Louis Botha

Louis Botha
Louis Botha
Etelä-Afrikan 1. pääministeri
31. toukokuuta 1910 – 27. elokuuta 1919
Seuraaja	Jan Smuts
Transvaalin siirtomaan pääministeri
4. maaliskuuta 1907 – 31. toukokuuta 1910
Henkilötiedot
Syntynyt	27. syyskuuta 1862 Greytown, Natal
Kuollut	27. elokuuta 1919 (56 vuotta) Pretoria, Transvaalin provinssi, Etelä-Afrikan unioni
Puoliso	Annie Emmett
Tiedot
Puolue	Eteläafrikkalainen puolue (1911–) Het Volk (1905–1911)
Uskonto	kalvinisti
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Sotilasarvo	kenraali
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Louis Botha (27. syyskuuta 1862 lähellä Greytownia, Natal – 27. elokuuta 1919 Pretoria, Etelä-Afrikan unioni) oli buurikenraali ja -poliitikko, joka toimi Transvaalin armeijan ylipäällikkönä toisessa buurisodassa vuosina 1900–1902, Brittiläiseen imperiumiin liitetyn Transvaalin siirtomaan pääministerinä vuosina 1907–1910 sekä itsenäisen Etelä-Afrikan unionin ensimmäisenä pääministerinä vuosina 1910–1919. Botha vei ensimmäisessä maailmansodassa Etelä-Afrikan sotaan Ison-Britannian rinnalle, mikä vähensi hänen kansansuosiotaan. Hän pyrki sovittelemaan Etelä-Afrikan brittiläisen väestön ja afrikaanerien välejä ja samalla rajoittamaan ei-valkoisten väestöryhmien oikeuksia.^[1]

Bothan vanhemmat olivat niin sanottuja voortrekkereitä eli Kapmaasta pohjoiseen vaeltaneita buurimaanviljelijöitä. Perhe muutti Oranjen vapaavaltioon, jossa Botha sai vaatimattoman koulutuksensa saksalaisessa lähetyskoulussa.^[1] Hän oli mukana buurijoukossa, joka vuonna 1884 auttoi zulujen uutta kuningasta Dinuzulua sisällissodassa ja sai palkkiona osan Zulumaan alueesta, jonne he perustivat lyhytikäisen buurivaltion Nieuwe Republiekin (”Uusi tasavalta”).^[2][3] Botha perusti maatilan ja meni naimisiin irlantilaistaustaisen Annie Emmettin kanssa. Botha lähti politiikkaan, kun Nieuwe Republiek yhdistettiin vuonna 1888 isompaan Transvaalin buuritasavaltaan. Hän vastusti presidentti Paul Krugerin vihamielistä politiikkaa Transvaalin brittiläistaustaista ulkomaalaisvähemmistöä kohtaan, ja hänet valittiin vuonna 1897 maan parlamenttiin eli Volksraadiin.^[1]

Toisen buurisodan puhjetessa syksyllä 1899 Botha oli Transvaalin armeijan kenttäkornetti ja hänet määrättiin kenraali Lucas Meyerin adjutantiksi. Hän osallistui aluksi sotatoimiin pohjoisessa Natalissa ja taisteluihin Dundeen ympäristössä. Meyerin pian sairastuttua Botha otti komennon Ladysmithin piiritysrenkaan eteläpuolella, ja ylipäällikkö Piet Joubertin myös sairastuttua Botha sai tilapäisesti johtaa koko piiritystä joulukuusta 1899 alkaen. Hän löi Ladysmithin vapauttamista yrittäneet Sir Redvers Bullerin komentamat brittijoukot voitokkaissa Colenson ja Spionkopin taisteluissa joulu- ja tammikuussa.^[2][3] Erään väijytyksen yhteydessä Bothan joukot valtasivat brittien panssarijunan ja saivat vangiksi tuolloin tuntemattoman Winston Churchillin.^[1]

Botha nimitettiin helmikuussa 1900 ylipäällikön apulaiseksi. Joubertin kuoltua maaliskuussa 1900 Bothasta tuli Transvaalin ylipäällikkö tilapäisellä komendantin arvolla. Transvaalin armeija oli Paardebergin tappion jäljiltä heikossa tilassa, mutta Botha onnistui värväämään ja kouluttamaan uusia joukkoja. Hän pyysi kesäkuun alussa briteiltä aselepoa, mutta koska nämä hyväksyivät vain ehdottoman antautumisen, hän päätti jatkaa epätoivoista taistelua. Pääkaupunki Pretorian kukistumisen ja tappiollisen Bergendalin taistelun jälkeen Botha jatkoi vastarintaa sissisotana, mihin britit vastasivat armottomalla poltetun maan taktiikalla.^[2][3]

Botha neuvotteli brittijoukkojen komentajan Herbert Kitchenerin kanssa rauhasta maaliskuussa 1901 Middelburgissa, mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt ja sissisota jatkui. Botha saavutti viimeisen kuuluisan voittonsa Bakenlaagten taistelussa lokakuussa 1901, mutta joutui lopulta antautumaan. Hän osallistui toukokuussa 1902 käytyihin Vereenigingin rauhanneuvotteluihin ja allekirjoitti rauhansopimuksen.^[2] Pian sen jälkeen hän matkusti kenraali Christiaan de Wetin ja kenraali Koos de la Reyn kanssa Eurooppaan keräämään rahaa buurien maiden jälleenrakentamiseen.^[3] He yrittivät myös neuvotella Ison-Britannian hallituksen kanssa lievennyksistä rauhanehtoihin.^[2]

