Museo

Sana museo on kreikkalaista alkuperää; sen merkitys on kuitenkin muuttunut. Sana juontuu kreikkalaisesta sanasta museion, joka tarkoitti yhdeksälle muusalle omistettua paikkaa. Museion oli ensisijaisesti koulu tai tutkimuslaitos, ja tällaisia ”tieteellisiä keskuksia” perustettiin erityisesti helleenisellä ja hellenistisellä kaudella.^[1]

Nykyaikainen museokäsite syntyi 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa, kun tiede alkoi erikoistua yhä suppeammille aloille ja positivistinen tieteenfilosofia korostaa kokemuksin ja havainnoin kerättyä tietoa. Tämän seurauksena myös museoiden esinekokoelmat nostettiin tärkeiksi tieteellisen havainnoinnin kohteiksi.^[2]

Kansainvälinen museoneuvosto ICOM päivittää nykyaikaisia museoita ja niiden toimintaa koskevaa yleismääritelmää,^[2] jota ICOM on ylläpitänyt sen perustamisvuodesta 1946 saakka. Nykyinen määritelmä on vuodelta 2007.^[3] ICOM:n mukaan ”Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.”^[4]

Museoita voidaan määritellä usein eri tavoin, mutta yleensä museot jaetaan niiden keräyskohteen ja kokoelmien perusteella. Suomessa museot jaetaan kolmeen kategoriaan: taidemuseoihin, kulttuurihistoriallisiin museoihin ja luonnontieteellisiin museoihin. Taidemuseot eroavat muista museoista siinä, että ne keräävät lähinnä esteettisiä, yksilöllisiä ja ainutlaatuisia taideteoksia, kun taas muiden museoiden kokoelmiin halutaan todisteita tavallisista esineistä tai luonnonilmiöistä.^[5] Anglosaksisissa maissa jako tehdään hieman toisin ja luonnontieteellisten museoiden sijaan puhutaan tiedemuseoista, jotka tulee erottaa museoiden kaltaisista tiedekeskuksista. Suomessa tieteen ja tekniikan museot kuuluvat kulttuurihistoriallisiin museoihin.^[5]

Taidemuseot keräävät nimensä mukaan taidetta. Vaikka taidemuseotkin ovat tutkimus- ja opetusorganisaatioita, ne pyrkivät myös tarjoamaan esteettisiä kokemuksia. Suomessa taidemuseot ovat paljon rajatumpia kuin muualla maailmassa, sillä esimerkiksi kansantaide on perinteisesti kuulunut kulttuurihistoriallisiin museoihin, vaikka monissa muissa maissa sitä sijoitetaan myös taidemuseoihin.^[5] Taidemuseot ovat perinteisesti keränneet maalauksia, veistoksia ja koristetaidetta.^[6] Niiden kokoelmiin on kuitenkin alkanut 1900-luvun lopulla tulla entistä enemmän myös arkkitehtuuria, käyttögrafiikkaa, valokuvia ja taideteollisuuden tuotteita.^[5]

Kulttuurihistoriallisen museon keräyskohde voi käytännössä olla mikä tahansa ihmisen tekemä esine. Näin laaja-alaisen kohteen takia monet kulttuurihistorialliset museot erikoistuvat tiettyyn aiheeseen, aikaan tai maantieteelliseen alueeseen. Erikoistunut kulttuurihistoriallinen museo voi olla esimerkiksi tiemuseo, taiteilijakoti, myllymuseo tai urheilumuseo. Tieteeseen ja tekniikkaan keskittyneet museot lasketaan Suomessa myös kulttuurihistoriallisiksi museoiksi.^[5]

Luonnontieteelliset museot voivat olla eläintieteellisiä, kasvitieteellisiä tai geologisia.^[5] Isoimmilla luonnontieteellisillä museoilla, kuten Natural History Museumilla, National Museum of Natural Historyllä ja American Museum of Natural Historyllä, on laajat luonnontieteelliset kokoelmat. Tällaiset museot ovat myös merkittäviä taksonomisen työn ja luonnontieteellisen tutkimuksen kannalta.^[6]

Kokoelmien perusteella määritellyn kolmen museotyypin rinnalla on myös yleismuseoita, joiden kokoelmat ovat monialaisia. Tällaisia museoita ovat erityisesti jotain aluetta tai paikkaa palvelevat museot, kuten kansallismuseot. Lisäksi jollekin tietylle kohderyhmälle kohdennetut museot, kuten lastenmuseot, voivat olla yleismuseoita.^[6]

Museot voidaan jakaa kokoelmien lisäksi myös omistajan, palvelualueen, yleisön tai näyttelytavan mukaan. Museon omistajan mukaan luokiteltuna erilaisia museoita ovat muun muassa kunnalliset museot, yliopistomuseot, asevoimien museot, itsenäiset museot ja yksityismuseot.^[7]

Alueellisesti museot voidaan jaotella kansallismuseoihin, alueellisiin museoihin, kaupunkien museoihin ja paikallismuseoihin.^[7] Esimerkiksi Suomen museot on luokiteltu alueellisiin vastuumuseoihin ja valtakunnallisiin vastuumuseoihin. Alueellisilla vastuumuseoilla on erilaisia tehtäviä niiden toimialueillaan, kuten edistää museotoimintaa ja toimia taiteen kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön asiantuntijoina.^[8] Valtakunnalliset vastuumuseot toteuttavat valtakunnallista museotoimintaa niiden erikoisaloillaan, ylläpitää kansainvälisiä yhteyksiä ja toimivat kulttuuriperinnän asiantuntijoina.^[9]

Museokokoelma on yleensä sijoitettuna museota varten rakennettuun tai korjattuun rakennukseen. Tällaisen ”perinteisen museon” lisäksi on kotimuseoita ja ulkomuseoita.^[7]

Pääartikkeli: Museokokoelma

Museo kerää aineistoa museokokoelmaan. Sen esineet muodostavat ryhmän, jota yhdistää jokin tai jotkin yhteiset tekijät.^[10] Museoiden tunnuspiirre on keräystoiminta, ja museokokoelman kohteet valitaan yleensä tarkasti museon tehtävän mukaan. Esineillä on oltava jonkinlainen kulttuuriperinnöllinen arvo.^[11] Merkittävin kokoelmaa rajoittava tekijä on sattuma, jonka takia osa esineistä katoaa, tuhoutuu tai kuluu loppuun.^[12]

