Adolf Ivar Arwidsson

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Adolf Ivar Arwidsson
Arwidsson litografiassa, jonka on tehnyt Johan Elias Cardon.
Arwidsson litografiassa, jonka on tehnyt Johan Elias Cardon.
Henkilötiedot
Syntynyt7. elokuuta 1791
Padasjoki
Kuollut21. kesäkuuta 1858 (66 vuotta)
Viipuri
Ammatti poliitikko, kirjailija, runoilija, historiantutkija ja sanomalehtimies

Adolf Ivar (Iwar) Arwidsson (7. elokuuta 1791 Padasjoki, Ruotsin kuningaskunta – 21. kesäkuuta 1858 Viipuri, Suomen suuriruhtinaskunta) oli suomalainen poliitikko, kirjailija, runoilija, historiantutkija ja sanomalehtimies.[1]

Arwidsson muistetaan erityisesti hänen nimiinsä pannusta lauseesta "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia". [2]

Ilmeisesti Arwidsson ei kuitenkaan itse kirjoittanut näitä sanoja, vaan lause perustuu J. V. Snellmanin hänen kuolemansa jälkeen esittämään kärjistykseen hänen poliittisesta ajattelustaan.[2]

Nuoruus ja uran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arwidsson syntyi Padasjoella, missä hänen isänsä toimi kappalaisena. Myöhemmin perhe muutti Laukaaseen, mistä isä oli saanut kirkkoherran viran. Suomen sota 1808–1809 koetteli Laukaan pitäjää pahoin, ja tämän on nähty pohjustaneen Arwidssonin kielteistä suhtautumista Venäjään. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Porvoon lukiosta Arwidsson lähti Turun akatemiaan opiskelemaan ensin matematiikkaa, sitten yleistä historiaa, josta hän kirjoitti väitöskirjansa 1817. Väitöskirja käsitteli keskiajalla syntyneen romantiikan henkeä, ja Arwidssonia onkin kuvattu täysveriromantikoksi, jonka kiinnostus historiaan koski ennen kaikkea historian suuria sankareita. Jo opiskeluaikoinaan hän alkoi myös kirjoittaa runoja, joita on luonnehdittu "isänmaalliseksi tahtolyriikaksi".[2]

Arwidssonilla oli yhteyksiä Ruotsin romantikkoihin, ja väitöskirjansa jälkeen hän syvensi näitä yhteyksiä entisestään oleskellessaan Ruotsissa vuosina 1817–1818. Hän toimi vähän aikaa Uppsalan yliopiston suomalaisen osakunnan kuraattorina ja tutustui muun muassa K. A. Gottlundiin.[2] Uppsalasta palattuaan hän perusti Åbo Morgonblad -nimisen lehden vaalimaan kansallista herätystyötä.[1]

Arwidssonin työ kansallisena herättäjänä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arwidsson kuului Suomen kulttuurieliitin koonneeseen Aura-seuraan, joka edusti niin kutsuttua Turun romantiikkaa. Hän kirjoitti aluksi seuran lehteen, Mnemosyneen, mutta aikaa myöten lehti ei enää tyydyttänyt häntä, sillä hän olisi halunnut tehdä siitä julistavamman. Arwidsson anoi lupaa oman lehden perustamiseen. Åbo Morgonblad alkoi ilmestyä vuoden 1821 alusta kerran viikossa. Se oli kantaa ottava mielipidelehti, joka aikakauslehden tavoin sisälsi yksinomaan artikkeleita. Nämä olivat pääosin Arwidssonin omaa käsialaa. Lehden lukijakunta oli verraten pieni. Tilaajia oli nelisensataa, kun samaan aikaan maan virallisella lehdellä, Finlands Allmänna Tidningillä, oli tilaajia 900.

