Psykolingvistiikka
Psykolingvistiikka on tieteenala, joka tutkii ihmisen kielen ja mielen välistä suhdetta. Psykolingvistiikkaa voidaan pitää osana sekä psykologiaa että kielitiedettä – näkökulman mukaan. Sitä pidetään usein myös soveltavana kielitieteenä. Psykolingvistiikka syntyi nykyaikaisena tieteenä 1950-luvun lopulla Yhdysvalloissa, kun sekä kielitieteilijät että psykologit alkoivat kehittää malleja, joilla voidaan kuvata ihmisen kognitiivista ja kielellistä toimintaa. Merkittäviä tutkijoita olivat muun muassa psykologi George A. Miller ja kielitieteilijä Noam Chomsky.[1]
Nykyään kielen ja ajattelun suhdetta tutkitaan suurimmaksi osaksi monilla eri tieteenaloilla ja niiden rajamaastossa, kuten filosofiassa, sosiaalipsykologiassa, viestintätieteissä, neurotieteissä, biologiassa, etologiassa ja paleolingvistiikassa, mutta tätä tutkimusta ei yleensä kutsuta psykolingvistiikaksi.[2] Itsenäisen tieteenalan nimenä psykolingvistiikka viittaa lähinnä pohjoisamerikkalaiseen kielentutkimuksen ja psykologian perinteeseen.[3]
Psykolingvistiikassa tutkitaan kieltä osana ihmisen ajattelua ja käyttäytymistä. Sen päämääränä on oppia ihmisen ajatteluprosessin ja kielen välisistä yhteyksistä sekä ihmisen aivojen toiminnasta kieltä käytettäessä. Psykolingvistiikan keskeisiä kysymyksiä on myös lapsen kielellinen kehittyminen. Ala käyttää psykologian tavoin erilaisia kokeita ja testejä tutkimuksen tukena.[4]
Psykologiassa kieli on tärkeä. Kieli on mentaalinen ilmiö, ja siksi jotkut pitävät kielitiedettä psykologian haarana. Psykologian teoriassa on tärkeää selvittää ajattelun luonnetta, ja koska ajatteluun käytetään kieltä, myös kielen (varsinkin sen käytön ja merkityksen) tutkiminen on psykologiassa tärkeää.
Monelle asialle annetaan sanallinen nimike. Tämä on seikka, joka kiinnostaa sekä psykologia että lingvistiä, joskin hieman eri kannalta. Psykologia kiinnostaa, havaitsemmeko me vain ne asiat, joilla on nimi vai tapahtuuko havaitseminen jotenkin toisella tavalla. Sapirin–Whorfin hypoteesin mukaan äidinkielenä puhutun kielen sanastollinen ja kieliopillinen rakenne vaikuttavat puhujan tapaan hahmottaa kielenulkoinen maailma sekä hänen käyttäytymiseensä.
Psykolingvistiikalla on osin samat ongelmat kuin kielifilosofialla.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Dufva, Hannele: ”Kieli, mieli ja konteksti”. Teoksessa Kielenoppimisen kysymyksiä, s. 11–44. (Toim. Kari Sajavaara & Arja Piirainen-Marsh) Jyväskylä: Soveltavan kielentutkimuksen keskus, Jyväskylän yliopisto, 1999. ISBN 951-39-0621-3
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Dufva s. 13.
- ↑ Dufva s. 14.
- ↑ Dufva s. 12.
- ↑ Kaisa Häkkinen: Kielitieteen perusteet, s. 24. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-717-820-4
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Psykolingvistiikka Wikimedia Commonsissa