Tšekkoslovakian miehitys 1968

Tšekkoslovakian kriisiin johtaneet tapahtumat alkoivat 1960-luvulle myöhästyneestä tilinteosta Josif Stalinin ajan terroriin ja asiaan kytkeytyi myös kansallisuuserimielisyyksiä Tšekkoslovakian presidentin ja kommunistisen puolueen (TKP) puheenjohtajan Antonín Novotnýn keskitettyä valtaa tiukemmin omiin käsiinsä Prahaan.^[7] Slovakian poliittiset johtajat, lehdistö ja kulttuuripiirit hyökkäsivät 1963 alkaen hämmästyttävän rohkeasti stalinismia vastaan ja nostivat esiin maan poliittisen johdon kannalta ikäviä kysymyksiä lähimenneisyydessä käytetyistä menetelmistä.^[8] Uudistusliikkeen johtaja Slovakian puoluejohtaja Alexander Dubček halusi oikaista ”hirvittävät vääryydet”, joita ”kommunistisen puolueen valtaannoususta lähtien maan taakkana ollut raskas sortokoneisto” oli saanut aikaan. Hänen mukaansa koko maa huokaisi kuin raskaan kiven alla.^[9] Novotný yritti seuraavien vuosien aikana useaan kertaan siirtää sivuun arvostelijaansa, mutta Dubčekin asema Slovakiassa oli vahva, eikä Novotný onnistunut aikeissaan.^[10]

Keskustelu uudistusten tarpeesta levisi myös vähitellen Tšekkiin kirjailija- ja journalistipiireihin sekä puolueeseen. Prahassa pidettiin 1967 muun muassa kirjailijaliiton edustajakokous, jossa myöhemmin maailman maineen saavuttanut kirjailija Milan Kundera nousi esiin kiihkeänä stalinismin vastustajana. Yhteenotto uudistusmielisten ja stalinistien välillä TKP:n sisällä oli nyt väistämätön. Syksyllä TKP:n keskuskomiteassa käytiin kiivas väittely kaikista osapuolten välisen kiistan pääkohdista, jotka Dubčekin mukaan olivat talous, kulttuuri-ilmasto ja tšekkien ja slovakkien väliset suhteet.^[11]

Vuoden 1967 lopussa puoluejohtaja ja presidentti Novotný menetti nopeasti asemansa. Tammikuussa 1968 TKP valitsi Dubčekin uudeksi pääsihteeriksi.^[12] Talousuudistaja Ota Šik nimettiin varapääministeriksi. Maaliskuussa uudistusmielisestä Ludvík Svobodasta tuli presidentti. Alkoi Dubčekin julistaman ”ihmiskasvoisen sosialismin” toteuttamisen aika, joka tunnetaan myös Prahan kevään nimellä.^[13]

Tavoitteena uudistusten suunnittelussa ja toimeenpanossa oli koko ajan säilyttää niissä kommunistipuolueen johtava asema. On siis kyseenalaista oliko sen kaltainen kulttuuri-ilmaston vapautuminen, joka tapahtui alun perin Dubčekinkaan suunnitelma. Olihan hän vakuuttanut jo tammikuussa Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen (NKP) ensimmäiselle sihteerille Leonid Brežneville ettei mitään äkillisiä muutoksia ole tulossa.^[14] Toisaalta Dubčekin mukaan Brežnev ei edes ymmärtänyt asian ytimessä olleita yhteiskunnallisia, taloudellisia ja poliittisia tekijöitä. Hän tarkasteli asioita puhtaasti korkeiden puoluevirkailijoiden henkilökohtaisena kädenvääntönä.^[15] Kevään 1968 kuluessa Dubček joutui monesti tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Maahan syntyi nopeasti vapaa kansalaisyhteiskunta. Lehdistöstä poistui käytännössä sensuuri ja erilaisia ihmisten oma-aloitteelliseen toimintaan perustuvia yhdistyksiä sekä puolueorganisaatioita alkoi syntyä ilman, että niihin olisi saatu tai hankittu kommunistisen puolueen lupaa. Myös kansalliskokouksen uusi puhemies Oldřich Černík ilmoitti tekevänsä Tšekkoslovakiaan todellisen parlamentin, mikä oli jo lähtökohdiltaan ristiriitainen tavoite yksipuoluejärjestelmässä.^[16] Eräs keskeisiä uudistusliikkeen vaatimuksia oli vuoden 1948 jälkeen toimeenpantujen stalinististen puhdistusten uhrien kunnian palauttaminen.^[17]

