George Gershwin

George Gershwin
George Gershwin maaliskuussa 1937.
Henkilötiedot
Koko nimi	Jacob Bruskin Gershowitz
Syntynyt	26. syyskuuta 1898 Brooklyn, Yhdysvallat
Kuollut	11. heinäkuuta 1937 (38 vuotta) Beverly Hills, Yhdysvallat
Muusikko
Taiteilijanimi	Gershwin
Tyylilajit	ooppera, jazz ja länsimainen taidemusiikki
Soittimet	piano
Levy-yhtiöt	Victor Talking Machine Company
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
gershwin.com
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Jacob Bruskin Gershowitz eli George Gershwin (26. syyskuuta 1898 Brooklyn, Yhdysvallat – 11. heinäkuuta 1937 Beverly Hills, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen säveltäjä. Hänen teoksensa olivat pääasiassa jazz-vaikutteista klassista musiikkia. Gershwin oli kiinnostunut myös oman aikansa ranskalaisten säveltäjien, kuten Maurice Ravelin musiikista.

Gershwinin tunnetuin teos lienee Sininen rapsodia (Rhapsody in Blue, 1924), pianolle ja orkesterille sävelletty kappale. Gershwin sävelsi myös paljon musikaaleja (muun muassa Shall We Dance, Funny Face, Strike Up the Band ja Lady, Be Good!), joihin tekstit laati usein hänen veljensä Ira Gershwin. Musikaaleista tunnettuja lauluja ovat muun muassa ”The Man I Love”, ”Somebody Loves Me”, ”Strike Up the band”, ”Oh, Lady Be Good!”, ”Nice Work if You Can Get It”, ”Things Are Looking Up” ja ”But Not for Me”. Lisäksi hän sävelsi muun muassa oopperan Porgy ja Bess (1935), joka sisältää tunnetun laulun ”Summertime”. Muuta Gershwinin tuotantoa ovat muun muassa ”Concerto in F”, ”Amerikkalainen Pariisissa” sekä ”Kuubalainen alkusoitto”. Gershwin kuoli aivokasvaimeen 38-vuotiaana.

Jacob Bruskin Gershowitz syntyi Brooklynissä 26. syyskuuta vuonna 1898 juutalaiseen perheeseen. Georgen isä Moishe Gershowitz muutti perheen nimen Gershwiniksi juuri kun oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa. Georgen äiti Rosa oli toisen polven venäjänjuutalainen siirtolainen. Ajalle tyypilliseen tapaan Gershwininkin perheeseen hankittiin piano, mutta vanhin veli Ira Gershwin ei kuitenkaan ollut se, jota piano kiinnosti vanhempien odottamalla tavalla, vaan George, joka oli kiinnostunut klassisesta musiikista 10-vuotiaana kuultuaan Antonín Dvořákin Humoreskin ystävänsä soittamana. Näin ollen George alkoi opiskella pianonsoittoa Charles Hambizerin johdolla. Vasta 16-vuotiaasta Georgesta tuli ammattipianisti Tin Pan Alleyllä, New Yorkin tunnetulla musiikkikadulla, jolla sijaitsivat johtavien kustantajien toimistot. Hän toimi niin sanottuna pianontakojana, eli esitteli uusimpia kappaleita, mutta alkoi myös säveltää omia lauluja. Vuonna 1917 hän lopetti työnsä Remick-kustantamossa.

Gershwin sävelsi ennen vuotta 1919 muutamia lauluja musikaaleihin, mutta omia musikaaleja hän ei vielä tehnyt. Vuonna 1919 Gershwin löi itsensä ensimmäisen kerran läpi laulullaan ”Swanee”, joka tuli tunnetuksi erityisesti Al Jolsonin esittämänä.^[1] Gershwinin ensimmäinen Broadway-musikaali oli La-la-Lucille! vuodelta 1919. Samana vuonna hän sävelsi myös vähemmän tunnetun kehtolaulunsa.

1920-luvun alussa Gershwin jatkoi pianonsoittotaitojensa itsenäistä hiomista. Hän sävelsi 1922 poliittisen satiirin Scandals of 1922, joka sisältää yksinäytöksisen jazz-oopperan Blue Monday. Hän vieraili ensimmäistä kertaa Euroopassa 1923 ja 1924 sävelsi tunnetun musikaalin Lady, Be Good!.

Vuonna 1924 Gershwin otti osaa musiikkikilpailuun ”Mikä on amerikkalaista musiikkia?” teoksellaan ”Rhapsody in Blue”. Se oli syntynyt junassa New Yorkin ja Bostonin välillä, ja oli pitkän ja hajanaisen konserttiohjelman päätösnumero. Kilpailun yleisö piti Gershwinin teoksesta valtavasti, ja alkoi osoittaa suosiotaan seisten ennen viimeisen soinnun loppumista. Gershwin voitti kilpailun, ja tämän seurauksena orkesterinjohtaja, viulisti ja kilpailun järjestäjä Paul Whiteman lähti Gershwinin kanssa kiertueelle, jolla esitettiin ”Rhapsody in Blueta”. Teosta kutsutaan merkittäväksi koko amerikkalaisen musiikin kannalta ja sen on mainittu olevan ensimmäinen varsinainen sinfonisen jazzin edustaja.

