Sinuhe egyptiläinen

Sinuhe kertoo vanhuutensa päivinä maanpakopaikallaan Punaisenmeren rannalla elämänsä tapahtumat. Hänen sävynsä ilmaisee kyynisyyttä, katkeruutta ja pettymystä; hänen mukaansa ihmiset eivät pahuudessaan koskaan muutu, ja hän kirjoittaa tarinansa ainoastaan terapeuttisista syistä ja jotain tehdäkseen karulla ja autiolla maisemalla.

Sinuhe aloittaa elämänsä Niilissä virranneessa kaislaveneessä olleena löytölapsena ja varttuu Theban köyhälistössä. Hänen ottoisänsä Senmut on lääkäri, ja Sinuhe päättää kulkea tämän jalanjäljissä. Ottoisän tunteman kuninkaallisen lääkärin apulaisena Sinuhe pääsee vierailemaan hovissa, Amenhotep III:n kalloa porattaessa – tällöin Sinuhe, nuori kruununprinssi Ekhnaton ja Horemheb tapaavat ensi kertaa. Saatuaan laadukkaan koulutuksen Sinuhe perustaa toimipisteen ja hankkii viekkaan ja puheliaan orjan nimeltä Kaptah, josta tulee hänen seuralaisensa ja läheinen ystävänsä koko hänen elämänsä ajaksi.

Eräänä päivänä Sinuhe tutustuu kuvankauniiseen naiseen nimeltä Nefernefernefer ja lumoutuu tästä. Nefernefernefer saa Sinuhen antamaan hänelle koko omaisuutensa – jopa ottovanhempiensa talon sekä haudan. Kun Nefernefernefer tajuaa ettei Sinuhella ole enempää annettavaa, hän hankkiutuu tästä eroon. Häpeävä ja häpäisty Sinuhe palsamoiduttaa vanhempansa ja hautaa heidät Kuninkaiden laaksoon (he tekivät itsemurhan ennen häätöä), minkä jälkeen hän päättää lähteä maanpakoon Kaptahin seurassa Levanttiin, joka oli tuohon aikaan egyptiläisten hallitsema.

Syyriassa Sinuhe ansaitsee lääketieteellisillä taidoillaan mainetta ja vaurautta. Kun Syyriassa on egyptiläisten sotilaallinen operaatio, Sinuhe tapaa uudelleen sotakomentajana toimivan Horemhebin. Tämä värvää hänet mukaan matkalle selvittämään tunnettujen valtioiden sotilaallista kapasiteettia.

Sinuhe matkustaa Kaptah mukanaan ensin Babyloniin, jossa hän harjoittaa tiedettä ja seurustelee kaupungin tutkijoiden kanssa. Eräänä päivänä hänet kutsuu paikalle sairas kuningas Burraburiash, jonka hän onnistuu parantamaan. Perinteisenä väärän kuninkaan päivänä – jolloin kaupungin suurin hölmö on kuningas päivän ja sitten tapetaan – Kaptah joutuu valituksi. Nuori kreetalainen Minea on hiljattain hankittu kuninkaan haaremiin vasten tahtoaan; pitojen aikana Sinuhe, joka on rakastumassa Mineaan, neuvoo häntä lavastamaan itsemurhan ja salakuljettaa tämän ja nukuttamansa Kaptahin pois palatsista, ja he pakenevat naapurimaahan Mitanniin. Sieltä he jatkavat Anatoliaan ja nopeasti kasvavaan heettiläisten valtakuntaan. Sinuhe ja hänen matkatoverinsa ahdistuvat heettiläisen valtakunnalle luonteenomaisesta sotilaallisuudesta ja kovasta laista, joten he päättävät lähteä Anatoliasta ja purjehtia Minean kotimaahan Kreetalle.

Minea on kasvanut tehtäväänsä uhrautua neitsyenä paikalliselle härkäjumalalle, joka asuu vuorenluolassa merenrannalla. Sinuhe kauhistuu tästä ja pelkää ettei näe tätä enää. Iltana ennen kuin Minean tulee mennä vuorenluolaan, he menevät epävirallisesti naimisiin. Jonkin aikaa sen jälkeen kun Minea on saatettu vuorenluolaan, Sinuhe seuraa perässä etsimään. Hän löytää Minean kuolleena, ja kreetalaisen jumalan jäänteet (se kuvataan häränpäisenä merikäärmeenä), ja tajuaa että jumalan ylimmäinen pappi Minotaurus tappoi Minean estääkseen tätä palaamasta ja kertomasta jumalan kuolemasta. Sinuhe menettää surusta järkensä, mutta Kaptah lopulta saa hänet rauhoitettua ja vakuutettua, että on parasta jatkaa ja palata Syyriaan.

Syyriassa Sinuhe jatkaa lääkärintyötään ja saavuttaa aiemman asemansa. Hän kuitenkin havaitsee, että alueen egyptiläistä täysivaltaisuutta on ryhdytty kyseenalaistamaan ja uhkaamaan. Tämän kapinallishenkisyyden takana on laajalti syyrialainen, heettiläismyönteinen ruhtinas Aziru, jonka kanssa Sinuhe silti ystävystyy muun muassa hoitotehtävällä.

Eräänä päivänä Sinuhe päättää palata Egyptiin. Hän purjehtii Thebaan ja avaa toimipisteen samassa naapurustossa jossa hän itse varttui. Hän ei tästä rikastu, vaan toimii ideologisten tarkoitusperien mukaan. Hänen orjansa Kaptah (nyt Sinuhen vapauttama) sen sijaan ryhtyy liikemieheksi ja ostaa kapakan nimeltä Krokotiilinpyrstö. Siellä Sinuhe tapaa naisen nimeltä Merit, josta tulee Sinuhen elämänkumppani.

Egyptissä uusi faarao Ekhnaton on alkanut välittää yksijumalaista oppia keskustanaan aurinkojumala Aton. Ekhnatonin opin mukaan kaikki ihmiset ovat tasavertaisia eikä uudessa maailmanjärjestyksessä olisi enää orjia ja herroja. Ekhnatonin opin osat saavat vastustusta: hänen pasifisminsa, Horemhebiltä ja muilta heettiläisten sekä syyrialaisten hyökkäyksestä huolestuneilta; hänen yrityksensä jakaa varoja köyhille; ja hänen Atonin palvomisensa vanhojen jumalien kustannuksella, vaikutusvaltaisen valtiojumala Ammonin papistolta. Sinuhe tuntee vetoa uuden kuninkaan julistamiin opetuksiin, ja tuntiessaan, että ne keskittyvät valoon, tasa-arvoon ja oikeuteen, hän liittyy Ekhnatonin hoviin kuninkaallisen kallonporaajan tehtävään.

Erityisen väkivaltaisen julkisen tapauksen jälkeen Ekhnaton, vastustukseen kyllästyneenä, häipyy Sinuhen kanssa Thebasta keski-Egyptiin, jonne uusi pääkaupunki, Akhetaton, Atonille omistettu, rakennetaan. Kuitenkin selkkaukset Ammonin ja Atonin välillä jatkuvat, mikä kehittyy sisällissodaksi. Atonin valtakunta maan päällä alkaa sortua, ja yksitellen hovijäsenet hylkäävät Ekhnatonin ja Akhetatonin Ammonin ja Theban hyväksi. Lopullinen taistelukin sijoittuu Thebaan. Sinuhe taistelee Atonin ja faaraon puolesta viimeiseen saakka, mutta lopulta Ammonin papiston puoli saa voiton. Sekasorron keskellä Merit ja hänen pieni poikansa Thot saavat surmansa – jälkimmäinen paljastuu Sinuhen jälkikasvuksi. Häviön tultua todeksi Ekhnaton kuolee juotuaan myrkkymaljan, jonka katkera Sinuhe on laatinut. Kuningatar Nefertitin isä Eje ottaa valtaistuimen poikakuningas Tutankhamonin lyhyen hallinnon jälkeen, vaikka Sinuhe on tajunnut Amenhotep III:n vaimolta Tejeltä olevansa itse kuninkaallista verta ja taatusti Amenhotep III:n ja tämän mitannilaisen puolison poika ja siten kruununperijä.

