Israelin itsenäisyyssota

Katso myös: Palestiinan mandaattialueen sisällissota

Brittilippu laskeutui viimeisen kerran Jerusalemissa 14. toukokuuta 1948 ja Palestiinan mandaatti päättyi virallisesti seuraavana keskiyönä. David Ben-Gurion antoi vielä samana päivänä Israelin itsenäisyysjulistuksen.^[1]

15. toukokuuta Egypti, Jordania, Syyria, Libanon ja Irak hyökkäsivät Israeliin.^[2] Saudi-Arabia lähetti muodon vuoksi pienen joukon omia sotilaitaan. Jemen piti itseään sodassa Israelia vastaan, mutta ei lähettänyt joukkoja sotaan.^[3] Arabimaista koko voimallaan sotaan osallistui vain Jordania hyvin koulutetulla Arabilegioonallaan. Muiden maiden joukot käsittivät vain osan niiden koko potentiaalista. Sodan alussa arabimaiden vahvuus oli noin 20 000–30 000 miestä. Sodan aikana tämä määrä lisäänty vain hitaasti. Israelissa aseissa oli sodan alussa noin 35 000 sotilasta. Sodan lopussa heidän määränsä oli jo arabimaihin nähden kaksinkertainen. Israelin puolustusvoimat muodostettiin nopeasti sodan jo alettua Haganan pohjalta toukokuun lopulla. Irgun liitettiin puolustusvoimiin kesäkuussa Altalenan välikohtauksen jälkeen. Koulutuksen ja johdon tehokkuuden kannalta israelilaiset olivat yleisesti ottaen arabeja parempia. Aseistuksen puolesta arabimaat olivat aluksi ylivoimaisia. Esimerkiksi raskasta aseistusta heillä oli israelilaisiin nähden selvästi enemmän. Asevarustelun kannalta Israel kiri kuitenkin arabimaat kiinni kesän aikana. Arabimailla ei ollut samalla tavalla varaa hankkia uutta varustusta sodan aikana. Heiltä puuttui myös juutalaisten kansainväliset yhteydet ja hyökkääjinä heitä rasitti huoltoyhteyksien ylläpito. Yhdistyneet kansakunnat olivat asettaneet molemmat sodan osapuolet asevientikieltoon, jota israelilaiset kiersivät huomattavasti arabeja tehokkaammin.^[2]

Sodan ensimmäisessä vaiheessa Egyptin joukot alkoivat ylittää rajaa Israeliin Siinailta etelässä. Yksi Egyptiläinen osasto eteni lähinnä arabien asuttaman alueen poikki pitkin Gazan rantatietä. Toinen osasto tuotiin laivoilla Majdaliin (nyk. Askalon). Kolmas osasto liikkui Abu Aweigilasta Beersebasta koilliseen kohti Hebronia ja Betlehemiä, jossa ne yhdistyivät Jordanian Arabilegioonan joukkojen kanssa Jerusalemin alueella. Kaksi ensimmäistä osastoa muodostivat egyptiläisten joukkojen pääosan. Niiden tarkoituksena oli edetä kohti Tel Avivia. Edessä niillä oli noin 27 hajanaista juutalaissiirtokuntaa. Niiden valtaus osoittautui heti hankalaksi. Hyökkäys pysähtyi 15. toukokuuta Kfar Darommissa ja Nirimin taisteluissa. Hankallimmin vallattavissa olevat siirtokunnat ohitettiin. Yad Mordechaita ei voinut sen sijainnin takia kuitenkaan ohittaa. 24. toukokuuta seurasi Yad Mordechain taistelu, jossa egyptiläisiä joukkoja viivytettiin useamman päivän ajan.^[3]

