Kyösti Kallio

Kallion isä Mikko Kalliokangas oli kunnallispoliitikko Ylivieskassa. Vilkas ja vikkelä Kyösti kulki jo pikkupojasta lähtien isänsä ja renkien mukana kotitalonsa tallissa, pelloilla ja metsissä. Viimeisen kansakouluvuotensa Kyösti asui isänsä serkun, naimattoman ja lapsettoman Anttuuna Kankaan, Anttuuna-tädin, luona. Anttuuna-täti oli kauppiaan tytär ja toivoi Kyöstistä saman ammatin harjoittajaa, ja niin hän järjesti pojan vuonna 1886 Raahen keskikouluun, josta tämä jatkoi neljännelle luokalle Oulun lyseoon.^[21]

Kyösti Kallio kävi lyseota Oulussa ja toimi aktiivisesti nuorisoseurassa. Koulumenestys oli huonoa, ja pänttäämisen sijasta Kallio oli kiinnostunut maatilan töistä. Nuoruusvuosien vaikuttajia olivat lyseon rehtori Mauno Rosendahl ja nuorisoseuratyössä tutuksi tullut Santeri Alkio.^[22]

Vuonna 1894 Kyösti Kalliosta tuli Nivalassa sijainneiden, yhteisviljelyksessä olleiden Heikkilän ja Mehtälän talojen isäntä. Talojen emännyyttä hoiti alkuvuosien ajan Anttuuna Kangas. Vajaan kymmenen vuoden aikana Kallio osti lisää maata, raivasi metsä- ja suomaista uutta peltoa ja teetti uudet rakennukset. Oman tilan töiden ohella Kallio johti nuorisoseuraa, toimi kunnallisissa luottamustehtävissä ja hoiti paikallisen säästöpankin kirjanpidon. Valtiollisten tehtävien lisääntyessä Kallio joutui viettämään yhä enemmän aikaansa pääkaupungissa ja vähitellen hänen oli luovuttava kunnallisista luottamustoimistaan. Silti vielä eduskunta-, ministeri- ja presidenttivuosinaankin hän johti ja valvoi Helsingistä käsin kotitalonsa asioita niin tiiviisti kuin se silloisten liikenne- ja puhelinyhteyksien aikana oli mahdollista.^[21]

Kallio aloitti valtiopäivämiesuransa Piippolan tuomiokunnasta valittuna talonpoikaissäädyn edustajana säätyvaltiopäivillä 1904–1905 vain 31-vuotiaana.^[23] Näin nuoren edustajan valinta säätyvaltiopäiville oli varsin poikkeuksellista.^[24] Kallio oli näkökannaltaan perustuslaillinen nuorsuomalainen, joka kagaalin jäsenenä vastusti Suomen suuriruhtinaskunnassa laittomiksi koettuja Venäjän asevelvollisuuskutsuntoja. Maaliskuussa 1904 hän osallistui Ruotsissa karkotettuina olleiden aktivistien koollekutsumaan Bodenin kokoukseen. Kallio osallistui säätyvaltiopäiville myös 1905–1906 ja hänet valittiin ensimmäiseen eduskuntaan 1907 nuorsuomalaisten ja Suomen Maalaisväestön Liiton (myöhemmin Maalaisliiton) yhteislistalta. Hän vaihtoi nuorsuomalaisen puolueen Maalaisliittoon lähinnä sen vuoksi, ettei se kiinnittänyt riittävästi huomiota maaseutukysymykseen. Kallio toimi maalaisliiton eduskuntaryhmän puheenjohtajana vuoteen 1912 sekä toistamiseen 1914–1917.^[25]

Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen Kallio osallistui 18. maaliskuuta 1917 Petrogradiin lähteneeseen suomalaislähetystöön, jonka tarkoituksena oli pyytää Venäjän väliaikaista hallitusta palauttamaan perustuslaillinen tila toiseksi sortokaudeksi katsotun jakson jälkeen.

Maa- ja metsätalousministeriä vastaavaksi Oskari Tokoin johtaman nk. Tokoin senaatin maanviljelystoimituskunnan päälliköksi Kallio nimitettiin 23. maaliskuuta 1917. 18. heinäkuuta 1917 tapahtuneen valtalain hyväksymisen johdosta Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta 1917, minkä jälkeen Tokoin senaatti esitti eronpyyntönsä kuitenkin jatkaen kokoontumistaan. Ennen Turun elintarvikelevottomuuksien alkamista Kallio sai vastuulleen elintarvikeasiat 4. elokuuta 1917. Syyskuun alkuun mennessä kaikki sosiaalidemokraatit olivat jättäneet senaatin.