Museoiden tulee varmistaa hankintansa laillisuus.^[11] Lainsäädäntö vaihtelee maittain, mutta museotyön taustalla on kansainvälisiä sopimuksia, joiden pohjalla ovat vuoden 1954 yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi aseellisen selkkauksen sattuessa ja vuoden 1970 yleissopimus kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi.^[13]

Museoesineitä pyritään hoitamaan ja konservoimaan niiden säilyttämiseksi. Hoito alkaa jo esineen vastaanotossa, jolloin siitä kerätään kaikki tarvittava tieto ja tutkitaan sen kunto. Museot hylkäävät usein esineitä, joista puuttuu olennaisia osia tai jotka ovat rikkinäisiä. Museokokoelmia säilytetään varastoissa, joihin ne siirretään puhdistamisen ja tarkistamisen jälkeen.^[14] Varastotilat ovat usein tarkoin säädeltyjä, ja niiden pitää täyttää olosuhteiltaan sinne varastoitujen esineiden tarpeet.^[15]

Museokokoelmia voivat vahingoittaa muun muassa inhimilliset, ympäristölliset, ilmastolliset ja biologiset tekijät. Konservoinnilla pyritään estämään vahinkojen sattuminen. Konservointia tehdään myös varsinkin taidemuseoissa esteettisistä syistä, koska niissä esineen ulkonäkö on tärkeää. Konservoinnin suorittaa yleensä konservaattori apunaan tutkija, joka tuntee kunnostuksen kohteena olevan esineen.^[15]

Museokokoelmien kasvu on pakottanut museot miettimään poistopolitiikkaa. Kokoelmista saatetaan joutua poistamaan rikkoontuneita ja vaarallisia esineitä, käyttökelvottomia näytteitä sekä esineitä, joista ei ole omistus- tai käyttötietoja.^[16] Museoesineitä pitää arvioida koko kokoelman kannalta, minkä takia poistettaviksi valitaan usein museoarvoltaan vähäisimmät esineet.^[17] Museoesine voidaan poistaa kokoelmasta siirtämällä se opetusesineeksi tai yleiseksi koristeeksi. Se voidaan myös lahjoittaa toiseen museoon tai muuhun julkiseen tai yksityiseen käyttöön, tai palauttaa alkuperäiselle omistajalle tai alkuperäiseen sijaintiinsa.^[18] Esine tuhotaan, jos sille ei löydy muuta poistotapaa tai se on huonokuntoinen tai vaarallinen.^[19]

Pääartikkeli: Museoarkkitehtuuri

Museoarkkitehtuurissa on kaksi vastakkaista lähtökohtaa, jotka voivat joskus olla hankalasti yhteensovitettavissa. Pitää huomioida kokoelmia ja on otettava huomioon yleisöä ja työntekijöitä koskevat turvallisuusmääräykset. Esimerkiksi jotkin esineet vaativat säilyäkseen sellaista kosteutta ja lämpöä, joka on ihmiselle haitallista, ja joitakin esineitä joudutaan säilyttämään niin hämärässä, että se aiheuttaa ongelmia näyttelyn valaistukselle. Museoita pidetäänkin usein haastellisina ja kiinnostavina arkkitehtuurisuunnittelun kohteena, koska niissä yhdistyvät julkisen rakennuksen näyttävyys- ja kestävyysvaatimukset ja monimutkaiset toiminnalliset ja tekniset kysymykset.^[20]

Useat museorakennukset on sijoitettu puistoon, koska ne tarjoavat suurille näyttelyrakennuksille varsin vapaat mahdollisuudet. Lisäksi puistot ovat usein turvallisia ja saasteettomia, ja näyttelyitä voi siirtää myös ulkotiloihin.^[21]

Kansainvälisen museoneuvoston selvityksen mukaan noin 80 prosenttia museoista sijaitsee johonkin muuhun käyttöön suunnitelussa rakennuksessa. Vanhojen rakennusten soveltaminen tai uudistaminen on vaikeaa, ja monet museorakennukset ovat itse suojeltuja, jolloin sisätilatkin joudutaan säilyttämään ja museon on sopeuduttava tiloihin.^[22]

Pääartikkeli: Museonäyttely

Museoiden esineet ja näytteet asetetaan yleisön ulottuville näyttelyissä. Suurin osa ihmisistä käsittää ne museoiden ensisijaiseksi ja perinteiseksi tehtäväksi, sillä niissä museo kohtaa yleisönsä.^[23] Koska näyttelyt ovat museotyön näkyvin puoli, suurelle yleisölle, sanat ’museo’ ja ’näyttely’ esiintyvät toistensa synonyymeina.^[24] Museonäyttelylle on useita määrittelyitä. Niille kaikille yhteistä on yleisö tai julkisuus, tila ja esineet. Museologi G. Ellis Burcaw’n mukaan näyttely on ”taiteeseen, historiaan, tieteeseen tai teknologiaan liittyvien esineiden kokoelma, jossa kävijä liikkuu esteettisesti tai tiedollisesti järjestetyltä yksiköltä toiselle.” Suomalaiset museonjohtajat Jouko Heinonen ja Markku Lahti ovat puolestaan sanoneet näyttelyn olevan näytteillepanoa ja tulkintaa. Museo kommunikoi niissä katsojan kanssa esineiden ja muun materiaalin kautta.^[25]

Museot olivat aiemmin sama kuin niiden kokoelmat, mutta kokoelmien kasvamisen myötä esineiden määrää ja esilläolon aikaa jaetaan perusnäyttelyiden ja erikoisnäyttelyiden välillä. Museonäyttelyt olivat oikeastaan 1960-luvulle asti perusnäyttelyitä.^[26] Perusnäyttelyllä tarkoitetaan pitkään pystyssä olevaa näyttelyä. Sen elinkaari voi olla jopa yli kymmenen vuotta.^[27] Kulttuurihistoriallisten museoiden perusnäyttelyssä pyritään yleensä kertomaan tarina, joka liittyy museon edustamaan alaan ja maantieteelliseen alueeseen. Taidemuseoissa perusnäyttelyt voidaan rakentaa museon parhaimpian teosten ympärille. Niissä perusnäyttelyt voivat keskittyä myös valitun opintokokonaisuuden tai paikallisen kuvataiteen mukaan. Luonnontieteellisissä museoissa perusnäyttelyt ovat usein erilaisten lajien tai ekologisten elinympäristöjen esittelyä.^[28]

