Huk-kapina
| Huk-kapina | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
| |||||||
| Komentajat | |||||||
|
| |||||||
Huk-kapina oli Filippiineillä toimineen kommunistisen Hukbalaph- eli lyhyemmin Huk-järjestön aseellinen kapina etenkin Luzonin saaren keskiosissa ensin Filippiinit toisen maailmansodan aikana maan miehittänyttä Japania vastaan ja kapinan toisessa vaiheessa maailmansodan jälkeen itsenäisen Filippiinien hallintoa vastaan. Kapinan taustalla oli esimerkiksi talonpoikien tyytymättömyys maan vuokraamisen suhteen suurmaanomistajilta. Kapina kuitenkin tukahdutettiin vuoden 1952 kuluessa Yhdysvaltojen tuella. Filippiineillä tehtiin myös joitakin uudistuksia, jotka vastasivat osittain kapinallisten vaatimuksiin.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhdysvallat oli vallannut Filippiinit Espanjalta Espanjan–Yhdysvaltain sodassa vuonna 1898 ja kukisti sen jälkeen filippiiniläiset kapinalliset Filippiinien–Yhdysvaltain sodassa. Yhdysvaltalaista hallintoa Filippiineillä johti aluksi kuvernööri William Howard Taft, myöhempi Yhdysvaltain presidentti. Hän hankki tukea suurilta maanomistajilta, jotka saivat myös lisää maata katoliselta kirkolta takavarikoiduilta mailta. Yhdysvaltain maatalouden kaupallistuessa muutokset vaikuttivat myös Filippiineillä. Jännitteet maanomistajien ja maanvuokraajien välillä kasvoivat. 1930-luvun laman aikana Filippiineillä alkoi muodostua kommunistisia ja sosialistisia liikkeitä, jotka järjestivät esimerkiksi lakkoja ja mielenosoituksia.[1] Yhdysvallat lupasi Filippiineille itsenäisyyden 10 vuoden siirtymäajan kuluessa vuonna 1934, mutta väliin tuli Filippiinien miehitys Japanin puolesta toisen maailmansodan aikana vuonna 1941.[2]
Kapina
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kapinan alku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Filippiinien kommunistinen puolue perusti japanilaisten vastaisen aseellisen vastarintajärjestön nimeltä Hukbalahap Luzonilla maaliskuussa 1942. Järjestöstä alettiin myöhemmin käyttää lyhyempää nimeä Huk. Kenraali Douglas MacArthurin johtamat yhdysvaltalaiset palasivat Filippiineille vuonna 1944. Japanilaisten lisäksi MacArthur päätti japanilaisten ohella toimia myös kommunisteja vastaan. Järjestö kiellettiin ja sen tärkeimmät johtajat kuten Louis Taruc ja Casto Alejandro pidätettiin. Hukbalaphin joukot kukistettiin helmikuuhun 1945 mennessä ja satoja sen jäseniä sai surmansa.[2] MacArthur sovitteli myös filippiiniläisten suurmaanomistajien kanssa, joista osa oli sodan aikana tehnyt yhteistyötä japanilaisten kanssa. Toiminta näiden maanomistajien herätti vastustusta talonpoikien parissa.[1] Sodan jälkeen 4. heinäkuuta 1946 Filippiineistä tuli ainakin muodollisesti itsenäinen, vaikkakin Yhdysvalloilla oli edelleen huomattava vaikutusvalta. Uudeksi presidentiksi nostettiin Japanin liittolaiseksi syytetty Manuel Roxas.[2]
Sodan jälkeen talonpojat vaativat muutoksia maan vuokran suhteen. Vuokria oli peritty osuutena maanvuokraajien sadosta. Talonpojat alkoivat vaatia vuokraosuuden pienentämistä 55 % sadosta 40 %. Kun vaatimuksiin ei suostuttu, seurasi mielenosoituksia, jotka poliisi hajotti väkivaltaisesti. Talonpoikien johtohahmoja salamurhattiin. Vuonna 1946 talonpojat olivat tukeneet Roxasin vastustajaa Sergio Osmeñaa, joka kuitenkin hävisi Yhdysvaltojen tukemalle Roxasille. Vuonna 1947 sodan aikana merkittävä, mutta sen jälkeen vankilaan päätynyt Huk-johtaja Luis Taruc vapautettiin vankilasta. Hän alkoi johtaa uusia Huk-joukkoja, joita oli alkanut muodostua Luzonin keskiosissa.[1]
Kapinan toinen vaihe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Roxas yritti toteuttaa joitakin uudistuksia talonpoikien lepyttelemiseksi. Hänen säätämänsä lain mukaan talonpojat olisivat oikeutettuja 70 % sadostaan. Lakia oli kuitenkin käytännössä hyvin vaikea valvoa maaseudulla ja kapinalliset lisäsivät kannatustaan.[3] Vuoteen 1949 mennessä Huk-kapinalliset hallitsivat suuria alueita Luzonin keskiosissa ja kapinaliike jatkoi leviämistään.[1] Kapinan ollessa huipussaan kapinallisia oli myös Visayalla ja Mindanaolla.