Suku (kielioppi)

Suku eli genus (lat.) on nominien kieliopillinen kategoria, jonka mukaisesti substantiivit jakautuvat eri ryhmiin. Suomen kielessä sanoilla ei ole sukua. Sen sijaan esimerkiksi kaikissa indoeurooppalaisen kieliryhmän kielissä on alkujaan ollut suku, mutta muutamista niistä, esimerkiksi englannista ja persiasta, se on kadonnut.^[1] Myös seemiläisissä kielissä on suku.^[1]

Kielissä, joissa on suku, jokainen substantiivi kuuluu johonkin sukuun, joskin samastakin substantiivista saattaa olla erisukuisia muotoja eri päätteineen, jotka tarkoittavat esimerkiksi samassa ammatissa toimivaa miestä ja naista taikka saman eläinlajin koirasta ja naarasta. Niissä kielissä, joissa substantiivien yhteydessä käytetään artikkelia, suku ilmenee yleensä selvimmin siitä, mitä artikkelia kunkin sanan yhteydessä käytetään. Myös adjektiiveista käytetään erilaisia taivutusmuotoja sen mukaan, mitä sukua niiden pääsana on, ja monilla pronomineista on eri muotoja, joita käytetään riippuen siitä, minkä sukuiseen sanaan niillä viitataan.

Indoeurooppalaisissa kielissä on alkujaan ollut kolme sukua, maskuliini, feminiini ja neutri (sukupuoleton). Maskuliini merkitsee varsinaisesti miespuolista, feminiini naispuolista ja neutri sukupuoletonta, mutta läheskään kaikissa tapauksissa ei sanan merkityksen perusteella voi päätellä, mihin sukuun sana kuuluu. Useimmissa nykyisissä romaanisissa kielissä kuten ranskassa, espanjassa ja italiassa on kuitenkin vain kaksi sukua, maskuliini ja feminiini, sillä latinan neutri on yleensä muuntunut nykykielessä maskuliiniksi, tosin romaniassa neutri on säilynyt. Suurimmissa skandinaavisissa kielissä maskuliini ja feminiini ovat yhdistyneet yhdeksi en-suvuksi, ja ett-suku vastaa neutria. Joissakin kielissä suku voi tehdä eron elävän ja elottoman välillä, kun taas toisissa kielissä sanan suvulla ei ole erityistä merkitystä.

Nigeriläis-kongolaisissa kielissä sekä monissa Kaakkois-Aasian, Uuden-Guinean ja intiaanikielissä substantiivit jakautuvat kieliopillisiin luokkiin, jotka muistuttavat kieliopillista sukua, mutta eri luokkia on paljon enemmän, esimerkiksi swahilissa 15, eräissä kielissä jopa yli 30. Yhteen luokkaan saattavat kuulua esimerkiksi kaikki ihmisiä, toiseen kaikki hedelmiä tarkoittavat sanat ja niin edelleen, mutta kaikissa tapauksissa se, mihin luokkaan jokin sana kuuluu, ei ole sen merkityksen perusteella pääteltävissä. Näissä kielissä on yleistä, että verbeihinkin lisätään erilainen etuliite sen mukaan, mihin luokkaan lauseen subjekti kuuluu.^[2]

Vierasta kieltä opiskeltaessa on suku yleensä opeteltava yhdessä sanan kanssa, koska useissa kielissä sitä ei voi johdonmukaisesti ennustaa. Joskus sanan suku on pääteltävissä sanan merkityksestä (luonnollinen suku), eräissä kielissä puolestaan esimerkiksi sanan nominatiivin päätteestä tai siitä, kuinka sana on johdettu toisesta sanasta.

Suku voi tehdä eron esimerkiksi seuraavien asioiden välillä:

• eloton – elollinen (esimerkiksi odžibwan kieli)
• inhimillinen – epäinhimillinen
• järjellinen – järjetön (esimerkiksi tamilin kieli)
• (seksuaalinen) sukupuoli (sisältäen mahdollisuuden välimuotoon, neutriin)
• ihmismies – mikä tahansa muu
• vahva – heikko
• augmentatiivi (suur-) – deminutiivi (pikku-)

Esimerkkejä suvullisista kielistä:

• maskuliini – feminiini: espanja, italia, ranska
• maskuliini – neutri – feminiini: latina, saksa, venäjä, muinaiskreikka
• Elävä sekä eloton miespuolinen – nainen – neutri: tšekki
• feminiini – neutri – maskuliini (eloton maskuliini – elollinen maskuliini – persoonallinen maskuliini): puola (maskuliinit eroavat taivutuskaavoiltaan)
• yleinen – neutri (merkityksetön): ruotsi