Useimmat museot järjestävät joka vuosi vaihtuvia näyttelyitä, joiden sesonkiaikaa ovat lomakaudet. Muutamista viikoista kuukausiin esilläolevaa näyttelyä voidaan kutsua vaihtuvaksi, tilapäiseksi tai erikoisnäyttelyksi. Vaihtuvat näyttelyt tehdään rajatuksi ajaksi ja tietystä aiheesta.^[29] Joskus tilapäisnäyttelyistä voi tulla puolipysyviä.^[27] Vaihtuvaa näyttelyä voidaan kutsua myös erikoisnäyttelyksi, kun siihen kootaan esille harvoin nähtävillä olevaa esineistöä. Tällaiset näyttelyt tavoittavat usein paljon yleisöä, ja niitä markkinoidaan voimakkaasti. Vaihtuvat näyttelyt voivat lisäksi muuttua kiertonäyttelyksi, joita voidaan vuokrata tai lainata muille museoille.^[30] Vaihtuvissa näyttelyissä käsitellään jotain erityistä aihetta, esimerkiksi jotain museon erikoisaluetta, tutkimustulosta, paikallista merkkivuotta tai vuotuista juhlaa. Aihe voi liittyä henkilöön, tapahtumaan tai johonkin muuhun teemaan.^[31]

Museonäyttelyt ovat levinneet myös internetiin, ja museot ovat julkaisseet verkkonäyttelyitä. Virtuaalimuseoissa voidaan jopa luoda verkkoon virtuaalinen kopio museorakennuksesta ja sen näyttelyistä.^[32]

Jokainen museonäyttely on itsenäinen tuotanto, mutta ne ovat myös osa museon toiminta- ja viestintästrategiaa. Näyttelyt tulisikin suunnitella siten, että ne ilmentävät museon toiminta-ajatusta ja tavoitteita, sekä niin, että niiden tyyli sopisi museon ilmeeseen.^[34] Näyttelysuunnittelussa aloitetaan kysymyksistä, joihin yritetään saada vastauksia. Ensimmäiseksi kysytään ”miksi?”, koska näyttely pitää toteuttaa toiminta-ajatuksen näkökulmasta.^[35] Sen jälkeen tutkitaan näyttelyn kohderyhmää, teemaa, paikkaa, esitystapaa ja aikataulua.^[36]

Museoiden näyttelytekniikat voidaan jakaa staattisiin ja dynaamisiin. Staattisia, paikallaan pysyviä elementtejä ovat yleensä itse esineet ja niihin liittyvät tekstit sekä pienoismallit, valokuvat, dioraamat, tiedotteet, opaskirjat ja tehtäväpaperit. Dynaamisia elementtejä ovat muun muassa draamat, opastetut kierrokset, luennot, videoesitykset, vuorovaikutteiset elementit ja kosketeltavat esineet.^[37] Yleisin, vanhin ja luonnollisin esitystekniikka on ihmisten välinen vuorovaikutus. Monet museot järjestävät opastettuja kierroksia. Museot voivat järjestää myös tapahtumia, joissa pyritään historian elävöittämiseen.^[38]

Jokainen museo tukee näyttelyjään jonkinlaisin graafisin tavoin.^[39] Museovierailija tulee yleensä museoon oppimaan uutta, jolloin näyttelyyn ja sen esineisiin liittyvät tekstit tukevat oppimista.^[40] Näyttelyesineisiin voi liittyä myös valokuvia, jotka esittävät esimerkiksi arkeologisen kohteen nykytilaa, vertailukohteita tai museoon liian isoa esinettä, ja erilaisia maalauksia, karttoja tai muuta grafiikkaa.^[41]

Kotimuseoiden näyttelytekniikkaa ovat usein alkuperäinen huonejärjestys huonekaluineen tai nykyaikaisine jäljitelmineen.^[41] Dioraamat ovat erityisen suosittuja luonnontieteellisissä museoissa. Ne ovat eräänlaisia valokuvan ja mallin yhdistelmiä, joiden etualalla on esimerkiksi eläimiä ja taustalla elinympäristö maalauksena. Dioraama voi esittää myös esimerkiksi historiallista perhe-elämää tai historiallista taistelua. Erilaiset pienoismallit esittävät museoissa usein arkeologisten kohteiden tai historiallisten rakennusten kehitysvaiheita. Malleja voi olla myös esimerkiksi laivoista, koneista tai dinosauruksista.^[42]

Audiovisuaaliset näyttelytekniikat ovat museoissa hyvin yleisiä. Niillä voi tukea museoesineiden tai näyttelyn esittelyä ja luoda tunnelmaa taidenäyttelyyn.^[43] Multimediateoksella voidaan täydentää museonäyttelyn muuta kerrontaa ja tuoda esiin elementtejä, joita muuten ei pysty tarjoamaan.^[44]

Erilaiset osallistavat ja vuorovaikutteiset tekniikat ovat kehittyneet 1900-luvulla, jolloin tiedekeskusten ohella useat museot ovat ottaneet niitä käyttöönsä. Museot voivat osallistaa kävijoitään esimerkiksi peleillä, kosketettavilla esineillä tai kokeiltavilla historiallisilla vaatteilla.^[45]

Pääartikkeli: Museopedagogiikka

Museoiden opetustoimintaa kutsutaan museopedagogiikaksi.^[46] Museossa voidaan esimerkiksi järjestää näyttely opetus- ja kasvatustavoitteiden perusteella. Toisaalta koulu tai muu ulkopuolinen taho voi käyttää museon kokoelmia tai julkaisuja opetukseen muutenkin.^[47] Museoiden opetustoiminnassa käytetään näyttelyiden lisäksi hyväksi internetiä ja erilaisia työpajoja, joissa yleisö pystyy toteuttamaan omia ideoitaan, sekä painotuotteita.^[48]

