Santeri Alkio

Santeri Alkio
Santeri Alkio
Suomen sosiaaliministeri
Kaarlo Castrénin hallitus 17.4.1919–15.8.1919 Vennolan I hallitus 15.8.1919–15.3.1920
Kansanedustaja
22.5.1907–31.7.1908 1.6.1909–1.2.1914 4.4.1917–4.9.1922[1]
Ryhmä/puolue	Maalaisliiton eduskuntaryhmä
Vaalipiiri	Vaasan läänin eteläinen vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt	17. kesäkuuta 1862 Laihia, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut	24. heinäkuuta 1930 (68 vuotta) Laihia, Suomi
Ammatti	kirjailija
Puoliso	Susanna Mannila (1884–1894) Anna Falenius (1896–1930)
Tiedot
Puolue	Nuorsuomalainen Puolue (–1907) Maalaisliitto (1907–)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Santeri Alkio (vuoteen 1898 Aleksander Filander, 17. kesäkuuta 1862 Laihia – 24. heinäkuuta 1930 Laihia)^[1] oli 1900-luvun alun johtavia suomalaisia poliitikkoja, kirjailija ja toimittaja, joka muistetaan ennen kaikkea Maalaisliiton (nykyisen Suomen Keskustan) perustajana ja ideologina.^[2]

Alkio oli myös erittäin tuottelias kirjailija sekä sanomalehti Ilkan perustaja ja päätoimittaja vuodesta 1906 vuoteen 1929.^[1] Oman nimensä lisäksi hän kirjoitti salanimillä Etelä-Pohjalainen ja Iiska Heikkiläinen.^[3]

Santeri Alkio aloitti toimintansa Nuorsuomalaisessa Puolueessa mutta erosi puolueesta. Myöhemmin välttääkseen maalaisväestön joutumisen sosialismin pauloihin hän perusti vuonna 1906 Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton, joka vuonna 1908 yhdistyi vähemmän aatteelliseen Suomen maalaisväestön liittoon. Hänestä tuli Maalaisliiton eli nykyisen Keskustan pääideologi, ja häntä pidetään yhä Keskustan henkisenä isänä, minkä vuoksi puolueen piirissä edelleen puhutaan alkiolaisuudesta.

Alkio valittiin kansanedustajaksi ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 nuorsuomalaisten ja nuorsuomalaisen maalaisliiton vaaliliitosta. Eduskunnassa Alkio ryhtyi nopeasti yhteistoimintaan Maalaisliiton kanssa. Hän putosi eduskunnasta vaaleissa 1908 oltuaan Maalaisliiton ehdokkaana, mutta nousi takaisin 1909. Hän oli eduskunnassa vuosina 1909–1914 ja 1917–1922. Eduskunnan varapuhemiehenä hän oli vuodet 1917–1918, sekä sosiaaliministerinä 1919–1920. Toimiessaan sosiaaliministerinä Vennolan hallituksessa (15. elokuuta 1919 – 15. maaliskuuta 1920) hän oli raittiusmiehenä säätämässä Suomeen kieltolakia ja myös esitteli sen vastaavana ministerinä presidentti Ståhlbergin vahvistettavaksi.

Pääartikkeli: Alkiolaisuus

Alkio oli innokas demokratian ja Suomen itsenäisyyden puolestapuhuja. Hän johti nuorisoseuraliikettä, joka ennen kaikkea halusi puolustaa maalaiselämän arvoja sekä vaalia raittiutta ja terveitä elämäntapoja. Raittiusihanteen synnyttämä tavoite oli tuolloin yhteinen myös niin herätys- kuin työväenliikkeelläkin.

