Intel Celeron

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Intel Celeron on tuotemerkki, jolla Intel myy halvempaan hintaluokkaan sijoittuvia x86-yhteensopivia suorittimia. Celeron-mallisto täydentää kalliimpaa ja tehokkaampaa Pentium-mallistoa. Ensimmäiset Celeronit julkaistiin huhtikuussa 1998^[1]. Ne pohjautuivat Intel Pentium II:een. Myöhemmin on julkaistu myös Intel Pentium III- ja Intel Pentium 4 -pohjaisia Celeroneja.

Intel julkaisi Celeron-konseptin pian sen jälkeen, kun se alkoi menettää halpojen suorittimien markkinaosuutta Cyrix 6x86:lle ja AMD K6:lle,^[2], joiden kanssa Intelin Pentium MMX ei enää kyennyt kilpailemaan. Intelin olisi ollut helppo valmistaa nopeampia Pentium MMX:iä, mutta se päätti jättää Socket 7 -suoritinkannan ja siirtyä Pentium II:n käyttämään Slot 1 -kantaan.

Syyskuussa 2022 Intel kertoi lopettavansa Celeronin tuotemerkin yhdessä Pentiumin kanssa, korvaten ne uudella tuotemerkillä "Intel Processor" vuodesta 2023 alkaen.^[3]

Ensimmäinen Celeron (koodinimi Covington) oli käytännössä 266 megahertsin kellotaajuudella toiminut Pentium II ilman L2-välimuistia.^[4] L2-välimuistin täydellinen puuttuminen rampautti suorittimen suorituskykyä pahasti,^[2] ja usein se hävisi suorituskyvyssä jopa edellisen sukupolven Pentium MMX:lle. Vaikka Celeronin myynti lähti hyvin käyntiin, huono suorituskyky antoi suorittimelle erittäin negatiivisen maineen.^[5] Tästä syystä myynti putosi pian pohjalukemiin.

Intel ei halunnut toistaa samaa virhettä kahdesti, joten Mendocinon suorituskyky oli hyvä. Monien analyytikkojen mukaan niiden suorituskyky oli jopa liian hyvä, joten Mendocino söi myös Pentium II:n myyntiä. Mendocinon suorituskyvyn salaisuus oli välimuisti. Se sisälsi 128 kilotavua L2-välimuistia samalla piirillä. Vaikka Mendocinossa oli verrattaen suuri määrä transistoreita (19 miljoonaa), oli suuri osa näistä välimuistin SRAM-transistoreita, jotka menevät pieneen tilaan eikä suoritin ollut kovin paljoa Covingtonia kalliimpi valmistaa. Pentium II:een verrattuna suoritin oli selvästi halvempi valmistaa, koska erillisiä välimuistipiirejä sekä näille menevää väylää ei tarvittu.

Välimuistista johtuen Mendocino oli lähes kaksi kertaa nopeampi kuin sen edeltäjä Covington samalla kellotaajuudella. Se oli ensimmäinen PC-suoritin, jossa L2-välimuisti oli samalla piirillä muun suorittimen kanssa, minkä ansiosta välimuisti pystyi toimimaan huomattavasti nopeammin kuin erillisillä piireillä olleet välimuistit. Tietokoneharrastajat huomasivatkin pian, että Mendocinoa oli mahdollista ylikellottaa runsaasti. Ylikellotettuna se pärjäsi nopeudessa nopeimmille myynnissä olleille x86-suorittimille.

Mendocinoa myytiin 300, 333, 366, 400, 433, 466, 500 ja 533 megahertsin malleina. Kaikki käyttivät 66 megahertsin suoritinväylää, joka alkoi olla nopeimmilla malleilla suorituskykyä rajoittava tekijä. Mendocinon mukana Intel uudisti myös suorittimen paketoinnin. Ensimmäiset mallit olivat saatavilla sekä Slot 1 että Socket 370 -kantoihin, mutta 466 megahertsin malleista lähtien vain Socket 370 -malli oli saatavilla. Mendocinosta oli tarjolla myös kannettaviin tietokoneisiin sopiva malli.

Seuraavan sukupolven Celeron oli koodinimeltään Coppermine-128 (jotkut harrastelijat kutsuivat nimellä Celeron II), joka julkaistiin maaliskuussa 2000. Se pohjautui Pentium III:n Coppermine-ytimeen ja sisälsi 128 kilotavua L2-välimuistia Mendocinon tapaan. Se erosi Pentium III:sta vain pienemmän välimuistinsa ja hitaamman väylänsä osalta. Väylä oli nopeudeltaan aluksi 66 megahertsiä.

Vaikka Coppermine-128:ssa oli uudistettu ydin Mendocinoon verrattuna, suorituskyvyssä ei ollut juurikaan eroa. Tämä johtui 66 megahertsin väylästä, joka oli hitaampi kuin yhdelläkään kilpailijalla. Tästä syystä Celeronin myyntimäärät olivat laskussa. Intel ei kuitenkaan siirtynyt 100 megahertsin väylään, koska ei halunnut Celeronin astuvan Pentium III:n varpaille.

