Karjalankannas

Karjalankannas eli Karjalan kannas tai Kannas^[1] (ven. Карельский перешеек, Karelski perešejek, ruots. Karelska näset) on Venäjän luoteisosassa, Pietarin liittokaupungin pohjoisosassa ja Leningradin alueella sijaitseva maa-alue, joka erottaa Laatokan ja Suomenlahden toisistaan. Karjalankannas on yksi Karjalan osista^[2]. Luonnonmaantieteellisesti kannas kuuluu Fennoskandiaan.

Pohjoisessa sen raja kulkee Viipurinlahden perukasta Suomenvedenpohjasta Laatokkaan suunnilleen Venäjän ja Suomen välisen rajan suuntaisesti Leningradin alueen ja Karjalan tasavallan väliselle rajalle ja edelleen tätä rajaa seuraten Laatokan länsiosaan, Hiitolaan.^[3] Etelässä raja noudattelee Rajajokea sekä Suomen ja Neuvosto-Venäjän ja sitä seuranneen Neuvostoliiton välistä vanhaa rajaa, joka solmittiin Tarton rauhassa vuonna 1920. Rajan eteläiseltä puolelta alkaa Inkeri^[4]. Sieltä Karjalankannakseen lasketaan kuitenkin kuuluvaksi Valkeasaari, joka ei ole koskaan kuulunut Suomeen.^[5][6] Toisinaan alueeseen luetaan myös koko luovutetun Karjalan eteläinen mannerosa, vaikka Viipurin piirin länsipuoliset alueet eivät vanhastaan ole kuuluneet Karjalankannakseen.^[2] Tuolloin Karjalankannaksen rajaksi kaakossa katsotaan Neva.

Karjalankannakseen luetaan seuraavat pitäjät: Antrea, Heinjoki, Hiitola (toisinaan luetaan Laatokan Karjalaan), Johannes, Jääski, Kanneljärvi, Kaukola, Kirvu, Kivennapa, Koivisto, Kuolemajärvi, Käkisalmi, Lavansaari, Metsäpirtti, Muolaa, Pyhäjärvi, Rautu, Räisälä, Sakkola, Seiskari, Suursaari, Säkkijärvi, Terijoki, Tytärsaari, Uusikirkko, Vahviala, Valkjärvi, Viipuri, Vuoksela, Vuoksenranta ja Äyräpää.^[2]

Karjalankannaksen eepos on yhteinen Inkerin kanssa, ja sen nimi on Iku-Ruotus. Teoksen on laatinut Arvo Survo.^[7]

Jääkausi ja sen jälkeinen maankohoaminen ovat vaikuttaneet Karjalankannaksen maiseman muodostumiseen. Maa kohoaa alueella edelleen. Kannasta halkova Vuoksi virtaa Saimaasta Laatokkaan. Vuoksen vedenkorkeus on vaihdellut ajan saatossa, ja sen ollessa korkeimmillaan vesistö muodosti Vuoksenlaakson muinaisjärven, jonka rannalle syntyi asutusta metallikaudella.

Karjalankannas kuuluu nykyisin kokonaisuudessaan Venäjään. Tavallisimman määritelmän Karjalankannas koostuu niistä alueista, jotka talvisotaan saakka kuuluivat Suomeen.^[2] Jo aikaisemmin vuosisatojen kuluessa valtakuntien rajoja alueella oli rauhansopimuksissa siirretty useita kertoja.

Ohessa oleva kartta kuvaa Karjalankannasta laajempaa aluetta kuin mitä sillä tavallisesti käsitetään^[2].

Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Karjalankannas jaettiin Ruotsin ja Novgorodin kesken. Vuoden 1617 Stolbovan rauhasta lähtien se kuului kokonaisuudessaan Ruotsiin, mutta joutui suuren Pohjan sodan jälkeen vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhansopimuksella Venäjälle.