Egyptiläisten edessä olleita siirtokuntia puolustivat pääosin vain muutamat kymmenet israelilaiset. Heidän pääasiallinen puolustuslinjansa oli vasta Majdalin ja Bet Guvrinin linjalla. Yad Mordechain taistelu oli ostanut kallisarvoista aikaa vahvistaa puolustuksia lähempänä Tel Avivia. Maahan saatiin hankittua uusia aseita ja vahvistuksia voitiin lähettää kohti etelää. Yad Mordechain taistelun jälkeen itsensä koonneet egyptiläiset etenivät Ashdodin pohjoispuolelle Ashdodin sillalle, jonka israelilaiset olivat räjäyttäneet. Hyökkäys pysähtyi sillalle israelilaisten tuotua paikalle tykistöä ja esimerkiksi ensimmäiset hävittäjäkoneensa. Silta oli pohjoisin egyptiläisen hyökkäyksen saavuttamista paikoista. He ottivat vielä voiton Nizzanimin taistelussa 7. kesäkuuta. Israelilaiset epäonnistuivat yrityksissä vallata Iraq Suwaydan ja Faluja. Pian 11. kesäkuuta astui voimaan Yhdistyneiden kansakuntien vaatima tulitauko.^[3]

Jerusalemin suunnalla käytiin verisiä taisteluja paitsi itse kaupungista, mutta myös rannikolta Israelin hallitsemiin osiin kaupunkia johtavalla kapealla käytävällä. Jordanian ja Egyptin joukkojen lisäksi alueella oli egyptiläisen Muslimiveljeskunnan joukkoja. Jerusalemin vanhassakaupungissa sijaitseva Juutalainen kaupunginosa menetettiin arabeille 28. toukokuuta. Samaan tapaan israelilaiset epäonnistuivat Latrunin taisteluissa. Latrun sijaitsi strategisella paikalla Jerusalemiin johtavan tien varrella, mutta sen valtaus ei israelilaisilta onnistunut useista yrityksistä huolimatta. Lopulta Latrun kierrettiin. Sen ohi rakennettiin lempinimen Burman tie saanut hiekkatie. Israelilaisten onnistumiseksi Jerusalemin suunnalla ennen tulitaukoa jäi Länsi-Jerusalemin eli niin sanotun Jerusalemin uudenkaupungin puolustaminen ja hallussapitäminen.^[4]

Rintaman keskiosissa käytiin taisteluja palestiinalaisia joukkoja vastaan. Libanonilaistaustainen komentaja Fawzi al-Qawuqji johti Arabien vapautusarmeijaa keskuksinaan Nablus, Jenin ja Tulkarm. Täältä he uhkasivat Netanyaa rannikolla. 24. toukokuuta alueelle saapui myös Irakin armeijan joukkoja, jotka olivat alkaneet saapua Palestiinaan Jordanin yli jo 15. toukokuuta. Irakilaisten saavuttua Jordanian Arabilegioona keskittyi etelään Latrunissa ja Jerusalemissa. 25. toukokuuta irakilaiset yrittivät iskeä kohti Netanyaa ja hyökkäsivät israelilaisia kibbutseja vastaan. Israelilaiset iskivät takaisin ajaakseen irakilaiset puolustuskannalle. Golanin prikaati valtasi Tel Megiddon ja Lajjunin 29. toukokuuta. Länsi-Galileassa toimi Carmelin prikaati. He yrittivät myös iskeä kohti Jeniniä, josta irakilaiset löivät heidät takaisin 4. kesäkuuta. Irakilaisten saavutuksiksi ennen tulitaukoa jäivät Jarkonin ylävirran alueen hallinta ja Ras al-Ainin vesipumppaamon valtaus.^[4]