Tokoin senaattia seuranneessa nuorsuomalaisen Pehr Evind Svinhufvudin ns. itsenäisyyssenaatissa Kallio jatkoi maanviljelystoimituskunnan päällikkönä. Ennen vuoden 1918 sisällissotaa Kallio esitteli maanviljelyä vastaavana senaattorina eduskunnassa torpparien vapautuslain 21. tammikuuta 1918, mikä kuitenkin hyväksyttiin vasta sodan jälkeen 15. lokakuuta 1918.^[22]

Sisällissodan ajaksi senaatti jakautui kahtia Helsinkiin jäävään ja Vaasaan lähtevään osaan. Kallio jäi Helsinkiin ja piileksi 13. huhtikuuta 1918 saakka, kunnes saksalaiset tulivat Helsinkiin etelästä. Silloin Kallio ryhtyi johtamaan Helsingin senaattia, joka yhdistyi 6. toukokuuta 1918 Vaasan senaattiin.

Toukokuun alussa 1918 Kyösti Kallio palasi Nivalaan. Hän piti Nivalan kirkossa 5. toukokuuta niin sanotun sovinnonpuheen, jossa hän toivoi, ettei Suomessa olisi jatkossa enää punaisia eikä valkoisia, vaan suomalaisia. Puhetta pidetään yhtenä parhaimmista puheista Suomen historiassa siitäkin huolimatta, ettei alkuperäistekstiä ole löytynyt eikä sitä välttämättä ole kirjoitetussa muodossa koskaan ollutkaan.^[26]

Maalaisliittolaisena Kallio vastusti puolueensa linjan mukaisesti monarkismia ja 17. elokuuta 1918 erosi suomettarelaisen Juho Kusti Paasikiven johtamasta senaatista, joka pyrki Suomen muuttamiseen kuningaskunnaksi Ruotsin vallan aikaisten perustuslaeiksi katsottavien lakien, Kustaa III:n aikaisen vuoden 1772 hallitusmuodon sekä vuonna 1789 annetun Yhdistys- ja vakuuskirjan perusteella sekä tekemään hesseniläisestä prinssistä, Friedrich Karlista Suomen kuninkaan. Suomi oli julistettu itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917 tasavaltalaisin muodoin, minkä mukaan korkeinta valtaa käytti eduskunta.

Kyösti Kalliosta tuli maatalousministeri 17. huhtikuuta 1919 Kaarlo Castrénin ja myös tätä seuranneeseen J. H. Vennolan hallitukseen. Kallio vastusti Kaarlo Juho Ståhlbergin tapaan 1919 Mannerheimin suunnittelemaa Pietarin valtaamista Nikolai Judenitšin avuksi, minkä tarkoituksena oli saada ympärysvaltojen Venäjän sisällissodassa tukeman Venäjän väliaikaista hallitusta seuranneiden hallintojen tuki Suomen itsenäisyyden tunnustamiselle. Väliaikainen hallitus oli korostanut Venäjän yhtenäisyyttä ja jakamattomuutta. Kallio suhtautui kriittisesti myös Itä-Karjalaan kohdistuviin heimosotiin, mistä aiheutuneiden erimielisyyksien vuoksi sisäministeri Heikki Ritavuori ammuttiin 1922.

Toukokuussa 1920 Kallio valittiin eduskunnan puhemieheksi. Kalliosta tuli jälleen maa- ja metsätalousministeri J. H. Vennolan II hallitukseen 1921, missä hän aloitti Lex Kalliona tunnetun asutuslain, millä pyrittiin pakkolunastamaan maata tilojen luomiseksi tilattomalle väestölle ja laajentamaan tiloiksi itsenäistyneitä torppia. Kallion pyrkimys onnistui 1922 oikeiston hävittyä vaalit. Eduskunnan puhemiehenä Kallio toimi kaikkiaan 15 valtiopäivillä vuoteen 1936 saakka.^[27] Hän on Suomen historian toiseksi pitkäaikaisin eduskunnan puhemies 16 valtiopäivillä puhemiehenä toimineen Karl-August Fagerholmin jälkeen.^[28]

Kyösti Kalliosta tuli pääministeri ensimmäisen kerran 14. marraskuuta 1922.^[29] Hänen hallituksensa suoritutti elokuussa 1923 noin 200 Suomen sosialistisen työväenpuolueen jäsenen joukkopidätyksen, mikä tunnetaan ”Kallion leikkauksena”. Tuolloin pidätettiin puolueen eduskuntaryhmän lisäksi myös puoluejohto. Maltillinen presidentti Ståhlbergkaan ei ollut odottanut Kallion hallitukselta niin kovia otteita. Sosialidemokraatit vaativat eduskunnan välitöntä hajottamista ja uusia vaaleja eduskunnan tultua vajaalukuiseksi SSTP:n kansanedustajien vangitsemisen vuoksi, kun taas porvarien mielestä oli ensin odotettava hovioikeuden päätöstä, joka ratkaisisi kommunistien oikeuden ottaa osaa vaaleihin. Kyösti Kallio kieltäytyi esittämästä hallituksensa eronpyyntöä, mutta presidentti Ståhlberg asettui kiistassa sosialidemokraattien puolelle, määräsi uudet vaalit, vapautti Kallion hallituksen ministerit tehtävistään ja nimitti metsähallituksen pääjohtajan A. K. Cajanderin muodostaman virkamieshallituksen.^[30]

