Mäkihyppy

Mäkihyppy (vanh. mäenlasku) on talviurheilulaji, jossa hypätään suksilla hyppyrimäestä mahdollisimman tyylikkäästi ja mahdollisimman pitkälle. Hyppy katsotaan tyylikkääksi, kun hyppääjä suorittaa ilmalennon ja alastulon hallitusti. Laji keksittiin Norjassa.^[1]

Mäkihyppy on myös lajiosuutena yhdistetyssä. Suomessa mäkihypyn ja yhdistetyn seuroja on noin 35 kpl.^[2]

Mäkihypyssä hyppääjä lähtee liikkeelle vauhtimäen yläosassa olevalta puomilta, laskee mahdollisimman aerodynaamisessa kyyryasennossa alas ramppia, jonka jyrkkyys pienenee loppua kohti, ja ponnistaa hyppyrin nokalta ilmaan tavoitteenaan lentää mahdollisimman pitkälle.

Lasku- eli vauhtimäki, hyppyri ja alastulorinne voivat olla kokonaan tai osittain luonnon muovaamia tai ihmisen rakentamia. Muovitetuista hyppyrimäistä voidaan kesäisin hypätä ilman lunta.

Mäkihyppyä on perinteisesti harrastettu monissa lumisten talviolosuhteiden maissa. Pohjoismaista Norjassa ja Suomessa mäkihyppy on hyvin arvostettu talviurheilulaji. Niissä perinteisillä Holmenkollenin ja Salpausselän mäkihyppykisoilla on usein tuhansia katsojia. Myös Keski-Euroopassa mäkihyppy on hyvin suosittua. Lisäksi mäkihyppyä harrastetaan Japanissa ja Pohjois-Amerikassa. Siellä se ei ole saavuttanut läheskään niin suurta suosiota, mutta Yhdysvalloissa naisten mäkihyppy on miesten mäkihyppyä suositumpaa. ^{kenen mukaan?}

Mäkihyppy on toinen pohjoismaisen yhdistetyn kahdesta osasuorituksesta.

Hypyn kokonaispistemäärä koostuu pituuspisteistä ja tuomarien antamista tyylipisteistä. Hyppyrimäen K-piste on se kohta alastulorinteessä, jossa se alkaa loiventua. Hyppääjä saa K-pisteelle kantaneesta hypystä 60 pistettä. Jokainen lisämetri tuo normaalimäessä 2,0 pistettä ja suurmäessä 1,8 pistettä lisää, ja K-pisteen alle jäämisestä vähennetään pisteitä samalla tavalla. Arvostelutuomareita on viisi. He arvostelevat hypystä suksien ja vartalon asennon ponnistuksen, ilmalennon ja alastulon aikana. Yhden tuomarin maksimipistemäärä on 20 pistettä, ja hypyn kokonaispisteisiin lasketaan kolmen tuomarin antamat pisteet niin että ylin ja alin jätetään pois. Kilpailussa on kaksi hyppykierrosta, ja kilpailijan yhteispistemäärä on hänen hyppyjensä yhteenlaskettu pistemäärä.^[3]

Hyppyrimäissä L-pisteellä merkitään alastuloalueen loppua. Hyppyrimäen HS-pituus (Hill Size) on pituus mitattuna hyppyrin päästä L-pisteeseen. L-pisteestä käytetäänkin myös nimeä HS-piste.^[4]

Pieniä mäkiä käytetään nuorten ja lasten kilpailuissa, mutta myös aikuisten harjoittelussa. Lisäksi esimerkiksi Suomessa kilpaillaan SM-mitaleista myös pienmäessä. Tuolloin mäen K-piste sijaitsee 45–74 metrissä ja HS-piste 50–84 metrissä.

Normaalimäen K-piste on 75–99 metrissä ja HS-piste 85–109 metrissä. Nykyään aikuisten kilpailuissa maailmancup-tasolla normaalimäkiä käytetään enimmäkseen vain yhdistetyn kisoissa, muutoin pääasiassa arvokisoissa^selvennä ja harjoittelussa.^lähde?