Museot eroavat esimerkiksi kirjastoista ja arkistoista siinä, että ne tekevät tutkimusta. Ne tiedottavat tutkimustuloksistaan näyttelyissä ja julkaisuissa.^[49] Tutkimustehtävä on tärkeä, koska museoissa on paljon materiaalia, joka liittyy ihmisen toiminnan ja ympäristön kysymyksiin.^[13] Tutkimus museossa on monitieteistä, sillä esimerkiksi kulttuurihistoriallisissa museoissa perehtymisalana voi olla historia, kansatiede, arkeologia ja taidehistoria, sekä luonnontieteellisissä museoissa kasvi- ja eläintiede, geologia ja paleontologia.^[50]

Museon tutkimustoiminta perustuu sen toiminta-ajatukseen ja päämäärään.^[50] Tutkimus voi keskittyä suoraan sen tehtäviin, kuten näyttelyiden järjestämiseen, luettelointiin tai julkaisujen tekemiseen. Se voi kuitenkin myös pyrkiä oman alansa tai alueensa parempaan ymmärtämiseen. Suurimmissa museoissa ja yliopistomuseoissa tehdään perustutkimusta ja soveltavaa tutkimusta, joilla voi olla myös kansainvälistä merkitystä.^[13]

Museoissa näyttelytoiminta ja tutkimus yhdistyvät. Tutkimushankkeen tulokset on usein helpoimmin ja nopeimmin julkaistavissa näyttelyn yhteydessä. Näyttelyn suunnittelun aloittaminen on samalla usein myös tutkimuksen käynnistämistä. Museotutkimus liittyy myös kulttuuriympäristön suojeluun. Kiinteiden muinaisjäännösten, rakennusmuistomerkkien, kulttuurimaiseman tai luontokohteen suojelusuunnitelma vaatii tieteellistä asiantuntemusta.^[50]

Museoiden perustutkimuksen lähtökohta on kokoelmien saattaminen tutkijoiden ulottuville. Siihen sisältyvä dokumentointi käsittää luetteloinnin, luokittelun, taustamateriaalin hankinnan ja arkistoviitteiden laadinnan. Perustutkimuksen päämäärä onkin usein museon kokoelman tieteellinen luettelointi, jossa on esineistön perustiedot. Soveltavassa tutkimuksessa taas pyritään luomaan uutta tietoa museon toimialalta.^[51]

Oman tutkimuksen lisäksi museot tarjoavat tutkijoille tiloja kokoelmien tutkimiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi työtilat ja tutkimusta tukevat kirjastot. Lisäksi museoissa voi olla laitteistoa kokoelmien tutkimisen helpottamiseksi.^[13] Museoiden aineistoa voivat hyödyntää ammattimaisten tutkijoiden lisäksi harrastajatutkijat sekä yritykset, viranomaiset ja muut organisaatiot. Yleisö ja tiedotusvälineet käyttävät museoita yksityiskohtaisen tiedon lähteinä. Koulut sekä muut kansansivistykselliset tahot voivat edistää tutkimuksen yleistajuistettujen tulosten saattamista opettajien ja viranomaisten käyttöön.^[52]

Julkaisutoiminta on tullut ympäri maailmaa museoiden perustehtäväksi. Julkaisujen määrä on toisen maailmansodan jälkeen noussut hyvin nopeasti, ja vuonna 1982 tehdyssä luettelossa World Museum Publications on 22 000 julkaisua.^[53]

Julkaisutoiminnan perustana ovat olleet perusnäyttelyitä esittelevät teokset. Peruskokoelmasta julkaistaan monenlaista aineistoa. Suppeimmillaan ne ovat 1–2 liuskan opaslehtisiä, mutta perusnäyttelyoppaat voivat olla laajoja, 300-sivuisia esittelyitä, joissa on yleiskatsauksen lisäksi yksityiskohtaisia selostuksia merkittävimmistä kohteista ja runsasta kuvitusta. Erikoisnäyttelyiden julkaisut esittelevät taiteilijaa, taiteilijaryhmää, aikakautta tai jotain tiettyä teemaa. Taidemuseoissa näyttelyluetteloiden rinnalla julkaistaan taiteilijaesittelyjä, jotka ovat parhaimmillaan laajoja monografioita. Kulttuurihistoriallisissa ja luonnontieteellisissä museoissa julkaistaan usein tutkimuksia näyttelyn teemasta tai aikakaudesta. Tällaiset teokset saattavat nousta jopa itse näyttelyä merkittävämmäksi, kuten esimerkiksi Helsingin kaupunginmuseon ”Venäläisyys Helsingissä” -näyttelyn yhteydessä tapahtui.^[54]

Museot ovat yhteiskunnan palveluksessa olevia yleishyödyllisiä organisaatiota, mutta niiden laillinen asema vaihtelee paljon. Monissa maissa käytetään julkisen viranomaisen tai museoliiton hoitamaa rekisteriä, jolla erotetaan museot esimerkiksi kokoelmista ja kotiseututaloista. Suomessa tällaista järjestelmää ei ole.^[55]

Museoilla ei maailmanlaajuisesti ole yhtenäistä hallintojärjestelmää.^[13] Jokaisella museolla on kuitenkin jonkinlainen hallintoelin, kuten hallitus, johtokunta tai lautakunta. Hallintoelin päättää museon toimintapolitiikasta, huolehtii määrärahoista ja muista voimavaroista ja valitsee museonjohtajan. Hallintoelin päättää museon päämäärät ja tehtävät ja valvoo näiden toteutumista.^[55] Museot ovat kuitenkin usein päällikkövaltaisia, joten toimintapolitiikan lopullinen päätäntävalta on usein museonjohtajalla.^[56]

Keskeinen museotyöntekijä on sitä ylläpitävä tutkija tai amanuenssi. Museon jokaisella amanuenssilla on oma vastuualueensa. Suuremmissa museoissa intendentit ja amanuenssit johtavat museoammattilaisten ryhmää, johon kuuluu esimerkiksi konservaattoreita, valokuvaajia sekä museo- ja näyttelymestareita.^[56]

