Gregg Semenza

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Gregg Semenza
Henkilötiedot
Syntynyt12. heinäkuuta 1956 (ikä 68)
New York, New York, Yhdysvallat
Koulutus ja ura
Tutkinnot Harvardin yliopisto, Pennsylvanian yliopisto
Instituutti Johns Hopkinsin yliopisto
Tutkimusalue perinnöllisyyslääketiede
Tunnetut työt hypoksian indusoima tekijä HIF1
Palkinnot Canada Gairdner International Award (2010)
Albert Lasker -palkinto lääketieteellisestä perustutkimustyöstä (2016)
Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto (2019)

Gregg Leonard Semenza (s. 12. heinäkuuta 1956 New York, New York, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen lääkäri, perinnöllisyyslääketieteilijä ja professori, joka jakoi vuonna 2019 Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon William Kaelinin ja Peter Ratcliffen kanssa. Semenza on löytänyt niin sanotun hypoksian indusoiman tekijän HIF1, joka lisää vähähappisissa olosuhteissa erytropoietiinihormonin tuotantoa.

Nuoruus ja opiskelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gregg Semenza syntyi vuonna 1956[1] New Yorkin Flushingin alueella. Hänellä oli neljä nuorempaa sisarusta, ja toinen perheen vanhemmistaan oli psykoterapeutti ja toinen opettaja. Gregg kasvoi Westchesterin piirikunnassa New Yorkin pohjoispuolella.[2]

Semenza innostui luonnontieteistä high schoolissa biologian opettajansa Rose Nelsonin ansiosta. Hän pääsi opiskelemaan Harvardin yliopistoon ja suunnitteli alkujaan uraa perinnöllisyystieteen perusasioiden parissa. Perhetutun saatua Downin oireyhtymää sairastaneen lapsen Semenza päätti suuntautua perinnöllisyyslääketieteeseen.[2] Alemman Bachelor of Arts -korkeakoulututkinnon Semenza suoritti valmiiksi vuonna 1978.[3]

Valmistuttuaan Harvardista Semenza lähti jatkamaan opintojaan Pennsylvanian yliopistoon, missä hän tutki perinnöllistä beetatalassemiaa, jossa punasolut eivät tuota tarpeeksi hemoglobiinia muodostavia proteiineja. Väitöstutkimuksessaan Semenza työskenteli Elias Schwartzin ja Saul Surreyn laboratoriossa Philadelphian lastensairaalassa.[2] Hän valmistui sekä maisteriksi että tohtoriksi vuonna 1984.[3] Semenza halusi suuntautua lastentauteihin, sillä monet perinnölliset sairaudet ovat näkyvissä ja lapsilla ja siksi monet potilaat ovat lapsia. Hän teki harjoittelujaksonsa Duken yliopistossa ja väitöskirjan jälkeistä tutkimusta Johns Hopkinsin yliopistossa.[2]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Semenzan ura Johns Hopkinsin yliopistossa alkoi perinnöllisyyslääketieteen potilaiden ja lastentautien päivystysosastolla. Semenza ehdotti 1980-luvun lopulla tutkimusprojektia, jossa hän voisi siirtää hiiriin ihmisen hyytymistekijä VIII -geenin. Hän pyysi Genetics Institute -yrityksen tutkijoilta geenin kloonia ja sai lisäksi myös erytropoietiiniin (epo) vaikuttavan geenin.[2] Tutkijat uskoivat, että Semenza voisi olla kiinnostunut myös sen tutkimisesta.[4]

Semenza teki yhteistyötä kantasolututkimuksen uranuurtajan John Gearhartin kanssa ja onnistui siirtämään ihmisen epogeenin hiireen. Hän sai pian tämän jälkeen Yhdysvaltain terveysvirastolta rahoituksen epogeenin tutkimisesta. Semenza jatkoi rahoituksen avulla punasolujen säätelyn tutkimista. Hän halusi löytää mekanismin, joka sai aikaan erytropoietiinihormonin tuotantoa vähähappisissa ympäristöissä. Semenza julkaisi Guang Wangin kanssa vuonna 1992 tutkimuksen, jossa he esittelivät löytäneensä proteiinit HIF1A:n ja HIF1B:n. Ensin mainitun määrä kasvoi nopeasti happivajeessa ja palasi päinvastoin nopeasti myös takaisin normaaliksi.[4]