Alkiolle tärkeä ihanne oli itsekasvatus, jossa yksilö opetti itseään hyviin tapoihin ja harrastuksiin ja taisteli pahoja taipumuksiaan vastaan. Tätä ihannetta hän korosti nuorisoseurassa.^[4]

Toisin kuin Maalaisliiton toinen varhainen johtohahmo Kyösti Kallio, Alkio oli enemmän ihanteellinen kuin käytännöllinen poliitikko. Hän asetti puolueelle korkeat tavoitteet, mutta ei ilmeisesti pystynyt kovin järkevästi ja käytännöllisesti selittämään, kuinka niihin päästään. Kalliolle tyypillistä sovitteluhalua ja yhteistyötä muiden puolueiden kanssa Alkio arvosteli mielistelynä. Sitä paitsi hän väitti, että Kallio kohteli muita maalaisliittolaisia kovemmin kuin muiden puolueiden jäseniä. Vetäydyttyään eduskunnasta takaisin kirjailijan ja toimittajan työhön vuonna 1922 Alkio ajoittain kommentoi poliittisia tapahtumia ja antoi neuvoja myös puoluetovereilleen. 1920-luvun loppupuolella Kallio antoi Alkiolle luvan neuvoa häntäkin, mutta ei luvannut noudattaa kaikkia hänen neuvojaan.^[5]

Vuonna 1917 Alkio kannatti Suomen itsenäistymistä ja Svinhufvudin itsenäisyyssenaattia. Hän oli kannattanut korkeimman valtiovallan riistämistä Venäjän väliaikaiselta hallitukselta jo kesällä 1917 valtalain yhteydessä osana Suomen itsenäistymistä oikeiston vielä vastustaessa. Alkio piti venäläissotilaiden tukemaa punaisten kapinaa yrityksenä palauttaa Suomi Neuvosto-Venäjään: ”Sen [kapinan] tarkoituksena on tehdä tyhjäksi Suomen itsenäisyys.” Suomen venäläisväestön suhteen Alkiolla oli tiukka linja: hän vaati eduskunnassa 1918 kaikkien maassa oleskelevien ei-kansalaisten karkottamista. Suomen tuolloisista noin 12 000 venäläisestä vain noin 5 000:lla oli Suomen kansalaisuus. Alkion linjaus olisi toteutuessaan tarkoittanut sitä, että vallankumousta Suomeen paenneiden venäläisten olisi pitänyt jatkaa matkaa muualle.^[6]

Alkio vastusti tiukasti Suomen muuttamista kuningaskunnaksi syksyllä 1918. Maalaisliitto oli vuoden 1918 valtiopäivien tynkäeduskunnassa kuitenkin vähemmistössä ja Alkion monet tasavaltaiset vastaehdotukset hylättiin. Alkio lausui monarkisesta hallitusmuodosta muun muassa:

»Monarkia asettaa perinnölliseksi omaisuudeksi yksityiselle suvulle kansan kohtaloita ja elämää johtavan vallan. Tasavalta pidättää tämän johtavan vallan kansan omissa käsissä. Yksityisinä ihmisinä emme enää kukaan asetu vapaaehtoisesti taloudellisissa, enempää kuin henkisissä asioissakaan holhousvallan alle. Mutta valtiovallassa pyrkivät vapaamielisemmätkin monarkistit siihen, että hallitsijalla olisi yksinoikeus eräissä tapauksissa tehdä tyhjäksi koko eduskunnan tahto, ja että hallitsijana olisi kaikissa valtion asioissa enempi sananvaltaa kuin eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä. Tämä ajatustapa olisi mieletön, ellei siihen olisi olemassa eräs hyvin yksinkertainen selitys. Tämä selitys on: monarkian kautta varataan harvain vallalle, s. o. sukuaatelistolle, maan rikkaille ja vanhoillisimmille aineksille se valta, minkä he parlamentaarisen elämän muuten kehittyessä aste asteelta, menettävät kansanvallalle. Monarkistinen hallitsija tulee silloin olemaan se aallonmurtaja, joka luokkavallan etunenässä, arvostelun ja vastuun yläpuolella tulee seisomaan loukkaamattomana kaikkia kansanvallan hyökylaineita vastaan. Siinä oli monarkistisen hallitusvallan järjellinen selitys. Mutta toinen on kysymys, kestävätkö tällaiset aallonmurtajat tästälähtein niinkuin tähän asti.»
(Eduskunnan täysistunnon pöytäkirja 4.10.1918 s. 25.)