1922 toinen johtava niin ikään alkujaan nuorsuomalainen maalaisliittolaispoliitikko Santeri Alkio jäi pois eduskunnasta, jolloin maalaisliiton sisäinen jänne muodostui Kallion ja Sunilan pohjalle. Kallio kannatti maaseudun asiaa laajemmin kuin lähinnä maatalouteen keskittynyt Sunila. Kallion ja Sunilan välisessä kiistassa edellisen taakse ryhmittyi lähinnä maalaisliiton veteraaneja, aitosuomalaisia ja pohjalaisia, jälkimmäisen kannalle asettui lähinnä koulutusta saaneita nuoremman polven maatalousmiehiä sekä useimmat etelä- ja itäsuomalaiset maalaisliiton kansanedustajat.^[31] Lex Kallion lisäksi säädettiin maareformin laajentamiseksi vuonna 1925 Lex Pulkkinen, mikä palautti kiinteistöjä puutavarayhtiöiltä valtiolle viljelijöille edelleen jaettavaksi. Lex Kallion korvasi vuoden 1938 alussa voimaan tullut uusi asutuslaki.^[32][33]

Lähinnä maanomistuskysymysten vuoksi maalaisliiton suhteet 1920-luvulla suomettarelaisten ja nuorsuomalaisten monarkistien kannatukselle 1918 muodostuneeseen Kansalliseen Kokoomukseen muodostuivat ongelmalliseksi ja hallitukset olivat melko lyhytikäisiä tuottaen jopa presidentti Lauri Kristian Relanderin aikana Väinö Tannerin sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen 1926. Maalaisliittolainen Relander osallistui presidenttinäkin 1920-luvun hajanaisen parlamentarismin aikana Sunilan ja Kallion väliseen keskusteluun puolueessa tarjoten Kalliolle mahdollisuutta vetäytyä maaherraksi, mitä tämä ei hyväksynyt. J. E. Sunila vetäytyi politiikasta vuonna 1933, minkä jälkeen maalaisliitto jäi Kallion johdettavaksi.^[34]

Pankinjohtajan virkaa Kalliolle tarjosi vuodesta 1923 Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti, joka oli myös Kallion hyvä tuttava ja ystävä 1920-luvun alun hallituksista. Kallion nimitys ei ollut mitenkään mutkaton. Hän itsekin epäröi. Hänen omassa puolueessaan periaatteellisesti vastustettiin puolueen sitomista keskuspankin politiikkaan, jolla pääjohtaja Rydin ajateltiin pyrkivän ohjailemaan maalaisliiton politiikkaa saadessaan Kallion pankinjohtajaksi Suomen Pankkiin. Lisäksi Kalliolla oli henkilökohtaisia vastustajia. Alkion vastustus tiedettiin. Myös Relanderin ja Sunilan ote ryhmästä oli luja, ja he olisivat hyvinkin voineet asettua vastahankaan. Pankkivaltuusmiehet tekivät päätöksensä johtokunnan esityksen mukaisesti, ja pääministeri Tanner presidentin sijaisena nimitti Kyösti Kallion Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi toukokuussa 1927. Pankissa hänen vastuulleen tuli luottojen ja haarakonttoreiden tarkastus. Kallion pankkijohtajuudesta tuli hänelle pulavuosina vakava rasite, vaikka hän vahvoja taloudellisia suhteitaan pulaan joutuneiden hyväksi käyttikin.^[35]

1929 Kallion III hallitus valmisteli kommunismin vastaista lainsäädäntöä SKP:n johtaman lakkoliikkeen tukahduttamiseksi alkaneen suuren laman aikana, minkä seurauksena myös Lapuan liike alkoi voimistua. Kalliota pyydettiin Lapuan liikkeen johtoon, jopa diktaattoriksi, mistä hän kieltäytyi, minkä vuoksi Kalliosta tuli maalaislähtöisen oikeiston piirissä epäsuosittu. Presidentti Relander jousti oikeiston suuntaan ja Kallion kolmas hallitus erosi 2. heinäkuuta 1930, minkä jälkeen 1918 valtionhoitajana toiminut alkuaan nuorsuomalainen kokoomuslainen P. E. Svinhufvud muodosti hallituksen laatien perustuslaillisia yhdistymis- ja kokoontumisvapautta rajoittavat kommunistilakeina tunnetut tasavallan suojelulait Mäntsälän kapinaan ja IKL:n perustamiseen johtaneen Lapuan liikkeenä ja talonpoikaismarssina alkaneen oikeistoradikalismin tyynnyttämiseksi. Koska kommunistilakien tueksi ei saatu kiireelliseksi julistamiseksi tarvittavaa 5/6 enemmistöä lähinnä sosiaalidemokraattien vastustuksen vuoksi, järjestettiin 1930 uudet eduskuntavaalit, minkä jälkeen lait pystyttiin saattamaan voimaan tätä pienemmällä enemmistöllä.