Neuvostoliitossa sekä muissa itäblokin maissa katsottiin huolestuneina Tšekkoslovakian kehitystä. Prahan kevään pelättiin saavan vastakaikua myös muiden Itä-Euroopan maiden kansalaisissa ja tuottavan maiden johtajille vaikeuksia.^[18] Neuvostoliiton johdon lisäksi erityisesti Puolan ja Itä-Saksan johtajat suhtautuivat uudistusliikkeeseen epäilevästi. Puolassakin oli kesän mittaan pienimuotoisempaa liikehdintää. Samalla keskusteluyhteys itäblokin kommunistijohtajien välillä alkoi heiketä.^[19] Kun Prahassa julkaistiin 27. kesäkuuta merkittävän kulttuurivaikuttajan ja journalistin Ludvík Vaculíkin manifesti ”Kaksi tuhatta sanaa”, jossa hän julisti kansan itsetunnon ja luonteen menetetyksi kommunistihallinnon aikana, katsottiin Neuvostoliitossa tilanteen jo luisuneen pois hallituksen käsistä.^[20]

Heinäkuussa Neuvostoliitto ja sen satelliitit Bulgaria, Saksan demokraattinen tasavalta, Puola ja Unkari lähettivät Tšekkoslovakian johtajille Varsovan kirjeenä tunnetun varoituksen. Kirjeen pääajatuksena oli muistuttaa Varsovan liitosta, sen sotilasvoima oli olemassa ja varoittaa demokratiasta eli ennen kaikkea kuuluttaa yksipuoluejärjestelmän säilymisen perään.^[19]. Heinäkuun 29. päivä aloitettiin Tšekkoslovakian Čierna nad Tissoussa TKP:n ja NKP:n neljä päivää kestäneet neuvottelut, joissa TKP:n johtoa painostettiin suitsimaan ”vastavallankumouksellisia” voimia, mikä tarkoitti Moskovan näkökulmasta kaikkea tšekkoslovakilaisten vapaata kansalaistoimintaa. Esimerkiksi Sosiaalidemokraattinen puolue vaadittiin kiellettäväksi ja sensuuri palautettavaksi.^[21] Muutama päivä myöhemmin kokoonnuttiin Bratislavassa Varsovan liiton voimin, mutta ristiriidat jäivät yhä jäljelle.^[22] Neuvottelujen ohessa heinäkuussa ja elokuussa järjestettiin selvästi uhkaukseksi tarkoitettuja massiivisia sotaharjoituksia Neuvostoliitossa, Puolassa ja Saksan demokraattisessa tasavallassa.^[23] Lopullinen päätös miehityksen aloittamisesta syntyi NKP:n politbyroon salaisessa kolmipäiväisessä kokouksessa elokuun puolivälissä.^[18]

Viiden Varsovan liiton maan valtava sotavoima ylitti Tšekkoslovakian rajan 20. elokuuta myöhään illalla. Neuvostoliiton ohella toimiin osallistuivat Puolan, Itä-Saksan, Unkarin ja Bulgarian joukot. Hivenen löyhemmin Moskovan otteessa ollut Romania ei ollut mukana. Jo alkuvaiheessa hyökkäyksessä oli mukana peräti 25 divisioonan vahvuinen armeija. Yhteensä operaatioon osallistui 350 000–500 000 miestä, joiden kalustona oli 5 000 taistelupanssarivaunua ja 250 kuljetuskonetta.^[24][25] Neuvostoliiton oznaz ja spetsnaz -kommandot toimivat ensi kertaa Euroopassa. Niiden tuloa valmistelevat KGB:n agentit olivat soluttautuneet maahan jo elokuun alussa. Varsinaiset kommandojoukot lennätettiin turisteina Tšekkoslovakiaan juuri ennen maahantunkeutumista ja ne toimivat maahanlaskujoukkojen tukena Prahan lentokentän varmistusoperaatiossa.^[26]