Ekhnatonin ollessa poissa tieltä Horemheb kokoaa kaikki vetreät miehet ja johtaa täysmittaista sotaa heettiläistä valtakuntaa – Egyptin senaikaista päävihollista – vastaan. Sekä Sinuhe että Kaptah osallistuvat tähän taisteluun, koska Sinuhe halusi kokea millaista sota on. Lopulta laaditaan rauhansopimus, ja kuningas Aziru ja hänen kuninkaallinen perheensä teloitetaan julkisesti. Myöhemmin Sinuhe onnistuu Horemhebiltä ja Ejeltä saamassa tehtävässään salamurhata heettiläisprinssi Shubattu, jonka Baketamon oli salaa kutsunut naimaan hänet, siten estäen häntä saapumasta Egyptiin ja kaappaamasta valtaa.

Niin Sinuhe palaa, kaikkien näiden menetysten koettelemana, vaatimattomaan asuntoon Thebassa, katkerana ja pettynein sydämin. Silloin tällöin hänen luonaan vierailee hänen entinen palvelijansa Kaptah, joka vain rikastuu rikastumistaan, ja joka on nyt Sinuhen tukija. Sinuhe ryhtyy arvostelemaan vanhan ystävänsä Horemhebin uutta hallintoa, ja rangaistukseksi hänet häädetään Punaisenmeren rannalle.

Sinuhe – ”Hän, joka on yksinäinen”. Kirjan päähenkilö, jonka kertomana tarinaa kuvataan. Sinuhen lapsettomat ottovanhemmat Senmut ja Kipa löytävät vastasyntyneen pojan Niilistä kaislaveneestä ja kasvattavat hänet omanaan. Sinuhe tuhlaa vanhempiensa ja oman omaisuutensa petolliselle naiselle ja lähtee Egyptistä vuosien ajaksi. Palattuaan Sinuhe päätyy hovilääkäriksi, ja faaraon hovissa hän kuulee vanhalta hovinaiselta, että kuningatar Teje oli jättänyt vanhan faaraon ja Mitannin prinsessan lapsen kaislaveneessä Niiliin, ja Sinuhe aavistaa olevansa kuninkaan jälkeläinen. Sinuhe menettää rakkaansa ja osallistuu vallanpitäjien juonitteluihin. Joutuessaan koettelemukseen koettelemuksen perään, hänestä tulee varsin katkera ja hänen ajatustapansa muuttuu hyvin pessimistiseksi. Hän työskentelee köyhien töissä ja puhuu heille kaikkien ihmisten tasavertaisuudesta. Edes heidän keskuudessaan ajatukset eivät saa vastakaikua. Sinuhen ystävä faarao Horemheb pelkää hänen aiheuttavan levottomuutta kansassa ja karkottaa hänet maanpakoon vankeuteen, jossa hän vanhana kirjoittaa elämäkertaansa.

Senmut ja Kipa – Sinuhen ottovanhemmat. Köyhien lääkäri Senmut opastaa Sinuhen opiskelemaan lääkäriksi. Sinuhen tuhlattua vanhojen vanhempiensa omaisuuden Nefernefernefer-nimiselle naiselle vanhemmat tekevät itsemurhan, kuitenkin viimeisessä kirjeessään vakuuttaen, että uskovat ettei Sinuhella ollut muita vaihtoehtoja. Varaton Sinuhe työskentelee kuukauden kuolleiden talossa saadakseen vanhempansa palsamoiduksi, jotta he saavuttaisivat egyptiläisen uskon mukaan kuolemattomuuden ja lopulta päätyy hautaamaan heidät suuren faaraon hautakammion eteen.

Ekhnaton – Pohjautuu samannimiseen historialliseen henkilöön. Sinuhe tutustuu Ekhnatoniin jo nuorena, ja heistä tulee ystäviä. Edellisistä faaraoista poiketen Ekhnaton ei ole lainkaan sotainen vaan pasifisti. Ekhnaton hylkää Egyptin vanhat jumalat ja perustaa uuden yksijumalaisen uskonnon, Aton-kultin. Aton on ainoa jumala ja faarao on hänen poikansa, jumalan edustaja maan päällä. Ekhnatonin opin mukaan kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, eikä uudessa maailmanjärjestyksessä tule enää olla orjia ja herroja. Ekhnaton julistaa vanhan Amon-jumalan vääräksi. Nälänhädän vaivaama kansa alkaa ikävöidä Amon-jumalaansa ja mellakoi. Lopulta pappi Eje ja sotapäällikkö Horemheb päättävät surmata Ekhnatonin, jolloin Ejestä tulee uusi faarao. Lääkäri Sinuhe päätyy tarjoilemaan Amonin papin hänelle antaman tappavan myrkkyjuoman ystävälleen Ekhnatonille, jotta faaraon aivoitusten aiheuttama hävitys saadaan viimein pysäytettyä.

Kaptah – Sinuhen yksisilmäinen, laiska mutta terävä-älyinen orja. Kaptah lähtee kuitenkin Sinuhen mukaan tämän seikkaillessa Välimeren maissa ja auttaa tätä useissa tilanteissa. Loppuun asti Kaptah on omalla tavallaan hyvin uskollinen entiselle isännälleen. Kaptah on taitava liikemies ja selviytyy monista vaikeista tilanteista.

Nefernefernefer – Kaunis ja petollinen nainen, kurtisaani, on Sinuhen ensimmäinen rakkaus, josta muodostuu tälle pakkomielle. Vastineeksi palveluksistaan hän vie pala palalta Sinuhen koko omaisuuden. Herätessään tähän kamalaan tosiasiaan Sinuhe on niin häpeissään, että jättää kaiken taakseen ja lähtee Egyptistä. Myöhemmin palattuaan kotiin Sinuhe yrittää kostaa, kun hän naamioi sotilaiden tainnuttaman Neferneferneferin kuolleeksi ja vie hänet kuolleiden taloon ruumiinpesijöiden hyväksikäytettäväksi. Vuosia myöhemmin Sinuhe kuulee, että herättyään Nefernefernefer kuitenkin on aiheuttanut oveluudellaan ruumiinpesijöiden joukossa suurta tuhoa ja lähtenyt kuolleiden talosta vietyään heidän omaisuutensa.