Kaikki Coppermine-128:t valmistettiin Socket 370 -suoritinkantaan, kuten suurin osa Pentium III Coppermineistakin. Coppermine-128:a valmistettiin 533, 566, 600, 633, 667, 700, 733 ja 766 megahertsin malleina. Nopeimpien mallien suorituskyky oli lähes sama, sillä hidas väylä oli pullonkaula. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma Intelille, sillä Celeronin kilpailija oli siihen aikaan AMD K6-2, jonka suorituskyky ei riittänyt Celeronin haastamiseen. AMD julkaisi kuitenkin heinäkuussa 2000 AMD Athloniin pohjautuvan AMD Duronin, jossa oli suurempi välimuisti ja nopeampi väylä kuin Coppermine-128:ssa. Coppermine-128 ei pystynyt kilpailemaan lainkaan suorituskyvyssä Duronia vastaan.

3. tammikuuta 2001 Intel siirtyi vihdoin 100 megahertsin väylään Celeronissa,^[6] jolloin sen suorituskyky parani melkoisesti, lähes Duronin tasolle. 100 megahertsin väylää käyttävät 800, 850, 900, 950, 1000 ja 1100 megahertsin mallit. Coppermine-128:a valmistettiin vuoteen 2002 asti sen pienen virrankulutuksen ansiosta.

Seuraava Celeron-malli pohjautui Tualatin-ytimeen. Se valmistettiin 0,13 mikrometrin prosessilla. Tualatin-Celeronille annettiin lempinimi Tualeron. Niitä valmistettiin 1000, 1100, 1200, 1300 ja 1400 megahertsin malleina. Tualeron oli muuten lähes identtinen Tualatin-pohjaisen Pentium III:n kanssa, paitsi väylä oli 100 megahertsiä Pentium III:n 133 megahertsiin verrattuna. Tualeron ylikellottui hyvin. Se sisälsi 256 kilotavua välimuistia.

Vaikka Tualeronissa oli edistyksellinen tekniikka, sitä ei silti myyty erityisen paljon, koska Pentium 4 -pohjaiset Celeronit olivat jo markkinoilla. Koska Pentium 4 -pohjaisissa Celeroneissa oli korkeampi kellotaajuus kuin Tualeroneissa, ne menestyivät markkinoilla paremmin, vaikka niiden suorituskyky oli heikompi kuin Tualeronien.

Banias-ytimeen pohjautuvia Celeroneja myydään Celeron M -nimellä. Ne eroavat Pentium M:stä siten, että L2-välimuisti on 512 kilotavua Pentium M:n yhteen megatavuun verrattuna sekä siten, että Celeron M ei tue SpeedStep-teknologiaa, eli kellotaajuuden hidastamista silloin kun täyttä suorituskykyä ei tarvita. Tästä syystä Celeron M:n virrankulutus on paljon suurempi kuin Pentium M:ssä, vaikka suorituskyvyssä ne ovat melkein tasoissa.

Tämä Celeron M perustuu Dothan-ytimeen. Se valmistetaan 90 nanometrin prosessilla. Siinä on puolet vastaavan Pentium M:n välimuistista (eli 1024 kilotavua) eikä se tue SpeedStep-teknologiaa.

Shelton-ydin on Banias ilman L2-välimuistia ja SpeedStep-teknologiaa. Sitä käyttävät Celeronit on suunnattu Aasian ja Etelä-Amerikan markkinoille. Suoritin identifioi itsensä Celeron 1.0B:nä, joten sen erottaa aikaisemmista Coppermine-128- ja Tualeron-suorittimista.

Pentium 4:n Willamette-ytimeen perustuvat Celeronit tunnetaan usein nimellä Celeron 4. Ne eroavat täysin aikaisemmista P6-pohjaisista Celeroneista. Niissä on 128 kilotavua L2-välimuistia sekä ylikellottuvat melko hyvin.

128 kilotavun L2-välimuisti on P4-ytimelle kuitenkin onnettoman pieni ja suorituskyky näissä piireissä on jopa heikompi kuin paljon hitaammalla kellolla pyörineissä tualatin-pohjaisissa celeroneissa.

Tämä Celeron pohjautuu Northwood-ytimeen. Niissä on 128 kilotavua L2-välimuistia. Ne ovat hyvin samanlaisia kuin Willamette-pohjaiset Celeronit, ja myös nämä olivat suorituskyvyltään hyvin hitaita.

Celeron D -suoritin perustuu Prescott-ytimeen. Siinä on 256 kilotavua L2-välimuistia, se käyttää 533 megahertsin väylää ja tukee SSE3-käskykantaa. 256 kilotavun L2-välimuistin ansiosta prosessorin suorituskyky on huomattavasti edeltäjiään parempi, eikä häviä kovin pahasti oikealle Pentium 4:lle

Kun Intel uudisti suorittimiensa nimeämiskäytännön, Celeron D:tä alettiin myydä 300-sarjana, kun Pentiumia myydään 500-sarjana ja Pentium M:ää 700-sarjana. Celeron D:stä on julkaistu marraskuuhun 2005 mennessä 2,12, 2,26, 2,4, 2,53, 2,66, 2,8, 2,93, 3,06 ja 3,2 gigahertsin kellotaajuuksilla toimivat mallit.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Intel Celeron Wikimedia Commonsissa