Vuoden 1931 presidentinvaaleissa Kyösti Kallio oli maalaisliiton presidenttiehdokkaana presidentti Relanderin jouduttua syrjään vakuutusyhtiön johtajaksi siksi, että hän ei nauttinut enää puoleensa maalaisliiton piirissä laajaa luottamusta. Kallio sai kuitenkin vain 56 valitsijamiestä 300:sta ja presidentiksi valittiin Svinhufvud.^[22]

Sunilan aika oli jo mennyt ohi suuren laman vuoksi. Kallion kannatusta vaalipiirissään supisti se, ettei hänen katsottu tehneen riittävästi laman lievittämiseksi. Omassa vaalipiirissä muodostui Kalajokilaaksossa pulaliike, joka huipentui 1932 Nivalan konikapinaan. 1933 oli Kallion uudelleen valinta eduskuntaan vaarassa.^[22]

Valtioneuvosto asetti eduskunnan toimeksiannosta toukokuussa 1932 kulkulaitoskomitean, jonka puheenjohtajaksi kutsuttiin Kyösti Kallio ja muiksi jäseniksi tie- ja vesirakennushallituksen pääjohtaja Evert Skogström, rautatiehallituksen pääjohtaja Jalmar Castrén, Teknillisen korkeakoulun rautatie-, tie- ja vesirakennusopin professori Arvo Lönnroth ja Helsingin yliopiston Pohjoismaiden historian professori Väinö Voionmaa. Komitean tehtävänä oli laatia ehdotus Suomen päätieverkon järjestämiseksi siten, ettei se kilpailisi rautateiden kanssa. Komitea jätti mietintönsä loppuvuonna 1936 ja sen pohjalta numeroitiin Suomen valta- ja kantatiet vuonna 1938.^[36]

Vuoden 1936 eduskuntavaalien jälkeen ja Kivimäen hallituksen seuraajaksi Kallio tarjoutui perustamaan punamultahallituksen sosiaalidemokraattien kanssa sovitusti, mutta tasavallan presidentti kokoomuslainen P. E. Svinhufvud olisi kieltäytynyt nimittämästä punamultahallitusta. Näin Kallion IV hallitus muodostui edistysmielisten ja maalaisliiton pohjalle ilman sosiaalidemokraatteja.^[22]

Kallion asema oli vahvistunut, ei pelkästään yleisen taloudellisen tilanteen parantumisen ja pulaliikkeiden kritiikin laimenemisen vuoksi, vaan myös siksi, että maalaisliitossa Sunila luopui politiikasta sekä siksi, että karjalaisten vahva mies, valtiovarainministerinä tunnetuksi tullut Juho Niukkanen oli jäänyt eduskunnasta pois vaalikaudeksi 1933–1936. Niukkanen kuitenkin nimitettiin 1936 vaalien jälkeen Kallion IV hallitukseen valtiovarainministeriksi. Presidentti Relanderin tukemana Kallion kilpailijana maalaisliitossa tunnettu Sunila kuoli 1936.

Kallion neljännen hallituksen ulkoministeriksi tuli paluun politiikkaan tehnyt edistyspuolueen Rudolf Holsti, jonka nuiva suhtautuminen Saksaan oli yleisesti tiedossa. Holsti pyrki parantamaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ja helmikuussa 1937 hän vieraili ensimmäisenä Suomen ulkoministerinä Moskovassa. Pääministeri Kyösti Kallio hankki Holstin matkalle etukäteen eduskuntaryhmien hyväksynnän eikä presidentti P. E. Svinhufvud asettunut epäluuloistaan huolimatta vastustamaan sitä. Vierailun anti jäi kuitenkin melko laihaksi.^[37]

Vuoden 1937 vaaleissa Kallio valittiin tasavallan presidentiksi oman puolueensa Maalaisliiton ja SDP:n tuella. SDP halusi varmistaa, ettei heidän hallitusyhteistyönsä Maalaisliiton kanssa 1936 estänyt Svinhufvudia enää jatkamasta presidenttinä ja kampanjoi vaaleissa voimakkaasti tunnetuksi nousseella vaalilauseella^[38]

»Ukko-Pekka uudelleen – Luumäelle!»