[3] Vuoden 1949 väkivaltaisissa ja korruptoituneena pidetyissä vaaleissa uudeksi presidentiksi oli noussut Elpidio Quirino. Hän sai tukea Yhdysvaltojen presidentti Harry Trumanin hallinnolta, joka oli tuolloin huolestunut kommunismin leviämisestä kylmän sodan aikana. Huk-kapinallisia pidettiin mahdollisina Neuvostoliiton edun ajajina. Viralliseen sotilaalliseen väliintuloon Filippiineillä ei haluttu ryhtyä.[1] Filippiinit ja Yhdysvallat olivat kuitenkin tehneet sopimuksen, jolla Yhdysvallat ylläpiti maassa 23 sotilastukikohtaa.[2] Niiden puolustamiseksi sai sopimuksen nojalla tuoda käytännössä rajattamon määrän joukkoja. Yhdysvaltojen Joint U.S. Military Advisory Group eli JUSMAG teki kenraali Leland S. Hobbsin johddolla yhteistyötä filippiiniläisten poliitikkojen ja erityisesti yhdysvaltalaisten suosikin puolustusministeri Ramon Magsaysayn kanssa. Yhdysvaltojen ohjeistuksen mukaisesti muodostettiin uudet Filippiinien asevoimat.[1]
Filippiinien armeija alkoi toimia Huk-kapinallisten alueella 1 100 sotilaan pataljoonien ryhmissä. Samalla käynnistettiin psykologisia operaatioita. Huk-kapinallisten ydinalueilta pyrittiin värväämään miehiä sotilaiksi samalla, kun aloitettiin laajamittainen propagandakampanja. Tähän liittyen kapinallisten alueille pudotettiin yli 13 miljoonaa lentolehtistä. Samalla aloitettiin niin sanottu "maata maattomille" hanke. Sen virallisena tarkoituksena oli jakaa maata puolia vaihtaville kapinallisille. Maata maattomille -hanke jäi kuitenkin varsin vaatimattomaksi. Maata sai hankkeen kautta lopulta vain 246 entistä Huk-kapinallista, mutta iloisia "uusia maanomistajia" näytettiin kansalle suunnatuissa propagandaelokuvissa. Propagandan ohella käytettiin myös ankarampia metodeja. Yhdysvallat ja Magsaysay taivuttelivat presidentti Quirinon julistamaan maahan poikkeustilan. Vuodesta 1951 alkaen pidätettiin ilman oikeudenkäyntiä tuhansia Huk-kapinallisia tai heidän tukijoikseen epäiltyjä.[1]
Huk-kapinalliset olivat kapinansa aikana siirtyneet sissisotaan. Filippiinien armeijan pataljoonia ei haastettu suoraan. Sodan aikana Filippiinit alkoivat kuitenkin käyttää hyvin tuloksin ilmavoimia Huk-kapinallisten tukikohtia vastaan. Elokuun 1950 ja heinäkuun 1952 välillä Filippiinien ilmavoimat tekivät 2 600 taistelulentoa ja vuoden 1951 loppuun mennessä oli pudotettu 250 000 tonnia pommeja. Filippiinien ilmavoimat alkoivat saada napalmia Yhdysvalloista ja joissakin tapauksissa iskuihin osallistuivat myös Yhdysvaltain lentokoneet.[1]
Kapinan päättyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Huk-kapina alkoi hiipua ja sota oli käytännössä päättynyt vuoden 1952 puoliväliin mennessä. Hiipumisella oli Filippiinien asevoimien toiminnan ohella monia syitä. Monet kapinalliset olivat toimineet jo vuodesta 1942 lähtien ja he alkoivat olla väsyneitä sotiin. Osa kapinallisista katsoi myös heidän saavuttaneen tavoitteensa, kun Filippiinien hallinto myöntyi joihinkin uudistuksiin.[1] Kapinallisten harjoittama terrori ja murhat olivat myös syöneet heidän kannatustaan. Yksi erityisen tunnetuksi tullut tapaus oli entisen presidentti Manuel Quezonin yleisesti pidetyn vaimon Aurora Quezonin salamurha.[3]
Vuonna 1951 käytiin Filippiinien kongressin vaalit, jotka nekin olivat veriset, mutta silti suhteellisen rehellisinä pidetyt. Vuonna 1953 presidentiksi nousi puolestaan Yhdysvaltain suosikki Ramon Magsasay. Uusi hallinto oli paitsi amerikkalaismyönteinen, mutta toteutti myös joitakin uudistuksia.[1] Uusi maaohjelma siirsi entisiä Huk-taistelijoita etenkin perinteisesti muslimien asuttamalle Mindanaolle, jonne muutti tuhansia entisiä taistelijoita. Näin talonpoikien ongelmia siirrettiin pois keskeiseltä Luzonilta ja toisaalta samalla myöskään suurmaanomistajien ei tarvinnut luopua omistuksistaan.[2] Karismaattisena johtajana pidetty Magsasay sai laajaa kannatusta myös talonpojilta ja työläisiltä, jotka olivat aikaisemmin lukeutuneet Huk-kapinallisten tukijoihin.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j James Ciment (toim.): Encyclopedia of Conflicts Since World War II, s. 653-656. (2. painos) Routledge, 2015. ISBN 9780765680051 (englanniksi)
- ↑ a b c d e Marja-Leena Heikkilä-Horn: ”Filippiinien siirtomaakausi”, ”Kylmä sota” ja ”Filippiinit Yhdysvaltain liittolaisena”, Kaakkois-Aasian historia. Gaudeamus, 2020. ISBN 978-952-345-605-1
- ↑ a b c d Artemio R. Guillermo: Historical dictionary of the Philippines, s. 174-175. (2. painos) The Scarecrow Press, 2005. ISBN 0-8108-5490-2 (englanniksi)