Vuonna 1812 keisari Aleksanteri I yhdisti Vanhan Suomen Suomen suuriruhtinaskuntaan, joka muutamaa vuotta aikaisemmin oli liitetty Venäjän valtakuntaan. Vanha Suomi käsitti Karjalankannaksen leveämmän pohjoisosan muodostaneet Itä-Kannaksen ja Länsi-Kannaksen sekä lisäksi Laatokan Karjalan sekä Suomen nykyisen Etelä-Karjalan. Suomen suuriruhtinaskunnan raja sijaitsi nyt vain noin 32 kilometrin päässä Pietarista. Alkujaan kyseessä oli vain Venäjän valtakunnan sisäinen hallinnollinen raja, jolla ei ollut sotilaallista merkitystä, mutta Suomen itsenäistyttyä siitä oli tullut kahden valtakunnan välinen raja.

Venäläiset olivat kuitenkin jo kauan ennen Suomen itsenäistymistä useita kertoja vaatineet rajan siirtämistä kauemmaksi Pietarista. Jo vuonna 1822 esitettiin vaatimus, että Kivennavan pitäjä tulisi liittää osaksi Venäjää, mutta se jäi silloin toteutumatta. Vuonna 1864 Siestarjoen kaupungin asetehtaan alue liitettiin Venäjään.^[8]

Venäjä toisti aluevaatimuksia vuosina 1907, 1908, 1909 ja 1911. Viimeisimmän vaatimuksen yhteydessä keisari Nikolai II antoi lakiehdotuksen Kivennavan ja Uudenkirkon kuntien liittämisestä Pietarin kuvernementtiin. Yhtenä perusteluna asialle oli (tuolloin Kivennavan kuntaan kuuluneen) Terijoen huvilayhdyskunnan runsas venäläisväestö. Ehdotus annettiin myös Suomen eduskunnan hyväksyttäväksi, mutta se sai Suomessa osakseen ankaraa vastustusta. Kun ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914, Venäjän aluevaatimukset hiljenivät.^[9][8]

Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1920 Tarton rauhassa vahvistettiin vanha suuriruhtinaskunnan raja Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliseksi rajaksi.

Talvisodan edellä elokuussa 1939 Karjalankannaksella järjestettiin Suomen armeijan suuret kertausharjoitukset.^[10][11] Syksyllä 1939 käydyissä neuvotteluissa Neuvostoliitto vaati rajan siirtämistä kauemmaksi Leningradista, mutta Suomi ei suostunut vaatimukseen. Talvisodan päättäneessä Moskovan rauhansopimuksessa Suomi kuitenkin joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle eräiden muiden alueiden ohella koko osuutensa Kannaksesta. Alueen noin 300 000 asukkaan väestön valtaenemmistö evakuoitiin Suomeen ja paikoilleen jäi vain noin 700, jotka olivat enimmäkseen kansallisuudeltaan venäläisiä.^[12] Neuvostoliitto liitti osan saamastaan alueesta heti sodan jälkeen perustamaansa Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan ja Koivisto–Vuoksi-linjan eteläpuolisen osan Leningradin alueeseen.

Jatkosodan alussa Suomen armeija eteni Neuvostoliittoon heinäkuussa 1941. Suomi otti haltuunsa Moskovan rauhassa menettämänsä alueet Karjalankannaksella. Armeija ylitti talvisotaa edeltäneen rajan siten, että mutkaista rajaa oikaistiin puolustuksen kannalta mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi. Suomalaiset pysähtyivät Stalinin linjalle Leningradin pohjoiselle puolustusvyöhykkeelle, Karjalan linnoitusalueelle syyskuun alussa taistelujen laantuessa enimmäkseen asemasodaksi.^[13] Tällöin suomalaisjoukot pidättäytyivät ylipäällikkö Mannerheimilta saamansa ehdottoman käskyn mukaisesti kaikilta sotatoimilta Leningradia vastaan. Kaupungin saarron osalta voidaan puhua vain saksalaispiirityksestä. Suomen armeijan puolustuksellinen toimintatapa suojasi omalta osaltaan Leningradin elämäntietä ja pelasti siten monia ihmishenkiä nälkiintyneessä kaupungissa. Saksalaiset houkuttelivat Mannerheimia useita kertoja ryhtymään aktiiviseen piiritykseen, mutta Mannerheim ja presidentti Risto Ryti kieltäytyivät yksimielisesti siitä. Suomen poliittinen- ja sotilaallinen johto osoitti käyvänsä omaa erillistä sotaansa Neuvostoliittoa vastaan kuin Saksa. Suomella oli 8 divisioonaa jatkosodan etenemisvaiheessa Kannaksella ja olisi suhteellisen helposti voinut sulkea kaupungin ja Venäjän välisen yhteyden. Silti on syytä huomioida, että Leningradin Suomen puoleinen osa oli kantalinnoitettu ja kaupunki muodosti linnoituksen, jonka valtaaminen ei välttämättä olisi sujunut kovin helposti. Suur-Suomen tavoitteet olivat väestöstä tyhjentyneessä Itä-karjalassa ja Suomi ei halunnut ryhtyä koko maailmalle selittämään kaupungin hävittämistä.^[14]