Minea – Laivamatkalla rosvojen kaappaamaksi joutunut kaunis kreetalainen tyttö, joka myydään orjaksi Babylonian kuninkaan haaremiin. Sinuhe kuitenkin auttaa häntä pakenemaan kuninkaan talosta ja rakastuu häneen. Minea palaa Sinuhen mukana kotisaarelleen. Minea on Kreetan uskonnon papitar, härkätanssija, joka on valittu arvonnalla menemään täysikuun aikaan tanssimaan Kreetan jumalalle Pimeään taloon, josta kukaan edellinen onnekas ei ole halunnut palata takaisin. Sinuhen vuoksi Minea lupaa palata ensimmäisenä ihmisenä kreetalaisten jumalan palatsista. Hän lupautuu Sinuhen vaimoksi, ja he särkevät ruukun avioliittoon vihkiytymisen merkiksi, mutta avioliitto jää toteutumatta. Sinuhe ja Kaptah etsivät Mineaa luolastosta ja löytävät valtavan kuolleen merikäärmeen, jonka ruoaksi tanssijat ovat joutuneet. Eläimen kuoltua uhraamista on jatkettu, jotta salaisuus ei paljastuisi. Minea koki kauhean kuoleman, kun ylipappi Minotaurus uhrasi hänet labyrinttiin. Tapaus järkyttää Sinuhen pitkäksi aikaa.

Merit – Kaunis egyptiläinen nainen, joka työskentelee Kaptahin Krokotiilinpyrstö-nimisessä kapakassa. Hänen ja Sinuhen välille kasvaa vahva ystävyys, joka muuttuu vähitellen rakkaudeksi. Merit on synnyttänyt Sinuhelle pojan Thotin, mutta hän salaa tämän Sinuhelta ja valehtelee pojan olevan kuolleen ystävän orpolapsi. He elävät vuosia perheenä. Merit ja pikku Thot surmataan Amonin kannattajien mellakassa, koska Sinuhe ei ollut valmis pakenemaan kaupungista.

Thot – Sinuhen älykäs pieni poika, joka kuolee samaan aikaan kuin Merit. Sinuhe luulee häntä ottopojaksi ja saa tietää olevansa Thotin isä vasta Thotin kuoleman jälkeen, kun Kaptah kertoo sen hänelle.

Thothmes – Sinuhen lapsuudentoveri, joka erilaisten vastoinkäymisten jälkeen kohoaa Ekhnatonin hovitaiteilijaksi, mutta menehtyy Ekhanatonin käynnistämässä mellakassa, jossa hänelle uskollisten olisi pitänyt kaataa Egyptiin edellisiä jumalia.

Inteb – Sotilas, jonka luokse Senmut vie sotilaaksi tahtovan pikku-Sinuhen. Tämä kovia kokenut sotilas karistaa nuoren Sinuhen ihailun sotilasammattia kohtaan, ja tapaamisen jälkeen poika päättää ryhtyä ottoisänsä tapaan lääkäriksi.

Ptahor – Kuninkaallinen kallonporaaja, joka opastaa Sinuhea lääkärin ammatin ensiaskeleissa ja oli myös Sinuhen ottoisän Senmutin hyvä opiskelukaveri. Ptahorin mukana Sinuhe pääsee ensimmäisen kerran tapaamaan Ekhnatonia, mennessään avustamaan Phatoria suuren faaraon kallonavauksessa.

Horemheb – Myös historiallinen henkilö. Köyhistä oloista tullut sotaisa nuorukainen, johon Sinuhe tutustuu yöllisellä retkellä nuoren Ekhnatonin kanssa. Horemheb kertoo kaikille tulevansa vielä jonain päivänä joksikin suureksi, mutta hänelle nauretaan. Vähitellen Horemheb kohoaa sotilaasta sotapäälliköksi ja Sinuhen tapaan faarao Ekhnatonin hyväksi ystäväksi. Horemheb on rakastunut nuoruudestaan asti faaraon sisareen Baketamoniin, mutta ei saa rakkaudelleen vastakaikua. Lopulta faaraon ja hänen seuraajansa pappi Ejen kuoltua Horemheb ottaa tämän paikan ja täten toteuttaa nuoruuden lupauksensa. Pappien avulla Horembhebin ja Baketamonin avioliitto solmitaan väkisin, jotta Horemhebillä olisi mahdollisuus faaraoksi. Faaraona Horemheb pelkää Sinuhen puheiden ihmisten tasa-arvosta aiheuttavan levottomuutta kansassa ja karkottaa hänet maanpakoon vankeuteen.

Baketamon – Faarao Ekhnatonin sisko, josta odotettiin hallitsijoiden tavan mukaan tulevan faaraon vaimo, mutta toisin kävi. Horemheb on himoinnut Baketamonia ensi tapaamisesta lähtien, ja päästyään valtaan hän ottaa Baketamonin väkisin puolisokseen. Baketamon kostaa pakkoavioliiton pettämällä Horemhebia monien tavallisen kansan miesten kanssa, mutta Horemheb ei voi syyttää eikä surmata häntä, koska menettäisi silloin oikeutensa kruunuun.

Muti – Sinuhen vanha palvelijatar, joka on nalkuttava, mutta uskollinen ja reipas otteissaan. Kun kaislankutojan poika pahoinpitelee Sinuhen poikaa, Muti pieksää pesukartulla koko kaislankutojan perheen, mutta menee heti perään tekemään sovintoa. Vanha Muti seuraa vapaaehtoisesti Sinuhea maanpakoon. Sinuhe arvelee Mutin touhullaan väsyttäneen vartijat niin, etteivät he kyllästyneinä tehtäväänsä alkaneet suunnitella Sinuhen surmaamista.

Burraburiash – Babylonian kuningas, joka on hyvin nuori ja jonka kuvataan ”välittävän enemmän leikkikaluista kuin sotilasesityksistä”. Hänellä oli lemmikkinään pennusta asti ystävälliseksi ja uskolliseksi kasvatettu leijona.

Shubattu – Heettiläinen prinssi, jonka Baketamon kutsuu puolisokseen Tutankhamonin kuoltua, mutta Horemheb ja Eje lähettävät Sinuhen myrkyttämään hänet ennen kuin hän saapuu Egyptiin, koska pelkäävät heettiläisten voivan hänen avullaan kaapata Egyptin valtaansa. Shubattun historiallinen esikuva on prinssi Zannanza.

Vaikka Waltari hyödynsi jonkin verran taiteellista vapautta yhdistäessään Sinuhen ja Ekhnatonin elämäkerrat, hän piti muutoin tarkkaa huolta muinaisen egyptiläiselämän yksityiskohtaisen kuvauksen historiallisesta tarkkuudesta ja tutki aihetta laajasti. Waltarin kiinnostuksen muinaista Egyptiä kohtaan herätti 14-vuotiaana Tutankhamonin löytö vuonna 1922, jota julkistettiin laajalti ja josta tuli aikanaan kulttuuri-ilmiö. Ulkomaanmatkoillaan hän aina kävi ensiksi paikallisissa egyptologisissa näyttelyissä ja museoissa.^[5] Waltari ei tehnyt muistiinpanoja vaan suosi kaiken tämän tiedon sisäistämistä; tämä salli hänen kutoa keräämänsä tiedon saumattomasti tarinaan.^[6] Tulosta ovat ylistäneet paitsi lukijat myös egyptologit.^[1][5][7]

Waltari oli pitkään kiinnostunut Ekhnatonista ja kirjoitti hänestä näytelmän, Akhnaton, auringosta syntynyt, joka julkaistiin 1936. Siinä Waltari tutki mitä tuhoisia seurauksia syntyi siitä, että Ekhnaton toteuttaa hyvin aikein ehdotonta idealismia yhteiskunnassa,^[5] ja viittasi Egyptin valtakunnan rajojen jännitteisiin, jotka muistuttivat Neuvostoliiton ja Suomen rajan kriisihetkiin.^[8] Waltari palasi myöhemmin Sinuhe egyptiläisessä yksityiskohtaisemmin näihin aiheisiin, joilla näytelmässä oli vain vähäinen rooli. Sinuhen hahmoa ei tässä näytelmässä esiinny.^[8]