Syyrialaiset hyökkäsivät Israeliin pohjoisesta yöllä 15. toukokuuta. Heidän edessään Jordaninlaaksossa oli joukko israelilaisia kibbutseja. 20. toukokuuta syyrialaiset iskivät kohti Degania Alefin kibbutsia. Jordaninlaakson taisteluissa syyrialaisten hyökkäys pysäytettiin ja heidät ajettiin takaisin lähtöasemiinsa kukkuloilla idässä. Syyrialaiset eivät ryhtyneet enää suurempiin operaatioihin tällä suunnalla. Tulitauko tällä suunnalla tuli voimaan vasta 12. kesäkuuta. Libanon suunnalla israelilaiset olivat vallanneet yöllä 14.-15. toukokuuta tärkeän Nabi Yushan poliisilinnoituksen Hulanlaakson tuntumassa. Libanonilaiset valtasivat al-Malkiyyan kylän, jonka Palmahin joukot valtasivat kuitenkin pian takaisin. Carmelin prikaati valvoi mahdollista hyökkäysreittiä Rosh Hanikrasta. 17. toukokuuta se valtasi myös Akkon kaupungin rannikolla. Hieman ennen tulitaukoa libanonilaiset, syyrialaiset ja Arabien vapautusarmeijan joukot onnistuivat valtaamaan al-Malkiyyan vielä takaisin. Sen kautta he saattoivat tuoda täydennyksiä arabien vielä halltisemaan Keski-Galileaan, jonka asukkaat olivat pääosin arabeja.^[5]

Tulitauko kesti pääosin 11. kesäkuuta–9. heinäkuuta. Palestiinaan saapui tulitaukoa valvomaan Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaajia Belgiasta, Ranskasta, Ruotsista ja Yhdysvalloista. Tulitaukoa valvoi YK:n Palestiinan rauhanvälittäjä kreivi Folke Bernadotte. Tulitauon oli tarkoitus kestää 28 päivää ja sen jatkoa kaavailtiin. Israelilaiset saivat merkittävää vahvistusta tulitauon aikana. Maahan saapui uusia siirtolaisia, joista monilla oli kokemusta toisen maailmansodan taisteluista. Maahan saapui myös uutta raskasta kalustoa. Tulitaukoa ei lopulta jatkettu YK:n suunnitelmista huolimatta. Taistelut alkoivat jälleen sen päättyessä 9. heinäkuuta kello 06.00.^[6]

Niin sanotut kymmenen päivän taistelut jäivät ensimmäisen tulitauon ja sitä seuranneen uuden tulitauon väliin 9.-18. heinäkuuta. Egyptiläiset olivat jo ennen tulitauon päättymistä aamulla 8. heinäkuuta alkaneet hyökätä israelilaisia vastaan etelässä. He valtasivat Kawkaban kylän, mutta tulivat voitetuksi Beit Darasin valtausyrityksen aikana. Seuraavana yönä israelilaiset valtasivat vastaiskussaan Iraq Suwaydanin, Beir Affan ja Ibdisin kylät. Egyptiläisten asemat murtuivat 17. heinäkuuta ja uuden tulitauon tullessa voimaan 18. heinäkuuta israelilaiset olivat luoneet maayhteyden tähän saakka eristyksissä olleelle Negeville samalla, kun egyptiläisten joukkojen yhteys länteen oli tuhottu.^[7]

Kymmenen päivän aikana käytiin myös taisteluja Jordaniaa vastaan. Operaatio Danin aikana vallattiin Ramla ja Lod. Lodissa sijaitsi tuolloin alueen suurin lentotukikohta. Erityistä hajaannusta jordanialaisissa aiheutti israelilaisten kommandojoukkojen tekemä isku Lodin läpi ja paluumatkalla jälleen sen halki 10. heinäkuuta. Operaatio Danin taistelut olivat myös ensimmäisiä, joissa israelilaiset käyttivät panssarivaunuja. 13. heinäkuuta vallattiin myös irakilaisten aikaisemmin valtaama Ras al-Ain. Arabilegioona pyrki jälleenkokoamaan joukkojaan Ramallahin ja Latrunin välille. Latrunia he onnistuivat pitämään hallussaan koko sodan ajan huolimatta siitä, että se oli jäänyt käytännössä eristyksiin. Israelilaiset tekivät joitakin valtauksia myös Jerusalemin suunnalla, mutta Arabilegioonan onnistui pitää kiinni sen vanhankaupungin hallinnasta.^[7]