Taisteluissa kesällä 1944 suomalaiset joutuivat perääntymään Etelä- ja Länsi-Kannakselta. Lisäksi Suomi joutui vetäytymään Itä-Kannakselta Moskovan välirauhansopimuksen tultua voimaan syksyllä 1944.

Jatkosodan jälkeen vuosina 1944–1946 Karjalankannas tuli kuulumaan kokonaisuudessaan Leningradin alueeseen ja sen ympäröimään nykyisen Pietarin kaupunkialueeseen. Lähes kaikki Suomelle kuuluneen kannaksen osan suomenkieliset paikannimet korvattiin 1940-luvun lopulla venäjänkielisillä ”neuvostolaisilla” uusnimillä, joilla ei ollut muutamaa tapausta lukuun ottamatta minkäänlaista historiallista taustaa. Paikannimistä, joita ei muutettu, mainittakoon Viipuri (kaupungin venäjänkielinen vastine Выборг, Vyborg säilyi) sekä ainakin rautatieasemat tai seisakkeet Хаколахти, Hakolahti; Ханнила, Hannila; Инкиля, Inkilä; Яппиля, Jäppilä; Каннельярви, Kanneljärvi; Кархусуо, Karhu(n)suo; Куолемаярви, Kuolemajärvi; Лейпясуо, Leipäsuo; Лениярви, Lenijärvi; Местерьярви, Mesterjärvi; Мюллюпельто, Myllypelto; Ояярви, Ojajärvi; Петяярви, Petäjärvi ja Таммисуо, Tammisuo.

Karjalankannaksen nykyisessä pohjoisosassa sijaitsevat Käkisalmen piiri ja Viipurin piiri sekä eteläosassa puolestaan Seuloskoin piiri ja noin puolet Pietarin liittokaupungista (Nevan pohjoispuoliset alueet).

Karjalankannas taantui Neuvostoliiton alaisuudessa ja itsenäisen Venäjän alkuvuosina taloudellisesti.^[15]

Ylempänä oikealla olevassa kartassa on eräitä Karjalankannaksen paikkakuntia ja muita kohteita. Kartassa on käytetty vanhaa suomenkielistä nimistöä.

• Hannula, Milla: Kiistamaa: Venäjän Karjalankannas. Helsinki: Kiuas Kustannus, 2016. ISBN 978-952-7197-03-5
• Lehtipuu, Markus: Kannas: matkaopas. Helsinki: Suomalainen matkaopas, 2006. ISBN 952-9715-29-3

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Karjalankannas.

• Karjalan kartat (Suomen-aikaiset luovutetun alueen kartat eri mittakaavoissa, skannattuina). maanmittauslaitos.fi
• Karjalan kannas. Historia ja nykyaika. 1938-1993 (kartta jossa vanhat ja uudet paikannimet, latinalaisin kirjaimin) ZAO "Karta". www.aroundspb.ru
• Karjalan kannas, historian ja kulttuurin muistomerkkejä Kartta 1:200 000. Laktio Star corp. 1991. www.aroundspb.ru
• Kannaksen paikkakuntien uudelleennimeäminen 1948-1949 (luettelo piireittäin):Топонимический справочник переименований населенных пунктов на Карельском перешейке winterwar.karelia.ru (venäjäksi)