Arabikapina (1936–1939)

Arabinationalismi oli saanut kannatusta Palestiinassa 1920- ja 1930-luvuilla. Suurimmaksi uhaksi koettiin usein sionismi ja juutalaisten kasvava siirtolaisuus alueelle. Juutalainen siirtolaisuus alueelle oli lisääntynyt ennen arabikapinaa natsi-Saksan antisemitismin ja juutalaisvainojen takia. Vuonna 1936 Palestiinassa asui jo noin 400 000 juutalaista. Arabinationalistisen liikkeen johtohahmo oli Jerusalemin mufti Hajj Amin al-Husaini, jota etenkin Israelissa on sittemmin syytetty natsisympatioista.^[1]

Nationalistisia tunteita herätti myös monen muun arabimaan itsenäistyminen noihin aikoihin. Irak ja Saudi-Arabia olivat itsenäistyneet vuonna 1932, ja vuonna 1936 sopimus brittien ja Egyptin välillä vahvisti maan itsenäistä asemaa. Samaan aikaan Palestiinassa koettiin sosiaalisia ja taloudellisia muutoksia. Maanomistajat myivät maitaan juutalaisille, mikä ajoi köyhiä vuokraviljelijöitä kaupunkeihin. Töitä ei ollut, kun maailmaa oli koetellut myös 1930-luvun lama.^[1]

Jännittynyt tilanne oli purkautunut jo pariin otteeseen ennen arabikapinan syttymistä. Vuonna 1928 arabien ja juutalaisten välillä oli riidelty Jerusalemin Temppelivuoren asemasta ja vuonna 1929 syttyi avoimia yhteenottoja, joissa tuli myös kuolonuhreja ennen kurinpalautusta brittien taholta.^[1]

Vuonna 1935 brittijoukot surmasivat Izz ad-Din al-Qassamin. Hänellä oli joukko kansallismielisiä ja uskonnollisesti motivoituneita palestiinalaisia seuraajia, jotka hänen kuolemansa jälkeen olivat vastuussa kapinan ensimmäisistä väkivaltaisuuksista.^[2] Arabit tekivät seuraavan vuoden puolella iskuja juutalaisia kohteita vastaan.^[1] Tilanne kärjistyi, kun kaksi juutalaista murhattiin huhtikuussa 1936, jolloin alkoi väkivallan kierre. Qassamin kannattajat ryhtyivät yleislakkoon Jaffassa ja Nabluksessa.^[2] Tilanne oli nopeasti riistäytymässä brittien käsistä, mikä uhkasi jo heidän koko valtaansa alueella. Arabit perustivat hieman kapinoinnin alkamisen jälkeen kansallisen komitean, johon kuuluivat tärkeimpien arabipuolueiden johtajat. Järjestön johdossa oli mufti al-Husseini. Kansallinen komitea oli sittemmin tärkein kapinaa johtanut taho, ^[1] joka vaati juutalaisen maahanmuuton pysäyttämistä, maan myynnin juutalaisille kieltämistä ja itsenäisyyttä arabeille.^[2]

Arabien lakkoillessa arabitaistelijoita siirtyi Palestiinan kukkuloille etenkin maan pohjoisosissa, josta heidän aseelliset joukkonsa tekivät iskuja juutalaisia ja brittejä vastaan.^[2] Britit kiristivät politiikkaansa, ja lisäksi lakot ja kapinointi tekivät monien arabien aseman tukalaksi. Kapinaa heikensi myös kansallisen komitean hajanaisuus. Liikkeessä oli edustettuna eri puolueiden johtoa, mutta sen toiminta oli hyvin klaanipohjaista. Näistä eri syistä kapinointi vaikutti lakkaavan osittain vuoden 1936 syksyllä. Iso-Britannia asetti komitean tutkimaan kapinan syitä.^[1]