Toisen maailmansodan sytyttyä Waltarin idealismi mureni ja sen syrjäytti kyynisyys.^[5] Suuri syy oli hänen toimensa propagandistina talvi- ja jatkosodan aikana Valtion tiedoituslaitoksessa, mikä herätti hänet siihen, kuinka paljon historiallisesta tiedosta onkin todellisuudessa suhteellista tai puolitotuuksien varaista.^[9] Waltari myös koki Suomen yhtäkkisen, luopiollisen politiikanmuutoksen Neuvostoliiton kohdalla ”vihollisesta” ”ystäväksi” syyskuun 1944, 4. päivän aselevon allekirjoituksessa, särkien yhden ideaalin lisää.^[10] Sota antoi viimeisen virikkeen Ekhnatonin ja Egyptin aiheiden tutkimiseen romaanissa, joka vaikkakin kuvaa tapahtumia yli 3 300 vuoden takaa, niin itse asiassa heijastaa senaikaisia pettymyksen ja sotaan väsymisen tunteita, ja pessimistisesti kuvaa miten vähän ihmisyyden olemus on muuttunut aikojen saatosta. Egyptin ja ympäröivien valtioien poliittiset ja taistelulliset kuvaukset jakavat monia rinnakkaisuuksia toisen maailmansodan kanssa.^[5][1] Uhkaavalla kuningas Suppiluliumalla on monia Hitlerin pohjavireitä.^[11] Waltari on usein sanonut, että romaanista olisi tullut hyvin toisenlainen ilman toista maailmansotaa.^[12]

Huhtikuussa 1945 Waltari matkusti Hartolaan anoppinsa huvilalle, jonka ullakolla hän aloitti kirjoitustyöt.^[13] Sotakokemuksien ja 20 vuoden tutkimuksen jälkeen romaani ryöppysi hänestä: romaanin kirjoitus tapahtui kolmessa ja puolessa kuukaudessa suurenmoisen innoituksen vallassa, ja Waltari kirjoitti jopa 15–27 liuskaa päivässä.^[5] Niin syvä oli hänen innoituksen ja eläytymisen tilansa, että myöhemmin kirjoittamassaan kuvitteellistetussa selityksessään Neljä päivänlaskua hän väitti egyptiläisten ilmestysten vierailleen luonaan ja että hän olisi yksikertaisesti kirjoittanut tarinan Sinuhen itsensä sanelemana. Hän toisti saman kertomuksen neljä vuosikymmentä myöhemmin teoksessa Kirjailijan muistelmia.^[14] Waltari noudatti säännöllistä aikataulua, kirjoitti yhdeksästä aamulla neljään tai viiteen iltapäivällä, mihin sisältyi ruokatauot tiettyinä aikoina.^[15] Ilon ja rakastumisen tila luovan työn aikana oli Waltarille oleellista, ja iltaisin hän kirjoitti pitkiä rakkauskirjeitä eräälle Helena Kankaalle (myöhemmin tunnettiin nimellä Leena Ilmari) koko kesän.^[16][17] Waltarin avioliiton ulkopuoliset suhteet eivät vaarantaneet hänen avioliittoaan, sillä hän oli vaimonsa Marjatan kanssa päässyt yhteisymmärrykseen näissä asioissa, ja Waltari oli aina loppujen lopuksi hänelle uskollinen.^[18][19] Waltarin äiti kuoli tuon kesän aikana. Waltari pyysi vaimoaan hoitamaan hautajaisjärjestelyt, kävi hautajaisissa ja palasi niiden jälkeen huvilansa ullakkohuoneeseen jatkamaan kirjoittamista siitä mihin jäi.^[5]

Kun lähes tuhatsivuinen käsikirjoitus valmistui, Waltari toi sen WSOY:lle elokuun 1945 alkupuoliskolla. Toimittaja Jalmari Jäntti oli tyypillisesti karsinut uskaliasta aineistoa Waltarin edellisistä teoksista. Tällä kertaa toimittaja ei kuitenkaan vaatinut juuri lainkaan korjauksia, vaan se meni sellaisenaan painettavaksi samassa kuussa.^[7][20]

Kirjan ensimmäisen painoksen hieroglyfejä jäljittelevän kansikuvan teki ilmeisesti taidemaalari Urpo Wainio. Tätä kantta käytettiin toisessa painoksessa väritettynä sekä vuoden 2008 uusintapainoksessa. Björn Landström teki kirjan myöhempiin painoksiin kaksikin kantta. Niistä jälkimmäinen, yhdenteentoista painokseen vuonna 1974 suunniteltu egyptiläisen miehen kasvoja esittävä kansikuva on sittemmin saavuttanut ikonisen aseman. Landström oli käyttänyt samantapaista ideaa jo vuonna 1958 Viikkosanomat-lehteen tekemässään Sinuhe-aiheisessa kannessa, jossa tosin näkyivät vain hahmon hiukset.^[21]

Vuonna 1969 antamassaan haastattelussa (Suomalainen Suomi – Valvoja 3/69) Mika Waltari sanoi teoksestaan: ”Minun on nöyrästi myönnettävä, että Sinuhe on ilmeisesti paras kirjani, jota en ole pystynyt sen jälkeen enää ylittämään. Se on todella eräänlainen siihenastisen elämänkatsomukseni summa. Kun nyt tämän kirjan pysähdyttämänä ajattelen itseäni ja omaa kirjailijan kehitystäni, on onnellinen ajatukseni se, että olen saanut elää sen mukana mielikuvitukseni rikkaassa maailmassa täydellisesti ja pohjattomasti. Minun ei ole tarvinnut enkä ole halunnutkaan hahmotella opinkappaleiksi omia ajatuksiani. Lukijan on löydettävä ne kirjastani.”^[22]

Keskeisessä asemassa romaanin teemoille on vakaumus ihmiskunnan muuttumattomasta luonteesta, jota ilmentää toistuva lausahdus ”niin on ollut ja niin on aina oleva”. Sillä on maine synkästä ihmisnäkemyksestä, ja se esittelee inhimillisiä heikkouksia kuten itsekkyyttä, ahneutta ja ennakkoluuloa yleisinä. Waltari onkin lausunut: ”Vaikka ihmisen perusominaisuudet eivät nähtävissä olevien aikojen puitteissa voi muuttua, koska niillä on kymmentuhat-, satatuhat-, kaksisataatuhatta vuotta vanhat periytyvät vaistot pohjanaan, niin ihmisten välisiä suhteita voidaan muuttaa, täytyykin muuttaa, jotta maailma voisi pelastua tuhoutumisesta.”^[5]

Kommentoiden tämän tulkinnan vallitsevuutta suomalainen kirjallisuustutkija Markku Envall on sitä mieltä, että romaanin pääteesinä ei ole yksinkertaisesti etteivät ihmiset muutu, vaan että se sisältää ristiriidan jonka mukaan mikään ei voi muuttua ja kaikki voi muuttua; toisilla tasoilla asiat pysyvät samoina, mutta toisilla toivo muuttuvasta tulevasta jää eloon romaanissa.^[5]