Arwidssonin tekstit olivat poleemisia. Hän moitti Porvoon maapäiviä saamattomuudesta, tuomitsi Suomen sotaväen hajottamisen epäviisaaksi, analysoi senaatin toimintaa, esitti näytteitä Suomen rahaolojen sekavuudesta ja puuttui Suomen ja Ruotsin kauppasuhteisiin. Arwidssonin kirjoitukset olivat ensimmäisiä kansallisuusaatteiden innoittamia ohjelmakirjoituksia Suomessa. Hän analysoi maan henkistä tilaa, joka oli hänen mukaansa ”surullinen ja pimeä”. Kansalaiset olivat pintapuolisesti sivistyneitä, velttoja ja saamattomia.

Suomen uusi asema Venäjän autonomisena ruhtinaskuntana tarjosi suomalaisille suhteellisen itsenäisen aseman ja synnytti keskustelua siitä, miten maan asema tulisi ymmärtää ja miten sitä tulisi kehittää. Arwidsson oli yksi tämän keskustelun kiivaimmista osanottajista. Hän ammensi kansallisen ajattelunsa saksalaisperäisestä kansallisromantiikasta, jota edustivat muiden muassa J. G. von Herder (1744–1803), Friedrich von Schelling (1775–1854) ja Friedrich von Schlegel (1772–1829). Kyseessä oli idealistinen ajatuskokonaisuus, joka korosti kansan merkitystä. Kansan tuli tulla tietoiseksi itsestään ja toteuttaa historiallista kutsumustaan.

Arwidsson kehotti suomalaisia etsimään ominta olemustaan historiasta. Hänen mukaansa suomalaiset olivat jo kansa, joka ei vain aikaisemmin ollut tiedostanut asemaansa. Arwidssonin kansakäsitys tiivistyi oman ja vieraan vastakkainasetteluun. Hän halusi juuria vieraat vaikutteet, mikä osoittautui ristiriitaiseksi. Suomen kulttuuri oli tiiviisti sidoksissa entisen emämaan, Ruotsin, ja silloisen emämaan, Venäjän, perintöön. Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lause ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” (”Svenskar äro vi inte längre, ryssar vilja vi inte bli, låt oss alltså bli finnar”) oli myös G. M. Armfeltin piirin johtotähtenä Suomen asiain komiteassa.[3]

Arwidssonin ohjelmaan kuului vaatimus kansan yhtenäisyydestä. Hän väläytteli vieraan uhkakuvaa ja yhdisti Suomen eri säädyt elimelliseksi kokonaisuudeksi kuvaamalla nämä vertauskuvallisesti puuksi. Sivistyneistö muodosti puun latvan ja rahvas sen juuren. Kielikuva oli tyypillinen kansallisromantiikalle, joka korosti kansan historiallisen kehityksen orgaanista luonnetta. Tosiasiassa Arwidsson näki kansallishengen elähdyttävän eri kansalaiskerroksia eri tavoin. Valtaa hän ei massoille uskonut: ”kaikki uudistus, joka on toimitettava levollisesti ja maltillisesti, on ylempien, sivistyneiden kansankerrosten aloitettava ja ohjattava”.

Poliittiset vaikeudet ja ura Ruotsissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Åbo Morgonblad -lehdessään Arwidsson tapasi uhitella kilpailijoitaan ja sensuuria vastaan. Hän piti sensuuria osoituksena johtavien virkamiesten pikkumaisuudesta, typeryydestä ja henkisestä köyhyydestä. Arwidssonin lehti lakkautettiin nopeasti, vain puolen vuoden ilmestymisen jälkeen vuonna 1821. Pelkkä uhittelu tuskin olisi yksinään yllyttänyt virkamiehiä päätökseen, mutta kyse oli myös Venäjän hallituspolitiikan yleisestä konservatismilinjasta. Napoleonista saadun voiton jälkeen Euroopan vallat olivat muodostaneet Pyhän Allianssin torjumaan yhteiskuntarauhan uhkaksi nähtyjä vapaamielisiä aatteita. Suomessa niihin katsottiin sekaantuneen Arwidssonin lisäksi muitakin Aura-seuralaisia ja yliopistomiehiä. Maan johtomiehet pitivät näiden muinaisuuteen ja romantiikkaan mieltynyttä suuntausta hullutuksena. Suomen asiain komitean C. E. Mannerheim yhdisti uudet opit siihen nuorison levottomuuteen, joka 1810-luvun lopussa oli Saksassa uhkaamassa Euroopan vastasaavutettua rauhaa.