Kun buurivaltiot oli liitetty kruununsiirtomaina Brittiläiseen imperiumiin, Bothasta tuli yksi buurien tärkeimmistä poliittisista johtajista. Yhdessä Jan Smutsin kanssa hän perusti vuonna 1904 Transvaalissa toimineen Het Volk -puolueen, joka ajoi itsehallintoa ja sopua brittien kanssa. Britannian hallituksen myönnettyä Transvaalille itsehallinnon ja Het Volkin voitettua helmikuussa 1907 vaalit Bothasta tuli Transvaalin pääministeri. Hänen sovinnollinen politiikkansa herätti brittien luottamuksen mutta vieraannutti osan buureista.^[1][2] Hän määräsi kiinalaiset siirtotyöläiset karkotettaviksi ja rajoitti intialaisperäiselle väestölle myönnettyjä oikeuksia.^[4] Kun Kapmaa, Natal, Transvaal ja Oranje vuonna 1910 yhdistettiin Etelä-Afrikan unioniksi, Bothasta tuli sen ensimmäinen pääministeri.^[1] Hän kokosi afrikaanerien ja brittien yhteishallituksen.^[4]

Botha perusti vuonna 1911 kannattajineen Eteläafrikkalaisen puolueen. Jyrkät afrikaanerinationalistit löysivät johtajakseen oikeusministeri J. B. M. Hertzogin, jonka Botha vuonna 1912 pudotti pois hallituksestaan, ja he perustivat vuonna 1914 Kansallispuolueen. Botha piti vaarallisena hertzogilaisten vaatimusta afrikaanerien ja brittien kohtelemisesta erillisinä kansallisuuksina, mutta hän kannatti mustien ja valkoisten erottamista ja vastusti poliittisten oikeuksien myöntämistä mustalle enemmistölle. Bothan hallituksen säätämä vuoden 1913 maalaki jakoi kaiken maan valkoisten ja mustien alueisiin ja esti mustia omistamasta maata valkoisille varatuilla alueilla. Tämä loi pohjan Etelä-Afrikassa pitkään jatketulle väestöpolitiikalle, joka keskitti mustia pirstaloiduille syrjäseutualueille ja rajoitti heidän mahdollisuuksiaan asettua suuriin kaupunkeihin.^[1][2] Haasteita Bothan hallitukselle tuottivat myös lakimies Mohandas Gandhin johtama intialaisten kansalaisoikeusliike ja Johannesburgin valkoisten kaivostyöläisten suuret kaivoslakot vuosina 1913–1914.^[2]

Bothan päätös asettua ensimmäisen maailmansodan puhjettua emämaan tueksi ja julistaa sota Saksalle jakoi afrikaanerien mielipiteet. Botha halusi valloittaa Saksan Lounais-Afrikan (nyk. Namibia) ja yhdistää sen Etelä-Afrikkaan, mutta monet afrikaanerinationalistit pitivät historiallisista syistä pikemminkin saksalaisia kuin brittejä ystävinään. Joukko vanhoja buurikenraaleja suunnitteli saksalaisten tukeen nojanneen separatistisen kapinan, joka käynnistyi lokakuussa 1914. Hankkeen johdossa olivat muun muassa De la Rey, de Wet, Christian Frederick Beyers ja Manie Maritz. Botha ryhtyi henkilökohtaisesti johtamaan hallituksen joukkoja, torjui brittien avuntarjoukset ja tukahdutti kapinan joulukuuhun 1914 mennessä.^[5][4] Hän takasi kapinajohtajille lievät rangaistukset.^[6]

Hyökkäys Saksan Lounais-Afrikkaan käynnistyi helmikuussa 1915 Bothan toimiessa jälleen itse ylipäällikkönä.^[6] Brittien tuella hän löi saksalaiset, jotka antautuivat heinäkuun alussa. Sota heikensi Bothan kannatusta, mutta hänen hallituksensa säilytti täpärän enemmistön lokakuun 1915 parlamenttivaaleissa. Osoittaakseen lojaaliutensa Isolle-Britannialle hän lähetti eteläafrikkalaisia vapaaehtoisjoukkoja myös Itä-Afrikan taisteluihin, Egyptiin ja lopulta länsirintamalle Ranskaan.^[5][1]

Sodan päätyttyä Botha osallistui vuosina 1918–1919 yhdessä Smutsin kanssa voittajavaltioiden neuvotteluihin sekä Pariisin rauhankonferenssiin.^[5][1] Botha toivoi Saksan Lounais-Afrikan yhdistämistä suoraan Etelä-Afrikkaan, mutta hyväksyi kompromissina sen luovuttamisen Etelä-Afrikan valvontaan Kansainliiton mandaattialueena.^[5] Muutoin hän kannatti hävinneen Saksan maltillista kohtelua.^[1] Botha sairastui pian kotiinpaluun jälkeen espanjantautiin ja kuoli Pretoriassa elokuussa 1919.^[5]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Louis Botha Wikimedia Commonsissa