Miehityksen alettua Tšekkoslovakian hallitus antoi käskyn olla tekemättä vastarintaa ja kehotti myös kansaa rauhallisuuteen. Niinpä Varsovan liiton joukot eivät kohdanneet mainittavaa sotilaallista vastarintaa ottaessaan seuraavan päivän aikana haltuunsa maan strategiset kohteet. Eri puolilla syntyneissä kahakoissa kuoli tosin kymmeniä ihmisiä.^[27][25] Aamun aikana KGB:n agentit huolehtivat siitä, että tärkeimmät uudistuslinjan miehet vangittiin ja eristettiin.^[28] NKP:n virallisessa äänenkannattajassa Pravdassa julkaistiin ”tšekkoslovakialaisten vetoomus” avusta, jolla miehitys legitimoitiin. Asiat eivät kuitenkaan sujuneet aivan miehittäjien suunnitelmien mukaan. Tšekkiläiset yhteistoimintamiehet epäonnistuivat miehityksen käynnistyttyä Dubčekin muodollisessa syrjäyttämisessä ja juntan laillisessa perustamisessa. Prahassa ja muuallakin väestö asettui hyvin organisoituun passiiviseen vastarintaan. Näytti siltä, että kovilla otteilla suoritettu kurinpalautus ei itsestään selvästi onnistuisi. Tämän takia neuvostojohto ajautui improvisoituun operaatioon, jossa TKP:n uudistusjohtajilla oli vielä osuus.^[29]

Eristetty Dubček sekä muu johto kuljetettiin Moskovaan niin kutsuttuihin Moskovan neuvotteluihin, jonne presidentti Svoboda tosin tuli omasta aloitteestaan. Käytyjen ”neuvottelujen” aikana TKP:n johtajat olivat käytännössä vankeina. NKP:n johto painosti heitä julistukseen, jossa olisi tunnustettu vastavallankumous ja todettu Varsovan liiton joukkojen tulleen maahan tšekkoslovakialaisten pyynnöstä. Tähän ei vaikeasta tilanteesta huolimatta suostuttu.^[30] Moskovan sopimuksen nimellä kulkevan julkilausuman Dubček ja muut puolueen johtomiehet joutuivat allekirjoittamaan näytteenä siitä, että sosialistisen leirin sisällä erimielisyydet eivät olleet ylipääsemättömiä. Vaihtoehtona esitettiin täydellinen Moskovan asettama juntta Tšekkoslovakiassa.^[31]

Moskovan sopimuksen mukaan Varsovan liiton joukot jäivät maahan toistaiseksi ja maan johto palasi Prahaan. Miehitys johti Tšekkoslovakian vähittäiseen ”normalisointiin” eli uudistusten peruuttamiseen. Lähes ainoa Prahan kevään aikainen uudistus, joka jäi pysyväksi, oli maan jako kahteen osavaltioon, Tšekkiin ja Slovakiaan. TKP:n johto syrjäytettiin asteittain. Dubček erotettiin puoluejohdosta vuonna 1969 ja puolueesta vuonna 1970. Puolue joutui tiukasti Moskovasta johdetulle linjalle. Puolueen johtajaksi tuli Gustáv Husák, joka oli Dubčekin tavoin slovakki.^[27]

Länsi-Euroopan maiden kommunistisista puolueista vain Luxemburgin ja Länsi-Saksan kommunistipuolueet antoivat tukensa miehitykselle ^[32] kun taas Italian^[33], Ranskan ^[34]ja Espanjan kommunistiset^[33] puolueet tuomitsivat miehityksen.

Maanpaossa toiminut Portugalin kommunistinen puolue tuki miehitystä. ^[33]Kreikan kommunistinen puolue hajosi kun siitä erkaaanunut Kreikan sisäinen kommunistinen puolue tuomitsi miehityksen ^[33].

