Sininen viikko

Sininen viikko
Ohjaaja	Matti Kassila
Käsikirjoittaja	Matti Kassila
Perustuu	Jarl Hemmerin novelliin ”Den blå veckan” kokoelmasta Budskap (1928)
Tuottaja	T. J. Särkkä
Säveltäjä	Matti Rautio
Kuvaaja	Osmo Harkimo
Leikkaaja	Armas Vallasvuo
Tuotantosuunnittelija	Aarre Koivisto
Lavastaja	Aarre Koivisto
Pääosat	Matti Oravisto Gunvor Sandkvist Toivo Mäkelä
Valmistustiedot
Valmistusmaa	Suomi
Tuotantoyhtiö	Suomen Filmiteollisuus
Ensi-ilta	26. helmikuuta 1954
Kesto	79 min
Alkuperäiskieli	suomi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OKNimi-testi OK

Sininen viikko on Matti Kassilan ohjaama suomalainen elokuva vuodelta 1954. Käsikirjoitus perustuu Jarl Hemmerin novelliin ”Den blå veckan” (novellikokoelmasta Budskap, 1928). Sitä pidetään yhtenä Kassilan parhaista ohjauksista^[1].

Elokuva sai 1954 Jussi-palkinnot ohjauksesta ja kuvauksesta. Kassila kertoo tehneensä elokuvaa ”enemmän selkäytimen jatkeella kuin selkeällä analyysillä”.

On helteinen lauantai. Tehtaan pilli on soinut ja työntekijät vaihtavat vapaalle. Usko ”Uke” Siltanen (Matti Oravisto) lähtee monien muiden tavoin viikonlopun viettoon Telttaniemen leirialueelle. Hän tapaa Siiri ja Bertel Forssin (Gunvor Sandkvist ja Toivo Mäkelä), pyytää Siiriä tanssiin, mutta Siiri kieltäytyy. Seuraavana päivänä Usko juopottelee ja päättää maanantain koittaessa olla menemättä töihin. Hän jää viikoksi Telttaniemeen. Sinne on jäänyt myös Siiri, ilman aviomiestään. Siiri ja Bertel ovat kenties päällisin puolin onnellisesti avioliitossa, mutta intohimo Uskon ja Siirin välillä johtaa aviorikokseen. Rakastavaisten sininen viikko päättyy seuraavaan viikonloppuun. Väkeä tulee jälleen Telttaniemeen, niin myös Bertel. Syntyy kolmiodraama, joka päättyy kohtalokkaaseen laukaukseen.

Kassila koki aiheen itselleen vieraaksi ja pääsi siihen kiinni vasta pitkän pohtimisen jälkeen. Hänen oli vaikea tarttua Siniseen viikkoon; aiheen moraalisuus syyn ja seurauksen ankarine lakeineen oli Kassilalle vieras. Hän suomensi Hemmerin tekstin, jonka seurauksena tarina etääntyi alkuperäisestä ja muovautui elokuvaan sopivaksi. Matti Oraviston ohjaaja valitsi päähenkilöksi varhain, yhdessä miehet tekivät Uskosta psykososiaalisesti uskottavan. Myös Toivo ”Topi” Mäkelän valinta Berteliksi selkeytyi pian. Siiriä oli vaikeampi löytää. Armi Kuusela? Hänelle ei sopinut, kihlauskin oli tulossa. Anneli Sauli? Kemin teatterin kaunotar lämmitti tuottaja Särkän, joka kuitenkin näki Saulin mieluummin Hilja, maitotyttönä. Lopulta rooliin valittiin Gunvor Sandkvist Svenska Teaternista. Eroottinen suomenruotsalainen kaunotar oli oiva valinta, etenkin kun ohjaaja mielsi Bertelin ja Siirin suomenruotsalaisiksi.

Elokuvan järjestäjänä toimi Kullervo Kalske, jonka kanssa ohjaaja valitsi kuvauspaikoiksi Bromarvissa sijaitsevan Padvan niemen ja sikäläisen tanssilavan. Elokuvan alun tehdasympäristö löytyi Sunilasta, joka siihen aikaan kuului Karhulan kauppalaan. Veneiden matka Telttaniemeen kuvattiin kuitenkin Helsingin edustalla Humallahdessa ja Lauttasaaren selällä.

Ohjaaja Kassila ja kuvaaja Osmo Harkimo viettivät kesäiset viikot Bromarvissa perheineen. Kassilan vaimo Aino Mantsas odotti perheen kolmatta lasta Taavia, ja Harkimon vaimo, Doris ”Dudde” Harkimo odotti esikoista Harrya eli Hjallista. Gunvor Sandkvist oli kahden vaiheilla elokuvan alastonkohtausten suhteen. Hän suostui ja kieltäytyi vuorotellen. Jopa kemiallisia keinoja kokeiltiin.^lähde? Alkoholin nauttiminen ei kuitenkaan tehnyt Sandkvistia suopeammaksi. Kuvausryhmä sen sijaan herätti paheksuntaa liiallisella alkoholin käytöllä.

Sinisestä viikosta sensuroitiin pätkiä, kun haluttiin ”erottaa uinti nainnista”. Alkuperäinen ikäraja oli 16 vuotta, ja vuoden 2001 lakimuutoksen jälkeenkin rajaksi määrättiin 15 vuotta. Elokuva esitettiin Rouenissa Ranskassa maaliskuussa 1989, jolloin sen suosio yllätti Matti Kassilan. Ohjaaja itsekin koki elokuvan aiempaa paremmaksi. Tyyli oli sangen eheä, mutta Kassilan mielestä kertojan äänen olisi voinut jättää pois.

Sininen viikko sai tuoreeltaan enimmäkseen tylyjä arvosteluja, mutta eräät aikalaiskriitikot näkivät sen avauksena uudenlaiseen suomalaiseen elokuvakerrontaan. Jerker A. Eriksson piti elokuvaa sensaationa, sen muotoa harkittuna ja kuvatyyliä selkeänä.

Iltalehden Tuomas Riskala (2011) piti elokuvaa seksuaalista kuvastoa ja tunnetta tulvivana moraliteettina, joka huipentuu hätkähdyttävään katharsikseen. Riskalan mukaan teos on muodoltaan harkittu ja psykologisesti uskottava.^[2]

2000-luvulla tv-esityksen yhteydessä elokuvaa luonnehdittiin yhdeksi Kassilan parhaista ohjauksista,^[3] runolliseksi moraalin ja syyllisyyden tutkielmaksi,^[4] sen tunnelmaa vahvaksi ja runolliseksi, kaiken kaikkiaan klassiseksi kokonaisuudeksi, josta puuttuvat amatöörimäiset kömpelyydet^[1].

• Kassila, Matti: Mustaa ja valkoista, Otava, 1995, ISBN 951-1-13583-X
• Sea.fi (arkistoitu versio)
• 16noni.it (Arkistoitu – Internet Archive) (italiaksi)