Envall tuo esiin kuinka ”tuttu” kuvaus 14. vuosisadan eKr. Egyptistä hyvin kehittyneenä on: romaani kuvaa ilmiöitä – keksintöjä, tietoja, laitoksia jne. – jotka, vaikka muistuttavatkin tuttuja nykypäivän vastineita, jotka ovat varsin uusia Suomessa, ovat kuitenkin egyptologisesti paikkansapitäviä. Samankaltaisuus nykyisyyden ja muinaisuuden välillä tukee muuttumattomuuden teemoja, ja on ”tehokkaassa” jännitteessä arkaaisen kielenkäytön kanssa. ”Kerronta vieraannuttaa ilmiöt näyttämällä ne samanaikaisesti arkaaisina ja ajattomina, outoina ja tuttuina”, Envall kirjoittaa.^[23] Esimerkkeinä näistä kulttuurillisista vastineista Envall listaa: tekoälykkäät ylvästelevät esittelemällä vierassanojen käyttöään; Babylonin kieli on yhteinen oppineiden kieli monessa maassa (kuten kreikka hellenismin kautena, latina keskiaikana, ranska diplomaattien keskuudessa ja englanti 1900- ja 2000-luvuilla); opetus tapahtuu tiedekunnissa, jotka myöntävät tutkintoja virka-asemiin kelpaamiseksi (eurooppalaiset yliopistot aloittivat toimintansa keskiajalla); ihmisillä on osoitteet ja he lähettävät postia papyruksina ja savitauluina; sensuuri sivuutetaan verhoamalla aiheet historiallisiin korvikkeisiin. Edeltäjiä on myös nykyaikaisen lääketieteen sekä rahatalouden ominaisuuksille.^[24]

Muita teemoja ilmaistaan toiston avulla kautta romaanin, kuten: kaikki on turhaa, huomista ei voi tietää, kukaan ei voi tietää miksi jokin on kuin on, kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia kaikkialla, maailmanvuosi on vaihtumassa, ja kuolema on elämää parempi.^[25]

Kuten monet muutkin Waltarin suuret historialliset romaanit, Sinuhe egyptiläinen käsittelee todellisen maailman ja aatteiden välistä ristiriitaa.^[26] Markku Envall kuvaa teosta utopismin, sen että ideologiaa tai idealismia puoltaa tuntematta maailmaa jossa se tulisi toteuttaa, kritiikkinä.^[27] Idealistiset ja materialistiset maailmankatsomukset ottavat yhteen romaanissa, ensimmäinen pasifistifaarao Ekhnatonin ja jälkimmäinen kylmäverisen realistin sotapäällikkö Horemhebin edustamana.^[5] – idealismia ja realismia edustavat samoin vastaavasti Sinuhe ja Kaptah.^[28] Tämä taisto käydään maailmassa, joka välittää pääasiassa maallisista asioista ja jossa rehottavat ennakkoluuloiset asenteet sekä aineellisen omistamisen, vaurauden ja vallan himo.^[5] Ekhnaton on esimerkki hyväntahtoisen sokeuden tuhovoimasta; hän on traaginen hahmo ja hänen sokeutensa hänen traaginen vikansa, jolla hän aiheuttaa oman valtakuntansa tuhon – paljolti kuningas Learin lailla.^[27] Protagonisti Sinuhe on avomielinen, oppiva ja kehittyvä hahmo, Envallin mielestä romaanin ainoa sellainen. Sinuhen kautta muiden hahmojen edustamat maailmankuvat koetaan ja arvioidaan, ja hänen hahmonkehityksessään hän kykenee sisäistämään runsaasti näitä osapuolia ja yhdistämään idealismia ja realismia.^[29] Vaikka Horemheb onnistuu palauttamaan rauhan ja järjestyksen ja rakentamaan uudelleen sen, minkä Ekhnaton tuhoaa, Sinuhe hylkää hänen nerokkaan reaalipolitiikkansa, koska se myös poistaa vapauden. Jää kuitenkin epäselväksi, onko Horemhebin hallitessa enemmän vai vähemmän kärsimystä.^[27] Envall kyhää seuraavan kaavion:

Hän esittää että ”kokonaisia” yksilöitä saavutetaan yhdistämällä näitä ”osittaisia” yksilöitä: hyvä hallitsija yhdistämällä Ekhnatonin ja Horemhebin, ja jokapäiväisestä elämästä selviävän yksilön yhdistämällä Sinuhen ja Kaptahin. Sinuhe on riippuvainen Kaptahin katuviisaudesta ja elämänkokemuksesta, ja he ovat niin erottamattomia, että Kaptahin poissa ollessa Sinuhen on kuviteltava tämän ääni.^[29]

Atenismin kuvauksen rauhan ja tasa-arvon oppina voi nähdä kristinuskon esimuodon nousuyrityksenä.^[30][5][31] Markku Envall havaitsee monia yhtäläisyyksiä Jeesuksen ja opetuslasten uudessa testamentissa sekä Sinuhe egyptiläisen hahmojen lausumien välillä (erityisesti atenismin yhteydessä). Hän esittää, että tällä Waltari anakronistisesti hyödyntää tarinan sijoituksen jälkeistä kirjallisuutta, ja että se osoittaa näiden kahden uskonnon rinnakkaisuuksia: molemmat ovat profeetallisia (vain yksi tiedottaja), epäinstituutionaalisia (Jumalan kokemiseen ei tarvita välillistä rakennetta), tasa-arvoisia (kaikki ovat samanarvoisia Jumalan edessä), ja universaalisia (suunnattu koko ihmiskunnalle).^[32] Näiden yhtäläisyyksien syyksi Envall selittää, että ensiksi Egyptin uskonnoilla oli suuri vaikutus juutalaisuuteen ja siten kristinuskoon, ja että toiseksi uskonnot jakavat keskenään yleistä arkkityypillistä materiaalia.^[30] Sigmund Freud on samoin tuonut esiin teoksessaan Mies nimeltä Mooses ja yksijumalinen uskonto monet samankaltaisuudet Ekhnatonin Atonin palvonnan sekä raamatun kirjojen välillä.

Saarnaajan kirja oli vaikute sekä tyylillisesti että temaattisesti.^[33] Eräs Waltarin käyttämä tehokeino teeman painottamiseen on ”kertosäe” – ajatuksen toistaminen. Ensimmäisellä sivulla Sinuhe toteaa: ”Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu”. Pian sen vastakohta kumotaan: ”Myös on niitä, jotka sanovat, ettei sellaista, mikä on tapahtunut, ole milloinkaan ennen tapahtunut, mutta tämä on turhaa puhetta.” Muutkin hahmot toisavat tämän teesin.^[34] Pääteesi on Saarnaajan kirjasta lainattu:^[35]

»Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla.»
(Saarn. 1: 9)

Kuten Sinuhe egyptiläinen, Saarnaajan kirja voimistaa ajatuksen kieltämällä sen vastakohdan:^[35]

»Jos jotakin on, josta sanotaan: ”Katso, tämä on uutta”, niin sitä on kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä.»
(Saarn. 1: 10)

Muita yhteisiä teemoja ovat kaiken turhuus ja tiedon tuoma kärsimys. Toisaalta Sinuhen mieltymys kuolemaan elämän sijasta on Saarnaajan kirjan kuolemanvastaisen elämänrakkauden antiteesi.^[23] Waltari on käyttänyt Saarnaajan lausahduksia myös muissa teoksissaan, kuten esimerkiksi kirjassa Suuri illusioni.^[36]

