Vuorikiipeily

Tämä artikkeli tai sen osa painottuu liikaa joihinkin aiheen osa-alueisiin. Artikkelia tulisi muuttaa tasapainoisemmaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Osa-alueet, tekniikka, vaaratekijät, harrastajamäärät ym. puuttuu

Vuorikiipeily on harrastus ja urheilulaji, jossa kiivetään vuoren rinteitä, seinämiä ja harjanteita pitkin. Tavoitteena on usein huippu, mutta se voi myös olla seinämän, harjanteen tai pilarin yläosa eli tietyn reitin nouseminen.

Vuorikiipeilijöiden tavoittelemia kilpailullisia saavutuksia ovat olleet

• nousu ensimmäisenä jollekin huipulle
• nousu mahdollisimman monelle tiettyyn ryhmään kuuluvalle huipulle, esimerkiksi Alppien yli 4 000 metriä, Himalajan yli 8 000 metriä sekä eri maanosien korkeimmat vuoret – Seitsemän huippua)
• uusi reitti, nykyisin erityisesti täysin vapaasti kiiveten (Red Point -tyyli)

Tärkeintä ovat kuitenkin kunkin omat tuntemukset, omat uudet saavutukset ja onnistumisen ilo riippumatta reittien yleisistä vaikeusasteista.

Ensimmäinen suomalainen vuorikiipeilijä oli Matti A. Jokinen. Ensimmäisinä suomalaisina Himalajan 8 000 metrin korkuisille vuorille yrittivät Harry Hakomäki ja Paavo Saarela nousten 1991 Karakorumilla 8 048 metrin korkuisella Broad Peak -vuorella 7 800 metrin korkeuteen. Tunnetuin nykyinen suomalainen Himalajan vuorikiipeilijä on Veikka Gustafsson. Maailman tunnetuin lienee Edmund Hillary, joka kävi ensimmäisenä Mount Everestillä.

Ranskalainen tiedemies Horace Bénédict de Saussure ideoi Mont Blanc -vuoren valloituksen luvaten siitä huomattavan palkinnon. Vuorikiteiden keräilijä, myöhemmin vuorioppaana toiminut Jacques Balmat sekä Chamonixin kylälääkäri Michel Paccard nousivat Länsi-Euroopan korkeimman vuoren huipulle 1786.^[1][2]

Alppien yli 4 000 metriä korkeille huipuille nousivat 1800-luvulla lähinnä englantilaiset, joilla oli apunaan sveitsiläisiä ja ranskalaisia vuorioppaita. Tämä vaihe huipentui Edward Whymperin johtamaan Matterhornin valloitukseen 1865.

Toisessa vaiheessa näille korkeille vuorille pyrittiin kiipeämään uusia entistä vaikeampia reittejä pitkin. 1800-luvulla yrityksissä kunnostautui erityisesti englantilainen Albert F. Mummery. Hän oli ensimmäisten joukossa kiipeämässä Himalajalle, mutta menetti henkensä 1895 yrittäessään nousta 8 125 metrin korkuiselle Nanga Parbatille^[3].

1900-luvun alkupuolella saksalainen Hans Fiechtl kehitti Fiechtl-haan, jonka voi lyödä kiinni kallionhalkeamaan ja siten varmistaa etenemisen. Käyttämällä sitä tukipisteenä voitiin nousta entistä vaikeammille kohteille. Saksalainen Hans Dûlfer oli ensimmäisiä, joka kehitti köysitekniikkaa noustessaan 1910-luvulla Totenkirchl -länsiseinämän ja Fleischbank -itäseinämän, jotka ovat tunnettuja köysipoikkikuluistaan. Hänen nimiinsä on laitettu myös köyden varassa laskeutuminen kiertämällä köysi kulkemaan reiden alta poikki rinnan ja olkapään yli selkäpuolelle. Tekniikka oli käytössä aina 1970-luvulle asti, jolloin niin sanotun kahdeksikon ja Sticht-levyn (josta myöhemmin kehitetty tuubi eli ATC) sekä valjaiden avulla laskeutuminen sujui aikaisempaa selvästi helpommin ja turvallisemmin.