HIF1-tekijän löytämisen jälkeen Semanza jatkoi myös muiden geenien etsimistä. Hän onnistui ryhmänsä kanssa huomaamaan, että HIF1 vaikutti myös VEGF-kasvutekijään, jonka tiedettiin jo ennestään edistävän uusien verisuonien muodostumista. Gearhartin kanssa yhteistyössä Semanza loi hiiriä, joilta puuttui HIF1A-geeni. Puuttuva geeni johti hiirten alkioiden sydän- ja verisuonijärjestelmän kehittymisen pettämiseen ja alkioiden kuolemisen.[4]

Semenza alkoi 1990-luvulla tutkia HIF1:n vaikutusta erilaisiin syöpätyypeihin ja miten sen ylitarjonta vaikuttaa syöpiin.[4] 2000-luvun alussa hän oli mukana julkaisemassa tutkimuksia, joissa osoitettiin, kuinka HIF1:llän määrään syöpäsoluissa voi olla kaksi erilaista syytä. Sitä voi syntyä sekä geneettisten syiden takia mutta toisaalta kasvainten vähähappisten olosuhteiden takia. Semenza siirsi tämän jälkeen työnsä kohti HIF1-lääkehoitoon.[5] Vuodesta 2003 Semenza onjohtanut Johns Hopkinsin yliopiston verisuonistobiologian ohjelmaa.[6]

Tunnukset ja merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Semenza on saanut urallaan useita palkintoja. Vuonna 2019 hän sai Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon, jonka hän jakoi William Kaelinin ja Peter Ratcliffen kanssa. Heidän tutkimustensa ansiosta on löytynyt tietoa siitä, miten happi säätelee elimistön fysiologiaa.[7] Kolmikko oli jakanut vuonna 2016 Albert Lasker -palkinnon lääketieteellisestä perustutkimustyöstä.[8] Canada Gairdner International Award -palkinnon Semenza sai vuonna 2010 tunnistettuaan sen, miten solut aistivat molekyylitasolla niiden happitason.[9] Semenzan työn ansiosta tutkijat ovat pystyneet ymmärtämään paremmin, miten solut sopeutuvat muuttuvaan happitasoon. HIF1-proteiinin löytämisellä on ollut laaja merkitys vähähappisuuteen liittyvien sairauksien, kuten sepelvaltimotaudin ja erilaisten syöpien, hoidossa.[3]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ahmed, Farooq: Profile of Gregg L. Semenza. Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, 2010, 107. vsk, nro 33, s. 14521–14523. National Academy of Sciences. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 8.10.2019. (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Gregg L. Semenza – Facts NobelPrize.org. 2019. Nobel Media AB. Viitattu 8.10.2019. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e Ahmed, s. 14521.
  3. ↑ a b c Gregg L. Semenza, M.D., Ph.D The Johns Hopkins University. Viitattu 8.10.2019. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d Ahmed, s. 14522.
  5. ↑ Ahmed, s. 14523.
  6. ↑ Gregg L. Semenza Gairdner. Viitattu 8.10.2019. (englanniksi)
  7. ↑ Puttonen, Mikko: Lääketieteen nobelin saivat solujen hapen havaitsemista selvittäneet tutkijat HS.fi. 7.10.2019. Sanoma company. Viitattu 8.10.2019.
  8. ↑ Duke Alumnus, Trustee William Kaelin Receives Nobel Prize for Medicine Duke Today. 8.10.2019. Duke University. Viitattu 7.10.2019. (englanniksi)
  9. ↑ Gregg L. Semenza Gairdner. Viitattu 8.10.2019. (englanniksi)
Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon saajat
1901–1925