Lähi-idän geopoliittisen tilanteen, sellaisena kuin romaani sen kuvaa, on katsottu olevan toisen maailmansodan piilokuva.^[37][5][1] Waltari on varovasti hyväksynyt tämän tulkinnan.^[38] Yhtäläisyydet eivät kuitenkaan ole kovin suoraviivaisia tai selviä; ne ovat pirstaloituneita ja sekoittuneita, piilossa laajan luotettavan historiallisen tiedon seassa.^[39] Kahden aikakauden valtioiden väliset suhteet ovat seuraavanlaiset:^[40]

Khattien eli heettien maa / Saksa
Babylon / Neuvostoliitto
Mitannia / Puola
Kreeta / Ranska
Egypti / Englanti

Markku Envall on nähnyt kirjassa kuvatuissa heettiläisissä ja erityisesti heidän keskuudessaan vallitsevassa kurissa ja järjestyksessä sekä velttojen kansojen halveksimisessa ja alistamisessa yhtäläisyyksiä natsi-Saksaan, josta Waltarilla oli kielteinen kuva.^[41][37] Mitannia toimii raja- ja puskurivaltiona heettien maan ja Babylonin välillä, kuten Puola Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Ekhnatonin ja Horemhebin valtataistelu peilaa Neville Chamberlainin ja Winston Churchillin vastakkaisuutta; ensimmäinen hakee rauhaa myöntämällä maata hyökkääjälle mutta auttaa vihollista, kun taas jälkimmäinen tietää että sota on ainoa tie kotimaan pelastukseen.^[37]

Waltarin mukaan ”sisimpänä oli myös tarve sodan painostavien vuosien jälkeen – – ikään kuin elää toinen, täydellisesti mielikuvitukseen vapautuva elämä, jolle vain tuo etäinen sodan kohu antoi taustaa ja myös joitakin oivalluksia valtapoliittisista näkemyksistä”.^[41]

Romaanin mainetta historiallisesta virheettömyydestä ovat toistaneet monet tahot: Kairon egyptologinen kongressi,^[42][43] ranskalainen egyptologi Pierre Chaumelle,^[42][44] sekä U. Hofstetter Oakland Postista.^[45] Vuonna 2008 tohtori Richard Parkinson, tuolloin British Museumin egyptiläisen osaston johtaja ja kuraattori, kutsui sitä vakavaksi älylliseksi saavutukseksi ja että se kuvaa aidoista ihmisistä koostuvaa kulttuuria tavalla, johon harvat muut romaanit ovat yltäneet.^[1] Waltaria on luultukin egyptologiksi.^[42] Hän ei koskaan käynyt Egyptissä, koska pelkäsi sen tuhoavan hänen mielikuvansa Egyptistä ja koska nyky-Egypti oli täysin muinaisesta poikkeava.^[46][47][5] Hän on sanonut: ”Olen elänyt Egyptissä, vaikka en ole käynyt siellä.”^[47]

Tästä huolimatta Markku Envall varoittaa, ettei romaania kannata ymmärtää kirjaimellisella tasolla virheettömänä.^[48] Eräs sveitsiläinen tutkija valitti, että romaanissa mainittua hiekkakirppua ei esiintynyt Afrikassa ennen kuin se saapui orjalaivojen mukana. Rostislav Holthoer on epäillyt, pitävätkö romaanissa kuvattu kallonporaus^[48][49] ja vastasyntyneiden hylkääminen kaislaveneisiin historiallisesti paikkansa.^[50] Hän ei ole kyennyt todentamaan eikä kiistämään joitain erityisiä tapoja tai perinteitä, mutta suurin osa uskonnollisista menoista on tosia.^[51] Jopa väärän kuninkaan päivä pohjautuu todellisuuteen, sillä muinaiset babylonialaiset tappoivat sijaiskuninkaan pelastaakseen oikean kuninkaansa, jos hänen ennustettiin kuolevan.^[51] Hän on toisaalta antanut tunnustusta Waltarille hänen ennakoinneistaan, sillä myöhemmät löydöt ovat varmentaneet romaanin arveluttavia yksityiskohtia.^[48][52] Waltarin imartelemattomat kuvaukset Ekhnatonista, Horemhebistä, Tejestä sekä Ejestä viallisina henkilöinä ovat osoittautuneet lähemmäksi totuutta kuin heidän aiemmat ylistyksensä.^[52] Long Islandin yliopiston tutkimus on tukenut Tutankhamonin murhatuksi joutumista, mihin vihjataan romaanissa.^[52] Jotkut eivät pitäneet uskottavana että muinaisegyptiläinen henkilö olisi kirjoittanut tekstin vain itselleen, mutta vuonna 1978 sellainen papyrus tuli julkisuuteen: sen tekijä, vääryyden uhri, kertoo elämäntarinansa ilman vastaanottajaa.^[53] Jussi Aron mukaan aidot heettiläiset ilmeisesti olivat vähemmän julmia ja ankaria kuin naapurikansat Lähi-idässä, ja väärän kuninkaan päivä on vääränä päivänä, muiden virheiden muassa,^[48] mutta Panu Rajala hylkää nämä väitteet todisteiden vaihtoehtoisina tulkintoina varsinaisina ristiriitoina olemisen sijaan.^[51] Markku Envall on sitä mieltä, että tarkkuus tai sen puute ei vaikuta teoksen kirjalliseen arvoon ja viittaa Shakespearen virheisiin.^[42]

Teoksen sanoma herätti lukijoissa laajaa vastakaikua maailmansodan jälkivanassa, ja kirjasta tuli kansainvälinen myyntimenestys. Sinuhe egyptiläinen on käännetty 41 kielelle;^[54] se on kansainvälisesti tunnetuin ja käännetyin suomalainen romaani,^[54] mutta sen kuuluisuus on sittemmin hiipunut.^[55]

Sinuhe egyptiläinen julkaistiin ensimmäisen kerran vuoden 1945 marraskuun loppupuolella. Aluksi tieto romaanista levisi suullisesti; WSOY arkaili sen mainostamista sen eroottisen sisällön tähden. Varhaista kohua se sai kirjailijakollega Maila Talvion tempauksen kautta:^[7][56] hän sai tutustua teokseen etukäteen ja kauhistui sen eroottisia kuvauksia siinä määrin, että vaati kustantajaa estämään julkaisemisen ja tarjosi jopa omaisuuttaan korvaukseksi hyllytyksestä^[7][56][57] – painokoneet oli kuitenkin jo käynnistetty.^[7][56] Ensimmäiset kaksi painosta myytiin loppuun ennen vuodenvaihdetta,^[58][7] ja siitä tuli kuuma puheenaihe sosiaalisissa ja kirjallisissa piireissä.^[5][59] Vähäiset arvostelut ennen vuoden loppua olivat myönteisiä: Huugo Jalkanen Uudesta Suomesta ja Lauri Viljanen Helsingin Sanomista sanoivat ettei romaani ollut pelkästään värikäs historian mukaelma, vaan että se liittyi edellisvuosien muovaamaan senaikaiseen henkeen.^[7][60] Lisää arvosteluja seurasi tammikuussa, ja yhteistä kielteisemmille sekä laimeammille arvosteluille oli Waltarin aiempien teoksien nuhteleminen, mutta moni näki sen Waltarin uran käännekohtana.^[7][61] Seksuaaliset kuvaukset herättivät närkästystä. Yrjö Tönkyrä Kaiku-lehdestä kirjoitti: ”Tahtomatta lainkaan esiintyä minään moralistina en kuitenkaan voi olla kiinnittämättä huomiota teosta hallitsevaan kuin sairaan mielikuvituksen luomaan eroottiseen mässäilyyn – koko maailma pyörii vain sitä varten että ihmiset voivat iloita...”^[62][7]