Pohjoisessa suurin voitto israelilaisille oli operaatio Dekel, jonka aikana vallattiin Nasaret. Arabien vapautusarmeijan joukkoja johtanut al-Qawuqji joutui pakenemaan kohti pohjoista Nasaretin antautuessa 16. heinäkuuta. Operaatio Dekelin aikana Israel valtasi koko alueen Haifan ja Genesaretinjärven välillä. Carmelin prikaati yritti vallata myös syyrialaisten tähän asti hallitseman Mishmar HaYardenin, jossa taistelut päättyivät kuitenkin ilman selvää lopputulosta.^[7]

Sodan toinen tulitauko tuli voimaan 18. heinäkuuta kello 19.00. Tulitaukoa rikottiin melkein heti esimerkiksi tykkitulella.^[8] Se kesti kuitenkin pääpiirteissään lokakuun puoliväliin saakka. Tulitauon aikana eri arabimaiden välit heikkenivät olennaisesti. Jordania oli saavuttanut tärkeimmät tavoitteensa ja yritti etsiä tietä ulos sodasta. Maa yritti saada Israelilta hiljaista hyväksyntää liittää Palestiinan arabialueet itseensä. Egypti pyrki estämään Jordanian aikeet perustattamalla Amin al-Husainin johtaman Koko Palestiinan hallituksen Gazassa. Jordaniassa tähän vastattiin perustamalla kilpaileva Palestiinan kansallinen kongressi Ammanissa. Egyptin Koko Palestiinan hallitus menetti myöhemmin merkityksensä sen joutuessa pakenemaan Kairoon.^[2]

Etelässä Israelin armeija aloitti iskut egyptiläisiä vastaan 15. lokakuuta. Seuraavien kymmenen päivän operaatio Yoavin aikana israelilaiset valtasivat Negevin alueen. Hyökkäyspäivän yönä Israelin ilmavoimat iskivät Egyptin ilmavoimia vastaan Rafahissa tuhoten suuren osan egyptiläisistä lentokoneista Rafahin lentokentällä. Tästä lähtien heillä oli käsissään ilmaherruus. Egyptin laivaston alus Amir Faruq upotettiin erikoisjoukkojen iskussa Gazan rannikolla. Beerseba vallattiin 21. lokakuuta. 28. lokakuuta egyptiläiset vetäytyivät Ashdodista ja Majdalista 6. marraskuuta. Joukko egyptiläisiä joukkoja jäi saarroksiin niin sanottuun Falujan mottiin.^[8]

Pohjoisessa käytiin lokakuussa taisteluja Arabien vapautusarmeijaa vastaan. 28. lokakuuta alkanut operaatio Hiram tähtäsi vapautusarmeijan murtamiseen. 29. lokakuuta vallattiin Ylä-Galilean keskus Sa'sa' ja seuraavana päivänä Tarshiha. Al-Malkiyya vallattiin yllätyshyökkäyksellä ja Libanonin rajalla israelilaiset etenivät myös Libanonin puolelle. Jishin, Sa'san ja Tarshihan kukistuttua Arabien vapautusarmeijan joukot alkoivat evakuoida vielä hallitsemiaan osia nykyisen Israelin alueella. Kun 31. lokakuuta tuli voimaan jälleen uusi tulitauko, israelilaiset hallitsivat jo koko Galileaa.^[8]

