Löytölapsi

Löytölapsi on molempien vanhempien tai toisen vanhemman hylkäämä ja jonkun löytämä vastasyntynyt lapsi.^[1] Löytölapsi on voitu hylätä tarkoituksella tai vanhemmat ovat kadottaneet hänet sodan tai muun syyn vuoksi. Jos äidistä, äidin kotimaasta ja kotipaikasta ei saada tietoa, merkitään väestökirjoihin lapsen kotipaikaksi löytöpaikkakunta.^[1][2] Suomessa löytölapsi tulkitaan orvon veroiseksi ja hänet sijoitetaan otto- tai kasvattilapseksi tai hoidettavaksi lastenkotiin.^[2] Suomen kansalaisuuslain mukaan löytölasta pidetään Suomen kansalaisena, ellei hänen todeta olevan vieraan valtion kansalainen.^[3]

Kristillinen kirkko piti lapsen hylkäämistä syntinä. Rooman keisari Konstantinus Suuri (noin 274–337) määräsi valtion kustantamaan löytölasten kasvatuksen. Länsimaissa heitä hoidettiin katolisen kirkon luostareissa tai heidät sijoitettiin tätä tarkoitusta varten perustettuihin löytölastenkoteihin.^[2] Rooman vallan aikana oli tavallista, että heikot tai ei-toivotut vastasyntyneet jätettiin kadulle tai muulle julkiselle paikalle. Kirkko aloitti 700-luvulla Italiassa kamppailun tätä tapaa vastaan. Ensimmäinen löytölastenkoti perustettiin Milanoon vuonna 787. Se otti hylättäviä lapsia vastaan ja kasvatti heitä kahdeksanvuotiaiksi saakka. Useisiin maihin perustettiin 1100–1300-luvuilla runsaasti löytölastenkoteja. Uskonpuhdistus lopetti väliaikaisesti niiden käytön, mutta 1700-luvulla niitä perustettiin myös protestanttisiin maihin, joissa löytölapsia kohdeltiin yleensä samoin kuin orpoja. Ruotsin ainoan löytölastenkodin perustivat vapaamuurarit Tukholmaan 1753. Suomessa löytölastenkoteja ei ole ollut.^[4]