Suomessa normaalimäki on Kouvolassa (Palomäen mäkikeskus), Kuopiossa (Puijon hyppyrimäet), Lahdessa (Salpausselän hyppyrimäet), Liedossa (Parmaharjun hyppyrimäet), Rovaniemellä (Ounasvaaran mäkikeskus), Sotkamossa (Vuokatin mäkikeskus) ja Taivalkoskella (Tapio Räisänen -mäkikeskus). ^[5]

Suurmäellä tarkoitetaan mäkeä, jonka K-piste on 100–130 metrissä ja HS-piste 110–149 metrissä. Suurmäet ovat käytetyimpiä hyppyrimäkiä, ja suurin osa maailmancupin kilpailuista hypätään nykyään suurmäistä. Maailman suurin suurmäki on Willingenin hyppyrimäki Saksassa, jonka HS-piste sijaitsee 147 metrissä. Sen virallinen mäkiennätys on Klemens Murańkan hyppäämä 153 metriä vuodelta 2021. Suomessa Rukan suurmäen virallinen mäkiennätys on Halvor Egner Granerudin hyppäämä 150,5 metriä vuodelta 2022.^lähde?

Suomessa suurmäki on Jyväskylässä (Laajavuoren hyppyrimäet), Kuopiossa (Puijon hyppyrimäet), Kuusamossa (Rukan hyppyrimäet), Lahdessa (Salpausselän hyppyrimäet)^[5]. Lisäksi Kaipolassa sijaitsee käytöstä poistettu Pitkävuori.

Lentomäet ovat suurimpia hyppyrimäkiä. Maailmassa on kuusi lentomäkeä, joista neljän K-piste on 200 metrissä ja niistä kahdessa suurimmassa HS-piste on 240 metrissä ja kahdessa pienemmässä 235 metrissä.

Viidennen lentomäen K-piste on 185 metrissä ja HS-piste 205 metrissä ja kuudennen eli pienimmän lentomäen K-piste on 160 metrissä.

Lentomäkiä käytetään hyvin harvoin, ainoastaan maailmancup- tai maailmanmestaruuskilpailujen yhteydessä valvotuissa olosuhteissa.^[6]

Joka toinen vuosi järjestetään lentomäen maailmanmestaruuskilpailut.

Paikkakunta	Lentomäki	K-piste	HS-piste	Mäkiennätys	Mäkiennätyksen haltija	Lähde
Vikersund, Norja	Vikersundbakken	200 m	240 m	253,5 m	Stefan Kraft	[7]
Planica, Slovenia	Letalnica bratov Gorišek	200 m	240 m	252,0 m	Ryōyū Kobayashi	[8]
Bad Mitterndorf, Itävalta	Kulm	200 m	235 m	244,0 m	Peter Prevc	[9]
Oberstdorf, Saksa	Heini-Klopfer-Skiflugschanze	200 m	235 m	242,5 m	Domen Prevc	[10]
Harrachov, Tšekki	Čerťák	185 m	205 m	214,5 m	Matti Hautamäki, Thomas Morgenstern	[11]
Ironwood Township, MI, Yhdysvallat	Copper Peak	160 m	–	158,0 m	Mathias Wallner, Werner Schuster	[12]

Lentomäkihankkeita on ollut vireillä Suomessa Ylitornion Aavasaksalle, Nilsiän Tahkolle sekä Kemijärven Suomutunturille. Kemijärven hankkeen taustalla ovat sekä Kemijärven kaupunki että Suomen Hiihtoliitto.^{[13][14][15][16]}

Mäkihypyn perusvarusteisiin kuuluvat sukset, monot, hyppypuku, kypärä ja lasit. Lisäksi on hyvä käyttää myös hanskoja. ^[17]