Alkio oli myös pasifisti. Maan Ääni -lehdessä hän kirjoitti 15. tammikuuta 1920 aikaansa edellä olleen kirjoituksen: ”Kansojen liiton heimolaisajatuksena tulisi Euroopan niin ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä Euroopan Yhdysvalloista. On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtojen väliltä katoaa tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa.” Alkio itse kertoi saaneensa vaikutteita muun muassa Mahatma Gandhin politiikasta.^[7]

Alkiota pidettiin vakaumuksellisena kristittynä, mutta hän toisaalta kannatti hyvin rehellistä omien epäilystensä tunnustamista. Hän oli vankasti uskonnonvapauden kannalla ja joskus arvosteli luterilaisen kirkon johtoa, mutta ei toisaalta halunnut liittyä vapaisiin herätysliikkeisiinkään. Vielä Paavo-poikansa käydessä rippikoulua 1910-luvun lopussa Alkio myönsi tälle, ettei hän silloin vielä pitänyt Jeesuksen kuolemaa lunastuksena. Ehtoollista Alkio piti ilmeisesti enemmän muistoateriana kuin Jeesuksen ruumiin ja veren nauttimisena. Ihanteellisena kristittynä Alkio uskoi, että parlamentarismin leviäminen oli osa Jumalan suunnitelmaa.^[4]

Alkio on tuonut suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan useita nykyäänkin käytettäviä termejä. Näistä kuuluisimpia ovat esimerkiksi ”köyhän asia” ja ”edistyksen lippu”.^[8]

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Santeri Alkiolla on merkittävä, mutta huonosti tunnettu rooli varhaisena itsenäisyysmiehenä. Se alkaa piirtyä heti huhtikuun alusta 1917, jolloin hän sai tiedon nimityksestään perustuslakikomitean jäseneksi. Tämä K. J. Ståhlbergin johdolla toiminut komitea asetettiin tekemään ehdotuksia Suomen ja Venäjän tulevasta suhteesta ja laatimaan Suomelle uusi hallitusmuoto.

Komitea oli Suomen tulevan poliittisen kehityksen kannalta merkittävä foorumi, jossa eri poliittisten suuntausten johtomiehet saattoivat keskustella vakavasti ja rakentavasti vielä silloin, kun se julkisessa poliittisessa elämässä ei enää onnistunut. Senaattiin ja eduskuntaan verrattuna komitea oli julkisuudelta hyvin suojassa.

Tämän lisäksi komitea todella onnistui toisessa päätehtävässään, sillä sen luonnoksen pohjalta eduskunta sääti kesällä 1919 itsenäisen Suomen hallitusmuodon, joka oli voimassa aina vuoteen 2000 saakka. Komitea oli Alkiolle todellinen näköalapaikka, minkä lisäksi hän oli eduskunnan varapuhemies ja oman eduskuntaryhmänsä puheenjohtaja. Hän oli tuolloin Suomen valtiollisen elämän eturivissä ja poliittisen uransa huipulla. Niin voi sanoa huolimatta siitä, että hän myöhemmin oli ministerinäkin. Ståhlbergin komitean itsestään selvänä lähtökohtana oli, että Suomi jatkaa osana Venäjän imperiumia, mutta Alkiolle kävi pian selväksi valtiosuhteen jatkumisen syvä ongelmallisuus. Kaikki vaihtoehdot olivat ilmassa ja kaikki huonoja, sillä ne kahlitsivat sitä uudistusohjelmaa, jota hän halusi ajaa. Hän seurasi kärsimättömänä kiistelyä muotoseikoista ja Suomen suhteesta Venäjän väliaikaiseen hallitukseen. Hän katsoi, että suomalaisten on itsensä nopeasti valmisteltava tasavaltalainen hallitusmuoto ja tehtävä siitä ehdotus Venäjän nykyiseen hallitukseen nojautuen. (Tarkoitti aluksi ruhtinas Georgi Lvovin, sitten heinäkuusta alkaen Aleksandr Kerenskin johtamaa hallitusta.) Alkiolle oli selvää, että uudistunut tsaarinvalta ei tunnusta Suomen asemaa, jos vastavallankumous palauttaa Venäjälle monarkian.

