Pikkumaahutia
Pikkumaahutia | |
---|---|
Piirros pikkumaahutiasta |
|
Uhanalaisuusluokitus | |
Tieteellinen luokittelu | |
Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
Kunta: | Eläinkunta Animalia |
Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
Lahko: | Jyrsijät Rodentia |
Alalahko: | Piikkisikamaiset jyrsijät Hystricomorpha |
Osalahko: | Piikkisikamaiset Hystricognathi |
Heimo: | Hutiat Capromyidae |
Alaheimo: | Hutiat Capromyinae |
Suku: | Mesocapromys |
Laji: | sanfelipensis |
Kaksiosainen nimi | |
Mesocapromys sanfelipensis |
|
Katso myös | |
Pikkumaahutia (Mesocapromys sanfelipensis) on hutioiden (Capromyidae) heimoon ja hutioiden (Capromyinae) alaheimoon kuuluva äärimmäisen uhanalainen, mahdollisesti jo sukupuuttoon kuollut jyrsijälaji.[2]
Pikkumaahutian ruumiin pituus on 30–50 senttimetriä ja hännän pituus 15–30 senttimetriä. Sen paino vaihtelee neljän ja seitsemän kilogramman välillä. Se muistuttaa ulkonäöltään paljon muita heimonsa lajeja, mutta on esimerkiksi isokorvahutiaa (Mesocapromys auritus) hieman suurikokoisempi. Turkki on väriltään tummanruskea ja häntä hieman punertavampi.[3]
Pikkumaahutiaa on toistaiseksi tavattu ainoastaan kahdella Kuuban Canarreos-saariston läntisimmän saariryhmän saarella.[3] Viimeksi sitä on havaittu vuonna 1978, jolloin saarelta pyydystettiin 43 yksilöä.[1] Kaikki havainnot lajista ovat olleet samoista paikoista, missä kasvaa Salicornia perennis -suolayrttilajia.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Kennerley, R., Turvey, S.T., Young, R. & Borotto-Páez, R.: Mesocapromys sanfelipensis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019-3. 2019. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 3.3.2020. (englanniksi)
- ↑ Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Mesocapromys sanfelipensis Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Johns Hopkins University Press. Viitattu 3.3.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c Elo, Ulla (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 1: Nisäkkäät, s. 52–53. Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-4686-1