Saksalainen Emil Solleder vei 1920-luvulla uudet tekniikat yhä suuremmille seinämille. Hän nousi Dolomiiteilla Furchettan ja Civettan pohjoisseinämät sekä Sass Maor -itäseinämän. 1930-luvulla uusista ensinousuista käytiin jopa kilpailua, ja politiikkakin sekaantui toimintaan Adolf Hitlerin luvattua Berliinin olympialaisiin kultamitalit Eigerin 1 800 metriä korkean pohjoisseinämän nousijoille. Vuosikymmenen suuria nimiä olivat italialaiset Emilio Comici, jonka johdolla 1931 noustiin Cima Granden ulkoneva pohjoisseinämä käyttäen yritykseen huomattava määrä hakoja, sekä Riccardo Cassin, jonka vaativin ensinousu oli Grandes Jorasses Walker-pilari 1938, ja saksalainen Anderl Heckmair, jonka johdolla samana vuonna noustiin Eiger-pohjoisseinämä.

1930-luvun puolivälissä tehtiin tärkeä varustekeksintö, kun italialainen Vitale Bramani valmisti ensimmäiset kiipeilymonoihin kiinnitettävät kumiset nappulapohjat (Vibram). Siihen asti kiipeilijät olivat käyttäneet esimaastossa, lumessa ja jäällä liikkuessaan monoja, joiden pohjassa oli metalliset limaskit (Tricouni). Kallioisten osuuksien tullessa eteen oli jalkoihin vaihdettava kevyemmät kiipeilyjalkineet, joiden pohja oli valmistettu hampusta tai huovasta.

Englantilaiset olivat 1920-luvulla tehneet useita retkikuntia maailman korkeimmalle (8 848 m) vuorelle Mount Everestille. Pisimmälle pääsi E. F. Norton aina 8 570 metrin korkeuteen, ilman happilaitetta. Sama retkikunta päättyi siihen, kun George Mallory ja Andrew Irvine katosivat vuoren rinteelle viimeisessä yrityksessään. On mahdollista, että he kävivät vuoren huipulla asti^[3].

Vuosina 1929 ja 1931 saksalaiset yrittivät Paul Bauerin johdolla uskomattoman sitkeästi nousta 8 597 m korkealle Kangchenjungalle sen pitkää itäistä harjannetta myöten. Saksalaiset yrittivät useaan otteeseen myös Nanga Parbatille Willy Merklin johdolla. He kokivat Himalajan historian pahimmat takaiskut: vuonna 1934 moni kiipeilijä menetti henkensä, ja vuonna 1937 kokonainen leiri jäi jäävyöryn alle. Vuoren nousuhistoriasta oli tullut pelottava: kaikkiaan 31 kuollutta. 1930-luvulla amerikkalaiset yrittivät kahdesti Karakorumin korkeimmalle 8 611 metrin huipulle, mutta turhaan, eivätkä hekään välttyneet ihmismenetyksiltä.

1950 noustiin ensimmäisen kerran yli 8 000 metrin vuorelle, kun ranskalaiset Maurice Herzog ja Louis Lachenal nousivat Annapurnalle^[4].

Sveitsiläisten retkikunta yritti keväällä ja syksyllä 1952 sitkeästi Mount Everestin valloitusta sen etelän puolista rinnettä (pohjoinen sivusta oli Kiinan sulkema), jolloin Raymond Lambert ja šerpa Tenzing Norkay olivat onnistumaisillaan noustuaan noin 8 600 metrin korkeuteen. Seuraavana keväänä englantilaiset järjestivät sotilaallisesti johdetun (eversti Sir John Hunt) suurretkikunnan, jolla oli käytössään tekniikan kehittämät uusimmat laitteet, kuten pitkät alumiinitikkaat. Kauan tavoitellulle huipulle nousivat 29. toukokuuta 1953 uusiseelantilainen Edmund Hillary ja šerpa Tensing.