Valitsijamiesvaaleissa toisella kierroksella presidentti Svinhufvud sai 104 ääntä, entinen presidentti Ståhlberg 19 ääntä ja Kallio 177 ääntä. Poliittinen äärioikeisto, joka oli ajanut Svinhufvudin uudelleenvalintaa, koki Kallion valinnan pettymykseksi ja piti vaalin ainoana valopilkkuna sitä, ettei "kansallinen onnettomuus" Ståhlberg tullut valituksi. SDP puolestaan piti Kallion voittoa myös parlamentarismin voittona, sillä Kallio oli valmis tasavallan presidentin valtaoikeuksien supistamiseen.^[39] Presidenttinä Kallio oli kompromissi, eikä hänellä juuri ollut ehdottomia vastustajia.^[40]

Kallion voitto presidentinvaalissa huomioitiin myös Neuvostoliitosta, ja Neuvostoliiton presidentti Mihail Kalinin lähetti Kalliolle lämpimän onnittelusähkeen, jollaista kukaan aikaisempi Suomen presidentti ei ollut saanut. Kun Kallio sanoi eduskunnassa Suomen taistelevan asein jokaista sen suvereeniuden loukkausta ja maahantunkeutujaa vastaan, Neuvostoliiton Suomen-lähettiläs Eric Assmus tulkitsi näiden sanojen viitanneen Hitlerin Saksaan. Neuvostoliiton ulkoministeri Maksim Litvinov sanoi Moskovassa kesällä 1937 vierailleelle ruotsalaiselle virkaveljelleen Rickard Sandlerille Neuvostoliiton luottavan siihen, ettei sitä uhkaa vaara Suomen taholta, vaikka Neuvostoliitto joutuisikin sotaan Saksaa ja Japania vastaan.^[41]

Kiihkeimmän ylioppilasnuorison suhtautuminen Kallioon ja muihin Suomen poliittisiin johtajiin ilmeni muun muassa siinä, että kun Kallio syksyllä 1937 kutsuttiin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vuosijuhlaan, avauspuheen pitäjä tohtori Niilo Pesonen arvosteli kovin sanoin Kallion ajamaa sovintopolitiikkaa. Kallio lähti juhlasta kesken pois ja välttyi näin kuulemasta tohtori Vilho Helasen juhlapuhetta. Helasen mielestä Suomessa vallitsi vuonna 1937 samankaltainen henkinen lama kuin vuonna 1809, jolloin maa joutui alamittaisten johtajien käsiin, jotka eivät ymmärtäneet, mitä kansan todellinen etu vaati.^[42]

Kallion presidenttikaudelta ei jäänyt aikakirjoihin valtionpäämiehen suuria aloitteita tai dramaattisia tekoja. Enemmistöhallitus rauhoitti sisäpolitiikkaa, eikä puolueiden yläpuolista erotuomaria tarvittu. Kieliriidat suomen- ja ruotsinkielisten kesken olivat laantuneet jo Svinhufvudin presidenttikaudella. Päätöksenteon painopiste oli hallituspuolueiden keskinäisissä neuvotteluissa. Kallio pyrki pari kertaa mukaan hallituksen epävirallisiin istuntoihin, joita alettiin pian kutsua hallituksen iltakouluksi, mutta hänen pyyntönsä torjuttiin. Tämän jälkeen Kallio soitteli ahkerasti eri tahoille saadakseen selville, missä hallitus kulloinkin meni.^[43]

Kalliolla oli tärkeä rooli suomalaisten kansallisessa eheytymisessä. Hänen valintansa presidentiksi mahdollisti punamultayhteistyön, joka jatkui seuraavat 50 vuotta.^[40]

Sosialidemokraattien vahva mies Väinö Tanner kehui myöhemmin Kallion epäitsekästä, maltillista ja eri näkökantoja ymmärtävää asennetta. Suomen silloinen Tukholman-lähettiläs J. K. Paasikivi puolestaan ei arvostanut Kalliota, mikä näkyi siinä, että hän piti yhteyttä pää- ja ulkoministereihin sekä Väinö Tanneriin ohi presidentin.^[44] P. E. Svinhufvud piti Kalliota heikkona persoonallisuutena, mutta kuitenkin parempana kuin K.J. Ståhlbergia, joka Svinhufvudin mukaan olisi luovuttanut hallituksen sosialistien käsiin.^[40]

Presidentiksi tultuaan Kallio nimitti Suomen ensimmäisen punamultahallituksen, jota johti Edistyspuolueen pääministeri A. K. Cajander talvisotaan saakka.^[45] Vaikka ulkopolitiikan johto kuului hallitusmuodon mukaan tasavallan presidentille, Kallion rooli ulkopolitiikassa jäi passiiviseksi. Pääministeri Cajander oli kiinnostunut ulkopolitiikasta, mutta ulkoministeri Rudolf Holsti vartioi reviiriään mustasukkaisesti. Neuvostoliiton erityisedustajan Boris Jartsevin kanssa keskustelivat keväästä 1938 lähtien hallituksen nimissä pääministeri, ulkoministeri Holsti ja tämän jälkeen vt. ulkoministeri Väinö Voionmaa, valtiovarainministeri Väinö Tanner sekä pääministerin sihteeri Arvo Inkilä. Kallio ei voinut sairastumisensa vuoksi ottaa Jartsevia vastaan tämän pyytäessä häneltä tapaamista.^[46]

