Carl von Ossietzky

Huonosta koulumenestyksestä huolimatta Ossietzkystä tuli toimittaja. Hän vastusti armeijaa ja ensimmäistä maailmansotaa, mutta heikosta terveydestään huolimatta hän joutui astumaan palvelukseen. Weimarin tasavallan aikana hänet tunnettiin demokratian ja moniarvoisen yhteiskunnan puolustajana.^[2]

Carl avioitui 19.8.1913 englantilaisen Maud Lichfield-Woodsin kanssa. Liitosta syntyi tytär Rosalinde 21.12.1919.^[3]

Vuonna 1914 Ossietzky valittiin Saksan rauhanyhdistyksen johtokuntaan. 1.8.1914 Saksa julisti sodan Venäjälle ja 3.8. Ranskalle. 4.8. hallitus sai kaikilta puolueilta valtuudet sodankäyntiin. Sekä porvarit että SDP äänestivät sodan puolesta. Yhteistyötään he kutsuivat linnarauhaksi (Burgfrieden). Ossietzky totesi: "sota ei ole tulivuori eikä 'sodan puhkeaminen' ole luonnonilmiö, vaan ihmisen työ".

Sodan aikana Ossietzky ei kirjoittanut lehtiin. Niistä oli vaikea löytää rauhaa kannattavia lausuntoja. Maalis-heinäkuussa 1915 hän oli rauhanyhdistyksen puhujana Hampurissa. Yhdistyksen lehti (Völker-Frieden) kirjoitti: "Kerrottuaan joitakin sodan suotuisia seurauksia luennoitsija toi esiin vaaralliset ja tuhoisat vaikutukset, sovinistisen journalismin vaarat, sodan julmuudet, eettisten käsitteiden hämmennyksen, ruoan hinnalla keinottelun, sokean etnisen vihan ja sosiaalidemokratian horjuvuuden." Toisessa luennossa hän sanoi alueliitoksista: "Ne ovat kirous, joka pitää yllä ajatusta kostosta. Saksan hallitus ja yleinen mielipide pitävät valloituksia sodan itsestään selvänä päämääränä, vaikka ne estävät rauhanneuvottelun." Samana vuonna Saksan viranomaiset kielsivät Völker-Frieden -lehden.

Pasifisti ei niellyt protestanttisen kirkonkaan mielipiteitä sodasta. Hän piti papistoa naurettavana "poliisina, jolla on Raamattu ja viitta".

Vuonna 1920 Ossietzky erosi rauhanyhdistyksestä ja liittyi BNV:hen (Bund Neues Vaterland), joka oli perustettu vuonna 1914 vahvistamaan heikkoa sodan vastaista oppositiota. Nykyään järjestön nimi on Internationale Liga für Menschenrechte. Vuosina 1920-24 Ossietzky työskenteli Berliner Volks-Zeitungin toimittajana ja oli ahkerasti mukana Nie wieder Krieg -liikkeessä.

Vuosina 1924-26 Ossiezky oli toimittajana useassa lehdessä. Silloin lehdistössä puhuttiin Itävallan liittämisestä Saksaan. Ossietzky kannatti unionia käsijarru päällä, sillä hän ei halunnut, että armeija sekaantuisi asiaan. Kun hän ei saanut ajatuksilleen vastakaikua, hän siirtyi Weltbühne-lehteen, jossa hän kohosi vuonna 1927 päätoimittajaksi.^[3]

Ozzietzkystä tuli yksi Weimarin tasavallan tunnetuimmista ja vihatuimmista journalisteista. Hänestä vuonna 2019 kirjan kirjoittanut Werner Boldt tekee selväksi, että "Weltbühnen" johtaja oli demokratian vastaisten suuntausten heltymätön kriitikko, kunnes hänet pakotettiin hiljaiseksi.^[4]

Die Weltbühne julkaisi artikkelissa "Windiges aus der deutschen Luftfahrt" 12.3.1929 tietoja Saksan salaisesta ilmavoimien varustelusta, joka kiellettiin Versailles’n rauhansopimuksen ehdoissa. Oli yleisesti tunnettua, että Saksa koulutti salaa lentäjiä, vaikka rauhansopimus kielsi siltä ilmavoimat. Varotoimena Ossietzky poisti ainoan "kiinnostavan" kohdan, maininnan, että Neuvostoliiton ilmavoimien kanssa tehtiin tiivistä yhteistyötä.

