senovan taistelun voiton jälkeen Ramsay ylennettiin tammikuun alussa 1878 kenraalimajuriksi ja nimitettiin keisarillisen seurueen jäseneksi. Muutamia viikkoja myöhemmin turkkilaiset allekirjoittivat aselevon jouduttuaan perääntymään Konstantinopolin porteille saakka.[1][3]
Ramsay oli vuosina 1878–1880 vakinaistettuna Semjonovin rykmentin komentajana. Samoihin aikoihin käynnistyi hanke Suomen oman asevelvollisen sotaväen perustamiseksi, jossa hän avusti vuodesta 1879 alkaen Suomen kenraalikuvernöörin erikoistehtävissä. Kun joukot perustettiin elokuussa 1880, Ramsay nimitettiin niiden päälliköksi, mikä merkitsi hänen uransa kohokohtaa. Hän ohitti nimityksessä useita itseään pidempään palvelleita suomalaisia kenraaleja. Johtaessaan Suomen sotaväkeä yli 20 vuotta – koko sen olemassaolon ajan – hän oli suuriruhtinaskunnan tärkeimpiä henkilöitä.[1][3] Hänet ylennettiin vuonna 1886 kenraaliluutnantiksi ja vuonna 1896 hän sai Pyhän Aleksanteri Nevskin ritarikunnan ristin.[1][3][4]
Vuosisadan lopulla Venäjällä alettiin valtakunnan yhtenäistämispyrkimysten vuoksi suhtautua kielteisesti Suomen suuriruhtinaskunnan erityisasemaan ja sen erillistä sotalaitosta alettiin pitää kielteisenä asiana. Ramsayn toiveista huolimatta Suomen asevelvollinen sotaväki lakkautettiin ensimmäisen sortokauden aikana syksyllä 1901 annetulla määräyksellä. Katkeroitunut Ramsay ei enää halunnut jatkaa Venäjän keisarillisen armeijan palveluksessa ja erosi helmikuussa 1902. Hänelle myönnettiin eron yhteydessä jalkaväenkenraalin arvo.[1][3]
Yhteiskunnallinen toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ramsay edusti sukuaan aatelissäädyssä säätyvaltiopäivillä 1863–1864, 1867, 1872, 1877–1878, 1882, 1885, 1888, 1891, 1894 ja 1897.[1] Vuoden 1905 suurlakon aikana Helsingin Rautatientorilla kokoontunut kansankokous valitsi Suomelle uuden senaatin, johon myös Ramsay oli ilman omaa suostumustaan nimetty. Tämä senaatti ei kuitenkaan koskaan aloittanut toimintaansa.[5]
Perhe ja yksityiselämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ramsay meni vuonna 1861 naimisiin englantilaissyntyisen pietarilaisen liikemiehen James Alexander Cummingin tyttären Elisabeth ”Lilly"” Cummingin (1842–1919) kanssa ja osti kaksi vuotta myöhemmin isältään Helsingin lähellä sijaitsevan Munkkiniemen kartanon, jossa sittemmin asui perheineen aina Suomessa ollessaan. Heidän ainoa poikansa oli eversti, paroni Edvard Alexander Ramsay, joka kuoli jo ennen isäänsä vuonna 1915. Kahdesta tyttärestä Johanna ”Jane” Eleonora Ramsay Mexmontanista ja Constance Vivica Ramsaysta tuli molemmista keisarinna Maria Fjodorovnan hovineitejä.[1] Johanna Eleonora meni naimisiin kenraaliluutnantti Nikolaj Mexmontanin kanssa.[3]
Eläkevuotensa Ramsay vietti Munkkiniemen kartanossa.[3][1] Hän rakennutti sen maille poikansa Edvardin kesähuvilaksi niin sanotun Kaartintorpan huvilan. Kun vanheneva Ramsay ei enää kyennyt hoitamaan kartanoa eikä kivulloinen poika voinut ottaa sitä hoitaakseen, Ramsay myi vuonna 1910 kartanon maat Sigurd Steniuksen johtamalle M. G. Stenius -yhtiölle pitäen päärakennuksen ja sen pihapiirin itsellään.[6][7] Ramsay ehti vielä viimeisenä parina vuotena ennen kuolemaansa nähdä koko tuntemansa maailman murenevan vallankumousten myötä. Hänen muistelmansa ilmestyivät Historiallisessa aikakauskirjassa vuonna 1932.[3][1]
Muistaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ramsayn ja hänen isänsä mukaan on nimetty Munkkiniemen kartanon lähellä kulkeva Ramsaynranta-niminen katu.[8]
Sotilaskapellimestari Adolf Leander sävelsi Ramsaylle omistetun marssin Georg marsch.[9]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k Ramsay, Georg Edvard Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917. Biografiakeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ Risto Marjomaa: Ramsay, Anders Edvard (1799 - 1877) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 20.4.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ a b c d e f g h Risto Marjomaa: Ramsay, Georg Edvard (1834 - 1918) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.4.2006. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ Suomalaissyntyiset palkitut www.eskoff.net. Viitattu 10.9.2023.
- ↑ Marko Tikka: Kun kansa leikki kuningasta. Suomen suuri lakko 1905, s. 120–121. SKS, Helsinki 2009.
- ↑ Kaija Hackzell: Kenraalin häälahja pojalleen (tilaajille) Helsingin Sanomat 4.12.1997. Viitattu 17.9.2023.
- ↑ Kaija Hackzell: Kartano säästyi rappiolta (tilaajille) Helsingin Sanomat 29.1.1998. Viitattu 17.9.2023.
- ↑ Helsingin kadunnimet, s. 160–161. Helsingin kaupungin nimistötoimikunta 1970.
- ↑ Soi raikuen Torvet ja rummut: Suomen sotilasmusiikin perinteitä sanoin, kuvin ja sävelin, s. 82. Kaartin Jääkärirykmentin kilta ry, Helsinki 2006.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Georg Edvard Ramsay Wikimedia Commonsissa