Lordi William Robert Peelin johtama komitea julkaisi raporttinsa heinäkuussa 1937. Komitean mukaan tilanne voitiin ratkaista vain jakamalla Palestiina arabien ja juutalaisten kahteen valtioon. Arabit hylkäsivät ehdotuksen, johon sisältyi esimerkiksi 200 000 arabin siirto juutalaisvaltion alueelta. Sionistinen liike puolestaan hyväksyi ehdotuksen 20. kansainvälisessä sionistikongressissa. Arabien vastustuksen takia britit päättivät kuitenkin luopua suunnitelmasta.^[1]

Peelin komitean lopulta epäonnistuneen ehdotuksen jälkeen arabikapina alkoi jälleen kiihtyä vuosina 1937 ja 1938. Britit julistivat alueelle sotalain ja Arabien kansallinen komitea määrättiin lakkautettavaksi.^[2] Amin al-Husainista annettiin pidätysmääräys, mutta hän pakeni Syyriaan ennen kiinnijäämistään. Kapina oli kiihtynyt, mutta sen toiselta vaiheelta puuttui täysin selvä poliittinen johto. Iskuja tehtiin nyt paitsi juutalaisia ja brittejä vastaan, mutta kohteeksi joutuivat myös esimerkiksi maanomistajat ja eri arabiosapuolet. Katkeraa valtakamppailua kävivät Husainit ja Našašibit. Kapinan päättämiseksi britit ryhtyivät entistä laajempiin sotilastoimiin. Vuonna 1938 alueelle oli tuotu jo 20 000 brittisotilasta, jotka aloittivat käytännössä alueen uudelleenvalloituksen. Usein tähän liittyivät kokonaisia kyliä vastaan tehdyt kollektiiviset rangaistustoimet. Kapina saatiin lopulta loppumaan kevääseen 1939 mennessä.^[1]

Joidenkin arvioiden mukaan kapinan aikana oli kuollut 4 000–6 000 arabia.^[1] Ehkä noin 15 000 oli haavoittunut ja 5 600 vangittu.^[2] 30 000 arabia oli paennut Palestiinasta naapurimaihin. Ehkä noin puolet kapinan kuolonuhreista liittyivät arabien keskenäisiin verisiin yhteenottoihin. Alueen talous oli raunioina. Etenkin arabien sisäiset välienselvittelyt vaikeuttivat myöhempiä yrityksiä ajaa Palestiinan arabeille omaa valtiota. Kapinan monista negatiivisista puolista huolimatta voidaan myös sanoa, että kapinalla oli olennainen vaikutus palestiinalaisen identiteetin kehittymiseen. Sittemmin kapinaan on liitetty palestiinalaisten keskuudessa monia erilaisia sankaritarinoita.^[1]

Kapinan aikana oli saanut surmansa myös satoja Palestiinan juutalaisia.^[1] Kapinan aikana juutalaisten muodostamissa aseellisissa liikkeissä oli toiminut noin 15 000 jäsentä.^[2] Etenkin vuonna 1920 perustettu Hagana kehittyi paikallisesta kansalliseksi sotilasjärjestöksi. Irgun oli puolestaan tehnyt terrori-iskuja. Toisaalta arabien lakkoillessa kapinan aikana juutalaiset kehittyivät yhteisönä taloudellisesti ja sosiaalisesti omavaraisemmaksi. Monien arabien taloudellinen ahdinko johti, kapinan alkuperäisestä ajatuksesta huolimatta, itse asiassa maan lisääntyneeseen myyntiin juutalaisille.^[1]

Kapinan kukistaminen merkitsi brittien politiikan kääntymistä sionisten kannalta huonompaan suuntaan. Toukokuussa 1939 julkaistiin valkoinen paperi, jossa asetettiin tavoite itsenäisestä enemmistövaltaisesta Palestiinasta kymmenen vuoden kuluessa.^[1]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Arabikapina (1936–1939) Wikimedia Commonsissa