Ranskalainen egyptologi Pierre Chaumelle luki Sinuhe egyptiläisen suomeksi ja, Helsingin Sanomien artikkelissa 13.8.1946 esitellyssä kirjeessä, kirjoitti vaikutelmistaan:

»Mitä vilpittömimmin vakuutan, etten ole lukenut mitään yhtä huomattavaa pitkiin aikoihin. Kirja on tosiaankin taideteos, sen kieli ja efektit sopivat mainiosti ranskan kieleen, siinä ei ole ainoatakaan mautonta tai raakaa kohtaa tai arkeologista erehdystä. Sen sanajärjestys, kieli on lähellä egyptin kieltä, ja olisi rikos kääntää se vähemmällä huolella kuin millä se on kirjoitettu.»
(Pierre Chaumelle^[7][44])

Kriitikot olivat uumoilleet Waltarin mahdollisesti vetäneen historialliset tapahtumat hatusta, mutta tämä artikkeli kumosi nämä epäilyt ja loi perustan romaanin lähes tarunhohtoisen tarkkuuden maineelle. Tämä virheettömyys vahvistettiin myös Kairon egyptologisessa kongressissa, ja myös egyptologi Rostislav Holthoer on sittemmin todennut myöhemmän tutkimuksen varmentaneen joitakin Waltarin oletuksia ja arvailuja.^[7]

Ruotsinnos ilmestyi vuoden 1946 loppuvaiheilla Ole Torvaldsin kääntämänä ja Waltarin hyväksynnällä lyhennettynä. Torvalds huolehti, ettei poistaisi mitään oleellista samalla kun hän sujuvoitti kerronnan rytmiä. Waltari kehui tulosta. Vuonna 1948 ilmestyi kokonainen ranskankielinen versio, samoin ilmestyivät myös tanskalaiset ja norjalaiset versiot.^[63] Romaania myytiin Euroopassa miljoona kappaletta viiden vuoden kuluessa sen ensijulkaisusta.^[64]

Englanninnoksen Sinuhe egyptiläinen sai elokuussa 1949. Kääntäjänä toimi Naomi Walford, ei suoraan suomesta vaan ruotsista, ja vielä lisää lyhentämällä^[45] menettäen noin kolmanneksen^[65] tekstistä: toisteiden karsimisen lisäksi filosofinen sisältö kärsi^[7] ja tärkeitä faktoja katosi.^[1] Kirkus Reviews kirjoitti: ”Hän [Sinuhe] tarkkailee ja muistaa – ja kirjoittaa vanhoina päivinään sen ylös – maailman sellaisena kuin hän sen tunsi. Se on rikas kirja, roisi kirja, kirja joka kuljettaa kaukaisille rannoille ja saa tuntemaan itensä katsojaksi kuten Sinuhe. Juoni on harva, hoikka lanka, jota ei ole koskaan täysin ratkaistu. Mutta kirja avaa silmät muinaiselle maailmalle, lähempänä meitä kuin luulemme.”^{[66][lainaus 1]} Edmund Fuller Saturday Review:stä kuvaili tarinaa ”värikäänä, provosoivana, täysin mukaansatempaavana”;^{[lainaus 2]} hän vertasi sitä Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä -teokseen kirjoittaen: ”Mannin suurteos on tutkielma ideoista ja persoonallisuuksista. Hänen mahtavasta tyylistään ilmaantuva Egypti näkyy rajatulla sosiaalisella alalla ja on yksityiskohtainen vain erillisissä kohtauksissa – Jos persoonallisuuksien syvyyksiä Mann syvemmin luotaa, Waltari luo jännittävän, eloisan, ja tarkan kopion Theban ja Egyptin yhteiskunnasta, ulottuen faaraosta ja naapurikuninkaista ruumiinpesijähylkiöihin Kuoleman talossa. Me näemme, tunnemme, haistamme ja maistamme Waltarin Egyptin. Hän kirjoittaa pistävällä, helpolla tyylillä ja selvästikin hänen kääntäjänsä Naomi Walford on palvellut häntä upeasti.”^{[65] [lainaus 3]}

Pian Yhdysvaltain julkaisun jälkeen kirja valittiin kuukauden kirjaksi syyskuussa 1949, ja sitten se saapui lokakuussa 1949 Yhdysvaltain bestseller-listoille, joissa se viipyi poikkeuksellisen pitkään, ennätykselliset kaksi vuotta – tänä aikana myytiin 550 000 kappaletta.^[5] Marion Saunders, yhdysvaltalaisjulkaisun järjestänyt agentti, sanoi ettei ollut 15-vuotisen uransa aikana vastaavaa nähnyt.^[7][45] Se pysyi eniten myyneenä ulkomaisena romaanina Yhdysvalloissa, kunnes Umberto Econ Ruusun nimi syrjäytti sen.^[55] Kaiken kaikkiaan vastaanotto oli myönteistä, ja odotettiin, että Waltari nimitettäisiin Nobel-ehdokkaaksi.^[7][2] Elokuvaversion budjetti oli viisi miljoonaa dollaria ja mainoskampanja laajamittainen. Elokuvan tuotanto aloitettiin vuonna 1952, ja se tuli ensi-iltaan 1954. Näyttelijöiden sekä silloin uuden Cinemascope-teknologian kanssa ilmeni kuitenkin ongelmia, ja elokuva sai heikon vastaanoton, ja taloudellinen menestys oli vaatimaton.^[67]

Suomalaisissa akateemisissa kirjallisuuspiireissä kriitikot olivat yleisesti pitäneet Waltaria viihdekirjailijana. Tämän leiman hän oli saanut väitetystä ylituotteliaisuudesta, pinnallisuudesta ja tyylin löyhyydestä johtuen;^[5] hänen suositusta eroottisestä sävytyksestään selkokielisissä tarinoissa;^[68] ja siitä ettei hän noudattanut suomalaisen kirjallisuuden ”suurta perinnettä” (isänmaallista, realistista kuvausta köyhien mutta uskaliaiden suomalaisten kamppailusta luonnon ja yhteiskunnan kanssa), jota kriitikot silloin suosivat.^[69] Suosiosta ja ylistyksestä huolimatta kirjalta evättiin vuoden 1946 valtion kirjallisuuspalkinto, pitkälti Waltarin sinnikkään arvostelijan ja poliittisen vastustajan Raoul Palmgrenin takia.^[70] Jopa ulkomaanmenestys tyrmättiin viihderomaanin menestyksenä. Ritva Haavikko on kuvaillut, että ajan kirjallisessa puheessa vallitsi Waltaria kohtaan välinpitämättömyys ja kateus. Waltari sai Suomessa viimein arvostusta 1980-luvulla, kun hänen kirjansa olivat ilmaantuneet ranskalaisille bestseller-listoille toinen toisensa jälkeen.^[5]

