Yhdistyneiden kansakuntien Palestiinan jakosuunnitelma

Juutalaiset sionistit halusivat perustaa 1900-luvun alkupuolella oman valtion Palestiinaan. Sinne alkoi tulla tämän vuoksi juutalaisia maahanmuuttajia, jotka uskoivat, että Jumala oli luvannut kyseisen alueen heille^[3]. Alueella oli toki asunut juutalaisväestöä jo vanhastaan, 1800-luvun alussa heidän lukumääränsä oli arviolta 7000-10 000 henkeä, ja sionistisen muuttoaallon alkaessa 1880-luvun alussa arviolta 13 000-20 000 henkeä^[4].

Juutalaisten perustama Maailman sionistijärjestö esitti vuonna 1919 pidetyssä Pariisin rauhankonferenssissa, että juutalaisvaltio perustettaisiin alueelle, joka olisi käsittänyt nykyisen Israelin ja Palestiinan valtioiden maa-alojen lisäksi kuvan 2 mukaiset alueet Egyptissä ja Jordanjoen itäpuolella. Sama konferenssi myönsi briteille luvan hallita Palestiinaa, joka nimettiin Palestiinan brittiläiseksi mandaattialueeksi. Tämä tuli järkytyksenä Palestiinassa vanhastaan asuneelle arabiväestölle ja sen naapurimaillle, joita ei oltu kuultu asiassa.^[5]

Brittihallinto eli Yhdistynyt kuningaskunta osoitti sionisteille aluksi myötämielisyyttä, mutta muutti politiikkaansa vuoden 1939 valkoisen paperin myötä. Kyseessä oli Palestiinan mandaattialueen tulevaisuutta koskeva julkilausuma, jonka mukaan tavoitteeksi asetettiin itsenäisen ja enemmistövaltaan perustuvan valtion muodostaminen Palestiinaan seuraavien kymmenen vuoden kuluessa. Julkilausumassa todettiin erikseen, ettei tarkoituksena ollut muuttaa aluetta juutalaisvaltioksi vastoin asukkaiden tahtoa.^[6] Juutalaisten maahanmuuttoa määrä rajattiin sen vuoksi 10 000-25 000 maahanmuuttajaan vuodessa^[7].

Sionistinen liike hylkäsi paperissa esitetyn ajatuksen arabien kanssa saavutettavan sovinnon välttämättömyydestä vuonna 1942. David Ben-Gurionin edustama niin sanottu taisteleva sionismi siirtyi avoimesti itsenäisen juutalaisvaltion perustamisen puolella, kun aiemmin oli ainakin virallisesti puhuttu itsehallinnosta.^[8]

Sionistiset terroristijärjestöt Irgun ja Lehi aloittivat brittijoukkojen vastaisen terrorikampanjan Palestiinassa vuonna 1944. Sionistit saivat merkittävää tukea Yhdysvalloilta, jonka presidentti Harry S. Truman painosti Britannian pääministeri Winston Churchilliä poistamaan juutalaisten maahanmuuton rajoitukset vuonna 1945. Maahanmuuton rajoittaminen herätti ihmetystä toisen maailmansodan aikaisen juutalaisten kansanmurhan herättämien sympatioiden takia. Briteille oli sodan jälkeen myös tärkeää pitää yllä hyviä suhteita Yhdysvaltoihin.^[9]

Kairossa vuonna 1945 perustettu Arabiliitto nosti Palestiinan kysymyksen esiin peruskirjassaan, jonka mukaan Palestiinan arabiväestön oikeuksien loukkaaminen vaarantaisi rauhan koko arabimaailmassa^[9].