Ulkopoliittisesti Kallio tuki ulkoasiainministeri Holstia, joka 1920-luvun reunavaltiopolitiikan jälkeen kannatti puolueettomuutta ja pohjoismaista suuntausta. Ulkoministeriksi joulukuussa 1938 tullut Eljas Erkko, joka oli Holstin tavoin anglofiili, omi ulkopolitiikan hoitoonsa vielä Holstiakin tiukemmin, eikä hallituksen ulkoasiainvaliokunta rohjennut tivata ministeriltä tietoja.^[47] Suomi joutui puolueettomuudestaan huolimatta talvisotaan. Ennen talvisotaa lokakuussa 1939 presidentti Kallio vieraili Tukholmassa Pohjolan valtiopäämiesten tapaamisessa, jonka tarkoituksena oli viestiä Pohjoismaiden tukea Suomelle. Tapahtuma ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta eli sotilaallista tukea Suomelle ei tullut. Palattuaan kotimaahansa Kallio oli todennut läheisilleen – "yksin" – ei muuta. ^[48]

1939 kesällä Kallio tuki Mannerheimin jatkamista maan puolustamista valmistelevan puolustusneuvoston puheenjohtajana tämän jouduttua riitaan maalaisliittolaisen puolustusministeri Juho Niukkasen ja sosiaalidemokraattisen valtiovarainministeri Väinö Tannerin kanssa erimielisyyksiin valtuuksistaan. Mannerheim oli myös saman vuoden alkukesästä ilmaissut huolensa puolustusvoimien määrärahojen supistamisesta Euroopan sotatilanteen kriittisenä ajankohtana ja lähettänyt selvityskirjeen Kalliolle, mutta ei saanut määrärahoja Kallion vedotessa kansan niistä kokemaan taakkaan.^[45]

Kyösti Kallio oli jo talvisodan aikana terveytensä vuoksi ajoittain työkyvytön, mitä ei kuitenkaan tuolloin koskaan julkistettu. Politiikkaa ja myös rauhantunnusteluja 1940 johtivat käytännössä pääministeri Risto Ryti, ulkoasiainministeri Väinö Tanner ja Moskovassa suurlähettiläänä toiminut J. K. Paasikivi. Tämä sotakabinetti piti tiivistä yhteyttä marsalkka Mannerheimin johdolla Mikkeliin sijoittuneeseen päämajaan. Syksyllä 1939 Neuvostoliiton kanssa käytyjen neuvottelujen aikana Kallio oli tinkimättömämpi kuin Neuvostoliiton kanssa aluevaihtosopimukseen taipuvaiset Mannerheim ja Paasikivi. Väinö Tanner kertoi myöhemmin, että rauhantunnustelut salattiin aluksi Kalliolta, jonka oli sairaana entistäkin tuskallisempaa tehdä vaikeita päätöksiä.^[22][49]

Allekirjoittaessaan valtioneuvoston istunnossa 12. maaliskuuta 1940 valtakirjan, joka oikeutti Moskovassa olleet suomalaiset rauhanneuvottelijat allekirjoittamaan Moskovan rauhansopimuksen, Kallio lausui katkerana:

Kuivukoon käteni, jonka on pakko allekirjoittaa tällainen paperi!^[50]

Kyösti Kallio ilmoitti eroavansa presidentin toimesta marraskuussa 1940. Koska tuolloisessa tilanteessa ei katsottu voitavan järjestää normaalisti valitsijamiesvaaleja, säädettiin poikkeuslaki, jonka mukaan vuoden 1937 valitsijamiehet kokoontuivat valitsemaan uuden presidentin. Samana päivänä, 19. joulukuuta 1940, jolloin Kallion seuraajana oli valittu jatkamaan Ryti, Kyösti Kallio kuoli – vielä virallisesti kautensa aikana – äkilliseen sydänkohtaukseen Helsingin päärautatieasemalla ollessaan lähdössä kotiinsa Nivalaan.^[51] Tarinan mukaan Kallio kuoli marsalkka Mannerheimin käsivarsille, mutta todellisuudessa kyseessä olivat presidentin adjutantti eversti Aladár Paasonen^[52] ja eversti A. F. Airo. Kallio siunattiin Helsingin suurkirkossa ja hänet haudattiin kotipitäjäänsä Nivalaan.^[53]