Vuonna 2015 Suomessa oli 150 ammatillista museosta, joilla on auki 331 museokohdetta. Näiden lisäksi on noin tuhat erilaista paikallismuseokohdetta ja kokoelmaa.^[57] Suomessa on useita satoja museoiksi nimettyjä kokoelmia, joita pitää yllä vapaaehtoiset. Yhdistysten ja keräilijöiden ylläpitämiä museoita on vaikea tilastoida, sillä monet niistä saattavat olla auki vain yhden kesän. Joku laittaa kokoelmansa esille ja kutsuu sitä museoksi.^[58]

Museot saavat rahoitusta joko julkisilta tai yksityisiltä tahoilta. Julkisissa museoissa rahoittaja on useimmiten paikallinen tai kansallinen hallitus. Näissä museoissa mahdollisuudet käyttää varoja eivät välttämättä ole joustavia, koska ne joutuvat ottamaan huomioon politiikan. Lisäksi julkiset museot joutuvat kilpailemaan rahoituksesta muiden julkisten palvelujen kanssa. Monia museoita rahoittaa yksityinen lahjoittaja, ja joidenkin taustalla on rahastoja.^[13]

Museot ovat mukana myös varainhankintatoiminnassa. Varainhankintaa voi järjestää itse museo tai sitä tukeva järjestö. Varainhankinta ja sponsorointi suuntautuvat usein suoraan johonkin tiettyyn hankkeeseen tai kehityskohteeseen.^[13] Monissa maissa museot saavat suuren osan rahoituksestaan yritysten sponsoroimana, ja niissäkin maissa, joissa julkishallinnon osuus oli aiemmin lähes sataprosenttinen, yksityisten tahojen taloudellinen panos kasvoi 1900-luvun lopulla.^[59]

Monissa museoissa toimintaa rahoitetaan sisäänpääsymaksulla. Pääsymaksua saatetaan kerätä vain suurimpien näyttelyiden yhteydessä. Kaikkiin museoihin ei kuitenkaan tarvitse maksaa päästäkseen sisään, ja joissain museoissa on käytössä vain vapaaehtoinen kävijämaksu.^[13] Pääsymaksutulot ovat yleensä keskeisin osa museon omasta tulonhankinnasta, ja suurnäyttelyt voivat tuoda museoon huomattavia summia rahaa.^[60]

Museoiden yhteydessä on myös monia kaupallisia palveluita, kuten ravintoloita ja museokauppoja, jotka tuovat lisätuloja museoille.^[13] Museokaupan tuotto voi parhaassa tapauksessa olla noin puolet pääsymaksutuloista. Yhdysvalloissa kaupan myynti on noin euron kävijää kohden, kun se Kanadassa on 1,2 euroa ja Suomessa 0,5–1 euroa.^[60]

Museoiden järjestäytynyt kansainvälinen yhteistyö käynnistyi vuonna 1922, kun Kansainliiton International Committee on Intellectual Cooperation perusti Kansainvälisen museotoimiston. Se lakkautettiin vuonna 1946, jolloin perustettiin Kansainvälinen museoneuvosto ICOM.^[13] Se on hallituksista riippumaton järjestö, jonka keskeisinä tehtävinä on tarjota kaikille museoalan ammattilaisille mahdollisuuden osallistua luonnon- ja kulttuuriperinnön säilymistä koskevaan päätöksentekoon ja vahvistaa museoiden asemaa. ICOM:n yleiskokous kokoontuu joka kolmas vuosi päättämään järjestön toimintalinjoista ja valitsemaan hallintoelimet. Järjestön työskentelyn pohjalla on kolmisenkymmentä kansainvälistä komiteaa. ICOM:n aloitteesta on vuodesta 1978 vietetty 18. toukokuuta Kansainvälistä museopäivää.^[61]

YK:n perustaman kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon kulttuurijaoston toimialaan kuuluvat muun muassa museot, monumentit ja kiinteät muinaisjäännökset. Vaikka museoita koskevat päätökset ovat vain pieni osa Unescon toiminnasta, järjestö on antanut neljä kulttuuriperintöä koskevaa yleissopimusta. Niistä eniten on saanut huomiota ja tuottanut merkitystä museoille maailmanperintösopimus, jonka tavoitteena on turvata keskeisen kulttuuri- ja luonnonperinnön säilyminen.^[62] Museoneuvosto ICOM on yksi Unescon tunnustetuista neuvonantajista museoita koskevissa kysymyksissä.^[13] Unescon perustama ICCROM puolestaan on hallitusten välinen kulttuuriperintöä edistävä koulutus- ja tutkimuslaitos.^[61]

Maailmanlaajuisten järjestöjen lisäksi eräiden pienempien alueellisten kansainvälisten järjestöjen ohjelmistossa on museotyön edistäminen.^[13] Pohjoismainen museoliitto perustettiin Kööpenhaminassa jo vuonna 1915. Sen jäseniksi hyväksytään kaikki Pohjoismaissa työskentelevät tieteellisen koulutuksen saaneet henkilöt. Jokaisessa jäsenmaassa on oma kansallisen osastonsa. Pohjoismainen konservaattoriliitto puolestaan edistää Pohjoismaissa toimivien konservaattorien yhteistyötä. EU-maiden museoliittojen verkosto on NEMO, joka toimii museoiden edunvalvojana EU:ssa.^[61] Euroopan unioni on myös itsessään edistänyt museoiden välistä yhteistyötä.^[13]

Suomessa museoiden valtakunnallinen etujärjestö on vuonna 1923 perustettu Suomen museoliitto. Se valvoo ja ajaa jäsentensä etuja, edistää museolaitoksen kehitystä, tekee alaa tunnetummaksi ja kehittää yhteistyötä alan sisällä.^[63]

Museoiden päätehtävä on tallettaa ja säilyttää kulttuuriperintöä, eikä niitä voida varsinaisesti pitää osana matkailuelinkeinoa, mutta monet museot ovat kuitenkin merkittäviä matkailukohteita. Museot ovat osa kulttuurimatkailua, ja monille ne ovat matkojen ensisijaisia tutustumiskohteita. Museot lisäävätkin itsessään matkailua ja vaikuttavat näin paikkakuntansa tai alueensa talouteen.^[64]