1901: Behring 1902: Ross 1903: Finsen 1904: Pavlov 1905: Koch 1906: Golgi, Ramón y Cajal 1907: Laveran 1908: Metšnikov, Ehrlich 1909: Kocher 1910: Kossel 1911: Gullstrand 1912: Carrel 1913: Richet 1914: Bárány 1919: Bordet 1920: Krogh 1922: Hill, Meyerhof 1923: Banting, Macleod 1924: Einthoven

1926–1950

1926: Fibiger 1927: Wagner-Jauregg 1928: Nicolle 1929: Eijkman, Hopkins 1930: Landsteiner 1931: Warburg 1932: Sherrington, Adrian 1933: Morgan 1934: Whipple, Minot, Murphy 1935: Spemann 1936: Dale, Loewi 1937: Szent-Györgyi 1938: Heymans 1939: Domagk 1943: Dam, Doisy 1944: Erlanger, Gasser 1945: Fleming, Chain, Florey 1946: Muller 1947: C. Cori, G. Cori, Houssay 1948: Müller 1949: Hess, Moniz 1950: Kendall, Reichstein, Hench

1951–1975

1951: Theiler 1952: Waksman 1953: Krebs, Lipmann 1954: Enders, Weller, Robbins 1955: Theorell 1956: Cournand, Forssmann, Richards 1957: Bovet 1958: Beadle, Tatum, Lederberg 1959: Ochoa, Kornberg 1960: Burnet, Medawar 1961: Békésy 1962: Crick, Watson, Wilkins 1963: Eccles, Hodgkin, Huxley 1964: Bloch, Lynen 1965: Jacob, Lwoff, Monod 1966: Rous, Huggins 1967: Granit, Hartline, Wald 1968: Holley, Khorana, Nirenberg 1969: Delbrück, Hershey, Luria 1970: Katz, Euler, Axelrod 1971: Sutherland 1972: Edelman, Porter 1973: Frisch, Lorenz, Tinbergen 1974: Claude, Duve, Palade 1975: Baltimore, Dulbecco, Temin

1976–2000

1976: Blumberg, Gajdusek 1977: Guillemin, Schally, Yalow 1978: Arber, Nathans, Smith 1979: Cormack, Hounsfield 1980: Benacerraf, Dausset, Snell 1981: Sperry, Hubel, Wiesel 1982: Bergström, Samuelsson, Vane 1983: McClintock 1984: Jerne, Köhler, Milstein 1985: Brown, Goldstein 1986: Cohen, Levi-Montalcini 1987: Tonegawa 1988: Black, Elion, Hitchings 1989: Bishop, Varmus 1990: Murray, Thomas 1991: Neher, Sakmann 1992: Fischer, Krebs 1993: Roberts, Sharp 1994: Gilman, Rodbell 1995: Lewis, Nüsslein-Volhard, Wieschaus 1996: Doherty, Zinkernagel 1997: Prusiner 1998: Furchgott, Ignarro, Murad 1999: Blobel 2000: Carlsson, Greengard, Kandel

2001–

2001: Hartwell, Hunt, Nurse 2002: Brenner, Horvitz, Sulston 2003: Lauterbur, Mansfield 2004: Axel, Buck 2005: Marshall, Warren 2006: Fire, Mello 2007: Capecchi, Evans, Smithies 2008: zur Hausen, Barré-Sinoussi, Montagnier 2009: Blackburn, Greider, Szostak 2010: Edwards 2011: Beutler, Hoffmann, Steinman 2012: Gurdon, Yamanaka 2013: Rothman, Schekman, Südhof 2014: O’Keefe, M.-B. Moser, E. Moser 2015: Campbell, Ōmura, Tu 2016: Ōsumi 2017: Hall, Rosbash, Young 2018: Allison, Honjo 2019: Kaelin, Ratcliffe, Semenza 2020: Alter, Houghton, Rice 2021: Julius, Patapoutian 2022: Pääbo 2023: Karikó, Weissman 2024: Ambros, Ruvkun

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Gregg_Semenza&oldid=21375519”