Samana vuonna itävaltalainen Hermann Buhl nousi Nanga Parbatille. Hän kiipesi kaksi viimeistä päivää yksin ilman happilaitetta ja yöpyi ilman telttaa huipun tuntumassa. Vuonna 1954 italialaisten retkikunta onnistui valloittamaan K2-vuoren, ja korkeimmalle kohdalle nousivat Lino Lacedelli ja Achille Compagnoni.

Pohjois-Amerikassa tunnetuin kalliokiipeilyalue on Yosemiten kansallispuisto, jossa 1930-luvulta lähtien kiipeiltiin hakoja käyttäen ja jonne tehtiin myöhemmin useita maailman vaikeimpia nousureittejä, erityisesti El Capitan -seinämälle. Teknisen kiipeilyn tunnetuin edustaja oli Royal Robbins. Yosemitessä parannettiin perinteistä hakamallia valmistamalla haat kovametallista. Varsin erikoinen oli tyyli kiinnittää yhdysköysi vatsan ympärille useana lenkkinä.

Alpeilla alkoi kiivas keskustelu vuonna 1958, jolloin kaksi saksalaista ja kaksi itävaltalaista porasivat hakoja kallioon noustessaan Cima Granden pohjoisseinämän uutta aikaisempaa vaikeampaa reittiä pitkin. Tämä menetelmä tuomittiin jyrkästi pitkäksi aikaa, mutta myöhemmin porahaat kehittyivät nopeammiksi asentaa ja luotettaviksi, ja ne korvasivat perinteiset haat lähes kokonaan.

Vuorikiipeilijät harjoittelivat tekemällä vuoristonousuja, mutta myös hiomalla tekniikkaansa ja kartuttamalla voimiaan kiipeilemällä pikku kallioilla ja isoilla kivillä ja lohkareilla. Tunnetuin tällaisista paikoista sijaitsee Ranskassa Fontainebleaun metsässä. Suomessa oli jo 1950-luvulla harjoittelupaikkana Taivaskallio. Tällainen kiipeilymuoto on nimeltään boulderointi ja kuuluu nykyisin osana kilpakiipeilyyn.

1950–1980-luvuilla varusteet kehittyivät isoin askelin. 1955 tuli Edelrid-tehtaalta ensimmäinen ydinmantteliköysi, 1960-luvun alussa Pierre Allain alumiiniset sulkurenkaat alkoivat korvata painavat ja heikot rautakarabiinit, ja 1970-luvulla kehitettiin valjaat, joihin kiipeilijöitä yhdistävä köysi kiinnitettiin siihen astisen rinnan ympärille sitomisen sijaan. Samoihin aikoihin tulivat käyttöön varmistuslaitteet, eikä köydellä varmistaminen enää tapahtunut kuten ennen kiertämällä köysi selän takaa ja pitämällä kummaltakin puolelta siitä käsin kiinni. Keksittiin kallion halkeamiin pantavat alumiiniset vaijerikiilat sekä hiukan myöhemmin jousitoimiset mekaaniset kiilauslaitteet (Friend, Camalot). Vibram-pohjaiset kiipeilykengät vaihtuivat kevyisiin jalkaa tiukasti myötäileviin kiipeilytossuihin, joiden pohja on sileää mustaa kumia.