Huhtikuun lopulla Alkion ohjelmasta puuttui enää vain vaatimus täydestä suvereniteetistä. Hän puhui Suomen ja Venäjän vapaasta liitosta, jossa suhteet olisi järjestettävä pääasiassa riippumattomuuden pohjalle. Siihen olisi kuulunut myös oma sotaväki kansanmiliisin pohjalta ja venäläisten sotilaiden vetäminen pois Suomesta.

Toukokuun puolivälissä komitea käsitteli Suomen ja Venäjän tulevia taloussuhteita; tulleja, Suomen oikeutta ulkomaan edustukseen, omaan kauppalippuun ja oikeuteen tehdä taloudellisia sopimuksia muiden maiden kanssa. Alkio korosti voimakkaasti taloudellista itsemääräämisoikeutta kansallisen olemuksen elinehtona ja piti sitä tärkeämpänä kuin valtioluita. Hän katsoi edelleen jatkuvan suursodan ylitse tulevaan rauhanaikaan ja odotti Euroopan maiden ryhtyvän muodostelu-neuvotteluihin, joilla on taloudellinen tai sosialinen luonne. Niihin Suomen piti oman kansallisen etunsa nimissä päästä mukaan Venäjästä riippumatta.

Toukokuun lopussa Alkio laati luonnoksen eduskuntaryhmänsä kannanotoksi. Hän kirjoitti tekstiin niin selvän ajatuksen valtiollisesta itsenäisyydestä, ettei eduskuntaryhmä pysynyt mukana. Ensikäsittelyssä luonnos sai hyvän vastaanoton, mutta jo seuraavana päivänä tuuli oli kääntynyt. Yleinen varovaisuus ja taktiset näkökohdat pysäyttivät kannanoton, sitä ei julkaistu.

Pettynyt Alkio ruoski omiaan päiväkirjassaan:

»Me olemme pelkureita, jotka istumme rannalla ja itkemme, uskaltamatta edes rantoja soutaa. Vaan – minkä sille tekee!»

Alkion vanhemmat olivat maakauppias Juho Filander ja Maria Jakku. Hänen ensimmäinen puolisonsa 1884–1894 oli Serafina Mannila tämän kuolemaan asti, toinen vuodesta 1896 Anna Augusta Falenius. Vaasan hovioikeuden presidenttinä toiminut Paavo Alkio oli Alkion poika toisesta avioliitosta.^[9]

Alkiota esittävä postimerkki julkaistiin vuonna 1962. Alkio-opisto on nimetty hänen mukaansa.^[10]