Mäkihypyssä käytetään erityisiä mäkihyppysuksia sekä hyppypukua, joiden molempien ominaisuuksia säännöt rajoittavat. Viime vuosina on jouduttu puuttumaan melko rankalla kädellä hyppyasuihin, joihin on yritetty viritellä mitä erikoisimpia ulokkeita puvun pinta-alan lisäämiseksi, sillä mitä suurempi on kantopinta-ala, sitä pitemmälle se kantaa. Ponnistusvoiman ja ponnistustekniikan merkitys suhteessa hyppysuorituksen muihin osa-alueisiin on korostunut hyppyasujen ohentamisen ja niukentamisen myötä. Tämä ymmärrettävästi suosii tehokkaasti ponnistavia hyppääjiä, mikä taas on otettava huomioon hyppääjien valmennuksessa. Kaudella 2010 merkittäväksi varustekehityksen osa-alueeksi nousivat siteet. Siinä missä aiemmin siteet olivat olleet lähinnä standarditavaraa, käytti Simon Ammann Vancouverin olympialaisissa mittatilaustyönä tehtyjä erikoissiteitä ja saavutti kaksi kultamitalia. Uudenmalliset siteet mahdollistavat jalkaterän ja tätä myötä suksen paremman asennon, jossa suksi on pohja suoraan ilmaa vasten.

Mäkihypyssä lähes kaikista varusteista on annettu tiukat säännöt. Tärkeimmät niistä koskevat suksien mittaa ja hyppypukua, mutta myös alusvaatteille on omat sääntönsä.

Mäkihypyn kansalliset kilpailussäännöt 2018–2019

Ikä	Suksen mitta	Hyppypuku
alle 10 v.	suksen mitta max 140 % + 10 cm	ei rajoituksia
alle 12 v.	suksen mitta max 140 % + 10 cm	ei rajoituksia
alle 14 v.	140 %, + 5 cm	ei rajoituksia
alle 16 v.	suksen mitta 145 %, ei BMI	puku ICR
alle 18 v. ja yleinen	suksi 145 %, BMI	puku ICR
veteraanit	suksi 145 %, BMI	ei rajoituksia

ICR tarkoittaa FIS:n kansainvälisiä kilpailusääntöjä.^[18]

Vuodesta 2004 hyppääjien paino punnitaan kilpailujen jälkeen suksien pituuden määräävän painoindeksin saamiseksi. Hyppääjän suksien pituus määräytyy hyppääjän oman pituuden perusteella, mutta huomioon otetaan myös indeksiluku BMI. Se muodostuu hyppääjän pituuden ja painon suhteesta. ^[19]

Mäkihypyn kotimaana pidetään Norjaa, tarkemmin sanottuna Telemarkia. Sondre Nordheim hyppäsi jo 1800-luvun puolivälissä Telemarkin luonnonmäistä. 1890-luvulle saakka mäkihypyssä käytettiin samanlaisia suksia kuin pujottelussa ja maastohiihdossa.

Vuosina 1879 ja 1881 sekä 1883–1891 järjestettiin Husebyn kartanon mailla Oslon lähistöllä niin sanotut Huseby-kilpailut, jotka myöhemmin siirrettiin järjestettäviksi Holmenkollenilla. Niitä pidetäänkin perinteikkäiden Holmenkollenin kisojen edeltäjinä.

Suomessa ensimmäiset mäenlaskukilpailut pidettiin Katajanokan kalliolla 9. maaliskuuta vuonna 1899. Järjestäjänä toimi Helsingin Sporttiklubi. Kilpailut voitti Helsingissä asunut norjalainen insinööri Christian Nielsen. Suomen ensimmäiset piirustusten mukaan rakennetut hyppyrimäet valmistuivat vuonna 1905 Helsingin Alppilaan ja Kajaaniin.

Mäkihyppy oli alun perin telemark-laskettelun osa, jossa arvioitiin hypyn tyylikkyyttä. Telemarkin kehittyessä laskettelijat lisäsivät hyppyynsä taiteellisia elementtejä, esimerkiksi käsien pyörittämistä ja muuta. Pituuksia ei mitattu, sillä se ei ollut laskettelussa olennaista. Sitten amerikkalaiset keksivät mitata myös hypyn pituuden ja lopulta pituudesta alettiin jakaa pisteitä. Kun mäkihyppy eriytyi telemarkista omaksi lajikseen, mukana olivat ja ovat sekä pituuspisteet että tyylipisteet. Nykyaikaisen mäkihypyn telemark-alastulo on peruja alkuperäisestä telemark-hypystä. Telemark-alastulo vaaditaan virheettömässä hypyssä, vaikka se on välineiden ja V-tyylin vuoksi lähes mahdotonta.

Mäkihypyn historian aikana ovat hyppääjien käyttämät tyylit vaihdelleet melko paljon. Eri aikoina on erilaisia tyylejä pidetty tavoiteltavimpina. Aluksi käytettiin telemarkilaista kyykkyilmalentoa, jossa ponnistuksen jälkeen polvet taivutettiin rintaa kohti koukkuun, ja vartalo oikaistiin alastulon jälkeen ennen loppuliukua. Vuosisadan vaihteessa tuli muotiin suomalaishyppääjien kehittämä ryhdikäs pystyasento. Tuolloin hypyt kantoivat noin 15–30 metriä. Aluksi arvostelussa katsottiin vain, pysyykö hyppääjä pystyssä, mutta myöhemmin mukaan otettiin erinäisiä muita tyyliseikkoja, joista annetut pisteet lisättiin pituudesta määräytyneisiin pisteisiin. Myös käsien asento on eri aikoina vaihdellut niiden pyörittämisestä etuasentoon eli niin sanottuun Recknagel-tyyliin, virtaviivaiseen vartalon sivuilla pitämiseen ja nykyaikaiseen V-tyyliin. Samoin laskuasento ylämäessä on vaihdellut.

Telemark-alastuloa pidetään tyylikkäimpänä. Käytännössä tosin kilpailija usein joutuu turvautumaan tasajalka-alastuloon varmistaakseen pystyssä pysymisensä. Tämä taas johtuu paitsi siitä, että kaatuminen on luonnollisesti vaarallista, myös siitä, että se vähentää tyylipisteitä huomattavasti enemmän kuin tyylitön alastulo. Kaatuneeksi katsotaan hyppy, jossa jokin kilpailijan ruumiinosa koskettaa maata ennen kuin hän on laskeutunut kaatumisrajalle saakka – onnistuneessa suorituksessa vain sukset saavat osua maahan. Kaatumisraja on merkitty alastulorinteeseen niin kauas hyppääjien oletetusta laskeutumisalueesta, että sen jälkeen mahdollisesti tapahtuva kaatuminen katsotaan kilpasuorituksen ulkopuoliseksi kompuroinniksi, joka ei vähennä suorituksen arvoa.

Merkittävin muutos hyppytyylissä tapahtui 1980-luvun loppupuoliskolla, kun Ruotsin Jan Boklöv kehitti nykyisen V-tyylin, jossa sukset levitetään V-kirjaimen muotoiseen asentoon siten, että suksien kärjet ovat kaukana toisistaan, kun taas kannat ovat yhdessä. Kädet voivat aikaisemmasta tyylistä poiketen lepattaa lentoradan säätämiseksi vapaasti tuulessa. Kanadalainen Steve Collins oli jo kymmenisen vuotta aiemmin käyttänyt päinvastaista nuolenkärki-V-tyyliä eli niin sanottua A-tyyliä, jossa suksien etukärjet olivat yhdessä. Collinsia kutsuttiin leikillisesti ”liito-oravaksi”, jonka lentoa hänen hyppytyylinsä katsottiin muistuttavan. Aluksi V-tyylille naureskeltiin, muun muassa suomalainen Matti Nykänen nimitti tyyliä käyttäviä ”haarapääskyiksi”, mutta myöhemmin se syrjäytti aikaisemman ”aerodynaamisen tyylin”, jossa suksia pidettiin vierekkäin. Aluksi V-tyylin käytöstä vähennettiin arvostelupisteitä. Tyylin ansiosta hyppääjä kuitenkin lensi niin paljon pitemmälle, että saattoi voittaa kisan, vaikka menettikin tyylipisteitä. Jo vuoden 1992 talviolympialaisissa kaikki henkilökohtaiset mäkihyppymitalit menivät V-tyyliä käyttäneille hyppääjille. V-tyylin saatua valta-aseman pisteiden vähentämisestä luovuttiin.

Kaudella 2010 aloitettu sidekehittely muutti ilmalentoa, kun uudet siteet mahdollistavat paremmin suksen pitämisen lappeellaan ilmalennossa, jolloin kantopinta-ala lisääntyy ilmalennon aikana. Tämä kuitenkin aiheuttaa epävakautta ilmalentoon ja vaikeuttaa telemark-alastuloa.^{[20][21][22][23]}

Muutamat hyppääjät hyppäävät myös niin sanotulla H-tyylillä, jossa sukset ja hyppääjä ovat ilmalennon aikana H-kirjainta muistuttavassa asennossa. H-tyylissä suksien kannat ovat selkeästi erillään toisistaan ilmalennon aikana.^[23][24]

Mäkihypyssä, kuten useissa muissakin urheilulajeissa, järjestetään koko kauden kestävä maailmancup, jossa maailman hyppyeliitti kilpailee siitä, kuka on kauden paras hyppääjä. Kullekin kaudelle noin 30 yksittäistä mäkihyppykisaa saa maailmancup-osakilpailun arvon. Kussakin osakilpailussa parhaiten sijoittuneet hyppääjät saavat maailmancup-pisteitä. Kunkin kilpailijan mäkihyppykauden aikana keräämät osakilpailupisteet lasketaan yhteen, ja paras palkitaan maailmancupin voittajana.

Kauden aikana järjestetään myös Continental Cup, joka on arvoasteikossa maailmancupin jälkeen seuraava.

Mäkihyppy on ollut lajina talviolympialaisissa sekä pohjoismaisten lajien maailmanmestaruuskisoissa niiden alusta lähtien. Lisäksi erillisiä lentomäen maailmanmestaruuskilpailuja on järjestetty kahden vuoden välein 1970-luvulta alkaen.

Keski-Euroopassa järjestetään aina vuoden vaihteessa Keski-Euroopan mäkiviikko, joka sisältää neljä maailmancupin osakilpailua. Mäkihypyn Grand Slamiin eli jokaisen mäkiviikon osakilpailun voittoon saman mäkiviikon aikana on pystynyt Sven Hannawald (2001–2002), ja Kamil Stoch (2017–2018). Mäkiviikon kokonaiskilpailun on useimmin, viisi kertaa, voittanut suomalainen Janne Ahonen.

Vuodesta 1997 asti on hypätty Nordic Tournamentia. Kilpailu käsittää Keski-Euroopan mäkiviikon tapaan neljä osakilpailua, joista kaksi järjestetään Suomessa (Lahti ja Kuopio) ja kaksi Norjassa (Lillehammer ja Oslo). Menestynein hyppääjä kilpailun historiassa on puolalainen Adam Małysz, joka on voittanut sen kolmesti.

Lähde: FIS

Eniten osakilpailuvoittoja: Gregor Schlierenzauer (53)

Eniten palkintokorokesijoituksia: Janne Ahonen (108)

Eniten kokonaiskilpailuvoittoja: Matti Nykänen, Adam Małysz (4)

Eniten arvokisavoittoja: Thomas Morgenstern (14)

Eniten henkilökohtaisia arvokisavoittoja: Simon Ammann (6)

Eniten arvokisamitaleita: Gregor Schlierenzauer (21)

Eniten olympiavoittoja: Matti Nykänen, Simon Ammann (4)

Eniten henkilökohtaisia olympiavoittoja: Simon Ammann (4)

Eniten olympiamitaleita: Matti Nykänen (5)

Eniten maailmanmestaruuksia: Thomas Morgenstern (8)

Eniten henkilökohtaisia maailmanmestaruuksia: Adam Małysz (4)

Eniten maailmanmestaruusmitaleja: Gregor Schlierenzauer (12)

Eniten henkilökohtaisia lentomäen maailmanmestaruuksia: Roar Ljøkelsøy (2), Sven Hannawald (2), Walter Steiner (2)

Eniten mäkiviikon voittoja: Janne Ahonen (5)

Eniten mäkiviikon osakilpailuvoittoja: Bjørn Wirkola (10)

Eniten osakilpailuvoittoja ilman kokonaisvoittoa: Toni Innauer, Martin Schmitt, Simon Ammann (4)

Kaikki neljä osakilpailua yhden mäkiviikon aikana voittaneet: Sven Hannawald (2001–2002), Kamil Stoch (2017–2018), Ryōyū Kobayashi (2018–2019)

Eniten osakilpailuvoittoja: Sara Takanashi (55)

Eniten palkontokorokesijoituksia: Sara Takanashi (90)

Eniten kokonaiskilpailuvoittoja: Sara Takanashi (4)

Eniten arvokisavoittoja: Carina Vogt (5)

Eniten henkilökohtaisia arvokisavoittoja: Carina Vogt (3)

Eniten arvokisamitaleita: Carina Vogt, Sara Takanashi (6)

Eniten olympiavoittoja: Carina Vogt, Maren Lundby (1)

Eniten maailmanmestaruuksia: Carina Vogt (4)

Eniten henkilökohtaisia maailmanmestaruuksia: Carina Vogt (2)

Eniten maailmanmestaruusmitaleja: Carina Vogt, Sara Takanashi, Yūki Itō (5)

Henkilön nimen perässä mainituissa saavutuksissa on mainittu vain henkilökohtaisten kisojen parhaat tulokset (ei joukkuemäen arvokisamitaleja). Vuosien 1924–1980 olympialaisissa saavutetuista kaksinkertaisista mestaruuksista (olympiavoittaja ja maailmanmestari) on saavutuksiin merkitty vain olympiavoitto (katso pohjoismaisten lajien maailmanmestaruuskilpailut).

Suomalaisia

• Janne Ahonen, kaksinkertainen maailmanmestari, kaksinkertainen maailmancupin voittaja, viisinkertainen Keski-Euroopan mäkiviikon voittaja; henkilökohtaisia arvokisamitaleja vuodesta 1996.
• Janne Happonen, hypännyt Vikersundissa mäkihypyn Suomen ennätyksen 240 metriä vuonna 2011.
• Matti Hautamäki, normaalimäen olympiahopea Torinossa 2006, suurmäen olympiapronssi Salt Lake Cityssä 2002, Planicassa maailmanennätys 235,5 metriä vuonna 2005.
• Veikko Heinonen, MM-kisojen hopeamitalisti Falunissa 1954.
• Antti Hyvärinen, ensimmäinen suomalainen mäkihypyn olympiavoittaja, Cortina d'Ampezzo 1956.
• Ensio Hyytiä, MM-kisojen hopeamitalisti Lahdessa 1958.
• Aulis Kallakorpi, olympiakisojen hopeamitalisti Cortinassa 1956.
• Veikko Kankkonen, olympiavoittaja ja hopeamitalisti 1964, kaksinkertainen mäkiviikon voittaja (1964 ja 1966).
• Tami Kiuru, vuonna 2004 hän voitti Slovenian Planicassa järjestetyissä lentomäen MM-kisoissa henkilökohtaisen kilpailun pronssia.
• Pentti Kokkonen, mäkiviikon voittaja 1978-1979, joukkuemäestä kaksi MM-kultaa (1984 ja 1985) ja -pronssi (1982).
• Juhani Kärkinen, maailmanmestari Lahdessa 1958.
• Risto Laakkonen, mäkiviikon voittaja 1988–1989 ilman osakilpailuvoittoja, joukkuemäestä 1 olympiakulta ja 1 MM-kulta ja hopea.
• Mika Laitinen, joukkuekilpailun maailmanmestaruus Thunder Bayssa 1995 ja Trondheimissa 1997, joukkuekilpailun olympiavoitto Albertvillessa 1992, henkilökohtainen MM-pronssi vuonna 1995.
• Tauno Luiro hyppäsi Oberstdorfissa 2. maaliskuuta 1951 pitemmälle kuin kukaan häntä ennen, 139 metriä. Hän rikkoi edellisen ennätyksen neljällä metrillä. Tulos säilyi maailmanennätyksenä vuoteen 1961.
• Paavo Lukkariniemi, uran huippuhetki osui vuoden 1966 Oslon maailmanmestaruuskisoihin, joissa Lukkariniemi saavutti normaalimäen pronssia.
• Toni Nieminen, mäkiviikon voittaja, olympiavoittaja ja pronssimitalisti sekä maailmancupin voittaja vuonna 1992.
• Ari-Pekka Nikkola, joukkuemäessä kaksinkertainen olympiavoittaja ja neljä MM-kultaa, henkilökohtaisia saavutuksia 1 MM-hopea ja pronssi. Maailmancupin voitto 1989–90.
• Matti Nykänen, maailman kautta aikain menestynein mäkihyppääjä; arvokisamitalit vuosilta: 1982–1990.
• Harri Olli, suurmäen MM-hopea Sapporossa 2007.
• Matti Pietikäinen, ensimmäinen suomalainen mäkihypyn maailmanmestari (Falun 1954).
• Jari Puikkonen, suurmäen (1989) ja lentomäen maailmanmestari (1981), 2 MM-hopeaa ja 2 olympiapronssia 1980-luvulla.
• Tapio Räisänen, suurmäen maailmanmestari Lahdessa 1978.
• Jani Soininen, normaalimäen olympiavoitto ja suurmäen hopea Naganossa 1998. MM-kultaa joukkuemäessä 1995 ja 1997.
• Jouko Törmänen, suurmäen olympiavoittaja Lake Placidissa 1980.

Ulkomaisia

• Simon Ammann, sveitsiläinen sekä normaali- että suurmäen olympiavoittaja vuonna 2002; suurmäen maailmanmestaruus 2007, Olympiavoitto normaalimäen että suurmäen kisassa ja lentomäen maailmanmestari 2010.
• Hans-Georg Aschenbach, itäsaksalainen olympiavoittaja, kaksinkertainen maailmanmestari, lentomäen maailmanmestari ja Keski-Euroopan mäkiviikon voittaja 1970-luvulla.
• Jan Boklöv, ruotsalainen V-tyylin kehittäjä, maailmancupin voittaja kaudella 1988–1989
• Espen Bredesen, norjalainen olympia-, MM-, maailmancupin ja mäkiviikon voittaja 1990-luvun alkupuolella
• Eddie "the Eagle" Edwards, 1980-luvun mäkihyppykilpailujen brittiläinen väriläiskä, jota kilpailumenestys karttoi kaukaa
• Johan Remen Evensen, norjalainen mäkihyppääjä, joka piti hallussaan maailmanennätystä 246,5 metriä
• Andreas Felder, itävaltalainen lento- ja suurmäen maailmanmestari 1980-luvulla, maailmancupin voittaja 1990–1991.
• Kazuyoshi Funaki, japanilainen mäkiviikon, olympiasuurmäen ja MM-lentomäen voittaja vuonna 1998, lisäksi maailmanmestaruus ja olympiahopea
• Andreas Goldberger, itävaltalainen lentomäen maailmanmestari, kolminkertainen maailmancupin ja kaksinkertainen mäkiviikon voittaja 1990-luvulla
• Sven Hannawald, saksalainen mäkihyppääjä, Hannawald oli ensimmäinen joka voitti samalla kaudella kaikki Keski-Euroopan mäkiviikon neljä osakilpailua
• Masahiko Harada, japanilainen olympiapronssimitalisti, joka on voittanut myös urallaan normaali- sekä suurmäen MM-kullan
• Noriaki Kasai, japanilainen mäkihyppääjä, aloitti kansainvälisen uransa Lahden MM-kisoissa 1989, voitti lentomäen maailmanmestaruuden Harrachovissa vuonna 1992 ja saavutti Val di Fiemmen maailmanmestaruuskilpailuissa 2003 pronssia sekä normaali- että suurmäessä. Olympiahopea suurmäessä 2014. Vanhin maailmancupin osakilpailun voittanut hyppääjä (41 vuotta, 7 kuukautta, 4 päivää)
• Adam Małysz, puolalainen nelinkertainen sekä maailmanmestari, olympiamitalisti että maailmancupvoittaja 2000-luvulla; Pidetään yhtenä maailman kaikkien aikojen parhaista hyppääjistä
• Takanobu Okabe, japanilainen mäkihyppääjä, joka voitti MM-kultaa Thunder Bay:ssä vuoden 1995 MM-kisoissa normaalimäen kilpailussa.
• Lasse Ottesen, norjalainen mäkihyppääjä, paras saavutus Ottesenin uralla oli olympiahopea Lillehammerista 1994 normaalimäestä
• Helmut Recknagel, itäsaksalainen olympiavoittaja, maailmanmestari ja kolminkertainen mäkiviikon voittaja 1950–1960-lukujen vaihteessa
• Birger Ruud, norjalainen moninkertainen olympia- ja MM-voittaja 1930-luvulla
• Gregor Schlierenzauer, Itävalta, kaikkien aikojen nuorin lentomäen maailmanmestari, maailmancupin voittaja kausilla 2008–2009 ja 2012–2013, suurmäen maailmanmestari, kolminkertainen olympiamitalisti, moninkertainen joukkuemäen maailmanmestari. Eniten maailmancupin osakilpailuvoittoja (53) kerännyt mieshyppääjä.
• Martin Schmitt, saksalainen moninkertainen sekä maailmanmestari että maailmancupvoittaja vuosituhannen vaihteessa
• Kamil Stoch, puolalainen kolminkertainen olympiavoittaja kaksinkertainen maailmanmestari ja maailmancupin voittaja. Voitti toisena hyppääjänä mäkiviikon kaikki osakilpailut.
• Sara Takanashi, japanilainen mäkihyppääjä, maailmancupissa kauden 2016–2017 loppuun mennessä 53 osakilpailuvoittoa. Eniten maailmancupin osakilpailuvoittoja kerännyt naishyppääjä.
• Lindsey Van, yhdysvaltalainen mäkihyppääjä, ensimmäinen naisten maailmanmestaruuden voittaja
• Ernst Vettori, itävaltalainen olympiavoittaja 1992 ensimmäisenä v-tyylillä, kaksinkertainen mäkiviikon voittaja 1980-luvulla.
• Jens Weißflog, saksalainen moninkertainen olympia-, MM-, maailmancupin ja mäkiviikon voittaja 1980–1990-luvuilla: Yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä mäkihyppääjistä
• Bjørn Wirkola, kveeniperäinen norjalainen kaksinkertainen maailmanmestari ja kolminkertainen mäkiviikon voittaja 1960-luvulla.

Suomessa mäkihypyn harrastajien määrä on vähentynyt jyrkästi viime vuosina.^[5]

Vuonna 2013 juniorihyppääjiä oli noin 350, mutta vuonna 2018 kilpailulisenssi oli enää 179:llä alle 18-vuotiaalla hyppääjällä.^[5]

Vuonna 2019 Suomessa oli 45 mäkihyppääjää, joilla oli Kansainvälisen hiihtoliiton eli FIS:n hyppylisenssi.^[5]

Vuonna 2018 kansallisen A-hyppylisenssin hankki 70 suomalaista, mutta miehistä vain 27 osallistui saman vuoden tammikuussa suur­mäen SM-kilpailuihin.^[5]

• Näin hypätään mäkeä. Ylen Elävä arkisto.