Kun 1980-luvulla alkoi ilmestyä kiipeilyyn tarkoitettuja sisähalleja, jolloin tehokas ja ympärivuotinen harjoittelu tuli mahdolliseksi, alkoi kiipeilytekniikka ja -taito kehittyä pitkin harppauksin. 1970-luvulle asti oli normaalia kiivetessä käyttää hakoja ja kiiloja tukipisteinä ja otteina ja myös niin sanotussa teknisessä kiipeilyssä käytettävien jalkalenkkien kiinnityspisteinä. Alaa valtasi uusi kiipeilytyyli, täysin vapaa kiipeily (Red point, Rotpunkt). Siinä ei ollut kyse uudesta keksinnöstä, sillä vapaata kiipeilytyyliä oli sovellettu jo 1920-luvulla Saksan itäosassa Dresdenin lähellä olevilla Elbsandsteingebirge-kalliotorneilla. 1980-luvulla tuli kiipeilylajeihin mukaan myös uusi urheilumuoto kilpakiipeily.

Kun korkeissa vuoristoissa kaikki merkittävät huiput oli noustu, tuli muotiin niiden keräily. Alpeilla on pyritty nousemaan kaikki 4 000 metrin korkuiset vuoret. Termi Seitsemän huippua tarkoittaa kiipeämistä jokaisen maanosan korkeimmalle vuorelle. Vaativinta on ollut kaikkien yli 8 000 metrin korkuisten huippujen nousu Himalajalla eli niin sanottujen kasitonnisten nousu, jossa ensimmäisenä onnistui italialainen Reinhold Messner vuoteen 1986 mennessä.

Messner ja itävaltalainen Peter Habeler nousivat 1978 kokonaan happilaitetta käyttämättä Mount Everestille. Suomalainen Veikka Gustafsson onnistui siinä vuonna 1996.

Vuorikiipeilyn aloittamista voi helpottaa osallistumista valmiille kursseille. Erilaisia kursseja on lukuisia ja niiden hinnat vaihtelevat suuresti.^[5] Hinnat vaihtelevat yleisimmin tuhannen dollarin molemmin puolin.^[6]

Vuorikiipeily on hyvin rankka laji sekä fyysisesti että henkisesti.^[7] Huiputtamisen aikana vuorelle saattaa helposti vuoresta riippuen muodostua laajoja sääongelmia, joiden voittamiseen kiipeilijä tarvitsee sisua ja rohkeutta.^[8]

Vuorikiipeilijöillä on mahdollisuus sairastua vuoristotautiin, joka on korkealla oleskeltaessa hapenpuutteesta johtuva tauti. Vuoristotautia on helppo ennaltaehkäistä sopivan rauhallisella nousulla, jotta keho ehtii sopeutua yhä harvempmaan hapentilaan. Lisäksi tulee huolehtia riittävästä ravinnonsaannista. Vuoristotaudista johtuva hapenpuute vaikeuttaa loogista ajattelua, joka voi johtaa kohtalokkaisiin virhearviointeihin. Oireet saattavat johtaa pahimmilaan kuolemaan asti ja ne huomattuaan pitäisikin lähteä mahdollisimman nopeasti laskeutumaan vuorelta.^[9]

Erityisesti vuoristoissa tuulee hyvin usein ja ne voivat olla hengenvaarallisia. Tuulia välttääkseen kannattaakin katsoa tarkasti sääennuste ja valita sen mukaan vaihtoehtoinen reitti huiputukseen. Tärkeää on myös valita mukaan tuulensuojaa antava vaatetus.^[10]

• Kiipeily

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

• Naess, Arne: Tirich Mirin huipulle: norjalainen Himalaja-retkikunta. WSOY, 1952.
• Ullman, James Ramsey: Everestin tiikeri : vuoristokiipeilijä Sherpa Tenzingin elämä. K.J. Gummerus, 1955.
• Jokinen, Matti A.: Alppien seinämillä. WSOY, 1961.
• Rébuffat, Gaston: Alppihuippuja valloittamassa. WSOY, 1967.
• Eino Leino, Veikka Gustafsson: Kohti huippua. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20575-3 Gustafssonin uran alkuvaiheet ja vuorikiipeilyn historia

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vuorikiipeily.

• Suomalaisen vuorikiipeilyn historiaa openworld.fi-sivusto. Arkistoitu 14.8.2009. Viitattu 31.5.2009.
• http://www.8000ers.com