• Teerelän perhe. Waasan Painoyhtiön kirjapaino, 1887.
• Puukkojunkkarit – kuvauksia nyrkkivallan ajalta. WSOY, 1894.
• Kylistä, kodeista ja vainioilta – kertomuksia ja kuvaelmia. Otava, 1894.
• Murtavia voimia. WSOY, 1896.
• Kansannuorison sivistystarve ja nuorisoseuraliike. WSOY, 1897.
• Kuinka Möhönen Tuonella käytettiin. WSOY, 1899.
• Tienhaarassa: kokoelma havaintoja ja kuvauksia. WSOY, 1900.
• Koiwulahden emäntä ; Suuri palkka. WSOY, 1905.
• Koti ja nuorisoseura. Pyrkijä, 1905.
• Kirjotelmia maalaisliittokysymyksistä. Ilkka, 1907.
• Kun Suomesta maahenki katosi. Ilkka, 1908.
• Eeva. WSOY, 1912.
• Jaakko Jaakonpoika : romaani. WSOY, 1913. Kansalliskirjasto, Digitointi- ja konservointikeskus, 2015
• Uusi aika. WSOY, 1914.
• Hutiloiva ja epäluuloinen : itsekasvatuskeskustelu. Kansanvalistusseura, 1916.
• Patriarkka : kuvausjakso 1870-luvulta. WSOY, 1916.
• Maalaisliitto : suuntaviivoja. Maalaisliiton kirjallisen yhdistys, 1916.
• Maalaisliittolaista talous- ja yhteiskuntaoppia. Kustantaja tuntematon, 1917.
• Maalaisliitto ja hallitusmuotokysymys. Sanomalehti-osuuskunta Ilkka, 1918.
• Maalaispolitiikkaa 1. Edistysseurojen kustannusoy, 1919.
• Maalaispolitiikkaa 2 : Itsenäisyyskysymys ja hallitusmuotokeskustelut vv. 1917-1919. Edistysseurojen kustannusoy, 1921.
• Maalaisliittolaisesta näkökulmasta : nälkäisille leipää, työttömille työtä. Sanomalehti-osuuskunta Ilkka, 1919.
• Ihminen ja kansalainen. Edistysseurojen kustannusoy, 1919.
• Yhteiskunnallista ja valtiollista : Valikoima sanomalehtikirjoitelmia vuosilta 1906-1918. WSOY, 1919.
• Juoppohullu : elämäntarina. Edistysseurojen kustannusoy, 1920. Kansalliskirjasto, Digitointi- ja konservointikeskus, 2015.
• Kootut teokset I–XIII. WSOY ,1919–1928.
• Keisaririkos : kuvausjakso 1890-luvulta. WSOY, 1923. Kansalliskirjasto, Digitointi- ja konservointikeskus, 2015.
• Valitut teokset. WSOY, 1953.

• Alkio-opisto

• Alanen, Aulis J.: Santeri Alkio. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1976. ISBN 978-951-0-07529-6

• Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio. Helsinki: Maahenki, 2012. ISBN 978-952-5870-58-9
• Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti: Ihminen, yhteiskunta, ihmiskunta Santeri Alkion tuotannossa ja poliittisessa toiminnassa. (Väitöskirja) Tampere: Tampereen yliopisto, 1995. ISBN 951-44-3803-5

Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Santeri Alkio

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Santeri Alkio.

• Vapaasti ladattavia Santeri Alkion e-kirjoja Project Gutenbergissa sekä Projekti Lönnrotissa
• Santeri Alkion elämäkerta
• Santeri Alkio Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
• Jussi Jalonen: Santeri Alkio; mies, poliitikko, ihminen ja ajattelija Kirja-arvostelu teoksesta: Hokkanen, Kari (toim.): Santeri Alkion päiväkirjat. Osa 1. Profeetta 1914–1918. Osa 2. Valtiomies 1918–1922. Osa 3. Patriarkka 1921–1930. Edita Publishing Oy, 2012 (Agricolan kirja-arvostelut, 3.9.2013)
• Reino Kallio, Uuden sivistyksen nousu. Etelä-Pohjanmaan historia V. Vaasa 1988, s. 160–162.
• Mylly, Juhani: Alkio, Santeri (1862–1930) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• "Alkio on guru, johon palataan aina uudelleen" – Vieläkö keskustan merkkimiehen sanoma elää puolueessa? Suomenmaa-lehden artikkeli Santeri Alkion vaikutuksesta keskustapuolueen politiikassa vuonna 2018.
  
• Santeri Alkio kaunokirjailijana, Kansan kuvalehti, 17.06.1932, nro 25, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Ilkan päätoimittaja 1906–1930

Seuraaja: Artturi Leinonen