Kyösti Kallio oli luonteeltaan syvästi uskonnollinen – hänen sukunsa oli ollut pietististä^[21] – ja raittiusmiehenä ehdoton. Hän koki vuodesta 1919 voimassa olleen kieltolain kumoamisen vuonna 1932 henkilökohtaisena tappiona. Kun Kallio oli kerran eduskunnan puhemiehen ominaisuudessa Unkarin parlamentin vieraana, hän aiheutti isännilleen suoranaisen järkytyksen halutessaan juhlapäivällisillä ruokajuomaksi maitoa. Suurin muutos Presidentinlinnassa Kallion tultua presidentiksi oli alkoholijuomien tarjoilun lopettaminen kaikissa tilaisuuksissa. Itsenäisyyspäivän vastaanotolla ei myöskään kertaakaan tanssittu Kallion ollessa presidenttinä.^[54] Nimittäessään Kaarlo Hillilän uuden Lapin läänin maaherraksi vuonna 1938 Kallio otti häneltä raittiuslupauksen.^[55] Kaisa Kallion kangaspuut tuotiin Linnassa samaan huoneeseen, josta Ellen Svinhufvudin kangaspuut oli hetkeä aikaisemmin viety pois.^[56]

Kun Nivalassa vuonna 1904 kerättiin surunvalitteluadressia murhatun kenraalikuvernöörin Nikolai Bobrikovin muistoksi, Kallio tempaisi paperin kerääjän kädestä, repi sen kappaleiksi tämän silmien edessä ja heitti tuleen.^[57]

Uskonnollisuus ja raittius synnyttivät mielikuvan Kalliosta ilottomana ja ahdasmielisenä ihmisenä. Kallion läheiset ovat kuitenkin kertoneet hänen olleen hyvä seuramies ja ymmärtäneen älykästä sanailua.^[58] Sopivassa seurassa Kallio viljeli hyväntahtoista huumoria. Nuoruusvuosina Kalliolle läheisin urheilulaji oli hiihto, ja hiihtäjänä hän saavutti lukuisia palkintoja. Vanhemmalla iällään Kallio harrasti kilpahevosten kasvatusta, ja vielä ministerivuosinaan hän osallistui menestyksellisesti raveihin. Näiden ohella Kalliolta riitti aikaa myös teatteriin ja konsertteihin.^[21]

• 1904 talonpoikaissäädyn nuorsuomalainen valtiopäiväedustaja Piippolan tuomiokunnasta
• 1907 kansanedustaja
• 1908–1916 Maalaisliiton puheenjohtaja
• 1917 maanviljelystoimituskunnan päällikkö Oskari Tokoin senaatissa
• 1917 maanviljelystoimituskunnan päällikkö P. E. Svinhufvudin senaatissa
• 1918 maanviljelystoimituskunnan päällikkö J. K. Paasikiven senaatissa 18. elokuuta 1918 saakka.
• 1919 maa- ja metsätalousministeri Kaarlo Castrénin hallituksessa
• 1920 maa- ja metsätalousministeri H. J. Vennolan hallituksessa
• 1920 eduskunnan puhemies Vennolan hallituksen kaaduttua
• 1922–1924 pääministeri 14. marraskuuta 1922 – 18. tammikuuta1924, Kallion I hallitus
• 1924 eduskunnan puhemies Kallion I hallituksen kaaduttua
• 1925 kulkulaitosministerinä 31. maaliskuuta 1925 – 31. joulukuuta 1925 Tulenheimon hallituksessa
• 1925–1926 pääministeri 31. joulukuuta 1925 – 13. joulukuuta 1926, Kallion II hallitus
• 1927 eduskunnan puhemies Kallion II hallituksen kaaduttua
• 1929 eduskunnan puhemies
• 1929–1930 pääministeri 16. elokuuta 1929 – 4. heinäkuuta 1930, Kallion III hallitus
• 1930–1936 eduskunnan puhemies
• 1932–1936 valtioneuvoston asettaman kulkulaitoskomitean puheenjohtaja
• 1936–1937 pääministeri 7. lokakuuta 1936 – 12. maaliskuuta 1937, Kallion IV hallitus
• 1937–1940 tasavallan presidentti

Presidentti Kallion patsas paljastettiin Helsingissä Eduskuntatalon välittömässä läheisyydessä 10. marraskuuta 1962. Muistomerkin oli veistänyt hänen poikansa kuvanveistäjä Kalervo Kallio.^[59] Sitä ennen Kalervo Kallio oli tehnyt muistomerkin vanhempiensa haudalle vuonna 1949. Vuonna 1973, jolloin tuli kuluneeksi sata vuotta Kallion syntymästä, oli useita hänen muistoaan koskevia tapahtumia. Hänen synnyinseudullaan Ylivieskassa paljastettiin 19. elokuuta 1973 hänen kunniakseen muistomerkki, jonka oli suunnitellut kuvanveistäjä Onni Vähäkangas. Muistomerkissä on myös kuvanveistäjä Risto Saalastin toteuttama reliefi ja siinä lause ”Yhteistyö ja vastuun vakavuus yhdistävät kansaa”, joka symboloi Kallion yhteiskunnallista toiminta.^[60]