Helmikuussa 1822 Arwidssonin Mnemosyne-aikakauskirjassa julkaisema artikkeli aiheutti hänen erottamisensa Turun akatemiasta. Hän muutti Ruotsiin, missä hän saamansa vaarallisen vallankumouksellisen maineen takia joutui aluksi elättämään itseään sekalaisilla kirjoitustöillä. Vuonna 1825 hän sai lopulta Ruotsin kansalaisuuden ja amanuenssin viran Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa, jonka johtajaksi hän lopulta yleni vuonna 1843, ennen kaikkea tieteellisten ansioidensa perusteella. Hän oli kirjoittanut Suomen historian ja maantieteen oppikirjan Lärobok i Finlands historia och geografi (1832), jota käytettiin oppikirjana sekä Ruotsin että Suomen kouluissa, perustanut Suomen historian lähdeasiakirjojen julkaisusarjan Handlingar till upplysning af Finlands häfder (1846–1858) sekä kirjoittanut tutkielmia Ruotsin ja Pohjoismaiden historiasta. Hän osallistui myös aktiivisesti Ruotsin kulttuuripoliittisiin keskusteluihin sekä Ruotsissa käytyihin Suomen poliittista asemaa koskeviin debatteihin. Vuonna 1851 hänelle myönnettiin Ruotsin Pohjantähden ritarikunnan risti.[2]

Ruotsissa Arwidsson jatkoi isänmaallista julkaisutoimintaa salanimillä. Pekka Kuoharisen nimellä julkaistussa kirjoituksessa Suomi ja sen tulevaisuus (1838) Arwidsson suomi ankarasti Israel Hwasserin esittämää käsitystä siitä, että Suomella oli Venäjän maakuntana erityisasema. Arwidsson-Kuoharisen mukaan Suomi oli väkipakolla uuteen emämaahansa liitetty eikä erityisasemalle ollut mitään lakiin tai valtiosääntöön perustuvia takeita saati konkreettisia näyttöjä. Osana samaa keskustelua ilmestyi vielä nimimerkillä Olli Kekäläinen julkaistu kirjoitus Suomen nykyinen valtiomuoto (1841), jonka kirjoittaja asettui sovittelemaan Hwasserin ja Kuoharisen vastakkaisia näkemyksiä. Tämän nimimerkin takana Olavi Junnila on katsonut olleen myös A. I. Arwidssonin, kun taas Matti Klinge on katsonut kirjoittajana olleen Johan Jakob Nordströmin.[4]

Arwidssonin ansioksi luetaan myös, että hän syksyllä 1839 tavatessaan Tukholmassa nuoren Antal Regulyn, Unkarin fennougristiikan uranuurtajan, kannusti tätä harrastamaan ja tutkimaan suomen kieltä ja sen sukulaisuussuhteita. Arwidssonin kehotuksesta Reguly jatkoi matkaansa Arwidssonin sukulaisen Clas Collanin seurassa Helsinkiin, missä hän aloitti suomen kielen opiskelun sekä sittemmin Venäjällä jatkuneet kielitieteelliset kenttätyöt.[5]

Kuolema ja jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arwidsson vieraili Suomessa 1858 ja sai monella paikkakunnalla juhlavan vastaanoton Henrik Gabriel Porthanin elämäntyön jatkajana. Kesken tämän matkan hän kuoli Viipurissa, minne hänet haudattiin Sorvalin hautausmaalle. Muistokiveen hakattiin myöhemmin Elias Lönnrotin kirjoittamat säkeet:

Maan oman rakkaus vei hänen maasta ja toi hänen jälleen. / Nyt hänen ain'omanaan kätkevä on oma maa.[2]