Sinuhe egyptiläinen on sittemmin vakiinnuttanut asemansa Suomen kirjallisuuden klassikkona ja mestariteoksena. Se ylsi ensimmäiselle sijalle vuoden 1988 suomalaisten lukijoiden äänestyksessä,^[31] toiselle sijalle (Volter Kilven Alastalon salissa-romaanin jälkeen) vuoden 1992 suomalaisten taiteen, tieteen ja kulttuurin edustajien äänestyksessä^[31], se äänestettiin vuonna 2008 rakastetuimmaksi suomalaiseksi kirjaksi^[3] ja vuoden 2017 äänestyksessä se valittiin vuosisadan suomalaiseksi kirjaksi.^[4] Kun Ilta-Sanomat vuonna 2017 pyysi suomalaista kirjailijaa ja tutkijaa Panu Rajalaa valitsemaan 10 parasta kirjaa Suomen itsenäisyyden ajalta, Sinuhe egyptiläinen oli niiden joukossa ja hän kommentoi:

»Tämä on päivänselvä. Sinuhe on suurin. Sinuhesta voi poimia melkein mitä hyvänsä. Se on sotapropagandan kuvauksena suurenmoinen. Romaani osoittaa merkityksellisyytensä myös lausepoljennossa. Waltari kykeni kehittämään rytmillisesti aaltoilevan, mutta samalla kuvarikkaan kertomatyylin. Sinuhe kertoo ihmisen elämän turhuudesta ja utopioiden ja suurten unelmien katoamisesta ja siitä, miten idealismi tuottaa ihmiskunnalle etupäässä pelkkää kärsimystä ja lisää tuskaa. Toisaalta se kuvaa realismin kestävyyden, miten tosiasiat tunnustavat ihmiset selviävät ja pärjäävät.»
(Panu Rajala^[71])

Ville-Juhani Sutisen mukaan teos on ”väärin arvostettu klassikko”, joka ansaitsee arvostuksen mutta eri syistä kuin kuvitellaan. ”Sinuhe – – on täydellinen lukuromaani, sillä se on kirjoitettu niin löysästi, ettei rasita edes klikkiotsikoiden selailijaa.”^[72]

Waltaria ei pidetä ulkomailla erityisesti suomalaisena kirjailijana vaan historiallisen fiktion mestarina maailmankirjallisuudessa.^[5] Hänet kutsuttiin monesti luennoimaan yhdysvaltalaisiin yliopistoihin ja kirjallisuuskerhoihin, mutta Waltari kieltäytyi näistä puutteelliseen englannintaitoonsa viitaten^[73] ja koska ”kirjailijan ei tule aiheuttaa lukijoilleen henkilökohtaisen kohtaamisen aiheuttamaa pettymystä”.^[7][2] Hän kieltäytyi kohteliaasti myös Egyptin presidentin Nasserin kutsusta tulla Egyptiin, koska sillä ei ollut enää lainkaan yhteneväisyyksiä muinais-Egyptin kanssa ja koska hän oli jo tullut aiheen kanssa päätökseen.^[46][47]

Luvaton arabiankielinen käännös ilmestyi Egyptissä vuonna 1955 insinööri Hamed al-Qasbin kääntämänä osittaisesta englanninkielisestä versiosta. Taha Hussein, arabialaisen kirjallisuuden merkkihenkilö, oli lukenut ranskannoksen Sinuhe egyptiläisestä ja oli kovasti vaikuttunut tunnetusta vaativuudestaan huolimatta. Arabialaisen käännöksen esipuheessa hän kertoo lukeneensa monia kirjoja muinaisegyptistä, mutta ettei yksikään vetänyt vertoja Sinuhelle. Hän harmitteli sitä, että käännös oli perustunut englanninkieliseen versioon eikä suoraan suomalaiseen, ja julisti: ”Koska emme hallitse maailman valtakieliäkään, kuinka kykenisimme kääntämään mitään vähemmistökieleltäkään!”^[74][75] Faruk Abu-Chacra Helsingin yliopistosta on sen jälkeen aloittanut käännösprojektin tuottaakseen kokonaisen arabialaisen version, mutta hän on tarkentanut ettei itse ole kääntäjä; vuonna 2003 hän vertaili vuoden 1955 painosta suomalaiseen alkuperäiseen ja muihin eurooppalaisiin versioihin. Pekka Lehtinen on virallinen kääntäjä, ja heidän täytyy kääntää puuttuvat osiot itse. Abu-Chacran mukaan Sinuhe on Egyptissä hyvin tunnettu ja arvostettu romaani, mutta on nykyään harvinaisuus ja Arabian maiden kirjastoista hävinnyt. Häneltä meni 30 vuotta joidenkin arabiankielisten kappaleiden löytämiseen Beirutista.^[75]

Tšekkien keskuudessa Sinuhe egyptiläinen ja Waltarin tuotanto nauttivat suunnatonta, ”kulttimaista” suosiota.^[76] Sinuhe kuvasi samanlaista kyynistä voimapolitiikkaa ja väkivallan maailmaa, jollaisessa itäblokki eli;^[77] se ilmestyi Tšekkoslovakiassa vuonna 1965, aikana jolloin maan eristys muusta maailmasta alkoi höllentyä.^[76] Kääntäjä Marta Hellmuthová halusi välittää romaanin sanoman Tšekin kansalle mahdollisimman koskemattomana, joten hän opiskeli suomea neljä kuukautta kääntääkseen sen suoraan alkuperäisestä. Käännös valmistui yhdeksän vuoden työn jälkeen, ja osan ajasta hän vietti vankilassa länsimaisen ajattelun tähden.^[77] Eräs lukija kirjoitti Lidové noviny -lehteen: ”Voin sanoa, että minua se (Sinuhe) auttoi selviytymään kommunistiajan pimeyden läpi täysjärkisenä! Olen herra Waltarille suunnattoman kiitollinen.”^[78] Kun Markéta Hejkalován kirjoittama Waltari-elämäkerta ilmestyi vuonna 2007, Hospodářské noviny-lehden arvostelu kuvaili sitä tšekkien omana 200 sivun monumenttina Waltarille.^[78]

Sinuhesta on tehty myös Michael Curtizin vuonna 1954 ohjaama Hollywood-elokuva Sinuhe, egyptiläinen (The Egyptian), jossa näyttelevät muun muassa Edmund Purdom, Michael Wilding, Peter Ustinov ja Jean Simmons.

Suomessa kirjasta on tehty 1982 valmistunut 22-osainen kuunnelma Radioteatterille. Kuunnelman dramatisoi Marja Rankkala, joka ehti lähettää Mika Waltarille luettavaksi puolet käsikirjoituksesta ennen Waltarin kuolemaa ja sai tältä ihailevan tunnustuksen työstään. Kolme vuotta kestäneen hankkeen perinpohjaiseen taustatyöhön kuului muun muassa tutustumismatka Egyptiin. Kuunnelman 130 roolia työllistivät käytännössä kaikki helsinkiläiset miesnäyttelijät kahden vuoden ajaksi. Kuunnelmasarjan musiikin sävelsi Esa Helasvuo, ohjauksesta vastasi Antti-Einari Halonen ja äänisuunnittelusta Åke Andersson. Pääroolissa Sinuhena oli Veikko Honkanen.^[79][80]

• Envall, Markku: Suuri illusionisti. Mika Waltarin romaanit. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 978-951-0-19650-2
• Rajala, Panu: Unio mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-31137-0
• Hejkalová, Markéta: Mika Waltari the Finn. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-34335-7 (englanniksi)

• Niin on ollut ja niin on aina oleva Yle Areena. 25.6.2017. Viitattu 11.05.2018.
• Sinuhe egyptiläinen -kuunnelma (1982). Ylen Elävä arkisto.
• Sinuhe egyptiläinen taipui jopa baletiksi. Ylen Elävä arkisto.