Se ei auttanut: oikeudessa puitiin suljettujen ovien takana 6 kuukautta artikkelin epämääräisiä viittauksia yleisesti tunnettuihin "salaisuuksiin". Ossietzkyä syytettiin Weimarin tasavallan "sotilassalaisuuksien paljastamisesta" – pahimmassa tapauksessa hän olisi saanut useamman vuoden tuomion. Hänet tuomittiin 1931 valtiopetoksesta vankeuteen puoleksitoista vuodeksi, josta hän kärsi 7 kuukautta. Hän vapautui hieman ennen joulua 1932.^[2][5]

Ossietzky vastusti Adolf Hitleriä ja varoitti natsien uhasta vuosia ennen kuin kansallissosialistinen puolue nousi valtaan Saksassa tammikuussa 1933. Valtiopäivätalon palamisen jälkeen natsit tiukensivat otettaan vastustajistaan, ja hänet vangittiin 28. helmikuuta. Ossietzky joutui keskitysleirille lähelle Oldenburgia, jossa hän sairastui tuberkuloosiin, jota ei hoidettu.^[2]

Saksan vastustuksesta huolimatta hänelle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto 1935. Hänen olisi pitänyt matkustaa Osloon vastaanottamaan palkinto, mutta Saksa ei suostunut vapauttamaan häntä. Viranomaisten mukaan palkinnon vastaanottaminen tarkoittaisi, että hän joutuisi deutsche Volksgemeinschaftin (saksalaisen kansanyhteisön) ulkopuolelle.^[2] Hän osoitti kansalaistottelemattomuutta julkaisemalla viestin:

Pitkän pohdinnan jälkeen olen päättänyt vastaanottaa Nobelin rauhanpalkinnon, joka minulle on myönnetty. En yhdy valtion salaisen poliisin näkemykseen, että eristäisin niin tekemällä itseni saksalaisesta yhteiskunnasta. Nobelin rauhanpalkinto ei ole merkki sisäisestä poliittisesta kamppailusta, vaan ihmisten välisestä yhteisymmärryksestä. Palkinnon saajana tulen tekemään parhaani edistääkseni tätä yhteisymmärrystä ja saksalaisena tulen aina pitämään mielessäni Saksan oikeutetut kiinnostuksen kohteet Euroopassa.

Hitler raivostui Ossietzkyn päätöksestä. Saksan lehdistöä kiellettiin kirjoittamasta Nobel-palkinnosta, kun taas Joseph Goebbelsin johtama propagandaministeriö tiedotti ulkomaille, että Ossietzky on vapaa liikkumaan. Tämä ei ollut totta, sillä mm. Kansainliiton komissaari Danzigissa, sveitsiläinen professori Carl Jakob Burckhardt, yritti parhaansa saadakseen Ossietzkyn vapaaksi, siinä onnistumatta. Jälkeenpäin löytyneiden poliisin dokumenttien mukaan Ossietzkya ei aiottukaan vapauttaa, ja myös hänen passinsa takavarikoitiin.^[2] 30. tammikuuta 1937 annetussa asetuksessa Hitler kielsi Nobelin vastaanottamisen kaikilta saksalaisilta. Sen sijaan luotiin uusi Saksan kansallinen tieteiden ja taiteiden palkinto.^[6]

Ossietzky vietiin poliisin sairaalaan Berliiniin toukokuussa 1937. Vaikka Ossietzky oli hyvin heikossa kunnossa, häntä pidettiin sairaalassakin jatkuvan vartioinnin alaisena. Hän kuoli Nordendin sairaalassa tuberkuloosin ja keskitysleirissä koettujen kärsimysten heikentämänä.^[2]

Oldenburgin yliopisto Carl von Ossietzky Universität Oldenburg on nimetty Ossietzkyn mukaan.

Carl von Ossietzky on kiinalaisen Liu Xiaobon ohella ainoa, jonka saamaa Nobelin rauhanpalkintoa ei kukaan ole ottanut vastaan. Liu Xiaobolle myönnettiin rauhanpalkinto vuonna 2010.

Kansainvälinen ihmisoikeusliitto (Internationale Liga für Menchenrechte) on myöntänyt Carl von Ossietzky -mitalin vuodesta 1962. Sen ovat saaneet mm. Mordechai Vanunu, Edward Snowden, SOS Méditerranée ja Leyla Imret.^[7]

Kesäkuusta 2016 helmikuuhun 2017 Nobelin rauhanpalkintokeskus -museo (Nobels Fredssenter) Oslossa järjesti näyttelyn Ossietzkyn muistoksi ja julkaisi lyhytvideon hänen elämästään.^[8] Ossietzky teki aikoinaan ennätyksen: hän sai 86 nimitystä rauhanpalkinnon saajaksi, suosittelijoina 500 pätevää henkilöä, myös Albert Einstein. Keskuksen johtaja Liv Tørres sanoi: "Carl von Ossietzky oli yksi historian tärkeimmistä väärinkäytösten paljastajista. Hän taisteli ja kuoli sananvapauden ja rauhan puolesta. Tämän näyttelyn avulla Nobelin rauhanpalkintokeskus pyrkii antamaan hänelle paikan arvostetuimpien Nobelin rauhanpalkinnon saajien joukossa ja auttaa hänen tarinaansa säilymään."^[9]

• Burger, Felix: Carl von Ossietzky (Zürich, 1937)
• Singer, Kurt: Carl von Ossietzky: Fredshelten i Koncentrationslejren (1937) (verkkoversio tanskaksi)
• Sternburg, Wilhelm von: "Es ist eine unheimliche Stimmung in Deutschland." Carl von Ossietzky und seine Zeit (Berlin: Aufbau Verlag, 1996).
• Nobel biography