Sosialistisista maista Kiinan, Romanian ja Albanian kommunistijohtajat Mao Zedong, Enver Hoxha ja Nicolae Ceaușescu tuomitsivat miehityksen. Albania erosi miehityksen jälkeen Varsovan liitosta.

Euroopan ulkopuolisista kommunistisista puolueista Etelä-Afrikan, Vietnamin ja Yhdysvaltain kommunistiset puolueet antoivat tuen miehitykselle .Kuuban kommunistinen puolue ei ottanut virallista kantaa miehitykselle ^[33]. Kiinan kommunistinen puolue tuomitsi miehityksen ja vertasi sitä jopa Hitlerin Saksan vuoden 1939 miehitykseen. ^[33]

Ruotsin kommunistisen puolueen puheenjohtaja C.-H. Hermansson vaati jopa maansa hallitusta katkaisemaan diplomaattiset suhteet Neuvostoliittoon.^[35]

Ranskan puolustusministeri Michel Debré luonnehti miehitystä ”liikenneonnettomuudeksi liennytyksen tiellä”.^[36]

Suomessa suhtautuminen Prahan tapahtumiin sinetöi kahtiajaon kansandemokraattisessa liikkeessä ja erityisesti Suomen kommunistisessa puolueessa (SKP), joka jakautui Neuvostoliiton toiminnan tuominneeseen enemmistöön ja neuvostomieliseen oppositioon eli taistolaisiin, jotka tukivat miehitystä.^[38] SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ja pääsihteeri Ville Pessi saivat miehitystä edeltäneen päivän iltana 20. elokuuta kutsun Neuvostoliiton suurlähetystöön. Siellä Saariselle ja Pessille ilmoitettiin, että Neuvostoliitto ryhtyy yhdessä liittolaistensa Itä-Saksan, Puolan, Unkarin ja Bulgarian kanssa sotilaallisiin toimenpiteisin Tšekkoslovakiassa "sosialismin puolustamiseksi". Saarinen kertoi muistelmissaan valvoneensa koko seuraavan yön.^[39] Miehityksen tapahduttua SKP:n puoluejohto peruutti puolueen 50-vuotisjuhlat, jotka oli ollut tarkoitus järjestää 25. elokuuta, ja antoi julkilausuman, jonka mukaan Varsovan liiton maiden toimet ”vahingoittivat kansainvälistä työväenliikettä”. SKDL:n johdon tiukemmassa julkilausumassa tuomittiin väkivallan käyttö politiikan välikappaleena.^[40] Muut merkittävät suomalaiset puolueet eivät ulkopoliittisista syistä tuominneet miehitystä avoimesti tai ainakaan julkilausumin. Myöskään Koiviston hallitus ei ottanut kantaa tapahtumiin.^[41]

Presidentti Urho Kekkoselle jo itse miehitys oli järkytys. Vielä enemmän hän kuitenkin järkyttyi, kun Neuvostoliiton silloinen Helsingin-suurlähettiläs Andrei Kovaljov väitti Kekkoselle, että Varsovan liiton joukot olivat marssineet Tšekkoslovakiaan maan hallituksen pyynnöstä. Kekkonen katsoi, että hänellä oli niin hyvät suhteet Neuvostoliiton johtoon, ettei hänelle olisi pitänyt valehdella. Lokakuussa Suomeen saapunut Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin sanoi Kekkoselle Tšekkoslovakian miehityksen olleen luonteeltaan ennen kaikkea turvallisuuspoliittinen. Kekkonen päätteli, että Neuvostoliiton turvallisuudesta oli tullut arvo, jonka hyväksi Moskova oli valmis uhraamaan kaiken. Se oli huolestuttava johtopäätös, koska se merkitsi lisääntynyttä suurvaltasodan vaaraa. Toisaalta yhdysvaltalainen diplomaatti George F. Kennan, joka oli juuri miehityksen tapahtuessa esitelmämatkalla Helsingissä, ennusti tapaamisessaan Kekkosen kanssa Tšekkoslovakian tapahtumien merkitsevän kansainvälisen kommunistisen liikkeen lopun alkua.^[42][43]