Vaikka museot joutuvat kilpailemaan muiden vapaa-ajanviettoon liittyvien toimintojen kanssa, ne ovat silti pystyneet pitämään asemansa matkailukohteena. Kävijämäärät ovat monin paikoin jopa kasvaneet.^[65] Museoiden suosio kasvoi 2010-luvulla muun muassa Pohjoismaissa, Baltian maissa, Saksassa, Ranskassa, Espanjassa, Venäjällä ja Kiinassa.^[66]

Museomatkailu tuo moniin maihin runsaasti ulkomaisia kävijöitä. Monille museo on jopa tärkein tai vähintään tärkeä matkapäätökseen vaikuttanut tekijä. Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan museokävijöistä noin 16 prosenttia oli lähtenyt matkalle museon takia.^[65] Suomalaistutkimuksen mukaan jokainen museokävijä vaikuttaa alueensa talouteen 33–49 euron verran.^[67]

Museokävijä voidaan nimetä tarkemmin sen mukaan, miten hän museota käyttää. Museovieraan motiivi on museon normaaliin näyttelytoimintaan osallistuminen, asiakkaan motiivi esimerkiksi kuva-arkiston käyttäminen, kuluttaja on puolestaan museokaupan tai kahvilan asiakas, vieraan motiivi on viihtyminen, oppijan oppiminen, ja osallistuja osallistuu museon järjestämään toimintaan.^[68]

Länsimaissa tehtyjen kävijätutkimusten perusteella keskivertokävijä on korkeakoulun käynyt. Eri maissa ja museoissa tehdyt tutkimukset ovat antaneet pitkälti samanlaisen profiilin. Suomessa vuosina 1982, 1992 ja 2003 tehtyjen tutkimusten mukaan tyypillinen kävijä on 25–44-vuotias, korkeakoulu- tai opistotasoisen tutkinnon suorittanut nainen. Yli 80 prosenttia kävijöistä tulee ystävien tai perheen kanssa. Miehet vierailevat useimmiten perheensä kanssa. Kävijäprofiili on hieman erilainen museotyypin mukaan: kotiseutumuseoissa käy iäkkäämpää väestöä ja erikoismuseoissa hieman enemmän miehiä.^[68]

Suomalaisessa museossa käy keskimäärin noin 16 000 ihmistä vuodessa. Kävijämäärä vaihtelee paljon, sillä suurimmat museot vetävät 200 000 – 300 000 kävijää vuodessa, kun pienimmissä käy vain muutama sata ihmistä. Kävijämäärään vaikuttavat museotyyppi, näyttelyn ohjelmisto, sijainti, avoinnaoloaika ja hinta. Helsingin kaupunginmuseon kävijämäärä on kasvanut selvästi, kun se luopui pääsymaksusta. Samanlainen suuntaus on havaittu myös Englannissa ja Ruotsissa.^[69]

Pääartikkeli: Museologia

Museot ovat osa museologiana tunnetun tieteenalan tutkimuskohteita. Museologia ei kuitenkaan suoranaisesti tutki museoita, vaan kulttuurisia prosesseja, joiden seurauksena museot ovat syntyneet ja joiden ansiosta esineistöä halutaan säilyttää. Siitä tuli oma tieteenalansa 1800-luvun lopulla, kun saksalainen Johann Georg Theodor Grässe perusti 1877 Zeitschrift für Museologie und Antiquitätenkunden -nimisen aikakauskirjan. Museologian ensimmäinen oppituoli perustettiin 1919 Brünnin yliopistoon nykyiseen Brnoohon.^[75]

Itävaltalainen Friedrich Waidacher jakaa museologian neljään tutkimussuuntaukseen, metamuseologiaan, historialliseen museologiaan, teoreettiseen museologiaan ja sovellettuun museologiaan. Metamuseologia tutkii museologian yleistä luonnetta ja se on lähellä museologian tietoteoriaa.^[76] Historiallinen museologia puolestaan tutkii alan aatehistoriaa eli museaalisuuden historiaa.^[77] Teoreettisessa museologiassa käsitellään alan tieto- ja arvoteoreettisia kysymyksiä sekä museaalisuuden toteutumista. Se luo pohjaa erilaisille käytännön sovelluksille.^[78] Soveltava museologia puolestaan on käytännön museologiaa, joka selvittää toimintaperiaatteita, joilla erilaisia teorioita saadaan sovellettua.^[79]

Pääartikkeli: Museoiden historia

Museoiden taustalla on ihmisten taipumus kerätä ja tutkia. Ensimmäisiä todisteita museoiden ideasta on Mesopotamiasta, josta on löytnyt opetuskäyttöön tarkoitettuja kopioita vanhoista kirjoituksista.^[80]

Museo-sana tulee antiikin kreikan sanasta Μουσεῖον (museion), jolla tarkoitettiin muusille pyhitettyä paikkaa, koulua tai tutkimuslaitosta.^[81] Vaikka sana onkin peräisin antiikin Kreikasta, niin museoita siellä ei ollut. Lähin vastine oli jumalille pyhitetty taidekokoelma, pinakoteekki.^[80] Museoajatuksen kannalta tärkeä oli silti Aleksandrian Museion, jossa oli muun muassa kuuluisa kirjasto, taidekokoelma, eläintarha ja kasvitieteellinen puutarha. Vaikka Museion vastaakin enemmän yliopistoa kuin museota, se on silti selvä esikuva myös nykyisille museoille, koska siellä yhdistyivät esinekokoelmat ja niiden opetuksellinen tehtävä.^[82]

Monet roomalaiset ihailivat kreikkalaista kulttuuria, ja Kreikasta ryöstettiin paljon veistoksia aukioiden ja rakennusten koristeiksi.^[83]

Keskiajalla suuria esinekokoelmia oli kuninkaallisilla ja kirkolla, joka oli keskiajan merkittävin kulttuurielämän kannattelija. Sen kokoelmiin kertyi erikoisia esineitä, luonnon kuriositeetteja ja pyhäinjäännöksiä, joista syntyi niin sanottuja ”keskiajan museoita” eli mirabilioita.^[83]