Yhdistynyt kuningaskunta yritti vielä sodan jälkeen pitää yllä siirtomaavaltaansa, mutta heinäkuussa 1947 se lopulta luovutti ja siirsi asian Yhdistyneille kansakunnille. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous järjesti Palestiinan kysymyksestä äänestyksen 29. marraskuuta 1947. Tiukan äänestyksen jälkeen vietiin läpi yleiskokouksen päätöslauselma 181, jonka mukaan Palestiina tuli jakaa juutalaisvaltioon ja arabivaltioon YK:n laatiman jakosuunnitelman mukaisesti.^[9] Äänestykseen osallistui 56 YK:n jäsenmaata ja äänestäneistä 72 % kannatti ja 28 % vastusti esityksen läpivientiä. Hyväksymiseen tarvittiin kahden kolmasosan enemmistö.^[10] Yhdistynyt kuningaskunta oli pidättäytynyt äänestämästä. Sekä Neuvostoliitto, että Yhdysvallat äänestivät puolesta. Esityksen tarkoista rajoista oli käyty tiukkaa diplomaattista kädenvääntöä ennen äänestyksen järjestämistä.^[9]

Yhdistyneiden kansakuntien ehdotuksen mukaan juutalaisvaltioon liitettäisiin Negevin autiomaa, osa alueen rannikosta, sekä osia Galilean itäosista. Arabien valtioon kuulusi rannikon eteläosa, Jordanjoen Länsiranta ja muut osat Galileaa. Kahden valtion eri alueita yhdistäisivät kapeat kaistaleet. Jerusalemista ja sen pyhistä paikoista olisi tehty kansainvälisessä hallinnassa oleva alue (Corpus separatum). Ehdotuksen mukaisessa juutalaisten valtiossa olisi ollut noin 500 000 juutalaista ja 400 000 arabia.^[11]

Arabit kokivat, että jakosuunnitelma olisi tehnyt heistä natsien sijaiskärsijöitä. Yli puolet Palestiinan maa-alasta oli tarkoitus lahjoittaa uudelle juutalaisvaltiolle, vaikka palestiinalaiset omistivat noin 90 % kyseisestä alueesta.^[12] Naapurimaat vetosivat myös siihen, ettei menettely ollut tasapuolinen ja että se oli YK:n peruskirjan vastainen^[13]. Lisäksi katsottiin, ettei YK:lla ole oikeutta antaa palestiinalaisten maita kolmansille osapuolille. Myös Arabiliitto hylkäsi esityksen ja ilmoitti sen johtavan toteutuessaan sotaan.^[11] Myös Britannia vastusti jakosuunnitelmaa^[14].

Myöskään sionistisen liikkeen revisionistit eivät pitäneet ehdotuksesta, koska he halusivat itselleen koko Palestiinan. Juutalaisten perustama Palestiinan juutalaistoimisto -niminen yhdistys hyväksyi kuitenkin ehdotuksen, vaikka pidettiin todennäköisenä, että suunnitelma johtaisi sotaan. Yhdistystä johtaneen Ben-Gurionin ajatuksena oli, että juutalaisvaltiota voisi laajentaa jälkikäteen ja että oli tärkeintä oli saada kansainvälistä tunnustusta juutalaisvaltion itsenäisyydelle.^[11]

YK:n jakosuunnitelma johti Palestiinan juutalaisten ja muslimien välillä käytyyn Palestiinan mandaattialueen sisällissotaan, jossa juutalaiset olivat niskan päällä. Britit vetivät samaan aikaan joukkojaan ja heidän lippunsa laskettiin viimeisen kerran Jerusalemissa 14. toukokuuta 1948. Israel antoi samana päivänä itsenäisyysjulistuksensa. Seuraavana päivän alkanut arabimaiden hyökkäys Israeliin aloitti Israelin itsenäisyyssodan.^[15]

Päätöslauselmaa 181 ei toteutettu, sillä kahdesta suunnitelman mukaisesta valtiosta perustettiin ainoastaan juutalaisvaltio Israel.^[10] Israelin miehittämä Palestiina julistautui kuitenkin itsenäiseksi valtioksi vuonna 1988^[16].

• Juusola, Hannu: Israelin historia. Gaudeamus Helsinki University Press, 2014. ISBN 978-952-495-559-1

• Päätöslauselma 181 Yk:n sivuilla