Kahdenkeskisessä tapaamisessa suurlähettiläs Andrei Kovaljov esitti Aarne Saariselle vastalauseensa siitä, että SKP:n varapuheenjohtaja Erkki Salomaa oli julkisesti sanonut Neuvostoliiton miehittäneen Tšekkoslovakian. Kovaljov yritti lieventää miehityksen luonnetta sanomalla, etteivät neuvostojoukot olleet majoittuneet Tšekkoslovakian omiin varuskuntiin, vaan omiin telttoihinsa. Saarinen vastasi Kovaljoville, että ”jos teidän panssarivaununne vyöryisivät tuolta rajan takaa Suomeen ja asettuisivat esimerkiksi Kaartin kasarmin pihalle tai Kasarmintorille ilman maamme virallista kutsua, niin kyllähän kyseessä olisi sotilaallinen miehitys”.^[44]

Ruotsin opetusministeri ja myöhempi pääministeri, Vietnamin sotaa jyrkästi arvostellut Olof Palme tuomitsi voimakkain sanoin myös Tšekkoslovakian miehityksen. Tästä Suomen silloinen Tukholman-suurlähettiläs, sarkastisista kommenteistaan tunnetuksi tullut Ralph Enckell sai aiheen todeta ivalliseen sävyyn, että ”Suomi pyrkii hoitamaan suhteensa sekä itään että länteen yhtä hyvin, Ruotsi yhtä huonosti”.^[45] Helsingissä syntyi pian suuria miehityksen vastaisia mielenosoituksia Neuvostoliiton suurlähetystön edessä.

Tšekkoslovakian miehitykseen liittyy useita valemuistoja sekä urbaanilegendoja, joiden mukaan Suomi olisi reagoinut miehitykseen sotilaallisesti esimerkiksi perumalla varusmiesten lomat, jakamalla heille patruunoja sekä siirtämällä joukkoja kohti itärajaa. Tutkija Pekka Turunen on julkaissut asiasta tutkimuksen Kylmää rauhaa. Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys, jossa hän kumoaa näitä tarinoita käyttäen materiaalinaan laajaa valikoimaa puolustusvoimien materiaalia tiedusteluraporteista varuskuntien päiväohjelmiin sekä vahvuusilmoituksiin. Eräs tarina kertoo Kirkonmaan rannikkolinnakkeen päälliköstä yliluutnantti Heikki Tiilikaisesta, joka olisi valmistautunut torjumaan jopa 144 venäläistä alusta käytössään vain 27 varusmiestä. Todellisuudessa linnakkeen vahvuus oli viisinkertainen eikä linnaketta kohti ollut tulossa yhtäkään alusta. Tšekkoslovakian miehitykseen liittyy myös uskomus, jonka mukaan Hangon rannikkopatteristo olisi lokakuussa ollut vähällä ampua kohti sotalaivaa, joka kuljetti Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosyginia Suomeen. Pääesikunta oli kuitenkin lähettänyt rannikkopatteristoon oman miehensä varmistamaan tilannetta, eikä riskiä aseellisesta selkkauksesta ollut. ^[46]

• Unkarin kansannousu
• Itä-Saksan kansannousu
• Puolan sotatila

• Dubček Alexander: Viimeisenä kuolee toivo. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva 1993.
• Suomi ja kriisit. Vaaran vuosista terrori-iskuihin, (toim. Tuomas Forsberg, Crister Pursiainen, Raimo Lintonen ja Pekka Visuri), Gaudeamus, Helsinki 2003
• Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika. Helsinki: Otava, 2001.
• Leppänen, Veli-Pekka: Kivääri vai äänestyslippu: Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970. Edita, Helsinki 1999
• Nordberg, Erkki: Kriisi. Pienet valtiot kansainvälisissä ja ulkopoliittisissa kriiseissä. Kustannus Oy Suomen Mies, Helsinki, Painokaari Oy Helsingissä 1990
• Saarinen, Aarne & Peltoniemi, Pentti: Kivimies, Helsinki: Otava, 1995.
• Skilling, Gordon H.: Chechoslovakia´s interrupted revolution. Princeton University Press, Princeton, New Jersey 1976