Vuonna 1973 hänen kotiseudullaan perustettiin presidentti Kyösti Kallion ja hänen poikansa kuvanveistäjä Kalervo Kallion muistoa vaaliva museosäätiö, jonka toiminnan seurauksena vuonna 1977 Nivalaan perustettiin heidän nimeään kantava Kyösti ja Kalervo Kallion museo. Säätiön tarkoituksena on kerätä museoon Kyösti ja Kalervo Kallion elämäntyöhön liittyvää esineistöä ja arkistoaineistoa, jonka sijoituspaikkana oli aikaansaatu museo.^[61]

Presidentti Kallion mukaan on nimetty Helsingin Kulosaaressa Kyösti Kallion tie ja Lahdessa Kyösti Kallion katu, joka rajaa Fellmaninpuistoa itäiseltä puolelta. Oulussa on hänen mukaansa nimetty Kyösti Kallion puisto alueella, jossa hän asui kouluvuosinaan.^[62] Presidentti Kallion kotiseutu kunnioitti hänen muistoaan nimeämällä vuonna 2008 aloittaneen Alavieskan, Nivalan, Sievin ja Ylivieskan peruspalvelupiirin Peruspalvelukuntayhtymä Kallioksi.^[63] Lisäksi Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahasto on perustanut erityisen Kyösti Kallion rahaston.

Vietettäessä vuoden 1918 kansalaissodan satavuotismuistoa nousi esille silloisen senaattori Kallion toiminta kotiseudullaan Nivalassa. Hän piti sodan päätyttyä toukokuussa 1918 sovintoa ajaneen puheen todeten, että oli ryhdyttävä rakentamaan Suomea, jossa ”ei ole punaisia ja valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä”. Presidentti Sauli Niinistö kunnioitti tapahtumaa läsnäolollaan tuoden mainitun aiheen esille puheessaan.^[64]

•   Valkoisen Tähden ritarikunta (Viro, 1938)^[65]
•   Vapaudenristi (Viro, 1932)^[65]
•   Kotkaristin ritarikunta (Viro, 1935)^[65]
•   Vapaudenristi (Viro, 1920)^[65]
•   Islannin Haukan ritarikunta (Islanti, 1930)^[66]

• Kirjastovirma.fi, Henkilögalleria – Kyösti Kallio (Arkistoitu – Internet Archive)
• Suomen hallitukset www.valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 24.9.2014.
• Edustajamatrikkeli Kyösti Kallio www.eduskunta.fi. Valtioneuvosto.

• Anna hänelle nöyrä mieli, 1972 Kerttu Saalasti, WSOY
• Itsenäisen Suomen presidentit, 1994, Anna-Maija Kataja, Gummerus
• Kiitollisena muistan, 1973, Viljami Kalliokoski, Kirjapaja
• Kyösti Kallio talonpoikaispresidentti (Suomen tasavallan presidentit, 1986, Sakari Virkkunen, Otava
• Kyösti Kallio I (1873–1929), 1986, Kari Hokkanen, Valtioneuvoston kanslia/WSOY
• Kyösti Kallio II (1930–1940), 1986, Kari Hokkanen, Valtioneuvoston kanslia/WSOY
• Maakysymys maalaisliiton politiikassa 1918–1922, Esko Aho, 1980, Helsingin yliopisto
• Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia 2 (1918–1939), 1989, Juhani Mylly, Kirjayhtymä
• Nivalalainen Kyösti Kallio, Auli Hokkanen, 1987, Suomen kulttuurirahasto

•   Sitaatteja aiheesta Kyösti Kallio Wikisitaateissa

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kyösti Kallio Wikimedia Commonsissa

• Kyösti Kallion radiopuhe talvisodan aikana itsenäisyyspäivänä 1939 (Arkistoitu – Internet Archive)
• Keskustahistoria
• Kallion kuolemasta verkkouutisissa
• Ylen Elävä arkisto – Kyösti Kallio
• Kyösti Kallio Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Virkkunen, Sakari: Kallio, talonpoikaispresidentti. Helsinki, Otava, 1983 ISBN 951-1-07600-0
• Heikkilän isäntä täyttää, Suomen Kuvalehti, 12.04.1933, nro 15-16, s. 37, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Tasavallan presidentti kotonaan Nivalassa, Suomen Kuvalehti, 20.02.1937, nro 8, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Presidentin työpäivä, Suomen Kuvalehti, 04.02.1939, nro 5, s. 18, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot