Marlen Hutsijev

Marlen Martynovitš Hutsijev (ven. Марле́н Марты́нович Хуци́ев, 4. lokakuuta 1925 Tbilisi – 19. maaliskuuta 2019^[1]) oli georgialaissyntyinen^[2] venäläinen elokuvaohjaaja.

Marlen Hutsijev syntyi Stalinin vainoissa kuolleeen kommunistin ja näyttelijättären perheeseen.^[3] Hän valmistui vuonna 1952^[4] Neuvostoliiton elokuvainstituutin ohjaajalinjalta, jossa hän opiskeli Igor Savtšenkon johdolla.^[3] Diplomityö Gradostroiteli (”Rakentajat”, yhdessä Feliks Mironerin kanssa, 1950) kertoo Moskovan nuorista rakennustyöläisistä.^[5]

Hutsijev työskenteli vuosina 1953–1958 ohjaajana Odessan elokuvastudiolla. Hänen esikoisteoksensa Vesna na Zaretšnoi ulitse (”Kevät Zaretšnaja-kadulla”, Feliks Mironerin kanssa, 1956) on lyyrinen ja yksityiskohdiltaan todenmukainen rakkaustarina^[6] ja yksi ensimmäisistä Neuvostoliiton kulttuurielämän ”suojasäätä” heijastaneista elokuvista.^[7] Orpopojan ja perheensä menettäneen sotilaan ystävyydestä kertova psykologinen draama Dva Fjodora (”Kaksi Fjodoria”, 1959) on jäänyt historiaan Vasili Šukšinin näyttelijädebyyttinä.^[5]

Hutsijev työskenteli vuosina 1959–1965 Gorkin elokuvastudiolla ja vuodesta 1965 lähtien Mosfilmin studiolla.^[5] Erityinen sija ohjaajan tuotannossa on nuorisosta ja sen ihanteista kertovalla elokuvalla Zastava Iljitša, jota pidetään Neuvostoliiton ”kuusikymmenlukulaisuuden” avainteoksena.^[8] Vuonna 1962 valmistunut elokuva^[9] joutui Nikita Hruštšovin rajun kritiikin kohteeksi,^[10] ja se julkaistiin uudelleen muokattuna nimellä Olen 20-vuotias (Mne dvadtsat let, 1964).^[9] Elokuvan alkuperäinen versio ilmestyi vuonna 1988.^[10] Kuusikymmenlukulaisten aikuistumista ja suojasään päättymistä kuvaa Heinäkuun sade (Ijulski dožd, 1967).^[7] Sukupolven alustavan tilinpäätöksen ohjaaja tekee elokuvassa Posleslovije (”Jälkisana”, 1983).^[9]

1960–1970-lukujen vaihteessa Hutsijev työskenteli televisio- ja dokumenttielokuvien parissa. Yhdessä Elem Klimovin ja German Lavrovin kanssa hän viimeisteli Mihail Rommin aloittaman dokumenttielokuvan I vsjo-taki ja verju (”Silti uskon”, 1976).^[5] Vuonna 1991 valmistui näytelmäelokuva Beskonetšnost (”Loputtomuus”).^[10] Hutsijev on toiminut myös käsikirjoittajana, näyttelijänä ja teatteriohjaajana.^[9] Hänet valittiin vuonna 1965 Neuvostoliiton elokuvatyöntekijäliiton sihteeriksi. Hän toimi vuodesta 1978 lähtien elokuvainstituutin opettajana ja vuodesta 1987 professorina.^[10] Hutsijev sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen vuonna 1986 ja Venäjän valtionpalkinnon vuonna 1993.^[3]

• Gradostroiteli (”Rakentajat”, lyhytelokuva, Feliks Mironerin kanssa, 1950)
• Kevät Zaretšnaja-kadulla (Vesna na Zaretšnoi ulitse, Feliks Mironerin kanssa, 1956)
• Dva Fjodora (”Kaksi Fjodoria”, 1959)
• Olen 20-vuotias (Zastava Iljitša, Mne dvadtsat let, 1965)
• Heinäkuun sade (Iljulski dožd, 1967)
• Byl mesjats mai (”Oli toukokuu”, televisioelokuva, 1970)
• Alyi parus Pariža (”Pariisin punainen purje”, dokumenttielokuva televisiota varten, 1971)
• I vsjo-taki ja verju (”Silti uskon”, dokumenttielokuva, yhdessä Mihail Rommin, Elem Klimovin ja German Lavrovin kanssa, 1976)
• Posleslovije (”Jälkisana”, 1983)
• Beskonetšnost (”Loputtomuus”, 1991)
• Ljudi 1941 goda (”Vuoden 1941 ihmiset”, dokumenttielokuva, 2001)

• Marlen Hutsijevin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa

• ”Kun poeettinen elokuvakieli muuttuu poliittiseksi…”, Marlen Hutsijevin haastattelu, Filmihullu 4/2004.
• Varjola, Markku & Stranius, Pentti: ”Marlen Hutsijev – suojasään lapsi, 60-lukulainen kapinallinen”, Filmihullu 4/2004.