Arabimaailma jatkoi antiikin perintöä, ja siellä käännettiin 900–1200-luvuilla monia kreikkalaisia tekstejä arabiaksi ja kerättiin laajoja taide-esinekokoelmia. Keräily liittyi myös kiinteästä waqf-periaatteeseen. Arabitieteilijöiden tutkimuksia ja käännöstekstejä alettiin 1100-luvulla kääntää Euroopassa latinaksi, mikä oli puolestaan vaikuttamassa renessanssin syntymiseen.^[84]

Renessanssin aikana eurooppalaisten kiinnostus palasi antiikin kulttuuriin. Sen aikana myös tapahtui selvää kehittymistä tieteessä ja taiteessa ja esinekokoelmia alettiin järjestää sisällöllisesti, esteettisesti ja systemaattisesti. Monet paavit lahjoittivat esineistöjään kokoelmiin, esimerkiksi Sixtus IV:n antiikin pronssiveistoskokoelmasta tuli 1571 Musei Capitolini. Näiden kokoelmien lisäksi syntyi taidegallerioita, jotka lainasivat nimensä pitkästä käytävämaisesta tilasta, galleriasta.^[83]

Taidemuseoiden lisäksi renessanssiaikana kehittyivät myös historialliset ja luonnontieteelliset kokoelmat. Piispa Paolo Giovio loi Comossa ensimmäisen historiallisin perustein järjestetyn kokoelman, jossa oli kuuluisien henkilöiden muotokuvia ja henkilökohtaista esineistöä. Ennen Giovion Museum Jovianumia luonnontieteellisiä kokoelmia oli kerätty vain lääketieteellisistä, maagisista ja kuriositeettiarvoon liittyvistä syistä.^[85]

Valistuksen ajan airuina oli 1600-luvulla yliopistolaitoksen voimakas kasvu. Tieteellisen kehityksen myötä syntyivät myös yliopistojen museot ja kokoelmat.^[86] Moderni museo syntyi 1700-luvun aikana, kun monet kokoelmat siirtyivät yksityisistä omistuksista julkisiksi, ja niitä alettiin tämän jälkeen avata yleisölle entistä laajemmin.^[87] Ajatus museoiden opettavasta ja kasvattavasta asemasta levisi saman vuosisadan aikana, ja esimerkiksi British Museum avattiin yleisölle 1759.^[88]

Museoajatus levisi Euroopasta siirtomaapolitiikan ja kaupankäynnin seurauksena myös muualle. Yhdysvaltain museolaitoksen perusta on 1770-luvulla vapaussodan henkisessä ja poliittisessa ilmapiirissä. Maan ensimmäinen museo oli luonnontieteellisen kokoelman ympärille vuonna 1773 perustettu Charlestonin museo. Sen mukana Yhdysvaltain museolaitoksissa on jo alusta alkaen korostettu opetus- ja kasvatustavoitteita.^[89]

Valistusajan museokehityksen symboliksi nousi kuitenkin Louvren taidemuseon avaaminen Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen 1793. Louvre on perustellusti maailman ensimmäinen kansallismuseo.^[89] Monet pitävät sitä jopa nykymuseon alkuna.^[87] Vuodesta 1803 nimellä Musée Napoleon tunnettuun Louvreen tuotiin paljon taideaarteita kaikkialta Euroopasta ja Egyptistä. Napoleon tavoitteli Ranskaan eurooppalaisen kulttuurin keskusmuseota. Se herätti kuitenkin reaktion, jonka seurauksena muihinkin Euroopan maihin alettiin suunnitella kansallismuseoita.^[90]

Ranskan suuren vallankumouksen jälkeistä muutamaa vuosikymmentä aikaa on pidetty museoiden kulta-aikana. Museoiden syntymiseen vaikutti ajatus museon asemasta kansakunnan yhteisenä omaisuuteena. Napeolonin kaatumisen jälkeen Berliinissä avattiin 1815 näyttely, jossa olivat esillä Pariisista palautetut taideaarteet. Tapahtuma johti Altes Museumin perustamiseen 1830. Baijerin kuningas Ludvig I halusi puolestaan luoda pääkaupungistaan Münchenistä uuden Ateenan, ja sinne perustettiin vuonna 1830 veistoskokoelmille Glyptothek ja vuonna 1833 maalauskokoelmille Pinakothek. Uudet saksalaiset museot vaikuttivat museoarkkitehtuuriin ympäri maailmaa.^[91]

Teollistuminen, kaupungistuminen ja kaupallistuminen kiihtyivät 1800-luvun lopulla, mistä todistavat myös jättimäiset maailmannäyttelyt.^[92] Ne edistivät vahvasti museoiden demokratisoitumista sekä museorakennusten ja -näyttelyiden kehittymistä. Niiden herättämä mielenkiinto sai myös museot panostamaan enemmän näyttelyrakenteisiin ja -tekniikoihin sekä viihtymiseen. Maailmannäyttelyt ovat antaneet myös sysäyksen monien uusien museoiden perustamiselle. Niitä varten on kerätty esineistö ovat johtaneet muun muassa Victoria and Albert Museumin, Science Museumin ja Metropolitan Museum of Artin perustamiseen.^[93]

Nykyaikainen julkinen museo, jonka tehtävänä on kerätä, säilyttää ja pitää esillä kokoelmiaan sekä tieteellisin että kasvatuksillisin tavoittein, syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kehitykseen vaikuttivat museolaitoksen sisäiset muutokset ja tieteen virtaukset. Tiede erikoistui entistä suppeampiin aloihin, ja positivismi korosti kokemuksiin ja havainnointeihin perustuvaa tietoa. Näin myös museokohteiden tutkimus ja havainnointi korostui.^[93]