Etelässä uutta tulitaukoa rikkoivat molemmat osapuolet. Egypti vaati Israelia vapauttamaan Falujan motin ennen Yk:n turvallisuusneuvoston vaatimien neuvottelujen alkua. Israel päätti sen sijaan toteuttaa operaatio Horevin egyptiläisten ajamiseksi ulos Israelin kaavailluilta rajoilta. Egyptiläiset joukot sijaitsivat kahdella suunnalla. Voimakkaampi joukoista oli Gazan ja Rafahin suunnalla rannikolla ja toinen Beerseban eteläpuolella. 22. joulukuuta israelilaiset iskivät kohti rannikon egyptiläisiä. Alueella käytiin esimerkiksi rajut taistelut kukkula 86:n hallinnasta. Israelilaisten isku tällä suunnalla oli kuitenkin harhautus, jonka tarkoituksena oli vetää egyptiläisten huomio pois pääsuunnalta idässä. Hyökkäys tällä suunnalla alkoi 25. joulukuuta. Israelilaiset voittivat ja egyptiläiset ajettiin pois nykyisen Israelin rajojen sisältä. Hyökkäys jatkui edelleen länteen ja pohjoiseen Siinaille, jossa edettiin Abu Aweigilalle saakka. Kommandojoukot ja panssarivaunut tekivät myös iskun al-Arishin lentokentälle saakka, jolta palattiin takaisin Abu Aweigilaan 30. joulukuuta. Operaatiot Siinain suunnalla lopetettiin lopulta kansainvälisen painostuksen takia.^[8]

Taistelut jatkuivat rannikolla. Rafahin valtaus estyi uuden tulitauon takia 7. tammikuuta. Samana päivänä israelilaiset olivat ampuneet alas brittien tiedustelukoneita. Britanniassa hallitus joutui ankaran opposition hyökkäyksen kohteeksi, koska tilanne nähtiin lähes avoimena sekaantumisena taisteluihin. Taisteluja oli käyty myös Falujan motin suunnalla, mutta egyptiläiset pitivät siellä pintansa aina sodan loppuun saakka. Egyptin kanssa tehtiin aselepo 24. helmikuuta ja sitä seurasivat muut arabimaat. Jordania teki vastaavan sopimuksen 3. huhtikuuta, Libanon 23. maaliskuuta ja Syyria 20. heinäkuuta. Syyrian kanssa tehty aselepo päätti Israelin itsenäisyyssodan.^[8]

Katso myös: Palestiinan pakolaisuus

Itsenäisyyssota oli ollut Israelin täydellinen voitto. Se laajensi alueitaan YK:n alkuperäisen jakosuunnitelman ulkopuolelle saaden Palestiinasta neljä viidesosaa. Joidenkin tahojen pettymykseksi Länsiranta ja Itä-Jerusalem jäivät kuitenkin Jordanialle. Poliittinen voitto oli, että YK:n suunnitelman mukaista palestiinalaisvaltiota ei syntynyt ollenkaan. Palestiina oli jaettu Israelin ja Jordanian kesken. Jordania oli arabimaista ainut, jonka voidaan katsoa saavuttaneen näin myös huomattavampia voittoja. Gazan kaista jäi Egyptille.^[9]

Palestiinassa asuneille arabeille sota oli katastrofi. Juutalaisjoukot surmasivat noin 15000 palestiinalais-siviiliä, hyökätessään yli 400 palestiinalaisten asuttamaan kaupunkiin ja kyläkuntaan, joista useimmat israelilaiset sitten lopulta myös tuhosivat räjäyttämällä tai jyräten niitä maan tasalle, estääkseen pakoon ajamiensa palestiinalaisten paluun koteihinsa. Kristittyjä palestiinalaisia pakeni jo brittien vetäytymisen myötä Egyptiin, Libanoniin, Syyriaan ja muihin maihin. 1,3 miljoonasta arabista 700 000–750 000 pakeni tai karkotettiin kodeistaan vuosien 1947 ja 1949 välillä. Arabiaksi tapahtumat tulivat tunnetuksi nimellä al-nakba ("katastrofi"). Kysymys palestiinalaisten kohtalosta leimasi pitkään yleisarabialaista politiikkaa.^[10]

• Juusola, Hannu: Israelin historia. Gaudeamus Helsinki University Press, 2014. ISBN 978-952-495-559-1
• Fred Skolnik ja Michael Berenbaum: Encyclopaedia Judaica Volume 20 To-Wei. Thomson Gale, 2007. ISBN 978-0-02-865928-2 (englanniksi)