Vuonna 1925 kantaesitettiin Gershwinin ”Concerto in F” pianolle ja orkesterille. Gershwin itse soitti soolon. Tätä seurasi vielä yksi klassinen mestariteos ”American in Paris” vuodelta 1928, josta tehtiin myöhemmin samanniminen elokuva.

1920-luvun lopulla Gershwin sävelsi useita tunnettuja musikaalejaan. Yksi näistä oli jo edellä mainittu Lady, Be Good, joka sisältää muun muassa tunnetun laulun ”The Man I Love”. 1927 vuodelta ovat musikaalit Funny Face ja Strike Up the Band. Vuodelta 1926 ovat Gershwinin kolme preludia, joiden arvellaan liittyvän suunnitelmaan säveltää Frédéric Chopinin tavoin 24 preludia. Ainoastaan kolme on kuitenkin julkaistu. Lisäksi 1920-luvun lopulla hän sävelsi musikaalit Oh, Kay (1926) ja Treasure Girl (1928).

1930-luku alkoi menestysmusikaalilla Girl Crazy, joka sisältää muun muassa laulut ”I Got Rhythm”, ”Could You Use Me”, ”Sam and Delilah” sekä ”But Not for Me”. Tätä seurasi vielä suurempi menestys Of Thee I Sing, joka esitettiin New Yorkissa, pörssiromahduksen ja laman aikaan, ennätykselliset 441 kertaa. ”Kuubalainen alkusoitto”, alkuperäisnimeltään Rhumba, oli taas värikäs sekoitus latinalais-amerikkalaisia rytmejä tehostettuina bongorummuilla, claveseilla, marakasseilla ja Gershwinin tavaramerkillä jazzilla. Vuonna 1933 olivat vuorossa musikaalit Pardon My English ja Let 'Em Eat Cake.

Vuonna 1934 Paul Whiteman pyysi Gershwiniä säveltämään teoksen juhlistamaan ”Rhapsody in Bluen” kymmenvuotista menestystä. Tuloksena syntyi ”Variations on I Got Rhythm”, joka on vauhdikas muunnelmateos musikaalisävelmä ”I Got Rhythmin” pohjalta.

Vuonna 1935 koitti ehkä Gershwinin uran tärkein hetki vuoden 1924 ”Rhapsody in Blue” -menestyksen lisäksi: kolminäytöksinen ”kansanooppera” Porgy and Bess. Se perustuu DuBose Heywardin romaaniin Porgy. Porgy and Bessin musiikista voidaan kuulla afroamerikkalaisia vivahteita. Gershwin oli viettänyt kesän 1934 Folly Islandilla, sillä afroamerikkalainen musiikki kiehtoi häntä. Teos on saanut kritiikkiä osakseen muun muassa siitä, että se antaa yhdysvaltojen mustista liian ”stereotyyppisen ja rahvaanomaisen” kuvan. Vaikka yleisö piti sen yksittäisistä hiteiksi muodostuneista numeroista, kuten ”Oh, a Woman Is a Sometime Thing”, ”Summertime” ja "I Got Plenty of Nuttin’”, se kuitenkin poistui melko pian ohjelmistosta. Sen lopullisen menestyksen kuitenkin takasi 1940-luvun Euroopan-kiertue ja 1959 valmistunut elokuva oopperasta.

Nykyään Porgy and Bess on koko ajan jossain päin maailmaa mukana ohjelmistossa. John Mauceri kirjoitti Porgy and Bess -levytyksessään 2006: ”Porgy and Bess oli Sam Goldwynin viimeinen elokuva. Sen lauluja ja duettoja on kuultu televisiossa, nauhoituksilla, Metropolitanin oopperan esityksenä ja Las Vegasin kasinoiden lavoilla. Sitä on esitetty jazz-albumina, Broadway-musikaalina ja erittäin suurena (ja pitkänä) oopperana. Ja siinä se ongelma onkin: Mikä on Porgy and Bess? Ja, jos meillä kaikilla on omat mielipiteemme, niin mitä George Gershwin sen halusi olevan?”

Vuonna 1937 Gershwin teki sopimuksen RKO-elokuvastudion kanssa, jonne hän sävelsi kolme musiikkielokuvaa, joiden rooleissa nähtiin muun muassa Fred Astaire ja Ginger Rogers: Saanko luvan?, Neito ahdingossa ja Goldwynin hullutukset, joka kuitenkin jäi kesken, koska kesken kaiken häntä alkoi huimata ja hän pyörtyi. Häneltä löydettiin aivokasvain. Hän kuoli vain vähän ennen 39-vuotissyntymäpäiväänsä. Hänen ja Ira Gershwinin viimeiseksi lauluksi jäi ”Our Love Is Here to Stay”.

• http://www.gershwin.com -sivusto: Anthology-osio.
• Andreas Batta: Ooppera (1999)
• Just Gershwin real book (2004)
• Klassiset säveltäjät -levysarja: Gershwin, Amerikkalainen Rhapsodia
• Turun Filharmonisen orkesterin käsiohjelma konsertista: Tuolla puolen, Bortom! (2006)
• John Burrows: Klassinen musiikki (2005)
• Yleisradion dokumentti (Yle Teema): Juutalainen swing (Arkistoitu – Internet Archive).

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta George Gershwin.

• Vapaasti käytettävissä olevia Gershwinin partituureja Mutopia Project