Arwidssonille on 1970 pystytetty Turun Tuomiokirkkopuistoon Harry Kivijärven veistämä muistomerkki. Hänen synnyinpaikallaan Padasjoen kirkonkylässä entisen Mikkolan talon paikalla on vuonna 1891 pystytetty muistokivi, johon lisättiin vuonna 1991 Kauko Räsäsen suunnittelema rintakuva.[6][7] Hänen elämäntyöstään on kirjoitettu useita tutkimuksia. Mauno Jokipiin toimittama elämäkerta ilmestyi 1992.[8]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Kananen, Taimi: ”Nimiä ja vaikuttajia”, Kohisevien koskien Laukaa, s. 243–245. (Toimittanut Helena Hänninen) Laukaa: Laukaan kunta, 1993. ISBN 952-90-4717-7
  2. ↑ a b c d e f Tarkiainen, Kari: Arwidsson, Adolf Ivar Kansallisbibliografia. Viitattu 30.10.2023. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; nimi ”:0” on määritetty usean kerran eri sisällöillä
  3. ↑ Kannisto, Päivi: Suolatut säkeet: Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. (Väitöskirja (Tampereen yliopisto)) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997. ISBN 951-717-947-2 Teoksen verkkoversio (PDF).
  4. ↑ Tarkiainen, Kari: Arwidsson, Adolf Ivar (1791–1858). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.3.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  5. ↑ Csúcs, Sándor: Reguly Antal pályakezdése. Finnugor Világ, 2019, 24. vsk, nro 1, s. 3–9. (unkariksi)
  6. ↑ Tarkiainen, Kari: Arwidsson, Adolf Ivar. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4.. 2.9.1998 (päivitetty 15.3.2021). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997. Viitattu 8.12.2023.
  7. ↑ Muistomerkit Padasjoki-seura. Padasjoki-seura. Viitattu 8.12.2023.
  8. ↑ Jokipii, Mauno (toim.): Adolf Ivar Arwidsson: näkijä ja tekijä. Jyväskylä: Atena, 1992.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Arwidsson, A. I.: ”Kansallisuudesta ja kansallishengestä”, Suomen kansalliskirjallisuus, osa VII, s. 103–124. ((Julkaistu alun perin Åbo Morgonbladissa 17.2., 17.3. ja 24.3.1821.) Toimittaneet E. N. Setälä & V. Tarkiainen & Vihtori Laurila) Helsinki: Otava, 1931.
  • Arwidsson, A. I.: ”Katsaus isänmaahamme”, Suomen kansalliskirjallisuus, osa VII, s. 92–102. (Suomentanut Severi Nuormaa. (Artikkeli julkaistu alun perin Åbo Morgonbladissa 13.1.1821.) Toimittaneet E. N. Setälä & V. Tarkiainen & Vihtori Laurila) Helsinki: Otava, 1931.
  • Arwidsson, A. I.: ”Suomi ja sen tulevaisuus”, Suomen kansalliskirjallisuus, osa VII, s. 135–181. ((Ruotsinkielinen alkuteos vuodelta 1838.) Toimittaneet E. N. Setälä & V. Tarkiainen & Vihtori Laurila) Helsinki: Otava, 1931.
  • Arwidsson, A. I.: ”Suomen nykyinen valtiomuoto”, Suomen kansalliskirjallisuus, osa VII, s. 135–181. (Suomentanut E. N. Setälä. (Ruotsinkielinen alkuteos vuodelta 1841.) Toimittaneet E. N. Setälä & V. Tarkiainen & Vihtori Laurila) Helsinki: Otava, 1931.
  • Korhonen, Keijo: Suomen asiain komitea. Suomen korkeimman hallinnon järjestelyt ja toteuttaminen vuosina 1811–1826. Turku: Turun Sanomalehti ja Kirjapaino Osakeyhtiö, 1963.
  • Tommila, Päiviö: Suomen sanomalehdistön historia, osa I, s. 77–265. (Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859) Kuopio: Kustannuskiila, 1988.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Adolf_Ivar_Arwidsson&oldid=22849723”