Museot haluttiin sitoa 1800-luvun lopulla yhteiskunnan kehittymiseen ja tietoisesti pyrittiin säilyttämään kansakunnan lähihistoriaa. Ruotsalainen Artur Hazelius perusti 1870-luvulla Tukholmaan maailman ensimmäisen kansatieteellisen museon Nordiska museetin ja parikymmentä vuotta myöhemmin ensimmäisen ulkoilmamuseon, Skansenin. Kansatieteellisille museoille asetettiin aatteellisia, lähihistoriaan liittyviä ja kansan yhteistä perinnettä korostavia tarkoituksia. Skansenissa Hazeliuksella oli puolestaan päämääränä näyttää historialliset esineet aidossa yhteydessä kokonaisessa kulttuuriympäristössä. Hazeliuksen ajatus levisi nopeasti, ja ulkoilmamuseoista tuli suosittuja. Niiden ansiosta historian elävöittäminen työnäytöksin ja tapahtumin levisi myös muihin museoihin.^[94]

Tekniikan museot seurasivat myös kansatieteellisten ja ulkoilmamuseoiden kehitystä ja toivat kokoelmansa lähemmäksi nykyaikaa. Tieteen ja tekniikan uutuudet olivat olleet maailmannäyttelyiden vetonauloja, ja museotkin alkoivat keskittyä tieteen ja tekniikan kansantajuistamiseen. Tiedekeskusten esikuvaksi muodostui Münchenissä vuonna 1925 avattu Deutsches Museum, jonka pääpaino oli nykytekniikassa. Museo teki myös uraauurtavaa museopedagogista tutkimusta.^[94]

Taidemuseoiden kehittymistä ovat 1900-luvulla ohjanneet niin museoiden yleinen kehittyminen kuin taiteen teoriassa 1800-luvun lopulla tapahtuneet muutokset. Taiteen tekeminen, esittäminen, myyminen ja siitä kirjoittaminen ovat muodostaneet taidemaailman, jossa on tiukasti määritellyt normit. Taidemuseoilla on ollut kehityksessä aktiivinen rooli, sillä ne ovat toteajien lisäksi olleet kehittämässä ja luomassa taidehistoriaa. Esimerkiksi New Yorkin Modernin taiteen museolla on ollut suuri vaikutus 1900-luvun kuvataiteeseen.^[95] Taidemuseoiden tilat ovat muuttuneet samalla hallimaisiksi, ja samalla monien taidemuseoiden toiminnassa vaihtuvat näyttelyt ovat saaneet tärkeämmän aseman.^[96]

Ranskassa ja Kanadassa kehittynyt uusi museologinen ajattelu nosti museon keskeiseksi tehtäväksi yhteiskunnan identiteetin ylläpitämisen ja voimistamisen. Tehtävän keskeisin väline on paikallismuseo, eli niin sanottu ekomuseo, jonka pyrkimyksenä on asettaa museo sosiokulttuuriseen yhteyteen, jossa tieteet, tekniikka, historia ja taide muodostavat oman kokonaisuutensa. Kokemukset Ranskasta ovat kuitenkin osoittaneet, että ekomuseoajattelu ei ole pitänyt yllä paikallisten kiinnostusta.^[97]

Museorakennuksista on tullut 1900-luvun lopulla oman aikansa merkkipaaluja. Ne ovat olleet suuria rakennuskohteita, joiden rakentamiseen on järjestetty kansainvälisiä arkkitehtuurikilpailuja ja käytetty valtavia rahasummia. Kehitys on näkynyt erityisen vahvasti taidemuseoissa, ja esimerkiksi 1990-luvulla Bilbaoon rakennettu yli 500 miljoonaa euroa maksanut Guggenheim-museosta on tullut Baskimaan suurin nähtävyys. Varsinainen taidekokoelma on jäänyt Bilbaossa omaperäisen museoarkkitehtuurin varjoon.^[98]

• Museoiden yö
• Museokortti
• Suomen museot
• Vuoden museo -palkinto
• Yleisötyö

• Ambrose, Timothy & Paine, Crispin: Museum Basics. Abingdon: Routledge, 2002. ISBN 978-0-415-61933-2 Teoksen verkkoversio (viitattu 5.2.2017).
• Heinonen, Jouko & Lahti, Markku: Museologian perusteet. Helsinki: Suomen museoliitto, 2001. ISBN 951-9426-25-6
• Hällström, Jaana af: Näyttelyviestintä. Helsinki: Suomen museoliitto, 2011. ISBN 978-951-9426-37-2
• Kostet, Juhani: Kokoelmien muodostuminen. Teoksessa Kinanen, Pauliina (toim.): Museologia tänään. Helsinki: Suomen museoliitto, 2007. ISBN 978-951-9426-34-1
• Kostet, Juhani: Mikä museo? Muutamia ajatuksia museokäsitteen sisällöstä ja sen ongelmista. Teoksessa Vilkuna, Janne (toim.): Näkökulmia museoihin ja museologiaan. Helsinki: Ethnos, 2000. ISBN 951-96345-3-3
• Latham, Kiersten F. & Simmons, John E.: Foundations of Museum Studies. Santa Barbara, California: ABC-CLIO, 2014. ISBN 978-1-61069-282-3 Google-kirjat (viitattu 5.1.2017).
• Malmisalo-Lensu, Anne-Maija & Mäkinen, Minna: Museo oppimisen paikkana. Teoksessa Kinanen, Pauliina (toim.): Museologia tänään. Helsinki: Suomen museoliitto, 2007. ISBN 978-951-9426-34-1
• Piekkola, Hannu & Suojanen, Otto & Vainio, Arttu: Museoiden taloudellinen vaikutus. Vaasa: Vaasan yliopisto, Levón-instituutti, 2013. ISBN 978-952-476-503-9 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 2.2.2017).
• Rönkko, Marja-Liisa: Museon idea ja historia. Teoksessa Pauliina Kinanen (toim.): Museologia tänään. Helsinki: Suomen museoliitto, 2007. ISBN 978-951-9426-34-1
• Västi, Emilia & Sarantola-Weiss Minna: Kokoelmapoistojen hyvät käytännöt. Helsinki: Suomen museoliitto, 2015.

• Pettersson, Susanna (toim.): Tulevaisuuden taidemuseo. Helsinki: Valtion taidemuseo: Kehys, 2009. ISBN 978-951-53-3183-0

• International Council of Museums. (englanniksi)
• Museovirasto.
• Suomen museoliitto.
• Museot.fi.